Kiihdytysajot

Tänään olimme Jekun ja Jalon kanssa Metsämäen raviradalla Joka Mustin kiihdytyskisoissa. Tarkoituksena oli siis juosta noin 80 metrin matka, joka sitten kellotettiin. Tuli ihan turkasen kuuma päivä, mutta päätin, että menemme silti. Jonkin verran taisi helle verottaa osallistujia. Koirat oli jaettu useaan eri luokkaan: vinttikoirat, joista osa roduittain, maksit, medit ja minit. Vielä olisi ollut jätitkin, mutta siihen ryhmään ei osallistunut yksikään.

Treffasimme paikanpäällä taas Demin ja Hanin omistajineen ja leiriydyimme Luupääiden porukalla melko keskelle ravirataa. Kaikki koirat pääsivät varjoon, eli läkähtymistä ei tarvinnut pelätä. Hyvin ne kaikki pärjäsivät siinä varjossa makoillessa. Jalon kävin pari kertaa kastelemassa vesipisteellä.

Tyyli oli näissä kiihdyttelyissä vapaa, mutta useimmat valitsivat silti vieheen perässä juoksemisen. Vinttikoirat aloittivat, ja oli upeaa nähdä niiden kiitävän radalla. En ole koskaan ennen vinttikoiria tositoimissa nähnytkään. Ne pinkaisivat sen pätkän noin kuuteen sekuntiin.

Jalon ajaksi tuli 8,12. Ihan ok, mutta ajasta olisi varmaan saanut nipistettyä ainakin sekunnin pois, jos Jalo olisi heti älynnyt lähteä vieheen perään. Nyt sitä piti vähän patistaa ja kannustaa, mutta loppusuoran se pinkoi ihan nopeasti. Ajattelin, että Jekku ei varmaan vieheen päälle ymmärrä, joten itse hölköttelin maaliin sitä kutsumaan. Eihän se meinannut lähteä. Kyllä sekin sieltä maaliin saatiin, mutta ajaksi tuli 13,06, meidän porukkamme hitain. Hanin aika oli 10,29, Demin pinkaistua matkan aikaan 9,76. Hyvä Demi!

Kuulin myös, että Vätin vinttikoiraradalle saa viedä myös muita kuin vinttikoiria juoksemaan. Mietin, että Jalon kanssa voisi joskus mennä, se kun on oikeasti nopea, kunhan saa jutun juonesta kiinni. Kaiken kaikkiaan kiva kokemus, ja taas kerran mukava päivä mukavassa seurassa!

Alkuviikon aktiviteetit

Meillä on ollut melkoisen reipas viikko koiruuksien kanssa. Romu oli taas tilattu pariksi päiväksi Miehen vanhemmille, joten maanantain ja tiistain olimme Jekun ja Jalon kanssa kaksin. Tiistaina lähdimme käymään ystävän luona, jolla on vähän vanhempi bichon frise "mummo", Jekun ikäinen nausteri, ei kun siis snautseri, ja vielä toinen snautseri, joka on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Hundkarusellen pyöri ensin sisätiloissa, kunnes ulkoistimme koko konkkaronkan pihalla olevaan aitaukseen. Jalo osasi taas olla oikein hienosti pennun kanssa. Jekku ei oikein tiennyt, miten suhtautua keneenkin. Paluumatkalla muistelimme, miten bussissa kuuluukaan matkustaa. Jalolla se oli ihan hyvin muistissa, Jekku vähän hötkyili.

Eilen kävimme lenkillä sitten taas lapinkoiran ja australianpaimenkoiran kanssa. Minullakin oli taas koko trio matkassa. Hyvin sujui yhteislenkkeily! Teki varmasti ihan jokaiselle osapuolelle hyvää kulkea noin kimpassa. Kaikki pääsivät hetkeksi myös riekkumaan vapaina. Olin ensin miettinyt, etten ota Jekkua mukaan kuumuuden takia, mutta päätin sitten kuitenkin ottaa. Ihan hyvin se jaksoi. Vasta ihan kotikulmilla se väsähti ja kävi hetkeksi jalkakäytävälle maate. Pari vanhempaa rouvaa käveli ohi, ja he jäivät hetkeksi juttelemaan. Toisella oli ollut koiria, toinen ei oikein välittänyt. Ja voi, miten nämä kolme nuorukaista osasi käyttäytyä hienosti! Kukaan ei hötkyillyt eikä riehunut. Jokaista, ihan jokaista siis, sai vähän rapsuttaakin! Siis, korostan vielä, Jalo ja Romu antoivat kumpikin rapsuttaa itseään, pariinkin otteeseen! Olen vähän miettinyt, miten suhtautuisin, kun ihmiset kysyvät, saako rapsuttaa. Jekkua toki saa, se on aina niin reipas. Ehkä katson tilanteen mukaan, miten Jalon ja Romun kanssa toimin. Hyvä niiden olisi tottua, mutta en halua, että ne saavat yhtään enää huonoja kokemuksia.

