...ja (alati) nälkäinen schipperke keinot päästä ruoan luo. Pennusta asti on ollut erittäin näkyvästi tiedossa, että Jekku on ruoan perään (kuten kuulemma myös äitinsä Iita). Tuo persous ruoalle ei ole pentuajoista minnekään kadonnut, päinvastoin. Aina, kun jääkaapin ovi käy, Jekku valpastuu. Ja ei, sille ei ole annettu ruokaa pöydästä, eikä jääkaapista. Se vaan on osannut kerjätä alusta alkaen.
Kun ruokaa ei heru kuin kahdesti päivässä, eli pientä koiraraukkaa pidetään selkeästi nälässä, pitää keksiä itse keinot hankkia ravintoa lisää. Erään kerran olimme äitini luona, söimme pizzaa ja jätimme pizzalaatikot keittiön pöydälle. Itse menimme olohuoneeseen, kun keittiöstä alkoi kuulua outoja ääniä. Hiippailimme ovelle katsomaan. Jekku yritti ensin päästä käsiksi pizzalaatikoihin hyppäämällä. Ei kyllä paljoa puuttunut, ettei se olisi päässyt hyppäämään pöydälle, mutta ihan ei ponnistusvoima (onneksi) riittänyt. Ja kun ruokaan ei hyppäämällä päässyt käsiksi, piti keksiä jotakin muuta. Näppäränä poikana Jekku tarttui pöytäliinan reunaan ja kiskaisi! Tässä kohtaa menin hätiin, kielsin, siirsin pöytäliinan paikoilleen ja poistuin takavasemmalle. Ei kulunut kauaakaan, kun Jekku yritti taas nykiä liinaa pois pöydältä. Kielto, poistuminen, ärinää, Jekku kiinni pöytäliinassa, kielto... Tätä olisi varmaan jatkunut ties kuinka pitkään, ellemme olisi todenneet parhaaksi siirtää pizzalaatikoita pois ärsyttämästä.
Tänään olimme taas äitini luona, kun pari sukulaista tuli kyläilemään. Tarjolla oli mm. mustikkapiirakkaa. Vieraiden lähtiessä menimme ovelle saattelemaan. Vähän ihmetytti, miksei Jekku tullut. Joko arvaatte? Kun lähdin etsimään, Jekku löytyi ruokahuoneen pöydältä! Se oli vetänyt mustikkapiirakat parempaan talteen. Tuolit oli kaikki asianmukaisesti työnnetty pöydän alle, mutta siitä huolimatta Jekku oli taiteillut tiensä pöydälle! Argh! Vaikka pitäisi torua ja kieltää, noissa tilanteissa en ainakaan itse voi muuta kuin nauraa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti