tiistai 27. joulukuuta 2011

Elämän Iloinen joulu


No niin, joulusta on selvitty, vieläpä sen kummemmitta jekuitta. Jekku oli tietysti vilkas ja veitikkamainen oma itsensä. Vietimme aattoa Miehen vanhempien luona, ja Jekku oli innoissaan kaikista rakkaista ihmisistä, sekä Mustista tietysti. Musti sai lahjaksi naudan nilkkaluun, Jekku sai tyytyä vähän pienempään luuhun. Jossakin vaiheessa aattoiltaa kuitenkin huomasin, että Jekun luu oli Mustilla ja päinvastoin. Mikähän siinä on, että on aina pakko saada se, mikä on toisella. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Jekku sai lisäksi maksamakkaraa, josta on tullut sen suurinta herkkua. Taisimme tarjoilla sitä kuitenkin hieman liikaa, sillä Jekulle tuli illan aikana vähän huono olo. Joulupäivän aamuna se oli taas oma itsensä. Niin, ja kotona Jekkua odotti iso, Anitalta saatu puruluu.

Joulupäivänä olimme tutulla aaton kokoonpanolla äitini luona. Jekku ehti kerran tunkea itsensä tuolille, josta se ylettyi ruokapöydälle, josta se ehti hotkia suuhunsa hieman kalkkunaa. Sen suurempia tuhoja ei tapahtunut. Oli muuten onni, ettei Jekku ollut Miehen vanhempien luona aatonaaton ja aaton välistä yötä! Silloin nimittäin kissa (!) oli jotenkin onnistunut tiputtamaan koko joulukinkun tiskipöydältä! Musti oli kai nukkunut niin sikeästi (tai sitten se vaan on niin kiltti), ettei se ollut kajonnutkaan kinkkuun. Mietimme, mitä olisikaan tapahtunut, jos Jekku olisi ollut paikalla. Se olisi varmaan hotkinut kinkun parempiin suihin. Joulupäivän ja Tapaninpäivän välisenä yönä Jekku sen sijaan oli syönyt äitini luona rusinoita ja manteleita. Kulho oli siis jäänyt pöydälle, josta Jekku on yön aikana käynyt niitä syömässä. Ihme ja kumma ei kuitenkaan kaikkea. Ja mistäkö tiedämme tämän? No, sanotaanko näin, että rusinat ja mantelit kulkeutuivat melko sellaisenaan läpi Jekun ruoansulatuskanavasta...

Jos nyt en palaa linjoille ennen vuodenvaihdetta, toivotetaan siis nyt: pirskahtelevan iloista uutta vuotta kaikille!

torstai 22. joulukuuta 2011

Lasiovien lumo

Voi kunpa taas pääsisi pienen laivakoiran pään sisään... Mainitsin joskus aiemmin, että Jekku olisi halunnut päästä sisälle vaatekauppa Elementiin. No, tuo sama trendi on jatkunut. Jostain syystä on tullut monesti käveltyä Linnankatua liikkeen ohi ja ihan joka kerta Jekku kääntyy kulmasta, jää tuijottamaan ovista sisään ja yrittää vetää peremmälle kauppaan. En voi ymmärtää, mikä sitä siellä niin vetää puoleensa. Mutta ei siinä vielä kaikki! Nyt tuo taipumus on siirtynyt ihan kaikkiin lasioviin! Valintataloon olisi päästävä, ja vaikka ovet aukenevatkin sille, ei se jostain kumman syystä (siis minun estelyideni takia) pääse sisään. Kerran se jäi vesisateeseen pettyneenä istumaan, kun ei päässyt kauppaan sisälle. Voi poloista.

En tiedä, voisiko hinku lasiovista sisälle juontua juuri sateesta. Sitä kun on viime aikoina riittänyt. Eräällä kävelyllä Jekku olisi mennyt (lähes) jokaiseen rappukäytävään ja liiketilaan. Jekku esittää edelleen myös hyvin kiinnostunutta niin vaatteista kuin sisustustavaroistakin: jos näyteikkunan edessä vain suinkin on ikkunalauta, Jekku hyppää sille asiantuntevasti katselemaan.

Nyt lienee hiljalleen aika hiljentyä joulun viettoon, kun minullakin vihdoin alkoi loma! Palatkaamme siis viimeistään ensi vuonna, mutta mahdollisesti jo ennen vuoden vaihdetta. Toivotan silti jo nyt: rauhaisaa joulua ja jekkuiluja vuodelle 2012!


Kuvassa Jekku piilottelemassa pöydän alla, tuolien päällä.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Äitinsä poika

Jekku on kyllä totta totisesti äitinsä poika. On siitä ollut juttua jo aiemmin, mutta viimeksi treffeillä tuli juteltua enemmänkin Iitan edesottamuksista. Iita on varsinainen mestarivaras, joten enää ei tarvitse ihmetellä Jekun taipumusta alalle. Iitan(kin) syntilista on melko pitkä: kyniä, juustoa, mustikkapiirakkaa, silmälasit... En edes muista kaikkea. Sikäli tämän kuuleminen oli lohdullista, että ei Jekku ole ainoa, joka tuhojaan tekee. Ihmetyttää vaan, mistä kumpuaa tuo yhteinen himo esimerkiksi silmälaseihin ja kyniin? Juuston ja mustikkapiirakan viehätyksen sentään ymmärrän.

Olen kai kertonut, miten Jekku löytää tiensä vaikka miten ja vaikka minne. Samoin on Iitan laita: ei sellaista paikkaa olekaan, mistä se ei jotain herkkua saisi. En tiedä, seuraako tämän toteamisesta jokin katastrofi tulevaisuudessa, mutta Jekku ei ole vähään aikaan tuhonnut mitään! Hellurei! (Tai sitten me omistajat vaan olemme oppineet suojaamaan omaisuuttamme tarpeeksi hyvin ja huolellisesti)

Tuntuu, että viime aikoina Jekku on jäänyt valitettavasti vähän niin sanotusti lapsipuolen asemaan: meillä ihmisillä on ollut liian kiire omien juttujemme kanssa. Päivittäiset lenkkinsä Jekku toki on saanut, mutta erityisen aktiivinen en ole jaksanut sen kanssa noin muuten olla. Ilmoittauduin agilityn alkeisjatkokurssille (jee!) ja nyt pelkään, että Jekku on unohtanut kaiken aiemmin oppimansa tammikuun alkuun mennessä. No, parin päivän päästä minulla alkaa loma, voimme hiljentyä ja rauhoittua joulun viettoon, joten ehkäpä sitten on aikaa taas puuhailla enemmän.

Ja nyt järkytyksekseni huomasin, että meillä ei ole kunnollista kuvaa Iitasta! Asia pitää korjata hetimiten seuraavilla treffeillä! Pitäähän meillä nyt Jekun äidistä kuva olla. Eräillä treffeillä yritettiin ottaa kuva, jossa oli mukana vielä Jekun isoäitikin, mutta kuten aiemmin todettua, kun yhdestä pikkumustasta on jo tarpeeksi vaikeaa ottaa kuvaa, entäpä sitten useasta! Eli onnistuneita kuvia ei juuri tullut. Pöh. Tässä nyt kuitenkin viimeisin kuva Jekusta:

maanantai 12. joulukuuta 2011

Lapsellista

Jekku ei liiemmin ole lasten kanssa ollut tekemisissä, sillä sellaisia ei niin kovasti lähipiirissä ole. Miehen kummipojan se on nähnyt pari kertaa, mutta hän on vielä niin pieni, ettei kaveruudesta oikein tule mitään. Kadullakin Jekku meinaa haukkua lapsille ja niiden perään (miten noloa).

Tänään tuli kuitenkin kunnolla totuttelua, kun 5-vuotias kummipoikani tuli äitinsä kanssa meille kylään. Kummipoikani on tottunut koiriin, isoihinkin, sillä heillä itsellään on saksanpaimenkoira.

Aluksi Jekku oli ihan villinä ja hyppi ja pomppi. Kummipoikani tuli reippaasti ja rohkeasti sisään ja hyppäsi sohvalle Jekku perässään. Jekku sitten tutki, haisteli ja nuoli poikaa. Kiherryksestä päätellen pojalla oli hauskaa. Hiljalleen Jekku alkoi rauhoittua, eikä enää niin pahasti hypellyt. Kummipoikani löysi Jekun pallon, ja he alkoivat palloilla. Ihmeellisen kiltisti Jekku päästi irti pallosta kummipoikani komentaessa tottuneesti "irti". Poikien palloleikki sujui ihan kivasti. En tiedä, kumpi on väsyneempi, kummipoikani vai Jekku, mutta Jekku ainakin läähätti kovin ja hakeutui pöydän alle makaamaan. Totesinkin, että kukaan ei koskaan aiemmin ole saanut Jekkua väsytettyä noin nopeasti.

Visiitistä jäi minulle ainakin hyvä mieli, toivottavasti kummipojallenikin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Vuoden viimeistä vietiin

Tänään oli viimeiset skipitreffit tälle vuodelle. Paikalla oli, no, monta pikkumustaa. Ne eivät pysy sen vertaa paikoillaan, että ne saisi luotettavasti laskettua. Näin pikaisesti arvioituna sanoisin, että 13 skipiä ja kaksi muunrotuista. Menoa ja meininkiä siis riitti. Eniten Jekku tällä kerralla paini Milon kanssa. Niillä taisi olla pieni mittelö paikan herruudesta, jopa niin, että välillä äityi lähes tappeluksi. Mitään sen suurempaa rähinää ei kuitenkaan tullut, mutta eipä tainnut paikan herruuskaan ratketa, sillä painia jatkettiin ihan siihen asti, että Milo lähti kotiin. Jekku antoi siis tällä kerralla Deminkin olla vähän paremmin rauhassa, kun piti keskittyä Miloon. Milo on siis myös Luupää ja ikää sillä on kahdeksan kuukautta. Vitsit, se oli jo iso ja komea!

Anita toi paikalle glögiä ja pipareita. Lisäksi jokainen Luupää sai Anitalta joululahjaksi ison puruluun. Koirallamme on kyllä ihan paras kasvattaja! Kiitos vielä tätäkin kautta!

Samalla kyydillä kanssamme saapuivat Jekun äiti Iita ja täti Pimu omistajansa kanssa. Paluumatkalla molemmat tytöt nukahtivat takapenkille, mutta Jekku ei. Kotona se lepäsi hetken, mutta toi sitten jo vinkulelua, että leikkiä pitäisi. Voi kunpa itsekin saisi vähän tuota samaa energiaa!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Koiranilma

Se on ilmoja pidellyt. Pari myrskyä on ollut jo aiemmin, mutta nyt tulee räntää vaakatasossa. Räntäsateessa kävelyä en ole vielä Jekun kanssa testannut, mutta vielä ehtii. Ihan tavallisessa sateessa ja myrskyssä tarpominenkin tuntui ketuttavan Jekkua ihan kiitettävästi.

Se näyttää suunnilleen tältä. Tämä kuva tosin on juhannussateesta.


Facebookissa sitten totesin, että mikä koiranilma. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Että niin todellakin, mikä koiranilma? Mistä tuo sanonta on peräisin? Ja mitäpä ei facebookin kautta saisi selville. Eräs kaveri sitten linkitti sivuston, josta tuon sanonnan alkuperä sitten selvisi. Varsin mielenkiintoista, ainakin näin kieli-ihmisen näkökulmasta. Tässä linkki: http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Tempo

Ja tässä suora lainaus.

"’Koiranilma’ on ilma, jossa vain koira joutuu olemaan. Ennen vanhaan näet koirat olivat enimmäkseen ulkona vahtimassa taloa ja pihaa, oli sää sitten miten sateinen ja tuulinen hyvänsä, kun taas kissat saattoivat lämmitellä sisällä uuninpankolla (vrt. ’kissanpäivät..!) Ilmaus on yleiseurooppalainen, esim. saksaksi ’Hundewetter’ ja italiaksi ’tempo da cani’ (Italiassakin on välillä todellinen koiranilma!) Sitä onkin tästä syystä pidetty myös käännöslainana.

Koiraan liittyy monia muitakin negatiivissävyisiä sanontoja, jotka peilaavat entisaikojen koirakäsitystä ja koiranelämää (siinä jo tuli yksi ilmaus!) Näitä ovat esim. ’koirankuje’, ’koiranleuka’, ’koiruus’, ’koiranvirka’ jne. Tällaisia negatiivisia ilmauksia esiintyy muissakin Euroopan kielissä. ’Koiranelämä’ oli ilmeisesti kaikkialla melkoisen kurjaa, ja hyvän vahtikoiran suorastaan piti olla mahdollisimman äkäinen ja ärhäkkä, ei mikään hellitelty sylikoira. Siitä juontuvat nämä nykyihmisen korvaan oudonkin kielteisiltä kalskahtavat sanontatavat.

Mutta palataan vielä ’koiranilmaan’. Sanontaa on käsitellyt Helena Suni artikkelissaan ”Domini canes – herran koirat: vähän lisää koirista ja kielestä (Sana kiertää : kirjoituksia suomen kielestä, 1995, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 80). Hän toteaa, että sana on alunpitäen saattanut olla kiertoilmaus, kun ei ole uskallettu sanoa pahaa ilmaa rumaksi (etteivät sään jumalat/haltijat pahastuisi ja lähettäisi vielä pahempia säitä?? Tai poistaisi kokonaan maanviljelijälle kuitenkin tuikitarpeellisia sateita? Oma huom.) Samalla tavoinhan on puhuttu kiertäen vaarallisista eläimistä ja olennoista (esim. mesikämmen). Suni kirjoittaa myös kansan keskuudessa koiraan liittyneistä enteistä ja uskomuksista, erityisesti uskottiin että koiran käytöksestä (jos se esim. syö heiniä) voidaan päätellä milloin on tulossa paha ilma. Hän pohtiikin, onkohan ehkä uskottu, että koira tietää ’koiranilman’ lähestyvän?"

Että sellaista. Parempia ilmoja odotellessa...

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kasi

Bongasin lukemastani Muoti mielessä -blogista blogihaasteen, jossa pitää kertoa itsestään kahdeksan asiaa. Yleensä näitä haasteita kai pitäisi aina antaa jollekin, mutta en ole koskaan saanut keneltäkään sellaista(vinkvink). Tuon blogin kirjoittaja kuitenkin haastoi mukaan kaikki blogiaan lukevat, joten tästä lähtee.

1. Olen erittäin eläinrakas ja olen ollut sitä aina. Niin pienestä kuin muistan, olen aina tykännyt koirista ja ihaillut ihan kaikkia muitakin eläimiä.

2. En tiedä, mitä haluaisin tehdä isona.

3. Olen miettinyt, että joskus voisi tehdä sellaisen, niin ikään blogeissa kiertävän, 100 asian listan. Tämä olkoon nyt pieni alkusoitto sille.

4. Pidän kauniista asioista ja olen jollakin tavalla kiinnostunut sisustamisesta ja pukeutumisesta. Sitten kuitenkin olen niin mukavuudenhaluinen ja laiska, että pukeudun helposti ja tylsästi, enkä saa kotiani kuosiin.

5. Haaveilen matkustamisesta, vaikka minne. Aikani ei ehkä nyt riittäisi kertomaan kaikkia niitä paikkoja, joissa haluaisin käydä.

6. Lukeminen on ehdoton lempiharrastukseni. Voisin vain maata sohvannurkassa ja lukea. Ikävä kyllä aika usein pitää tehdä kaikkea muutakin.

7. Ensi kesänä en aio mennä kesätöihin. Se onkin sitten ensimmäinen kesä"loma" noin 12 vuoteen.

8. Luulen, että olen syntynyt väärään maahan, sillä en voi sietää talvea.

Noin, sehän kävi oikeastaan helposti. Ehkä joskus käyn sen "Top 100"-listan pariin. Nyt minä puolestani haastan mukaan kaikki ne bloggarit, jotka tämän sattuvat lukemaan.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Viimeistä vietiin

No niin, tänään oli sitten agilityn alkeiskurssin viimeinen kerta. Tai virallinen viimeinen kerta olisi ollut viime viikolla, mutta kun se jäi meiltä väliin, menimme tänään kertauskerralle. Kerta oli ihan nimensä mukaisesti kertausta. Treenasimme aika paljon hyppyjä eri suunnista. Takaakierto ei vielä ihan kovin sujuvasti suju, mutta muuten Jekku hyppää kuin... kuin... öö... no, en nyt keksi mitään nasevaa vertausta tähän. Reippaasti se menee kuitenkin. Kepeissä tapahtui nyt hieman edistystä, vaikka teimmekin ilman verkkoja. Puomin teimme pari kertaa, mutta kontakteja treenasimme vähän enemmän. Totesin, että voisin itsekseni harjoitella kontaktien käsiä, samaten kuin keppienkin. Pitäisi saada liikeradat ensin itselle selviksi, jotta pystyisi paremmin ohjaamaan koiraa.

On tämä laji kyllä aikalailla tempaissut mukaansa. Keväällä on sitten alkeisjatkokurssi, johon sisältyy 12 kertaa. Jee! Sitä odotellessa.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Käytöstavattomuuttakohan

Meillä oli eilen vieraita, mikä oli oikein kivaa. Jekusta se oli aluksi ihan superkivaa. Se herätti miettimään, että Jekun käytöstavoissa ehkä olisi parantamisen varaa. Tai sitten meillä vaan käy vieraita aivan liian harvoin.

Kaikki alkaa ovisummerin piristessä. Jekku alkaa haukkua ja hyppiä summeria kohden. Se jotenkin osaa yhdistää summerin pirinän vieraiden saapumiseen, sillä pirinän jälkeen se juoksee ovelle ja jää siihen vinkumaan. Eikä Jekku koskaan vingu. Paitsi nyt tuossa tilanteessa siis.

Kun hartaasti odotettu vieras soittaa ovikelloa, Jekku menee niin sanotusti ihan pähkinöiksi. Se hyppii ja pomppii. Jos sen ottaa syliin tai muuten yrittää hillitä, se alkaa haukkua vimmatusti. Kaikki ihmiset eivät varmastikaan tuota ominaisuutta arvosta. Onneksi Jekku on sentään pienikokoinen, mutta yllättävä ponnistusvoima sillä silti on.

Onneksi tuon alkuinnostuksen jälkeen Jekku rauhoittuu, eikä siitä enää sen koommin ole haittaa tai vaivaa tai häiriötä. En vain oikein tiedä, miten tuota käytöstä voisi karsia. Olisi kai jo ihan pienestä pennusta alkaen pitänyt opettaa käyttäytymään paremmin, mutta kai tuota vielä voisi korjata? Meillä tuntuu olevan hieman käytöstavaton koira...

torstai 24. marraskuuta 2011

Sisustusintoilija?

En tiedä, miten Jekusta on tullut tuollainen sisustusintoilija, itse kun en sitä suuremmin ole. Pidän kyllä kaikista kauniista asioista, mutta en vaan onnistu siirtämään kaikkea kaunista kotiimme. Kävelyillä kuitenkin usein pysähdyn ihastelemaan sisustusliikkeiden näyteikkunoita, ja niin tekee Jekkukin. Yleensä se aina nostaa tassunsa vasten ikkunaa ja tutkailee kuin ymmärtäisikin jotain. On eräs liike, mihin se osoittaa ihan poikkeuksellisen suurta kiinnostusta, nimittäin Iittalan tehtaanmyymälä Hämeenkadulla. Itsekin tykkään toki Iittalasta, mutta en ole koskaan lenkeillämme vaivautunut nousemaan portaita katsoakseni astioita. Mutta Jekkupa on. Se on jo useamman kerran ihan itsekseen noussut portaat ylös liikkeen ovelle, nousee takatassuilleen ovea vasten ja katsoo sisään. Pitkään. Se toistaa saman myös liikkeen toisella ovella. En vaan tajua, mikä sitä Iittalassa niin kiinnostaa.

Toinen liike, josta Jekku on hyvin kiinnostunut, on Elementin vaateliike. Itsekin mielelläni aina katselen näyteikkunaa, mutta harvemmin olen uskaltautunut liikkeeseen sisälle. Jekku sen sijaan olisi marssinut suoraan peremmälle. Ensin se hyppäsi liikkeen ikkunalaudalle siinä ulkopuolella, kiersi kulmassa olleen E-kirjaimen ja olisi jatkanut matkaansa liikkeeseen sisään. Minä sitä sitten toppuuttelin, mutta liikkeen liukuovi oli jo ehtinyt aueta. Myyjäkin tuli ovelle katsomaan, että tuleeko sieltä joku vai ei. Häntäkin nauratti, kun Jekku niin päättäväisesti olisi halunnut päästä vaatekauppaan.

Sisustusintoilu jatkui eilen ihan konkreettisen sisustamisen merkeissä: kotiin tultuani Jekku ihan silkasta jälleennäkemisen riemusta tarttui eteisen mattoon ja raahasi sen hiekkoineen kaikkineen makuuhuoneeseen. Sänkyyn asti se ei maton kanssa päässyt, kun itse ennätin hätiin. On se hassu tyyppi.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Ylitämme joen aina silloin

Pakko myöntää, etten ehkä ikinä vaan pääse selville pienen laivakoiran aivotuksista. Mistä niitä oikein tulee? Tämä uusin on jotenkin outo. Tai ei enää edes niin uusi, mutta aiempaa spesifimpi.

Asumme siis ihan jokirannassa, joten aika usein joki tulee ylitettyä, silloin. Mitään suurempaa ongelmaa ei ole mentäessä "tois puolt jokke täl puol jokke", mutta annas olla, kun pitäisi tulla "tält puolt jokke tois puol jokke". Jekku vetää jarrut pohjaan, eikä liiku, vaan päinvastoin yrittää päästä eri suuntaan. Yleensä joudun kantamaan sen yli. Se tarraa tassuilla käsivarteeni kuin hengenhädässä. Enkä usko, että sillä mitään huonoja kokemuksiakaan olisi. Ja jos olisi, silloin se ei varmaan kulkisi toiseenkaan suuntaan. Tuomiokirkkosillalta tultaessa kohti kotia, eli "tält puolt tois puol", Jekku tulee kyllä toiselta puolelta siltaa hyvin yli, mutta ei toiselta. En tajua! Mitään ideoita, mistä tämä voisi johtua? Sylikokoinen kun on, ongelma ei ole sen suurempi, mutta olisihan se kiva ja ihan suotavaa, että herra suostuisi kulkemaan mennen tullen.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Keinu kanssain

Eilen oli viimeinen varsinainen agilitykerta ja vuorossa oli keinu. Se jännitti minua vähän etukäteen, että pelkääköhän Jekku sitä. Ja pyh. Keinua harjoiteltiin pareittain. Toinen parista paukutti keinua edestakaisin, kun koiran ohjaaja syötti koiralle namia vieressä. Jekku ei korvaansa lotkauttanut keinun paukkeelle. Pian päästiin sitten itse asiaan. Jekku kiipesi reippaasti, eikä erityisemmin hätkähtänyt keinuvaa liikettäkään. Kouluttaja heilutti keinua varovasti, ja minä taas syötin namia. Sitten keinu päästettiin keikkaamaan alas, Jekku käveli siitä pois, ja sitten uudestaan. Tällä kertaa kouluttaja keinutti keinua jo hieman kovempaa. Ja Jekku söi yhä namia. Se oli siinä. Ei siis jännäystä, eikä muutenkaan ongelmia.

Nyt on sitten kaikki esteet ainakin kertaalleen kokeiltu. Ensi kerralla olisi kertauskerta, mutta en pääse silloin. Sitten on vielä kaksi kertaavaa kertaa, jolloin menen vielä. Keväällä jatkuu sitten alkeisjatkokurssin merkeissä.

Olen kyllä aika innoissani lajista. Tai emmehän toki vielä ole kovin pitkälle edenneet, mutta ainakin kaikki esteet Jekku suorittaa innolla, minusta ainakin se on hyvä merkki. Katsotaan, miten pitkälle tämä harrastus kohdallamme jatkuu.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Toimintaa ja treffejä

Viikonloppu on taas ollut Jekulle toiminnantäyteinen. Eilen menimme Miehen vanhempien luo vahtimaan heidän koiraansa ja kissaansa heidän poissa ollessaan. Jekulla oli kivaa, kun se tapasi taas Mustin, ja niin taisi Mustillakin olla hauskaa. Huomasi taas, miten vähällä itse pääsi, kun koirat telmivät keskenään. Vaikka Musti on jo vanha, se selvästi nuortuu Jekun tullessa käymään. Välillä Jekku hyppäsi sohvalle ja kävi maate, jolloin Musti tuli luo ja alkoi tassulla huitoa, että tule nyt alas ja leiki!

Miehen vanhemmilla on iso piha, jossa koirat voivat juosta vapaana. Pojat olivat pitkään ulkona ja jatkoivat temmeltämistään siellä. Ja sama vauhti jatkui sisällä. Ainoa pieni ongelma oli kissa: Jekku kun ei ole siihen tottunut. Kissa oli kyllä suurimmaksi osaksi sohvan alla. Aluksi Jekku ei huomannut sitä ollenkaan, mutta jossain vaiheessa kissa oli lähellä reunaa, jolloin Jekku sen vainusi ja alkoi räyhätä. Ja kissa räyhäsi takaisin. Kerran Jekku taas otti kuonoonsa, mutta ei ollut moksikaan. Siinä vaiheessa, kun Jekku yritti ryömiä sohvan alle kissan perään totesimme, että pitää toimia. Jos Jekku olisi päässyt sohvan alle kissan kanssa, olisi seurauksena ollut katastrofi arvatenkin. Onneksi Jekku totteli, kun sitä kielsi menemästä lähemmäs. Ajattelimme, että yöstä tulee mahdoton, jos kissa on linnoittautuneena sohvan alle, me itse nukumme yläkerrassa, ja Jekku liikkuu vapaana. Jossain vaiheessa koirien ollessa ulkona kissa onneksi uskaltautui pois sohvan alta ja siirtyi saunatiloihin. Niinpä Mies vei sinne sille vettä ja ruokaa, ja kissa viihtyi siellä yön yli.

Tänään oli vuorossa taas skipitreffit. Pari edellistä kertaa meiltä on jäänytkin väliin, joten oli jo aikakin päästä paikalle. Skipejä taisi olla kymmenen, ja lisäksi oli yksi mudi (aivan ihana!) ja kolme brasilianterrieriä, hauskoja tyyppejä nekin. Ja kylläpä taas riitti vauhtia. Demi on ihan ehdottomasti Jekun mielestä kivoin tyttö ikinä. Myös mudi-Rudi vaikutti Jekusta kivalta, samoin Vilma-viipottaja. Mutta Demi vei kuitenkin voiton. Voi sitä juoksua ja ryntäilyä!

Treffeiltä menimme vielä käymään Miehen vanhemmilla, ja ihmeellisesti Jekulla riitti vielä virtaa pieneen peuhaamiseen Mustin kanssa. Nyt kotona Jekku on kyllä ollut aivan naatti. Se teki itselleen pesän pyykkikasaan ja on nukkunut siellä koko illan. Ihan kiva, että sekin välillä on vähän rauhallisempi.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Rempseästi renkaasta

Taas yhdet agitreenit takana. Kivasti menee! Jekku on edelleen aivan innoissaan, eikä meinaa nahoissaan pysyä. Tämä alkaa muodostua sikäli jo haasteeksi, että nyt vaarana on varaslähtö kulloisellekin esteelle.

Tällä kertaa esteenä oli rengas. Vähän mietin, että meinaakohan Jekku mennä ali, ohi tai sivuitse, mutta ei, hienosti läpi. Emme ottaneet sitä kuin pari kertaa, sillä mitään ongelmia ei ollut.

Suurimman osan ajasta treenasimme itseksemme jotain. Tällä kertaa taisi tapahtua läpimurto kontaktien suhteen! Teimme trainerilla kontaktiharjoituksia, ja vihdoin Jekku tajusi, että sen pitää jäädä lankun päähän vartomaan että vapautan sen! Jes!

Pussiakin teimme pitkästä aikaa. Sinne(kin) Jekku meinasi ottaa koko ajan varaslähtöä. Hieman vauhdikkaammin se saisi tulla, mutta pääasia, että totteli ohjausta ja meni reippaasti.

Viimeisenä tänään vuorossa oli okseri. Luulen, että Jekku ei edes huomannut, että siinä oli kaksi rimaa rinnakkain. Otimme ensin hypyn ja siitä sitten okserin. Paljoa en ehtinyt katsoa, mutta tuntui kuin Jekku olisi liitänyt ja kiitänyt okserin yli. Jes!

Ensi kerralla taitaa olla vuorossa keinu. Se vähän jänskättää, mutta katsotaan, miten sujuu. Sitä seuraavan, eli kai viimeisen kerran, joudun jättämään väliin, mutta onneksi on sitten vielä pari varakertaa, että pääsemme korvaamaan tuon väliin jäävän tunnin. Odotan jo kovasti tulevaa alkeisjatkokurssia! Jee, ihana uusi harrastus! Taidan olla melkein yhtä liekeissä kuin Jekkukin.

Saaressa

Jekkua lykästi viikonloppuna, sillä se pääsi Miehen kanssa Saareen. (Suonette anteeksi tämän kielioppisääntöjä rikkovan isojen alkukirjanten käytön. Haluan vain korostaa tässä tapauksessa sekä Miestä että Saarta. Miehestä en viitsi käyttää hänen omaa nimeään tässä ja Saaren nimeä en edes tiedä.)Mies lähti jo perjantaina, mutta Jekku lähti vasta lauantaina perässä. Se matkusti ensin Miehen veljen kanssa bussilla, jonka jälkeen loppumatka taittui veneellä.

Saaressa Jekku sai kirmailla koko ajan vapaana. Kävi vielä niin kivasti, että naapurimökissä oli myös schipperke, Allu nimeltään. Allu oli Jekkua hieman nuorempi, mutta osoittautui kuulemma pomoksi. Tämä johtajuus selvitettiin pienellä rähinällä, jonka jälkeen pojat olivat kai sulassa sovussa juoksennelleet pitkin Saarta.

Eilen kotiin saapui mökiltä ja metsältä tuoksuva väsynyt pieni koira, sekä Mies, joka toi tuliaiseksi suppilovahveroita! Jekku toi tuliaisiksi pari punkkia. Jostakin syystä pidin Miehen tuliaisista enemmän...

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Puistopainia

Käytämme Jekkua päivittäin neljä kertaa ulkona. Aamulla noin 20 minuuttia - puoli tuntia, päivällä puolisen tuntia, ruoan jälkeen ehkä noin 45 minuuttia - tunti ja sitten vielä illalla viimeiseksi. Päivä- ja ruokalenkit saattavat vaihdella niin, että toisinaan jompikumpi on lyhyempi tai pidempi, miten nyt sattuu ehtimään. "Illan viimeinen hidas" on ihan lyhyt pyrähdys viereisen puiston ympäri, tai näin pimeällä korttelin ympäri. Itse kun en uskaltaudu pimeään puistoon kovin mielelläni.

Eilen lähdin taas kiertämään korttelia. Tarkoitus oli siis vaan piipahtaa ulkona. Törmäsimme puiston laidalla kuitenkin tuttuun ranskanbulldogiin, jonka kanssa Jekku alkoi painia. Koirat pyörivät ja kierivät pudonneissa lehdissä kuin pikkulapset. Niillä tuntui olevan ihan järjettömän hauskaa. En sitten lähtenyt kiertämään korttelia, vaan käännyin toisen koiran omistajan kanssa tulosuuntaamme. Ajattelin, että kyllä Jekku nyt on saanut tarpeensa hoidettua painimisen ohessakin. Hups heijaa, kotona sitten huomasin, että olimmekin olleet tuolla "viimeisellä hitaalla" tunnin! Mies vähän ihmetteli, että mihin oikein olen jäänyt ja että olisiko pitänyt soittaa perään.

Uni tuli Jekulle tuon pienen puistopainin jälkeen nopeasti.

tiistai 1. marraskuuta 2011

A:ta ja muuta

Eilen oli melkoisen onnistuneet agilitytreenit! Olen melkein liekeissä täällä Jekun puolesta. Niin kivaa oli. Vuorossa oli siis A-este, joka näyttäisi olevan Jekun suosikki. Jo aiemmilla kerroilla sillä on ollut kova hinku kiipeämään ja nyt se meni esteen sellaisella vauhdilla, että minulla ja kouluttajalla oli täysi työ pysyä perässä. Tarkoitus oli lähinnä vain koittaa, että koira esteen suorittaa. Tämän jälkeen estettä ei suoriteta ennen kuin kontaktit ovat kunnolla hallussa. Meillä ei todellakaan ole.

Eilisellä kerralla ei siis ollut muuta varsinaisesti ohjattua toimintaa kuin tuo A-este. Sen lisäksi sai itsekseen tai parin tms. kanssa treenata kontaktia, keppejä, hyppyjä, putkea, pöytää. Eli siis kaikkea, mitä tähän mennessä olemme tehneet. Vähän sydämentykytyksiäkin saatiin. Olin kokeilemassa Jekun kanssa hyppyä ja siitä putkea, ja vähän matkan päässä pöytää oli harjoittelemassa toinen koirakko. Jekku lähti hienosti käskystäni hypylle ja suuntasi putkeen, kun tämä toinen koira "putkeen"-käskyn kuultuaan myös päätti suunnata sinne. Se tuli vähän äristen ja muristen Jekun päälle, jolloin Jekku onneksi väisti putken suulta. Olisi ollut varmaan pahempi homma, jos koirat olisivat peräkkäin sännänneet putkeen. Jekku tuntui vähän pelästyvän tilannetta. Lähdin sen kanssa hetkeksi ulos, jonka jälkeen yritimme pelkkää putkea uudelleen. Toiselta puolelta se meni melko hyvin, mutta toiselta puolelta, siis siltä, josta toinen koira vähän jyräsi, ei. Menimme tekemään välillä kaikkea muuta, ja kehuin Jekkua vuolaasti onnistumisista. Lopulta palasimme putkelle, ja nyt se sujui ihan kivasti kumpaankin suuntaan. Mitään kammoa ei siis toivottavasti jäänyt.

Eilisen treenitunnin lopuksi otettiin sitten hyppysarja ja siitä putkeen. Ensin ihan vaan putki, sitten hypyn kautta putki, sitten kaksi hyppyä ja lopulta kolme hyppyä ja putki. Ja sehän sujui! Olin ihan iloissani ja oikein tyytyväinen Jekkuun! Oma ohjauksenikin taisi toimia, kun Jekku suoritti kaikki kolme hyppyä, eikä lähtenyt väistämään minun perässäni. Jes! Tällä fiiliksellä on hyvä jatkaa ensi viikkoon.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Rauhaa ja riekuntaa

Kulunut viikko on ollut täällä osoitteessa todella rauhallinen. Minulla on hieman stressiä opiskeluista ja töistä, enkä ole ihmeemmin jaksanut valitettavasti Jekun kanssa mitään puuhailla maanantaisen agilityn jälkeen. Mies meni ja nyrjäytti nilkkansa, joten olen ollut päävastuussa Jekun ulkoilutuksestakin. Välillä iltaisin olemme vähän yrittäneet tehdä jotain tottelevaisuusjuttuja, jottei Jekku ihan tylsistyisi.

Viikonloppu oli kuitenkin vilkkaampi. Kasvattaja-Anita on myös Tupperware-esittelijä, joten pidimme meillä Tupperware-kutsut. Jekku oli ihan liekeissä kaikista uusista ihmisistä. Muuten meni ihan kivasti, mutta ystäväni pientä vauvaa Jekku ihmetteli. Sitä jotenkin suunnattomasti häiritsi ja kuitenkin kiinnosti ystäväni sylissä ollut vauva ja Jekku olisi ihan väkisin halunnut pompata pikkuista tervehtimään. Välillä pidin Jekkua sylissä ja pari kertaa laitoin sen makuuhuoneeseen rauhoittumaan. Kutsuilta Jekku lähti äitini mukaan, sillä me Miehen kanssa menimme kaverimme synttäreitä juhlistamaan.

Jekku oli ollut äitini luona ihan kiltti ja rauhallinenkin. Tänään olivat kuulemma vähän pallotelleet ja leikkineet. Tai ehkä vähän enemmänkin, sillä Jekku on nyt illalla ollut ihan sippi. Se ei ole tehnyt mitään kolttosia (sen jälkeen kun olin pelastanut muistitikkuni sen hampaista...) eikä suuremmin halunnut edes leikkiä. Se on vaan vaihdellut nukkumapaikkaa tasaisin väliajoin. Ihan kiva välillä näinkin. Huomenna se pääsee kuitenkin agilityyn taas riekkumaan.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Keppiä ja porkkanaa?

Ei, vaan keppejä ja nakkeja, sekä pöytä. Tätä oli ohjelmassa agilityssa eilen. Kepit ja pöytä siis esteinä, nakit palkkiona, selvennettäköön. Eipä mitään erityisiä ongelmia noidenkaan kanssa. Keppien sujuvaksi treenaamiseen mennee aikaa paljon, mutta kai tämäkin nyt jonkinlainen alku oli. Teimme vain neljän kepin sarjan ja välissä oli verkko helpottamassa menoa. Pöydälle Jekku ei ehkä hypännyt niin sujuvan sulavasti, kuin olisi voinut odottaa, mutta ihan kivasti kuitenkin. Se jäi vähän siihen pöydän vierelle epäröimään ennen kuin hyppäsi nakin perään. Päätin, että pöydällä Jekun pitää istua. Sai siis valita seisomisen, istumisen ja makaamisen välillä, ja mielellään tuossa samassa asennossa treenata sitten aina. Varsinaisten sääntöjen mukaan pöydällä tulee olla vähintään 5 sekuntia.

Lisäksi eilen meidän käskettiin harjoitella sitä, että jätämme koiran esteen taakse odottamaan ja kuljemme itse kauemmas. Koiran piti siis pysyä paikoillaan, eikä se saanut varastaa esteelle. Tämä harjoite oli varsinkin meille oikein hyvä, sillä Jekku on yleensä niin malttamaton jo lähtemään hyppyyn. Nyt se odotti todella hienosti ja istui vähän raukkanakin siinä esteen takana kuin kysyen, että mitä, enkö ihan oikeasti saa hypätä? Pari kertaa sitten annoin sille luvan hypätäkin.

Kurssi on nyt puolessa välissä, eli neljä kertaa on vielä jäljellä. Noilla kerroilla on vuorossa A-este, rengas, keinu ja kertaus. Tältä alkeiskurssilta saamme sitten oikeuden jatkaa alkeisjatkokurssille, jonne ajattelin kyllä ehdottomasti mennä! Sen verran kivaa tämä on ollut!

perjantai 21. lokakuuta 2011

Kipeilyä, osa 2

Jekku oli taas eilen vähän kipeä: aamulla se oli ensitöikseen oksentanut ja sen jälkeen se tuli sänkyyn makoilemaan. Olisi siis ollut Miehen vuoro aamu-ulkoiluttaa se, mutta Jekku ei ollut suostunut tulemaan edes syömään. Itse jäin autuaasti nukkumaan Miehen lähtiessä kouluun. Mies sitten laittoi minulle viestin, että Jekku on oksentanut, muttei syönyt tai ulkoillut.

Herättyäni yritin tarjota sille ruokaa, mutta ei kelvannut. Uloskaan se ei olisi viitsinyt millään lähteä, mutta tuli sitten kuitenkin, kun maanittelin. Emme päässeet kovinkaan pitkälle. Jekku vaan seisoi hölmönä paikoillaan, vähän haisteli ja etsi ruohoa. Sitä vaan on tähän aikaan vähän heikosti tarjolla. Jostain pudonneiden lehtien alta se kuitenkin ruohoa löysi ja sitä laidunsi. Hetken kuluttua se sitten oksensi.

Kotona laattailu jatkui. Mikä ihme siinä on, että koiran on oksennettava mieluiten sänkyyn tai sohvalle?? Jekku makoili melkein koko päivän eteisessä, mutta oksentamaan se tuli sohvalle. Toisella kerralla olin itse vieressä, arvasin ennusmerkit ja siirsin Jekun lattialle. Huoh.

Seuraavana aamuna kaikki oli taas hyvin.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Luupäiset kasvattitreffit

Viikonloppuna vietettiin Luupäisiä kasvattitreffejä. Anita-kasvattaja järjesti siis kasvateilleen tapaamisen, jonne toivoi mahdollisimman runsasta joukkoa pieniä mustia luupäitä. Ihana idea! Jekku on ensimmäinen oma koirani, mutta silti tuntuu aika luksukselta ja poikkeukselliselta, että kasvattaja viitsii ja jaksaa järjestää kasvateilleen tällaista!

Tätä luupäistä tapahtumaa vietettiin siis Aurassa, Kettulinna-nimisellä metsästysmajalla. Erittäin viehättävä paikka, muuten. Pieniä mustia oli paikalla paljon, olisikohan ollut 16. Vilskettä ja vipinää siis riitti, eikä aina ihan hahmottanut, mikä oli oma, mikä jonkun toisen koira.

Ohjelmassa oli vapaan seurustelun lisäksi kahvia, pullaa ja makkarasoppaa meille ihmisille. Sitten oli match show, jonne tuomariksi saapui brasilianterrieriharrastaja Tiina Kuikka. Jekku sijoittui kolmanneksi! (ja sai ihkaensimmäisen ruusukkeensa, vau!) Ensimmäinen oli Velmu (Luupään Diktaattori) ja toinen Nemo (Luupään Biisikärpänen).

Mätsärin jälkeen siirryimme sisätiloihin palkintojenjakoon. Yllätysnumerona tuli Vilin ja Velmun emännältä Kirsiltä Luupää-rap. Voi, miten se oli mahtava! Anita kirjoitti kotisivuillaan, että ei vetistellyt ihan silkasta naurusta, vaan myös liikutuksesta. Luupää-rapin sanat ovat oikein osuvat ja ovat luettavissa Luupään kennelin kotisivuilta.

Ei sovi unohtaa myöskään makkaransyöntikisaa koirille. Jekku pääsi jatkoon, mutta toisella kierroksella pariksi osui Pimu, joka oli kertakaikkisen voittamaton.

Päivä oli mukava, ja illalla matkasimme kotiin hyvin väsyneen, mutta toivottavasti onnellisen Luupään kanssa. Seuraavat kasvattitreffit ovat kaiketi vuonna 2013. Niitä odotellessa siis. Kiitos Anita!

Jekusta on jokseenkin mahdotonta saada onnistunutta kuvaa. Käyköön tämä siis malliesimerkistä, sillä Jekku on taas jo matkalla jonnekin, minne ikinä lieneekin.



Seuraavassa kuva palkintojen jaosta.

Puomilla

Jekku on voinut hyvin, eikä ole siis aristanut jalkaansa enää eläinlääkärikäynnin jälkeen. Koirapuistossa emme ole käyneet, enkä ole muutenkaan antanut sen juuri riehua, mitä nyt kotona sitä on ollut vähän mahdotonta estää. Päätin, että menen sen kanssa agilityyn, kun kuitenkin reilun viikon oli levossa. Jos kilpailisimme agilityssa, tai treenit olisivat rankempia, olisin ehkä harkinnut, mutta nyt en nähnyt syytä jättää väliin.

Tällä kertaa vuorossa oli puomi ja viime kerralla väliin jäänyt pituus. Ei ongelmia kummankaan kanssa. Jekku on hyvin innokas menemään puomille ja olisi halunnut mennä sille jo viime kerralla. Nytkin se olisi juossut puomin päästä päähän ja takaisin, jos vain olisi annettu mennä. Tarkoitus kuitenkin oli lähinnä harjoitella kontaktia, joten koko puomia ei tehty kuin pari kertaa. Jatkossa on tarkoitus, että puomia (tai ilmeisesti muitakaan kontaktiesteitä) ei tehdä kokonaan, vaan treenataan nimenomaan sitä kontaktia siinä lopussa.

Meidän piti täksi kerraksi miettiä, millä käskyllä tai tavalla kontaktiesteillä toimimme. Itse en etukäteen oikein keksinyt mitään, vaan kysyin neuvoa ohjaajilta. Tulin siihen lopputulokseen, että annan Jekulle käskyn "koske" ja sitten "vapaa". Tätä voisi kai kotioloissa harjoitella esimerkiksi portaissa.

Odotteluajan käytin hyödykseni ja kokeilimme Jekun kanssa kiertämistä, hyppyä ja putkea. Kiertämisellä tarkoitan siis sitä, että kierrätin sitä pelkän siivekkeen ympäri, kumpaankin suuntaan. Pelkkä putki ja pelkkä hyppy menevät hyvin, mutta hypyltä putkeen oli vähän ongelmia, ja Jekku yritti koko ajan tulla perääni putken ohi. Pöh. Hypyssä muistelin myös vähän valssausta, ja sekin sujui, jee!

Nyt kun lukaisin läpi, mitä olen kirjoittanut, tuli olo, että olen kirjoittanut ikään kuin jotakin salakieltä. Anteeksi. Näköjään yllättävän helposti tuollainen harrastesanasto näköjään tarttuu, ja nyt noita asioita olisi vaikea ilmaista jotenkin muuten. Eli pahoittelut sellaisille, jotka eivät agilitya niinkään harrasta, toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea. Pyrin kirjoittamaan myös muista aiheista, vaikka ne ovatkin viime aikoina jääneet vähemmälle.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Pakkolepoa

Lauantai valkeni meillä vähän synkissä merkeissä. Minulla oli herätyskello soittamassa ja vähän ihmettelin, kun Jekku ei pomppinut minua vasten kuten yleensä. Lähdin kuitenkin keittiöön, mutta Jekku seurasi vähän hitaasti ja vaivalloisestikin. Ruokakaan ei innostanut. Siinä vaiheessa aloin ajatella ihan tosissaan, että nyt jokin on vikana. Jekku seistä tönötti paikallaan normaalisti kippurahäntä suorana. Muutenkin se oli vähän vaisu, eikä olisi lähtenyt uloskaan. Kannoin sen ulos, ja se teki kyllä tarpeensa. Kotona se kävi taas vähän vaivalloisesti maate ja jäi niille sijoilleen. Itse menin vielä hetkeksi nukkumaan. Tuo hetki sitten venähti, ja oli jo iltapäivä kun heräsin. Jekku makasi yhä samassa paikassa, se ei ollut liikahtanut minnekään. Vaikutti siis siltä, että takajaloissa on jotain hämminkiä.

Houkuttelin Jekkua liikkeelle makupalan avulla, mutta se ei tehnyt elettäkään noustakseen. Siinä vaiheessa soitin eläinlääkäripäivystykseen. Saimme ajan kello 15.30. Päivystyksessä sitten vierähtikin loppuilta: olimme siellä kaikkinensa yli neljä tuntia. Meitä ennen oli tullut pari akuuttia tapausta, jotka luonnollisesti hoidettiin ensin.

Päivystyksessäkin Jekku vaan makasi aloillaan, eikä sille maistunut tarjottu vesikään. Eläintenhoitaja tuli kysymään mielipidettämme röntgenkuvista, että otettaisiinko vai ei. Pienen miettimisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että otetaan vaan. Kuvissa ei onneksi näkynyt mitään sen suurempaa, ja lopulta eläinlääkärikin ehti paikalle. Hän tunnusteli Jekun takajalkoja pitkään ja hartaasti ja tuli lopulta siihen tulokseen, että kenties Jekulla on reisilihas revähtänyt.

Eläinlääkärin käsittelyssä Jekku tuntui kuitenkin vetreytyvän, ja takaisin odotushuoneeseen päästyämme se oli jo melko reipas. Saimme kotiin mukaan kipulääkkeitä ja pienen liikuntakiellon: rauhallisia kävelyitä hihnassa ainakin pari viikkoa, eikä mitään riehumista tai riekkumista. Agilitystakin lääkäri kehotti pitämään taukoa kuukauden, mieluiten kaksi. En tosin tullut sanoneeksi, että olemme vasta alkeiskurssilla, jossa tehdään hyvin vähän mitään, joten jospa sinne uskaltaisi mennä jo aiemmin... On kyllä helpommin kirjoitettu kuin toteutettu tuo riekkumiskielto! Jekulla virtaa riittäisi, ja pelkään, että se vielä hyppii ihan kirjaimellisestikin seinille, jos ei pääse purkamaan energiaansa. Pitänee siis keksiä kaikenlaisia älyllisiä haasteita sille. Huoh. No, mutta toisaalta, onneksi ei ollut mitään tuon pahempaa!

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ajoitus kohdallaan

Tänään oli kyllä, kuten otsikossa jo totean, ajoitus kohdallaan lenkillä ollessamme. Jostain syystä Jekku haluaa usein kovasti mennä läheistä junasiltaa yli. Harmi vaan, että Jekku itse ei uskalla siltaa pitkin kävellä, vaan minun pitää se kantaa. Silta on siis puinen, tai se kävelypuoli on, joten kaipa se sitten tuntuu pelottavalta. Jekku ottaa pari varovaista askelta, kun makupalalla houkuttelen, mutta jos vähänkin kyykistyn, Jekku ihan kirjamellisesti kiipeää syliin.

Yritän ajoittaa ylityksen niin, että junaa ei tulisi vastaan. Tänään oli hilkulla. Mietin siltaa lähestyessämme, että mihinköhän aikaan siitä juna tarkalleen menee. Arvelin, että tasalta, mutta VR:stähän ei koskaan voi tietää. Päätin kuitenkin reippaasti sujahtaa yli sillan. Ja kun pääsimme toiselle puolen ja sillan ali, juna jyskytti siitä yli! Huh, oli kyllä hyvä ajoitus tällä kertaa. Olisi ollut vähän kurja olla sillalla samaan aikaan junan kanssa. Itseänikin se vähän hirvittää, joten voi vaan kuvitella, miltä se Jekusta tuntuisi.

Hieman outoa muutenkin, että Jekku on ihan yhtäkkiä alkanut pelätä siltoja! Ennen se koski vain junasiltaa, mutta nykyään se ei suostu ylittämään muitakaan siltoja. Tai jos se suostuu tulemaan yli, se vetää itseään mahdollisimman kauas sillan laidasta, lähemmäksi (auto)tietä, mikä ei sekään ole järin hyvä vaihtoehto. En tajua, mistä tuollainen pelko on näin yllättäen tullut?! Ei sille koskaan ole edes sattunut mitään ikävää millään sillalla, tietääkseni.

Kuvituksena tällä kertaa kesäinen sylikuva.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Yli muurien pussiin

Eilen oli sitten toinen kerta agilityn alkeiskurssia ja vuorossa pussi ja muuri. Ohjelmaan oli merkitty myös pituus, mutta sitä meidän ryhmämme ei ehtinyt/päässyt kokeilemaan. Ehkä ensi kerralla, tai joskus. No, mutta, muuria ja pussia sitten kuitenkin.

Aloitimme pussilla, mikä meni aika putkeen (heh heh). Ihan ensiksi kouluttaja piti Jekusta kiinni, kun minä menin toiseen päähän ja pidin pussin suuta vähän auki ja kutsuin Jekkua. Se tuli salamana. Sitten kokeilimme niin, että pidin pussia vähän vähemmän auki. Jekku suoritti senkin mallikkaasti. Lopulta siirryimme siihen, että kouluttaja meni pussin päähän, minä lähetin Jekun, ja kouluttaja palkkasi. Jekku tuli loppujen lopuksi pussin läpi niin, että se oli ihan "normaalisti" alhaalla. Jee.

Seuraavana kokeilimme muuria. Ei ongelmia. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se, että siinä muurin paikkeilla oli jokin todella todella hyvä haju, jota Jekku olisi halunnut jäädä nuuskimaan. Kun vaihdoimme muurin toiselle puolen, Jekku meni ihan hyvin.

Tämä toinen kerta oli kuitenkin jotenkin ehkä vähän pettymys. Kurssin kesto on kerrallaan 1,5 tuntia, mutta siitä huolimatta, että meidät on jaettu periaatteessa neljään ryhmään, yksi koirakko ehtii kokeilla esteitä korkeintaan kolmesti. Loput ajasta on odottelua. Vähän ihmetyttää, että mitenkä tämän kahdeksan kerran jälkeen sitten on edistynyt yhtään? Harmittaa vähän tämä kriittisyys, mutta en voi näille ajatuksille mitään. Tuntuu vaan siltä, että eihän tuossa pääse edistymään yhtään mihinkään! Tai sitten minä vain olen kärsimätön...

Kärsimättömyyttä on havaittavissa Jekullakin. Se olisi eilen ihan välttämättä halunnut päästä A-esteelle! Se kiskoi ja yritti hypätä siihen, kun seisoimme esteen vierellä. Muutenkin sillä on niin kova hoppu esteille, ettei malttaisi odottaa käskyjäni. Tämä on jopa hieman ongelmallista, sillä koiranhan pitäisi lähteä esteelle ohjaajan käskystä, eikä suinkaan itsenäisesti.

Tänään iltalenkillä kokeilimme lyhtypylväiden ynnä muiden kiertämistä. Yhdessä kohtaa reittiämme oli myös sellaisia kivipylväiden välissä olevia ketjuja, joita käskin Jekun ylittää. Katu oli tyhjä ja hiljainen, joten päästin Jekun hihnasta sen verran irti, että se pääsi hyppäämään. Edelleen huomaa, että se hyppelee kyllä kovin mielellään, joten tuo agilitykurssi on kyllä sikäli paikallaan. Toivotaan, että jatkossa tulee edistymistä vähän paremmin.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Vauhdikkaasti syksyyn

Oho, onpa syyskuu ollut hiljainen blogikirjoitusten osalta! En nyt kyllä uskalla luvata, että kirjoitan ahkerammin lokakuussa, mutta voin ainakin yrittää. Tuntuu, että vilkkaan kesän jälkeen elämä etenee tasaisen tavallisesti, mutta silti kiireisesti. Ainoa uusi asia on se agility ja sen alkeiskurssi, jonne olemme tänäänkin menossa. Siitä raporttia sitten myöhemmin.

Viikonloppu oli Jekulle vilkas. Lauantaina menimme Miehen vanhempien luo, jossa Jekku pääsi taas leikkimään Mustin kanssa. En voi kuin ihmetellä Mustin kärsivällisyyttä ja toisaalta myös jaksamista! Niin se paineli menemään Jekun kanssa. Me yritimme välillä sanoa Mustille, että hän voisi kyllä käydä nukkumaankin, mutta eihän hän malttanut! Ihan itse se myös haki Jekkua leikkimään. Yön Jekku nukkui kauniisti vieressäni, mutta aamulla se oli taas Mustin kimpussa. Kun iltapäivällä eilen kotiuduimme, oli Jekku aivan sippi. Voin vain kuvitella, miten väsynyt Musti on ollut...

Eikä viikonlopun aktiviteetit siihen loppuneet. Alkuillasta lähdimme koirapuistoon kaverin ja hänen pötkyläkoiransa kanssa (olisi kiva nyt liittää tähän linkki hänen blogiinsa, mutta en vaan osaa. Aaargh!). Tai siis tarkoituksena oli, että koiramme vihdoin treffaisivat. Ei niistä ehkä ylimpiä ystäviä tullut, mutta asiallisesti he käyttäytyivät kuitenkin. Ja vaikkei pötkyläkoira niinkään lämmennyt leikkimiselle, sai Jekku kuitenkin juoksennella muiden koirien kanssa. Tämän reissun jälkeen se vasta väsynyt olikin, eikä enää loppuiltana liikauttanut raajaakaan.

Loppuun kuva vielä perjantailta, kun nautimme lämmöstä, auringosta ja kuplivasta juomasta jokirannassa.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Alkeiskurssin alku

Jiihaa, eilen alkoi kauan odotettu agilityn alkeiskurssi! Vähän ehkä jännitti, että miten tulee sujumaan ja että nolaako Jekku minut, tai minä sen. Mutta ihan kunnialla selvisimme.

Kurssille otettiin siis 16 koiraa ohjaajineen. Tämä porukka on jaettu vielä kahtia, eli meitä on kahdeksan koiraa samassa ryhmässä. Ehkä taktisesti Jekku ja Paavo on sijoitettu eri ryhmiin. Ryhmissä on pieniä ja isoja koiria sekaisin, mikä on minusta ihan hyvä juttu. Jekku oli ihan hämillään: niin paljon kavereita, joiden kanssa ei saa kuitenkaan leikkiä! Mutta onneksi oli edes esteet.

Ensimmäisen kerran ohjelmassa oli putki ja hyppy. Nämä olivat jo entuudestaan Jekulle tuttuja. Kun meidän vuoromme koitti, kouluttaja kyseli vähän kokemuksestamme ja tavasta, jolla olen Jekkua palkannut. Siinä jutellessamme Jekku jo kiskoi kohti putkea. Kun se ei päässyt, se alkoi vinkua. Kouluttaja totesikin, että ainakin intoa tuntuu olevan. Ja koska putki meni putkeen, otimme siihen vielä hypynkin samaan.

Myös hypyt sujuivat hyvin. Ensin kokeiltiin yhdellä esteellä, mutta kun sen kanssa ei ollut ongelmia, otettiin heti kaksi hyppyä. Jekulla on ollut taipumus lähteä minun perääni ekan hypyn jälkeen, mutta nyt kouluttaja meni namin kanssa toisen esteen taakse, joten Jekku suuntasi sinne. Pari kertaa Jekku vähän varasti: en ollut ehtinyt edes antaa lupaa lähteä tai hyppykäskyä, kun Jekku itsekseen lähti ja hyppäsi komeasti molemmat esteet. Mahtavaa tietysti, että intoa löytyy, mutta malttaisi nyt kuunnella minuakin!

Ensi viikolla on sitten vuorossa pituus, muuri ja pussi. Nämä kaikki ovatkin muuten meille vieraita, joten saapa nähdä, miten ne sujuvat.

Olin luullut, että Jekku olisi paljon väsyneempi eilisen jäljiltä, mutta eikä mitä. Sama vauhti sillä on päällä nytkin.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Agilityyn!

Me pääsimme Jekun kanssa sille agilityn alkeiskurssille! Jee! Perjantaina iltapäivällä tuli sähköpostitse ilmoitus siitä, että meidät on hyväksytty kurssille. Voi, miten ilahduin! Se lähestulkoon pelasti viikonlopun. Tuntuu, että heti tuli uutta intoa ja energiaa, kun on tiedossa uusi harrastus. Kurssi alkaa viikon päästä maanantaina ja siihen kuuluu kahdeksan treenikertaa sekä yksi teoriatunti. Myös kaverimme Paavo pääsi kurssille. Hyvä me!

Palaan asiaan viimeistään ekan tunnin jälkeen, ellei nyt sitten jotain muuta juolahda viikon aikana mieleen. Ajattelin, että pidän tässä blogissa ikään kuin treenipäiväkirjaa, johon voin sitten aina merkitä, mitä milloinkin on tehty ja miten se on sujunut.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Uudessa alussa?

Tämä alkusyksy on mennyt vähän hiljaiselon merkeissä. Itseäni vaivaa ihmeellinen syysväsymys, joka on vaikuttanut niin Jekun kanssa puuhailuun kuin blogin kirjoittamiseenkin. Eikä tarvitse huolestua; kyllä Jekku saa ruokaa ja päivittäiset ulkoilunsa, mutta juuri mitään ylimääräistä, kuten agia tai tokoa en ole jaksanut tehdä. No, joskus iltaisin jotain tokoa olemme kotona tehneet.

Tänään sen sijaan olimme pääsykokeessa agilityn alkeiskurssille! Vähän jännittää, miten meidän käy. Koirakoita oli 34 ja kurssille otetaan 16. Tiukaksi menee siis. Olin kyllä todella yllättynyt, että kurssille on noinkin paljon pyrkijöitä.

Jekku esiintyi tänään kyllä edukseen. Olen todella ylpeä siitä! Porukka oli jaettu kolmeen osaan ja jokaisen osan piti suorittaa samat tehtävät. Me aloitimme putkella. Se on onneksi Jekulle tuttu ja helppo, eli se ei tuottanut ongelmia. Samassa ohjaajat hieman tutkivat Jekkua, miten se päästä luo ja antaa koskea. Minut myös hämmennettiin täysin kysymällä, minkä kokoinen Jekku on, säkäkorkeudeltaan siis! Minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan asiasta! Mutta olettaisin, että mini se olisi.
Seuraavana oli perustottelevaisuutta. Ryhmässämme oli 10 koirakkoa, ja aina vuorollaan yksi koirakko tuli keskelle ja lähti pujottelemaan muiden ohi. Pujottelevalle koirakolle piti siis antaa rauha mennä. Jekku ei ole ikinä seurannut noin nätisti! Käskin sen seurata ja sen jälkeen vain juttelin sille ja kehuin, ja se piti katsekontaktia koko ajan! Ainoastaan kerran palkkasin sen kesken kaiken: kun olimme päässeet Paavon ohi. Paavo-schipperke oli siis kanssamme pyrkimässä kurssille ja vieläpä samassa ryhmässäkin. Jekku yleensä seurasi herkeämättä Paavoa, mutta nyt onneksi malttoi keskittyä seuraamiseen. Osion lopuksi oli paikalla oloa ja luokse tuloa. Paikalla olossa Jekku varasti vähän. Se oli ehkä pahin virhe, mitä tuossa kokeessa kohdallamme tapahtui.
Viimeisenä oli perusesteitä. Ne Jekku suoritti ihan hienosti. Vähän otin varman päälle ja pidin Jekkua hihnassa. Hienosti se silti meni. Nyt jää sitten nähtäväksi, pääsemmekö vaiko emme. Jännittää. Olisi niin mukava päästä! Ehkä siitäkin tulisi vähän uutta puhtia ja piristystä syksyyn, jos pääsisi ihan kunnolla aloittamaan agilityn.

Siihen asti ottanemme rennosti.

tiistai 30. elokuuta 2011

Kumpi käsi?

Emme päässeet eilen agilityyn, sillä jouduin illalla "edustamaan" töissä. Toisaalta ilmakin oli sateinen, joten ehkä koko agilitya ei olisi edes ollut. Joka tapauksessa Jekku oli vähän turhautunut, kun ei ollut saanut tarpeeksi huomiota tai aktiviteettia. Laiska koiranomistaja täällä siis ilmoittautuu, hei vaan.

Vielä ennen nukkumaanmenoa ajattelin vähän piristää Jekun päivää ja puuhailla sen kanssa jotakin. Teimme alkuun ihan perustokoa, tyyliin "sivulle - seuraa - istu - maahan - paikka". Nuo ovat ainakin kotona tehtyinä ihan hyvin hallussa, joten jotain uutta pitäisi keksiä. Mielikuvitukseni temppujen suhteen on todella huono. Aiemmin olen opettanut Jekun vilkuttamaan, mutta juuri muuta se ei osaa. Vinkkejä?

Eilen kuitenkin muistui mieleeni vanha juttu, jota tein alkukodin koirani kanssa: "kumpi käsi?". Käskin Jekun istua, otin makupalan toiseen käteen, laitoin kädet nyrkkiin ja ne sitten Jekun eteen. "Kumpi käsi?" kysyin. Pari ekaa kertaa taisi mennä vähän summamutikassa huitoessa, mutta äkkiä Jekku tuntui saavan ideasta kiinni! Se haisteli kumpaakin kättä ennen kuin teki päätöksensä ja läpsäisi tassulla toista nyrkkiä. Ja oikeaan osui! Useamman kerran! Ensin ajattelin, että ehkä se oli vain aloittelijan tuuria, mutta tänään ehdimme aamulla vielä koittaa pari kertaa, ja taas onnistui. Jee! Uusi temppu plakkarissa!

perjantai 26. elokuuta 2011

Nomen est omen


Kukaan mies ei ole omena? Ei, vaan että nimi on enne. Se on kyllä tullut todettua jo monesti, että nimi totisesti on enne. Jekku on täyttänyt nimensä asettamat odotukset ja mielikuvat kyllä ihan täydellisesti. Seuraavan koiran nimeksi tulee sitten Jalo, tai Rauha, tai Onni, tai Auvo. Mutta ei ainakaan Touhoa, Intoa, eikä Oivaa. Kyllä näin on.

Viimeksi Jekku oli vauhdissa äitini luona, taas kerran. Sinne tuli kylään äidin naapuri naisystävänsä kanssa. Tämä naisystävä ei oikein koirista pidä, joten voinette arvata, että Jekkuhan esitti koko temppurepertuaarinsa aloittamalla tunkemalla päänsä naisen hameen alle. Unohtumaton ensivaikutus oli taattu. Jekku jatkoi vankkaa linjaa yrittämällä hypätä naisen syliin, hakemalla kenkiä kaapista (onneksi äidin ja minun), vetämällä pöytäliinan alas pöydältä ja lopuksi yrittämällä tuolin kautta kiivetä pöydälle herkkujen perään. Ai niin, kerran se juoksi olohuoneeseen näytöstyylillä sohvatyynyä suussaan ravistellen. Minä olin ihan helisemässä, enkä ehkä ennen ole hävennyt Jekun käytöstä noin. Tai ehkä häpeä kohdistui ihan itse itseeni: mitäs en ole osannut kouluttaa koiraani.

Nyt se ei ole kotona vähään aikaan tehnyt mitään. Mitä nyt yrittänyt saada tavaroita pöydiltä. Se on myös keksinyt oivan piilopaikan: se hyppää keittiötuolille makaamaan niin, että jää tavallaan pöydän ja tuolin väliin. Noin sitä ei meinaa edes huomata. Olen monet kerrat etsinyt sitä lattioilta, kunnes olen älynnyt katsoa tuolilta.

Ja vaikka minä nyt täällä vähän purnaan, on Jekku silti kaikkine jekkuineen aivan ihana.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Nokian näyttely


Kävimme eilen Luupää-porukalla Nokialla näyttäytymässä. Kyseessä oli vain ryhmien 1. ja 2. näyttely, joten kyseessä oli hieman pienempi kattaus. Schipperket olivat ihan alussa ja niitä ennen oli vain muutama koira, joten arvostelu alkoi jo hieman aamukymmenen jälkeen. Lähdimme ajamaan kohti Nokiaa siis jo siinä seitsemän maissa aamulla.

Sikäli oli vähän ehkä hölmöä, kun tuomari oli sama kuin viime viikollakin. Hänen linjansa piti, joten Jekku sai taas EH:n, ja arvostelussa mainittiin samoja asioita kuin viimeksikin. Nyt uutuutena toteamus liian pitkästä kuonosta. Mutta toisaalta aina kannattaa yrittää! Viime viikolla Pimu (Luupään Bilekärpänen) sai EH:n, nyt se oli luokkana paras narttu, vastakkaisen sukupuolen paras, ja sai vielä sertinkin! Hyvä hyvä! Muutenkin Luupäiden näyttelymenestys oli kaiken kaikkiaan hyvä: Jekun lisäksi kaksi sai EH:n, Pimu tosiaan ERIn ja sertin, ja Peikko (Luupään Filmaattinen Peikko) ERIn ja sertin. Hienoa!

Itselläni on vähän ristiriitaiset ajatukset näyttelyistä ylipäätän. Ovatko ne koirille kärsimystä, tai ovatko ne koiran esineellistämistä? Toisaalta Jekun arvo ei riipu sen näyttelymenestyksestä, vaan Jekku on ihana, paras ja rakkain minulle juuri tuollaisena kuin se on. Palvelevatko näyttelyt vain jalostusmielessä? Vai ovatko ne harrastus siinä missä agilitykin? Mies on sitä mieltä, että Jekun kanssa ei pitäisi mennä enää näyttelyyn, kun ei se pärjää. Toisaalta arvostelut ovat aina olleet ihan hyviä, mutta eivät erinomaisia kuitenkaan. No, katsotaan. Ehkä ensi vuoden alussa voisi taas tänne Turun näyttelyyn mennäkin, ellei tuomarina ole taas Gunnel Holm, joka tällä kertaa arvosteli Jekun näin:

"Sopivan kokoinen juniori. Korvien sijainti liian lähellä toisiaan. Tummat silmät ja hyvä purenta. On hieman pitkä. Hyvät takakulmaukset. Saisi liikkua paremmin edestä."

Jekusta on kovin vaikeaa saada sellaista poseerauskuvaa, mutta tämä kelvatkoon:





torstai 18. elokuuta 2011

Patsastelua


Onko teille koskaan käynyt niin, että kuljette samoja reittejä päivästä, kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen, ja yhtäkkiä huomaatte jonkin yksityiskohdan, jota ette ennen ole huomanneet? Itselleni on käynyt noin useinkin. Nyt niin kävi näköjään Jekulle.

Päivittäinen reittimme ei kulje tuomiokirkon ohi, sillä meillä ei mitään päivittäistä reittiä ole, vaan menemme sinne, mikä sattuu kulloinkin huvittamaan. Olemme tämän reilun vuoden aikana kuitenkin useasti kulkeneet tuomiokirkon ohi, editse ja taitse. Viimeksi tänään. Ja tänään Jekku huomasi kirkon sivustalla, Åbo Akademin kirjaston edessä olevan J.J. Wecksellin patsaan. (Jos ette tiedä, kuka hän oli, voin valaista, että hän oli suomalainen runoilija ja näytelmäkirjailija [näin kertoi minulle wikipedia...]) Jekku tuntui huomaavan patsaan vasta nyt. Olimme jo melkein kulkeneet sen ohi, kun Jekku kavahti, katsoi yläviistoon, huomasi patsaan, nosti niskakarvat pystyyn ja alkoi haukkua. Se hyppi, ulvoi ja haukkui patsaalle. Minä nauroin melkein kippurassa. Yritin vähän rauhoittua ja käyttäytyä asiallisesti kuitenkin, ja rauhoittelin Jekkua. Ihan omatoimisesti se sitten lähestyi patsasta, mutta murahti vielä pari kertaa epäilevästi. Minäkin menin patsaan viereen, jolloin Jekku tuli ja nousi seisomaan patsaan jalustaa vasten ja haistoi patsaan jalkoja. Sen jälkeen saatoimme jatkaa matkaa. Että sellaista patsastelua tänään.


En ihan äkkietsimällä löytänyt arkistoista kuvaa, jossa olisi Jekku ja patsas, joten tämä "perhepotretti" kelvatkoot tämän postauksen kuvitukseksi.

tiistai 16. elokuuta 2011

Askeleen edellä


Olen huomannut, että koiran kanssa pitää itse olla aina askeleen edellä. Voi olla, että terävämpi koiranomistaja olisi havainnut tämän suurinpiirtein heti, mutta minulla siihen näköjään meni reilu vuosi. Huoh. Tämä pätee niin agilityyn kuin jokapäiväiseen elämäänkin.

Lenkeillä pitää (lähes) koko ajan tarkkailla koiraa, sen askeleita ja menemisiä: ei kai kadulla tai ruohikossa ole lasinsiruja tai ruoan tähteitä. Monesti on käynyt niin, että omat ajatukseni ovat olleet muualla, ja Jekku on saalistanut itselleen jonkin aarteen. Kerran sillä oli suussaan linnunraato, kerran tutti, kerran jäätelötötterö. Mies on yrittänyt tolkuttaa päähäni, että pitää koko ajan katsoa, minne Jekku menee tai mitä se tekee. Nykyään osaan jo aavistaa suuren saaliin olevan odottamassa, kun Jekku selkeästi saa jonkin vainun ja alkaa kuono maata viistäen viipottaa minne sattuu. Toisinaan se on saaliineen niin salamannopea, että mitään ei ehdi tehdä. Onneksi tähän asti suuret saaliit ovat olleet pizzan reunoja, tai kebabsämpylää. Pitäisi olla tarkkana, sillä aina välillä uutisoidaan, miten jostakin on löytynyt myrkytettyjä lihapullia tms. kammotuksia.

Tuo askeleen edellä pätee myös agilityssa, olen huomannut. Siinäkin pitää ennakoida ja olla itse tarkkana. Jos ei ajoissa ohjeista koiraa, se menee minne sattuu. Eilen oli taas ihan onnistunut ja mukava kerta. Nyt huomasi selkeästi, miten kova hinku Jekulla oli radalle. Se ei olisi mitenkään malttanut olla paikoilaan, vaan olisi heti pitänyt päästä hyppäämään.

Ensin harjoittelimme taas valssia. Voi tuska, miten se voi olla niin vaikeaa?! Miten minä en vaan tajua?! Tein kuivaharjoittelua pari kertaa, mutta kun otin Jekun liikkeeseen mukaan, minulla tuntui olevan kaksi vasenta kättä ja kaksi oikeaa jalkaa. Teimme ensin pelkästään siivekkeiden läpi, mutta sitten kun otettiin rimat mukaan, homma onnistui vähän paremmin.

Valssaustuskan jälkeen otettiin eteen lähettämistä esteillä. Ensin otettiin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen esteen takaa. Ohjaaja piti namikippoa, kun minä ohjasin Jekun lähtemään. Se irtosi todella hienosti esteille! Jee! Lopuksi otettiin putki ja siitä kolme estettä. Jekku lähti hienosti putkeen ja siitä ekalle esteelle, mutta sen jälkeen se haahuili sivuun haistelemaan jotakin. Kun kutsuin sitä, se tuli vielä loput kaksi estettä. Ihan lopuksi otettiin sitten niin, että yksi este ja siitä putki. Senkin Jekku suoritti hienosti. Ihanaa, kun kerta kerralta huomaa lisää edistystä! Voi, kun minäkin oppisin samaa tahtia Jekun kanssa!

Sokerista tehty

Välillä, tai useinkin sateella, tuntuu, että Jekku on tehty sokerista. Se ei tykkää, ei niin ollenkaan kävellä sateella. Eniten sitä tuntuu harmittavan, kun silmiin menee vettä. Näkisittepä, kun se luimistelee korviaan, seisoo niska kyyryssä, siristelee silmiään ja katsoo minua sen näköisenä, että "en varmana tule enää askeltakaan". Mikäs minun olisi siinä kävellessä, kun on Hai-saappaat ja uusi takki. Sateen kestävät housutkin tarvitsisin, mutta toisaalta, enpä tiedä, paljonko niille on käyttöä, kun Jekku ei sateella kulje korttelia pidempää matkaa.

maanantai 15. elokuuta 2011

Agilityn teematunti 8.8.

Viikko sitten osallistuimme agilityn teemakurssille, tai itse miellän kurssin joksikin pidemmäksi pätkäksi, joka koostuu useasta kerrasta. Tämä viimeviikkoinen oli vain se yksi tunti, joten siksi käytän ilmausta "teematunti". No, joka tapauksessa, sellaiselle tunnille osallistuimme. Sen aiheena oli motivointi ja palkkaus, ja ohjaajana toimi Tiina Jaakkola.

Oli kyllä oikein hyödyllistä! Vaikka sen on tiennytkin, että oikea-aikainen palkkaus on ensiarvoisen tärkeää, ei pienestä kertauksesta silti haittaakaan ole. Tuolle teematunnille osallistui kuusi koirakkoa, ja teematunti kesti 1,5 tuntia, joten siinä ehdittiin ihan kivasti tehdä kaikkea. Ehkä itselleni tärkeimpiä mieleen jääneitä ajatuksia oli, että koira pitää palkita liikkeen suuntaan. Ei siis niin, että itse pysähdyn ja tungen namia suuhun samalla pysäyttäen koiran. Niin, näinhän se on, noin tehdessä koko liike pysähtyy. Palkka pitäisi siis antaa mahdollisuuksien mukaan vauhdissa ja vaikka jalan vierestä. Itse olen tainnut sortua siihen, että käännyn Jekkua kohti ja palkkaan. Nyt otimme sarjan, jossa putkesta mentiin esteelle ja siitä toiseen putkeen, ja tämän jälkeen minä juoksin eteenpäin ja palkkasin Jekun vasta kun se ennätti perääni. Ja kas, vauhti kasvoi aivan uusiin lukemiin! Jee!

Pitäisi myös ehkä enemmän käyttää namialustaa, jotta Jekun saisi irtoamaan paremmin eteenpäin. Lelukin olisi yksi palkitsemis- ja motivointikeino, mutta Jekku ei niistä niin kovasti kuitenkaan välitä. Toisaalta yksi teematunnin opetuksista oli se, että jokaiselle koiralle pitäisi löytää juuri sille sopiva palkkausmuoto. Jekulla se lienee namit, perso kun on.

lauantai 13. elokuuta 2011

Elonäyttely, EH

Tänään oli vuorossa Turun Elonäyttely. Ilma suosi, sillä oli aurinkoista, mutta ei liian kuuma. Schipperkejä oli kaiken kaikkiaan 16, joista Jekun kanssa junnuissa kolme. Jekku sai tulokseksi EH:n, joka on siis ihan, tai oikeastaan erittäin, hyvä. Tässäpä arvostelu:

13.8.2011 Turun Elonäyttely, tuomari Gunnel Holm:
Hyvän tyyppinen, korvat hieman liian lähellä toisiaan. Hyvä purenta. Liian suora ylälinja. Hyvät takakulmaukset. Saisi liikkua paremmin edestä.

Eli ihan sinänsä hyvä arvostelu. En tiedä, mitä noiden liikkeiden kanssa pitäisi tehdä, sillä niistä huomautettiin viimeksikin. Viimeksi sain kehotuksen luopua valjaista ja treenata liikkumista pyörällä. Nyt hankin sitten ihan tavallisen pannan, josko siitä olisi vähän jotain apua. Mielestäni Jekku ei tällä kertaa oikein esiintynyt edukseen, tai ainakin Pöytyällä se esiintyi nätimmin. Nyt se ei olisi malttanut seistä paikoillaan ja liikkuminenkin oli hieman jähmeää. Mielenkiintoisinta on, että ensi viikolla menemme näyttelyyn Nokialle, missä on sama tuomari. Saa nähdä, mikä on lopputulos viikon päästä.

tiistai 9. elokuuta 2011

Hätä keinot keksii...

...ja (alati) nälkäinen schipperke keinot päästä ruoan luo. Pennusta asti on ollut erittäin näkyvästi tiedossa, että Jekku on ruoan perään (kuten kuulemma myös äitinsä Iita). Tuo persous ruoalle ei ole pentuajoista minnekään kadonnut, päinvastoin. Aina, kun jääkaapin ovi käy, Jekku valpastuu. Ja ei, sille ei ole annettu ruokaa pöydästä, eikä jääkaapista. Se vaan on osannut kerjätä alusta alkaen.