Aktiviteetit jatkuivat vielä tänäänkin. Ensin aamusta olimme tuon jo aiemmin mainitun nausterin kanssa agilityhallilla treenaamassa. Tarkoituksena oli tehdä keppejä ja keinua, jotka ovat kummallekin vielä hankalat. Teimme pientä rataa, jotta koirat pääsivät spurttaamaan ennen varsinaista hinkkaamista. Kepeissä oli pleksit, joten Jekku meni ihan reippaasti. Vielä pitää treenata eri kulmista lähestymistä. Samaten omaa ohjaustani kummaltakin puolelta. Keinua Jekku edelleen aristelee vähän mutta teki tänään jo paremmin. Se oli hihnassa, joten ehkä se sai siitä tukea. Aloin myös miettiä kompastuskiveämme kontakteja. Että pitäisikö siirtyä juoksukontakteihin? Kun Jekulla ei ole ollut sitä ongelmaa, että se hyppäisi mennen tai tullen kontaktikohdan yli. No, täytyy miettiä.

Tajusin myös, tai opin, että vähemmän on enemmän. Teimme todella lyhyet treenit, mutta sitäkin onnistuneemmat. Pitäisi nyt terottaa itselle, että lopettaisi silloin, kun on voitolla. Illalla levitin tätä uutta filosofiaani, kun olimme taas Hanna-Marin ja Noan sekä Janinan ja Luumun kanssa treenaamassa tokoa.

Pitäydyin siis hyvin lyhyissä treenipätkissä. Nyt jälkikäteen mietittynä Jalon rahkeet olisivat voineet riittää useampiinkin toistoihin. Teimme luoksepäästävyyttä lähinnä niin, että Jalo sai vapaasti haistella vieraita ihmisiä. Sitten otin seuraamista, taas hyvin lyhyissä pätkissä. Nyt Jalolla alkoi olla jo parempi tekemisen meininki. Olen tämän päivän suorituksiin ihan tyytyväinen. Viimeisenä otin vielä liikkeestä pysäytystä. Olen tyytyväinen myös siihen, miten lunkisti Jalo odottaa vuoroaan. Se ei hötkyile, vaan makaa rauhassa ja katsoo, kun muut tekevät. Jalolle pitäisi vielä hakea lisää parempaa virettä ja ehkä vähän kuitenkin lisää niitä toistojakin.

Misseilyä

Eilen olimme Suomen Nihonken ry:n (japanilaisia pystykorvia edustava yhdistys siis) match show'ssa Jekun ja Romun kanssa. Alun perin oli tarkoitus siis mennä vain Romun kanssa hankkimaan kokemusta, mutta sitten tuumin, että tekeehän se harjoitus hyvää Jekullekin, varsinkin kun on näitä näyttelyitä tulossa tässä. Päivästä tuli pitkä ja kuuma, vaikkakin tuulinen. Kaikki osallistujat saivat kirjallista palautetta, mikä oli oikein kiva.

Pennut aloittivat, tuomarina oli Anu Väinölä. Hän oli todella tarkka. Ehkä jopa vähän vähemmän tarkka olisi voinut olla. Pentuja seisotettiin todella, todella kauan paikoillaan, eli vähän vähempikin olisi riittänyt. Romu ei oikein jaksanut seisoa. Sen liikkeet ovat edelleen hyvät, tosin nyt se välillä vauhkoontui, kun huomasi, että sen takanakin juoksee koira! Hui kauhia. Se myös arasteli ihan todella paljon tuomaria, varsinkin, kun tuomari halusi tsekata kivekset. Mutta hyvää treeniä tämä oli. Me emme sijoittuneet, mitä en varsinaisesti ihmettele. Joukossa kun oli huomattavasti valmiimpia pentuja. Tässä Romun saama arvostelu:
"7 kk. maskuliininen nuori uros, joka tarvitsee aikaa. Kauniin värinen turkki, joka vielä pentumainen, kaunis pää, hyvä tumma pigmentti, kauniit silmät ja korvat. Esiintyy iloisesti, mutta tarvitsee harjoitusta sekä esiintymiseen että vieraan kosketteluun.







