Nyt siis kuitenkin pääsimme taas lähtemään. Lähdimme viikko sitten lauantaina aamusta ajelemaan. Matka on piiiitkä! Sää oli helteinen, joten pariin otteeseen pysähdyimme ulkoiluttamaan ja juottamaan koiria. Määränpäässä odotti yllätys, kun mökkitien päässä oleva parkkipaikka olikin täynnä autoja. Oli pakko jättää hankalahkosti tienvarteen. Viereisellä mökillä oli bileet, joten en olisi viitsinyt päästää koiria vapaaksi. Mies päätti toisin. Jalo ryntäsi oitis iloiten aaltoihin, mutta Jekkupa suuntasi sinne, missä bileet (eli ilmeisesti ruokapöytä) oli. Nöyränä ja kiukkuisena lähdin sitä sieltä noutamaan, mutta eihän se olisi tullut! Lopulta joku juhlavieraista sai sen kainaloonsa. Ajjettä hävetti!
Venematka sujui jotenkuten. Jalo ei onneksi ollut pelokas, mutta levottomia molemmat olivat. Onneksi sää oli kelvollinen. Kun pääsimme rantaan ja päästimme koirat laiturille, aloimme purkaa tavaroitamme. Samalla kuului jo pärskähdys, kun Jalo otti tuntumaa mökkirantaan. Ihanaa, kun kerrankin ja vihdoin pääsi kunnolla plutimaan!
Kuten kuvasta huomaa, vesi oli ihanan kirkasta! Ja niin lämmintä, että minäkin oitis kävin heittämässä vuosikertatalviturkkini!
Koko helteisen heinäkuun seurasin lähes kadehtien kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien laiturikuvia somessa. Haaveilin, että pääsisin juomaan aamukahvia laiturille jalkoja vedessä uittaen. Lopulta se toteutui!
Jalo oli uskollinen kumppani vedessä, kun Jekku puolestaan seurasi tapahtumia visusti laiturin päässä.
Jekkuhan ei siis jalkojaan kastele. Sen verran se kävi ensimmäisenä iltana veden äärellä, että joi järvestä. Muutoin se pysytteli tuossa kohdassa laituria. Jalo sen sijaan väsytti itsensä kahdessa päivässä niin, että toisen päivän iltana se oli jo ihan reporanka. Sen tassuihin taisi sattua kivikkoinen ranta, joten kolmantena päivänä se ei enää edes hinkunut veteen vaan tyytyi saalistamaan kärpäsiä kuivalla maalla.
Me ihmiset kävimme kalastamassa. Ensimmäisellä kerralla jätimme koirat ihan vaan Saareen sillä emme olleet menossa kauas vaan pyörimme lähinnä Saaren ympäristössä niin, että kuulimme, kun Jalo ulvoi rannalla peräämme. Se ensin kahlaili ja seurasi rantaviivaa, mutta kun katosimme kaislikon taakse, se alkoi ulvoa. Tuo sen ulvominen on kyllä jotain aivan ainutlaatuista (ja sydäntäsärkevää)!
Saalista tuli niin katiskalla kuin vavallakin!
Minä sain nuo hauet ihan itse! Tai no, Mies kyllä auttoi saamaan ne veneeseen ja tainnoksiin.
Seuraavana päivänä kalaan lähtiessämme päätimme ottaa koirat mukaan paattiin, ettei tarvitse Jalon rannalla ulvoa (eikä satuttaa enempää tassujaan siinä kivikkoisella rannalla ravatessaan). Vaan Jekkupa se ei suostunut tulemaan veneeseen! Päätimme sitten jättää sen rantaan, kun ei seuramme kelvannut. Takaisin palattuamme näky oli tämä:
Jekku oli onnistunut avaamaan saunan oven ja raatelemaan sinne jätetyn roskapussin |
Jalolle selkeästi riitti, kun se pääsi plutimaan, veneilemään, olemaan uudessa ympäristössä ja saalistamaan kärpäsiä. Jekku sen sijaan selkeästi vähän turhautui, päätellen ihan överistä keppostelusta ja levottomuudesta. Tuon roskiksen raatelun lisäksi se mm. varasti ja söi vajaan pussillisen korppujauhoja! Lisäksi se löysi itsestään kansanvalistajan, kun se kahtena päivänä peräkkäin varasti Miehen tupakka-askin.
Huono kuva, mutta lähemmäs en päässyt. |
No, osasi se välillä ihan rennostikin ottaa:
Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu! Kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka vähän nuo haukkuvat, kun ei kerrassaan ole, mitä haukkua. Ihan pari kertaa kuului jokin ääni, mihin Jekku reagoi, ja mitä Jalo sitten komppasi. Ei voi syyttää tyhjänhaukkujiksi ainakaan.