Kohtaamisia

Niin monesta sitä olisi jäänyt paitsi ilman koiria! Luettelo on pitkä, enkä edes tiedä, mistä aloittaisin, siis mikä olisi ihan kärkipäässä. Viime aikoina yhdeksi tärkeimmäksi asiaksi on noussut kohtaaminen. Kohtaaminen niin muiden ihmisten kuin koirienkin kanssa. Monen monituinen upea ihminen olisi jäänyt vieraaksi, jos koiria ei olisi ollut!

Eivätkä kohtaamiset koske ihan pelkästään tuttuja. On ollut hienoa, miten koirien kautta on saanut puheyhteyden johonkin ihan tyystin vieraaseen ohikulkijaan, jonka päivä ehkä pelastui, kun hän sai hetken jutella kanssani koirista ja ehkä jopa rapsuttaa Jekkua. Tämä asia tuli mieleeni, kun parina päivänä olemme törmänneet vanhempaan herrasmieheen, joka hyvin kohteliaasti on avannut keskustelun, että saako hetken puhutella. Ihan ensin ajattelin, että tuleekohan nyt jotain uskonnollista tai muuta propagandaa... Mutta ei, hän ihan puhtaasti halusi keskustella koirista. Hän kertoi omasta edesmenneestä koirastaan ja kyseli kaikkea omistani. Harmitti, että piti pidellä Jaloa kauempana, eikä Jekkukaan sillä hetkellä ollut niin halukas tutustumaan. Mutta setä oli ilmeisen tyytyväinen, kun sai hetken puhella ja katsella koiria. Häntä myös kovin huvitti, kun Jalo bongasi jotain, minkä seurauksena se seisoi takatassuillaan ja kuikuili kaukaisuuteen. Alkoi nauruttaa minuakin. Ja niin nauratti ohikulkenutta, lastenrattaita työntänyttä pariskuntaa. Kun jatkoimme matkaamme, saavutimme tuota perhettä. Nainen kysyi, halusimmeko ohi. Totesin, että kulkumme on vähän epätahtista, kun välillä menemme lujaa, välillä taas pysähtelemme. "Se kuuluu asiaan", hän totesi hymyillen. Kun olimme päässeet ohi, hän huikkasi peräämme, että minkä rotuinen "tuo isompi" on. Huomasin kyllä jo silloin heti, että pariskunta kiinnitti huomionsa juuri Jaloon. Kerroin. Nainen kertoi, että hänellä on ollut pumi, ja siitähän sitten keskustelu urkeni. Valittelin, että Jalo ei oikein anna vieraiden kajota. Hän ymmärsi, kun puminsa oli ollut samankaltainen. Nämä olivat pari lyhyttä hetkeä sekä minun että ohikulkijoiden elämässä, mutta ainakin itselleni jäi jotenkin todella kiva mieli. Miten monta keskustelua, oivallusta, naurua, ajatusta, olisinkaan menettänyt, ellen olisi koirien kautta erilaisiin tilanteisiin päätynyt.

Eilenkin ilahduin, tällä kerralla Jalon käytöstä. Parkkipaikalla törmäsimme äitini tuttuun (tai no, toki minunkin), joka halusi tulla koiria moikkaamaan. Päästin Jekun menemään, mutta pidin Jaloa kauempana. Jalo käyttäytyi kyllä ihan asiallisesti ja vaikutti siltä, että olisi halunnut mennä. Tuttumme totesi, että päästä vaan tulemaan; ei hän kajoa eikä kiinnitä edes huomiota. Niin minä päästin Jalon haistelemaan. Ja kas! Hetkessä tuo tuttumme jo silitteli Jaloa! Totesimme yhteistuumin, että kyllä koira koiran tuntee. Ja niinhän se on. Olenhan ennenkin toki huomannut, että Jalolle on ihan ok, jos joku ns. koiratuttu sitä silittää, vaikka ihan päästäkin. Mutta auta armias, jos joku ihan satunnainen ihminen epävarmana ojentelee kättään Jalon päätä kohti! Sitten tulee pauhu. Olisihan se kiva, että Jalo olisi niin tasapainoinen, että kestäisi kaikki ihmiset, mutta kun ei ole, tuntuu hyvältä, että se hyväksyy edes jotkut vieraat!

(Nyt tekisi mieli jatkaa siitä, miten kaikki kohtaamiset eivät ole ollenkaan yhtä kivoja. Mutta ehkä teen niistä erillisen postauksen. Tämä teksti tuntui sen verran kivalta ja keveältä kirjoittaa, etten halua lopettaa sitä märinään. Äksyilen sitten seuraavalla kerralla koko postauksen verran.)

Koiratanssia

Ei, emme ole aloittamassa uutta harrastusta (ainakaan vielä), mutta kävimme äitini kanssa ihan vaan huvin vuoksi katsomassa epävirallisia koiratanssikisoja Raisiossa. En olisi muuten ollut näistä tietoinen, enkä olisi sinne mennytkään, ellei Kati (Demin ja Hanin Kati siis), olisi minulle näistä kertonut. Olen jo kauan halunnut päästä näkemään hänet tanssimassa koiriensa kanssa, mutta viralliset kisat ovat aina olleet niin kaukana.

Oli hienoja esityksiä, vau! Kun saavuimme paikalle, aloitti heti vuoronsa 9-vuotias berninpaimenkoira, joka vei heti sydämemme. Vaikka sen jälkeen tuli vielä voittajaluokan esityksiä, jäi tämä ensimmäinen esitys kyllä mieliimme ja vaikutti parhaalta. Ja niin kävikin, että tuo pari voitti ihan ansaitusti!

Itse en saata ymmärtää, miten koiralle voidaan ketjuttaa tuollaisia temppuja kokonaisen koreografian verran. Lisäksi tuntui, että osalle koirista ei tarvinnut antaa edes sanallisia käskyjä, vaan ne jostakin todella pienestä vinkistä tiesivät, mitä tulee tehdä. Paljon tuli kyllä sellaisia juttuja mieleen, mitä voisi omillekin koirille yrittää opettaa. Jalohan ei ole kovin hyvä peruuttamaan, eikä tulisi mieleenikään, että saisin sen pujottelemaan takaperin jalkojeni välistä. Sellainenkin temppu siis nähtiin. 

Katilta, Demiltä ja Hanilta pääsimme näkemään ryhmäkoreografian. Se oli huikean hieno! Schipperke kyllä näyttäisi sopivan lajiin ketteryytensä ja innokkuutensa puolesta. Ja kyllähän tuollainen pieni, valpas ja kiiltävän musta koira näyttää tavattoman hyvältä! Jälkikäteen kuulin, että tytöt olivat voittaneet ryhmäkisan! Alokasluokassa Hani voitti ja Demi oli kolmas. Myös improvisaatiossa oli tullut Hanille toinen sija. Melkoista! Lämpimät onnittelut Katille, Demille ja Hanille!

Kevättä rinnassa

Kyllä nyt taitaa pojilla olla kevättä rinnassa. Jalo on ollut jo koko kuluneen viikon vähän irti itsestään; Jekusta huomasin uutta energiaa eilisissä agilitytreeneissä.

Jos aloitetaan kuitenkin Jekusta. Se alkoi vinkua innosta, kun kaarsin auton agilityhallin parkkipaikalle. Autosta päästyään sen piti aukoa päätään Fanta-vaarille ja vähän Paulille ja Kaapollekin. Kun lähdimme lämmittelylenkille, otin Jekun lisäksi Fantan hoteisiini. Hallissa Fanta on kovin pahana Jekulle, kun Jekku tietysti pyrkii makkarasaaliille, joka Fantan tulkintojen mukaan on vain hänen. Mutta lenkillä nuo kaksi pikkumustaa kulkevat hyvin sopuisasti ihan rinta rinnan.

Hallissa Jekku niin ikään kävi kuumana ja oli ihan liekeissä ja retuutti remmiä. Kun rakensimme rataa ja tutustuimme siihen, Jekku oli erään ryhmäläisemme äidin hoteissa. Noista kahdesta on tullut oikein hyvät kaverit ja Jekku jää mielellään aina Marenin hoteisiin. Nytkin se oli ihan syliin asti päässyt katsomaan, kun me kävimme rataa läpi.

Rata oli todella kiva! Ja sujuikin ihan melkoisen kivasti! Tällä kerralla mielestäni hipsuttelin paria aiempaa kertaa enemmän, mutta hyvin se kuulemma oli mennyt. Vielä kovemmin pitäisi oppia käskyttämään Jekkua. Ihan muutama kohta tökki, mutta noin pääsääntöisesti jäi sellainen fiilis, että jee, me suoriudumme! Vauhtia toki kaipaamme lisää ja varmuutta, mutta nyt taas hahmotin ihan itse muutamassa kohdassa, miten tulee ohjata! Se on jo paljon. Olavi meinasi, että kisaamaan pitäisi lähteä. Apua! Huominen vielä olisi aikaa ilmoittautua ATT:n pääsiäiskisoihin... Mennäkö vaiko eikö...

Jalokin on ihan kevätfiiliksissä. Lenkeillä se on, kuten todettua, ihan irti itsestään. En muista, koska se olisi ollut näin pitkiä aikoja noin iloinen. Se heiluttelee häntäänsä ja ihan kuin se hymyilisi. Se etsii keppejä ja hyppii vasten tarjoten niitä. Niitä ei tarvitse heitellä, vaan vain pitää kiinni, jotta Jalo saa jäystää sen silpuksi.

Jokunen päivä sitten oli vielä ihan sulaa ja lämmintä. Lenkillämme Jalo ikään kuin sattumalta osui erääseen katusyvänteeseen muodostuneeseen vesilätäkköön. Ihan parin sekunnin ajan Jalon päässä tuntui raksuttavan, kunnes se tajusi: vettä! Sitten alkoi polskiminen. Ja kuraahan siitä sitten lopulta tuli. Kotona tuli Mieheltä satikutia, että miten minä nyt noin. No miksi en! Kuraa se vain on; kyllä sen pestyä saa! Antaa toisen nyt nauttia! Sitä kuraa riitti sitten ihan otsaan asti. Mutta kyllä vaan oli iloista poikaa vielä rappukäytävässäkin. Lopuksi pari sumeaa kuvaa kuraisesta mudista.

Häkkiin!

Oho! Onpa ollut hiljaista! Tai ehkä alkuvuosi oli niin aktiivinen, että tällainen taukoviikko tuntuu jopa pitkältä. Emme ole tehneet muuta kuin ihan normaalisti vain lenkkeilleet ja vähän koti(rally)tokoilleet. On kivaa, kun päivät alkavat pidentyä; tekee mieli tehdä aina vain pidempiä ja pidempiä lenkkejä vain hiljalleen hämärtyvässä illassa. Itselleni tuli  hieman, noh, ikävähköjä juttuja eteen perjantaina, joka sitten synkensi koko viikonlopun. Mutta hei, nyt on katse suunnattuna taas eteenpäin! (Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, tai jotain.)

Mutta on jotain uutta ja melkein ehkä mullistavaakin tapahtunut! Nimittäin rally-tokotreeneissä osoittautui hankalaksi saada Jaloa häkkiin. Olemme me sitä joskus aiemmin kotona vähän harjoitelleet, mutta sitten vieraassa paikassa se meni ihan puihin. Olen kyllä aina Jaloa sinne yrittänyt saada namin avulla, mutta treenitilanteen jälkeen se ei sitten toiminutkaan.

Häkki lojui jonkin aikaa autossa, kunnes loppuviikosta toin sen sisälle, pystytin ja jätin oven auki. Välillä teimme treeniä niin, että heittelin häkkiin nameja ja usutin Jaloa sinne ja kehuin vuolaasti päälle. Eilen sitten minun tietokoneella istuessani kuulostelin, että mitäköhän Jalo tekee. No sehän kömpi häkkiin ihan itse, hyöri siellä äänistä päätellen hetken ja kävi sitten hetkeksi makaamaan! Oli ihan pakko laittaa Outille WhatsApp-viestiä moisesta edistymisestä. Hänkin yhtyi riemuuni.

Ei Jalo vieläkään häkissä pitkiä aikoja vietä, mutta nyt se ainakin menee sinne ihan täysin omaehtoisesti! Eilen se meni sinne jopa niin, että minä annoin käskyn ja Jalo meni ilman houkuttelunamia! Jee!

Ei siis todellakaan ole meillä tarkoitus, että koiraa häkitetään. Molempien häkit ovat aina ovi avoinna ja sinne saa mennä, yleensä ei. Jekku kyllä välillä käy kopassaan makoilemassa. Jalonkaan ei siellä tarvitse olla kuin treeneissä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi, että se sinne helposti menisi. Ehkä nyt siis tuli jonkin sortin läpimurto toivottavasti!