Kun ruokaa ei heru kuin kahdesti päivässä, eli pientä koiraraukkaa pidetään selkeästi nälässä, pitää keksiä itse keinot hankkia ravintoa lisää. Erään kerran olimme äitini luona, söimme pizzaa ja jätimme pizzalaatikot keittiön pöydälle. Itse menimme olohuoneeseen, kun keittiöstä alkoi kuulua outoja ääniä. Hiippailimme ovelle katsomaan. Jekku yritti ensin päästä käsiksi pizzalaatikoihin hyppäämällä. Ei kyllä paljoa puuttunut, ettei se olisi päässyt hyppäämään pöydälle, mutta ihan ei ponnistusvoima (onneksi) riittänyt. Ja kun ruokaan ei hyppäämällä päässyt käsiksi, piti keksiä jotakin muuta. Näppäränä poikana Jekku tarttui pöytäliinan reunaan ja kiskaisi! Tässä kohtaa menin hätiin, kielsin, siirsin pöytäliinan paikoilleen ja poistuin takavasemmalle. Ei kulunut kauaakaan, kun Jekku yritti taas nykiä liinaa pois pöydältä. Kielto, poistuminen, ärinää, Jekku kiinni pöytäliinassa, kielto... Tätä olisi varmaan jatkunut ties kuinka pitkään, ellemme olisi todenneet parhaaksi siirtää pizzalaatikoita pois ärsyttämästä.

Tänään olimme taas äitini luona, kun pari sukulaista tuli kyläilemään. Tarjolla oli mm. mustikkapiirakkaa. Vieraiden lähtiessä menimme ovelle saattelemaan. Vähän ihmetytti, miksei Jekku tullut. Joko arvaatte? Kun lähdin etsimään, Jekku löytyi ruokahuoneen pöydältä! Se oli vetänyt mustikkapiirakat parempaan talteen. Tuolit oli kaikki asianmukaisesti työnnetty pöydän alle, mutta siitä huolimatta Jekku oli taiteillut tiensä pöydälle! Argh! Vaikka pitäisi torua ja kieltää, noissa tilanteissa en ainakaan itse voi muuta kuin nauraa...

maanantai 8. elokuuta 2011

Hiuksissa hiekkaa

Eilen oli hiekkaa kyllä hiuksissa asti, kun kävimme koirien uimarannalla Jekun ja lapinkoira Vincentin kanssa. Jekkuhan ei liiemmin vedestä välitä, mutta ajattelin josko se nyt menisi perässä, kun kaveri menee edellä. Jekku kyllä kahlaili ihan reippaasti, mutta pysähtyi siihen kohtaan, kun maha kastui. Sen jälkeen se ei tullut, vaikka miten makupalalla houkutteli. En tiedä, mikä fiksaatio minulla on saada Jekku uimaan, jotenkin se olisi vain niin kivaa. Mutta eipä sen nyt niin väliä. Jekku tosin kahlaili ihan mielellään ja meni ihan oma-aloitteisestikin veteen.

Ehdottomasti kivointa oli kuitenkin yleinen riehuminen ja riekkuminen Vincentin kanssa. Hiekka siis lensi, kun pojat painelivat menemään pisin pitkin rantaa. Välillä jo hirvitti, kun koirat leikin tohinassa päätyivät kivikkoon, mutta ilman vammoja onneksi vältyttiin.

Ennen uimareissua kävimme Miehen vanhempien luona, jossa Jekku puolestaan paini Mustin kanssa. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Mustikin tuntui nuortuvan silmissä, kun se juoksenteli Jekun kanssa.

Kaikkien päivän aktiviteettien jälkeen Jekku oli aivan reporankana koko illan. Ihan mukavaa vaihtelua. Koska Jekku nukkui illan, jäi viimeinen iltapissatus tavallista myöhemmäksi. Satoi kaatamalla, mutta päätimme Miehen kanssa molemmat lähteä käymään ulkona. Pääsinpä testaamaan uuden takkinikin, ja hyvin toimi! Kumisaappaat jalassa me hypimme lätäköissä kuin lapset. Jekku katsoi meitä vähän hitaasti, eikä selvästikään nauttinut sateesta samalla tavoin kuin me.

lauantai 6. elokuuta 2011

Maasta se pienikin ponnistaa

Ja korkealle ponnistaakin. Jekku voi hyppiä vaikka paikoillaan ponnaten todella korkealle. Tänään päiväkävelyllä kävelimme erään huoltamon ohi. Huoltamon pihan erottaa jalkakäytävästä sellainen betoninen aita, jonka korkeutta en nyt kovin tarkkaan osaa arvioida. Juuri siinä kohdalla ollessamme pihalla olevassa autossa alkoi haukkua äänestä päätellen iso koira. Käännyin katsomaan ja huomasin eräässä autossa olevan ison tanskandogin. Jekkukin kuulu haukun ja nousi takajaloilleen aitaa vasten. Sen etutassut ylettyivät juuri ja juuri aidan päälle ja sen kuono kurkisti vähän aidan yli. Ja ennen kuin huomasinkaan, Jekku oli ponnistanut itsensä siitä maasta paikoiltaan tuon aidan päälle! Takajalat jäivät vähän roikkumaan aidan yli, mutta sinnikkäästi se nekin sai hilattua aidan yli. Ihmiset huoltamon pihalla katsoivat naureskellen. En antanut Jekun hypätä aidalta alas, vaikka olisi se sen varmasti tehnytkin. Erään toisenkin kerran Jekku yllätti minut hypyllään. Se hyppäsi Sibeliusmuseon niin ikään betonisen, ehkä vielä aavistuksen korkeammankin aidan yli, kun se sai jonkun vainun ja minun huomioni oli taas kiinnittynyt johonkin muuhun. Tuntui vain nykyäisy hihnassa, ja Jekku löytyi aidan toiselta puolelta. On se kyllä ihmeellinen pomppija.

torstai 4. elokuuta 2011

Terapiakoira?

Olimme taas eräänä lämpimänä iltana kesän suosikiksemme muodostuneella terassilla, Puutorin vessassa. Onhan paikassa koirille pöytiintarjoilu. Jekku käyttäytyi itseään ja rotuominaisuuksiaan vastaisesti: se oli kaikkien kaveri! Eniten se tuntui ihastuvan paikan järjestyksenvalvojaan, jota seurasi tarkasti katseellaan. Välillä järkkäri tuli Jekun luo ja kyykistyi silittämään. Jekku oikein hakeutui tämän jalkoihin. Naapuripöydässä oli pari miestä, joista toisen Jekku niin ikään otti omakseen. Se hakeutui koko ajan miehen jalkojen juureen istumaan. Toinen pöydässä ollut mies ei Jekusta tuntunut niin kiinnostavalta. Välillä Jekku hypähti syliini ja välillä se taas istuskeli maassa. Useat ihmiset kävivät sitä tervehtimässä ja Jekku jaksoi olla ystävällinen kaikille. Hämmentävää. Ei se yleensä nykyään vieraista ihmisistä välitä, kuten rodulle tyypillistä on.

Kerran olin itse kiinnittänyt huomioni johonkin muuhun, kun Jekku nykäisi. Kun käännyin katsomaan, löysin Jekun erään naisen hameenhelmoista. Onneksi häntä ei haitannut Jekun lähentely. Nainen ihasteli Jekkua ja sen käytöstä ja kysyi, olemmeko harrastaneet terapiakoiratoimintaa? Totesin, että ei kyllä ole käynyt ajatuksissakaan. Hänen mielestään Jekku sopisi niin hyvin terapiakoiraksi, vai sanotaanko niitä kaverikoiriksi, jotka käyvät esimerkiksi vanhainkodeissa tervehtimässä vanhuksia. Olisihan tuollainen kivaa, mutta en usko, että Jekusta normaalisti siihen olisi. Nyt oli kuitenkin mukavaa, kun Jekku oli niin avoin ja ystävällinen kaikille. En tiedä yhtään, mistä tuuli, mutta ei se sen jälkeen taas niin innostunut muista ole ollut.

maanantai 1. elokuuta 2011

Uusia esteitä

Tänään olimme taas agilityssä, viidettä kertaa vissiin. Mukana oli myös hovikuvaajamme, joten yritän linkittää tähän joitakin kuvia. Tällä kerralla kokeilimme paria uuttakin estettä: pussia ja puomia.

Aloitimme hyppysarjalla: kaksi estettä ja putki. Jekku tuli hienosti hypyt, mutta epäröi vähän putkea. Meni se senkin sitten lopulta läpi. Positiivista oli se, että se ei väistänyt toista estettä, vaan hyppäsi molemmat reippaasti.

Sitten oli vuorossa uutena esteenä pussi. Ohjaaja piti pussin suuta auki, ja minä ohjasin Jekun pussiin. Ensin se vähän epäröi, mutta meni lopulta. Otimme pari toistoa, ja Jekku meni ihan reippaasti läpi. Joka kerralla ohjaaja tosin piti sitä pussia auki, eli kertaakaan Jekku ei mennyt niin, että sen olisi pitänyt varsinaisesti työntyä pussin läpi. Mutta ehtiihän tuota.

Seuraavaksi kokeilimme puomia. Jekku oli oma-aloitteinen ja kiipesi puomille ennen kuin ehdin käskeä mitään. Tämä ensimmäinen kerta tosin päättyi siihen, että Jekku hyppäsi alastulossa liian aikaisin pois. Otimme pari kertaa uudelleen niin, että pidin hihnaa vähän tiukemmalla. Todella reippaasti Jekku puomin meni. Täytyy vaan kiinnittää huomiota siihen, ettei se tule siitä liian aikaisin pois. Hienoa kuitenkin, ettei se epäröinyt sitä.

Tämän jälkeen otimme taas hyppysarjan: kolme estettä ja putki. Olen jotenkin todella tyytyväinen siihen, että nyt Jekku seurasi ohjaustani ja hyppäsi kaikki esteet, eikä kiertänyt niitä. Putken suulla se taas vähän epäröi, mutta kun otimme vähän vauhtia, se tuli hienosti läpi. Tämän kerran edistysaskel on siis hyppysarjat. Jossain vaiheessa jo pelkäsin, ettei tästä tule mitään, jos Jekku ei hyppää kuin yhden esteen ja tulee sen jälkeen vain minun perässäni ohi.

Aika paljon yhdessä tunnissa loppujen lopuksi ehtii. Tällä kerralla tosin koirakkoja oli vähän. Ohjaajia oli kaksi, joista toinen otti ensikertalaiset ja toinen muutaman kerran jo käyneet. Meitä oli molemmissa ryhmissä kolme koirakkoa. Vielä ehdimme ottaa kepit ja A-esteen. Kepit menee ihan ok:sti, mutta taas omassa ohjauksessani töpeksin. Jekku varmaan menisi, jos minä osaisin ohjata. A-esteen ekan kerran epäröinnistä ei ollut tietoakaan, sillä Jekku meni sen todella hienosti ja reippaasti.

Jekku on selkeästi tottunut siihen, että agilityssa käydään Paavon kanssa. Tällä kerralla Paavo ei päässyt, mutta Jekku selvästi odotti sitä. Kun seuraavaan ryhmään tuli musta snautseri, Jekku oli jo ihan tärinöissään, kun se luuli varmaan snautseria Paavoksi. Mikä pettymys.


keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Yksityisopetusta

Saimme tänään oikein yksityisopetusta tokossa, Paavo omistajineen ja Jekku ja minä, sillä kukaan muu ei saapunut paikalle. Aloittelevien ryhmässä oli koirakkoja sentään muutama. Mutta ei se mitään, me saimme siis yksityistunnin, mikäs sen parempaa!?

Tällä kertaa todella huomasi, mitä osaamme ja mitä emme, ja miksi emme osaa asioita, jotka tökkivät. Oli mukavaa, kun ohjaaja ehti perusteellisesti katsoa suorituksiamme.

Aluksi oli ihan vaan perusasennosta liikkeelle lähtöä. Se sujui melko kivasti. Jekku kuulemma selkeästi kuuntelee, mitä sanon, eikä ennakoi liikkeistäni. Hyvä.

Vaikka Jekku nykyään tuleekin hienosti sivulle, ei se meinaa pysyä siinä. Se istahtaa ja palkattuani nousee. Nyt tosin ohjaaja huomautti, että minähän palkkaan Jekun vasta, kun se jo nousee seisomaan. Äh. Itse ei vaan huomaa, miten pienestä nämä ovat kiinni. Tähän pitää siis kiinnittää lisää huomiota.

Sitten oli vuorossa liikkeestä maahan meno. Se sujui jotenkuten, mutta ei erityisen hyvin kuitenkaan. Pitkään yritimme myös perusasennosta suoraan kääntymistä oikealle tai vasemmalle. Tässä kohtaa Jekulla herpaantui mielenkiinto koko sivulle tuloon, mutta saimme sentään yhden melko onnistuneen suorituksen, jonka jälkeen pidimme taukoa.

Seuraavaksi otimme liikkeestä seisomista. Ennakko-odotuksistani poiketen tämä sujui Jekulta parhaiten. On siis selkeästi ollut hyötyä näyttelytreeneistä.

Luoksetuloa teimme niin, että ohjaaja piti koirasta kiinni, kun itse piti lähteä hyppelehtien, hihkuen ja riekkuen juoksentelemaan kauemmas ja sieltä sitten kutsuttiin koiraa. Sain vähän kommenttia siitä, että "tänne!"-käsky oli liian käskevä ja vihainen, pitäisi siis olla sellainen iloisempi. Oho.

Ihan lopuksi otimme hyppyä. Miten vaikeaa onkaan seistä aloillaan, kun nyt on agilityssä iskostunut päähän kädellä ohjaamien. Tokon hypyssä kun pitäisi pysyä ihan perusasennossa. Jekulla ei riittänyt enää enempää mielenkiintoa, ei esteeseen eikä minuun, vaan se vainusi jonkun niin hyvän tuoksun maasta, ettei keskittymisestä tullut enää mitään. Yhden onnistuneen hypyn teimme ja sitten lopetimme.

Oli kyllä kaikenkaikkiaan oikein onnistunut kerta! Niin, molemmat koirat olivat kaiken lisäksi vielä irti. Ennen aina liikkeet on tehty hihnassa. Edistystä tämäkin. Tokikaan usean koiran ryhmässä ei voi irti pitää, mutta kahden koirakon kerran luksusta oli se.

Sen verran Jekku näköjään käytti päätään, nenäänsä ja voimiaan, että on vihdoinkin ihan väsynyt ja rauhallinen.

Viikonloppuna Jekku pääsee äitini luo hoitoon, kun me Miehen kanssa lähdemme Helsinkiin juhlimaan kaverin synttäreitä.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Agility, osa 4

Tänään olimme taas viikon tauon jälkeen agilityssa. Sinne mentäessä vähän jännitti: osaako Jekku enää mitään? Mutta ehkäpä me pienin askelin edistymme.

Ensiksi otettiin sarja, jossa oli kaksi estettä, putki ja sen jälkeen vielä kaksi estettä. Ensimmäiset kaksi estettä menivät hyvin, mutta putkeen Jekku ei meinannut mennä. Otin hieman taaempaa vauhtia, ja lopulta se sujahti putkeen. Mutta putken jälkeen se ei enää hypännyt, vaan seurasi minua esteiden ohi. Miten vaikeaa tämä ohjaaminen voi olla?! Lopulta Jekku hyppäsi putken jälkeisetkin kaksi estettä kunnialla, mutta pidempää rataa emme siis onnistuneet tekemään.

Kun kaikki koirakot olivat suorittaneet pienen radan pätkän kukin tyylillään, oli vuorossa valssaamisen opettelu. Uusi termi ja uusi asia. Eli koiraa ohjataan ensin toiselta puolelta, sitten toiselta. Tai siis koira käännetään esimerkiksi esteen jälkeen kiertämään toiseen suuntaan. Äh, hankalaa selittää. Ja oli se hankalaa tehdäkin. Pyörin ihan hukassa siinä kentällä, että mitenkä päin minä käännyn, minne ohjaan Jekun, ja minne naaman pitäisi käännöksen jälkeen osoittaa? Ei pitäisi olla niin hankalaa! Mutta kun oli. Tai lopulta kun pääsi juonesta kiinni, oli se sittenkin ihan loogista. Kesti vaan hetken, että sai kädet, jalat ja koiran koordinoitua niin, että kaikki sujui mallikkaasti. Ihan lopuksi sitten koira piti ohjata esteiden läpi valssaamalla, eli ohjata ensin yhden esteen läpi ja sitten kääntää kohti toista. Rimat oli otettu pois, eli kyse oli vaan läpimenosta. Lopuksi otettiin sitten kolme estettä, edelleen rimat poistettuina. Ideaalitilanne olisi ollut se, että ohjaaja seisoo ikään kuin paikoillaan ja vain pyörii ja osoittaa kädellä suunnan. No, ihan niin hienosti se ei mennyt, mutta menipä kuitenkin. Olin lopetukseemme melko tyytyväinen. Pari kertaa menimme myös kepit ihan itsenäisesti. Vauhti ei ole vielä kova, mutta tuntuu, kuin niissäkin Jekku olisi vähän saamassa ideasta kiinni.

Mietin, että pitäisi ehkä joku kerta houkutella Mies mukaan, jotta hän voisi ottaa valokuvia. Ehkä jo ensi kerralla..?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Varustelua

En ole ikinä harrastanut mitään ulkoliikuntaa, mutta nyt Jekun myötä on vähän pakko. Ulos on mentävä säällä kuin säällä. Tai no, onhan minulla ennenkin ollut koira, jota kyllä ulkoilutin, mutta silloin ilmeisesti selvisin paremmin. Nyt olen törmännyt siihen tosiseikkaan, että tavallisilla farkuilla ja tavallisella takilla ei oikein pärjää. Vuoden olen tässä nyt jotenkuten kitkutellut, mutta koko ajan olen miettinyt, että joku kaunis kerta pitäisi ostaa paremmat varusteet. Minulla on ikivanha ja aivan susiruma takki, jonka periaatteessa pitäisi kestää vettä. Viime päivien myötä olen huomannut, että asia ei aivan ole näin. Pari kertaa olen kastunut alusvaatteitani myöden, kun takki on vuotanut. Eilen päätin, että vihdoin asioihin on tultava muutos. Menimme Miehen kanssa käymään Partiovarusteessa, ja pitkän pähkäilyn ja sovittelun jälkeen päädyin tähän:



En ole vielä päässyt testaamaan takkia, sillä tänään sää on ollut kohtalainen. Seuraavaksi tarvisen housut. Alkaa jo ehkä hieman ärsyttää, että farkut ovat yleensä jo yhden lenkin jälkeen likaiset. Housujen pitäisi siis olla jotakin kurankestävää materiaalia, jotain sellaista, josta liat saisi hyvin pyyhittyä pois. Kokeilin Partiovarusteessa kaksia housuja, mutta ne eivät kumpikaan sopineet. Etsintä jatkuu.
Talveen ajattelin varustautua näillä:




Kyseessä on siis Saksan armeijan vanhat maiharit. Oikea koko on tosin tällä hetkellä Salaisesta agentista loppu, mutta elättelen toivoa, että niitä vielä ennen talvea tulisi. Ehkä sitten pikku hiljaa alkaa olla kasassa sopivat varusteet ulkoilua varten.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Ukkonen

Ihmeellisiä ilmoja pidellyt. On satanut, ukkostanut ja sitten taas toisaalta ollut hellettä. Tämä kaikki vaihtelu mahtuu yhteen päivään. Tänään aamulla satoi vettä, oli pimeää ja ukkosti. Päivällä oli aurinkoista ja helteistä, ja nyt taas sataa ja ukkostaa ja on pimeä.

Jekku ei onneksi ukkosta pelkää. Aamulla se nukkui ihan tyytyväisenä jyrinästä huolimatta, kunnes minä nousin ja lähdin sen kanssa ulos. Jekkua ei taaskaan huvittanut kävellä, kun satoi kovasti. Pari kertaa ulkona ollessamme jyrähti, mutta Jekku ei erityisemmin reagoinut, vähän vilkaisi ympärilleen, että mistä se ääni tuli. Hämmästyttää kyllä yhä tuon pelottomuus. Vanha koiramme pelkäsi aivan valtavasti ukkosta ja meni aina vessaan sitä pakoon.

Äsken alkoi ukkostaa taas. Jekku makasi avoimen parvekkeenoven edessä, eikä reagoinut jytinään mitenkään. Ihan hyvä, sillä nyt ei tarvitse olla huolissaan, jos Jekku on joskus yksikseen ukkosella kotona.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Hiljaista ja rauhallista

Olemme viettäneet vaihteeksi rauhallisen viikon. Maanantaina olisin kovasti halunnut mennä agilityyn, mutta ajattelemattomuuttani olin varannut kampaajan klo 16:ksi. Siellä aikaa vierähti ja olin ulkona kuudelta. Ei agilitya siis maanantaina.

Keskiviikkona oli vakaa aikomus mennä tokoon. Viestittelimme päivällä Paavon omistajan kanssa, ja lupasin, että voin hakea heidät, kun minulla olisi ollut auto käytössäni. Kuitenkin siinä päivällä tulin vilkaisseeksi Kääpiökoirayhdistyksen nettisivuja, jossa sanottiin, että tokoa ei keskiviikkona ole. No, ei siis tokoa keskiviikkona. (Miten hieno alkusointu olisi tullutkaan, jos tokopäivä olisikin torstai!)

Tällä viikolla emme siis ole tehneet yhtään mitään. Ihan peruslenkkejä, mutta ei mitään ekstrapitkiä. On ollut hieman lämminkin, eli Jekku ei olisi jaksanutkaan. Tänään aamulla tosin satoi kaatamalla. Itse olisin ollut valmis tekemään ihan normaalin aamulenkin, mutta Jekku räpytteli silmiään, veti korvia luimuun ja katsoi anovasti minua. Teimme siis hieman lyhennetyn version.

Iltalenkille lähtiessämme törmäsimme muutamaan naapuruston koiraan omistajineen. He seisoivat jalkakäytävällä juttelemassa, ja me liityimme seuraan. Hups, vierähti tunti. Välillä Jekku makasi pitkin pituuttaan ja leikki yhden koiran kanssa, välillä se yritti vikitellä naapurin tyttökoiraa ja välillä se parkkeerasi itsensä naapurin jalkojen juureen rapsutettavaksi. Niin surulliselta kuin se nyt kuulostaakin, tämä taisi olla Jekun viikon kohokohta.

Illalla ajattelin hieman ryhdistäytyä ja puuhata Jekun kanssa jotakin. Pistin taas luovuuteni peliin ja rakensin pari estettä. Tarvikkeina käytin imurin vartta, lattiamoppia, sekä irronnutta lattialistaa. Niistä tuli kolme ihan kelvollista estettä, vaikka itse sanonkin. Meillä on olohuoneeseen tultaessa pitkähkö käytävä, johon esteet oli helppo sijoittaa. Se vähän hillitsi sitäkin, ettei Jekku kaarra esteen ohi. Se ei siis ohittanut esteitä kertaakaan, vaan hyppäsi ne aina! Jee! Minä yritin keskittyä ohjaamiseen ja sen tarkkuuteen. Jospa ensi maanantaina pääsisimme taas agilityyn.

Sananen tai pari kuvista. Olen nyt yrittänyt lisätä näihin postauksiin kuvia, jotta tekstit olisivat elävämpiä. Kuten olen ehkä joskus maininnut, kärsivällisyyteni ei ole huippuluokkaa. Siksi en ole jaksanut perehtyä kuvien pienentämiseen tai muuhun sellaiseen. Kuvat ovat siis ilmeisesti niin isoja, etten pysty liittämään niitä kuin yhden, korkeintaan pari kerrallaan. Ehkä vielä joskus... Sain Mieheltä (joka siis toimii taloutemme hovikuvaajana) kommenttia, että valitsemani kuvat ovat olleet ihan kamalan huonolaatuisia. Pahoittelut. Olen ajatellut, että laadusta viis, kunhan saan kuvaavia kuvia. Yritän olla senkin suhteen tarkempi jatkossa. Tämän kuvan valitsemiseenkin käytin aikaa ainakin kaksi minuuttia!

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Sadepäivän näyttely

Mitäpä sitä ihminen muutakaan sadepäivänä tekisi, kuin lähtisi koiranäyttelyyn. Välillä satoi ja välillä paistoi, mutta keliä uhmaten lähdimme Pöytyälle. Mennessä minä jännitin, että olemmekohan myöhässä ja löydämmeköhän oikeaan paikkaan. Molemmat huolet olivat turhia: oikea paikka löytyi ja olimme jopa etuajassa, sillä arvostelu oli noin tunnin myöhässä.

Ehdimme siinä odotellessamme vähän vielä treenailla, ja sain vielä hyviä vinkkejä Jekun esittämiseen. Hiljalleen minua alkoi jännittää: samassa ryhmässä kanssamme oli Jekun edesmenneen isän omistaja ja kokenut kasvattaja ja esittäjä. Häneltä tosin juuri vinkkejä saimme. Kiitos vielä niistä!

Kehämme alku ajoittui sateettomaan hetkeen. Ensin seisoimme paikoillamme, sitten kiersimme kehää ympäri ja sitten jokainen vuorollaan meni arvosteltavaksi. Olen todella tyytyväinen Jekkuun! Se käyttäytyi ja esiintyi todella hienosti. Juuri kun oli meidän vuoromme mennä arvosteltavaksi, alkoi taas sataa. Jekkua ihan silminnähden ketutti kulkea kenttää ympäri ja edestakaisin siinä sateessa, mutta hienosti se silti oli.

Jekku sai punaisen nauhan eli ERI(nomaisen) ja oli luokkansa neljäs. Näyttelytermejä käyttäen siis: JUN ERI 4. Tässä vielä arvostelu:

Pöytyä kr 16.7. Päivi Eerola: "Erinomaiset mittasuhteet, siro luusto. Tilava rintakehä. Hyvin tyypillinen pää. Ilmettä häiritsevät vaaleat silmänympärykset. Voisi liikkua yhdensuuntaisemmin. Hyvä askelpituus. Hyvä karvanlaatu. Oikea olemus, kauniisti esitetty."

Minua lämmittää etenkin kohta "kauniisti esitetty", sillä viimeksihän juuri minä töpeksin, kun en osannut esittää. Ehkä olette huomanneet joistain teksteistäni, etten ole järin kärsivällinen ihminen. Kaiken pitäisi olla juuri nyt heti valmista. Mielestäni minun pitäisi ostata uudetkin jutut heti, eikä myöhemmin. Nyt olen tyytyväinen, sillä olen oikeasti tehnyt Jekun kanssa töitä ja harjoitellut esittämistä ja opettanut Jekulle seisomista. Nyt voin tyytyväisenä todeta, että tämä harjoittelu on kannattanut! Tästä on hyvä jatkaa sitten seuraavaan näyttelyyn, ja antaa tämä pontta agilitynkin harjoitteluun: kärsivällinen tekeminen näköjään kannattaa.