Sitten odotimme, odotimme ja odotimme vielä vähän lisää, että alkaisi pienten aikuisten koirien kehä. Hetken jopa harkitsin, että pitäisikö vain lähteä pois. Romu tuntui olevan vähän stressissä kaikesta hälinästä. Mietinkin, että pitäisi mennä sen kanssa seuraavaan mätsäriin ihan vaan katselemaan. Voisimme istua jollakin penkillä ja vain seurata menoa. Päätimme kuitenkin jäädä hamaan loppuun asti. Hyvä niin, sillä Romu alkoi rentoutua! Seuranamme oli Luupäistä Demi ja Hani omistajineen, ja Romu antoi heidän molmepien silittää itseään ihan rennosti. Romu myös hyppäsi Katin viereen penkille istumaan.

Pitkä odotus palkittiin, kun Jekun kehä lopulta alkoi. Koiria luokassa oli suunnilleen 28. Ja koska osallitujia oli niinkin paljon, koirat otettiin kehään ensin kahdessa erässä. Ensin tuomari siis katsoi noin yleisesti molemmat porukat seisomisineen ja liikkeineen, sitten hän aloitti yksilöarvostelun. Alkoi olla jo todella kuuma, ja yritin olla niin, että Jekku pääsisi varjoon. Olimme luokkamme viimeisinä, joten saimme odottaa yksilöarvostelua melko kauan. Tuomari tutki Jekun ja katsoi liikkeet. Sitten hän otti kehään ensin ekan erän, josta valitsi muutamia koiria jatkoon. Jatkoon tästä porukasta pääsi muiden mukana Demi. Toisesta ryhmästä hän valitsi jatkoon muiden mukana meidät. Sitten piti vielä hetki jaksaa seistä ja liikkua. Jekku alkoi olla kuumissaan ja väsynyt, joten jouduin oikein kannustamaan sitä, että jaksaisi hetken vielä. Lopulta tuomari valitsi vielä neljä koiraa, jotka sijoittuisivat. Ja me pääsimme tuohon ryhmään ja sijoituimme kolmansiksi! Jee! Kannatti siis odottaa! Tuomari oli ihana Krista Karjaluoto, ja tässä vielä Jekun arvostelu:
Iloinen ja ryhdikäs esiintyjä. Kaunis pää, korvat ja häntä. Hyvä ylälinja. Tasapainoiset kulmaukset. Hyvä kiiltävä turkki. Liikkuu hyvin. Esiintyy ja esitetään erinomaisesti.
Voi jee, olen niin iloinen tuosta arvostelusta. Jos käyttäisin hymiöitä tai sydämiä, nyt olisi niiden paikka.
Ja Jekku siis liikkui oikein hyvin omasta mielestänikin. Kunpa se esiintyisi noin sitten tulevissa virallisissakin näyttelyissä!





Vähän ehkä kaduttaa, että ilmoitin Romun sinne pentunäyttelyyn. En ehdi siihen mennessä totuttamaan sitä tarpeeksi esiintymiseen. Aloin myös miettiä, että mikä pakkomielle minulla on ollut saada koirat pennusta asti näyttely- ym. valmiuteen. En tiedä noista mudeista, mutta Jekku alkaa ainakin vasta nyt, 3-vuotiaana, olla valmis esiintymään ja tekemään. Ehkä voin ottaa rauhallisesti noiden pentujen kanssa, sillä onhan tässä harrastusvuosia jäljellä.

Lopuksi vielä kuva lentävästä unkarilaisesta.



Kuvista kiitos, taas kerran, Kati Horne-Kososelle!

Rämä-Romu

Kyllä taas on ollut nimi niin enne, ettei mitään määrää. Olisi pitänyt ajatella vähän pidemmälle... Nimittäin käytin Romua lääkärissä. Taas. Tällä kertaa syynä oli ontuminen. Se on ontunut joitakin päiviä jo. Ensin ajattelimme, että se on ehkä venäyttänyt jalkansa tai muuta sellaista, kun se nyt koheltaa Jalon kanssa ympäriinsä. Mutta kun ontuminen ei vaan mennyt ohi, ajattelin, että parempi se on käydä lääkärillä näyttämässä.

Lääkäri pyysi meitä ulos, jotta näkisi paremmin Romun liikkeet. Yllätys yllätys, se ei ontunut juuri ollenkaan. Lääkäri alkoi sitten tutkia tarkemmin. Hän kokeili liikuttaa jalkaa ja kopeloi koko selkärangan ja venytti niskaa. Sanoin, että kynsiä leikatessa se aristi, kun otti tassusta kiinni, että voisiko vika olla varpaissa. Ja sieltähän se sitten löytyi: varpaiden välissä oli selkeästi kipeä kohta, jossa oli pieni paukama. Lääkäri arveli, että siinä on jokin vierasesine. Romu rauhoitettiin ja asiaa alettiin tutkia. Lopulta otettiin vielä röntgenkuvatkin. Ei mitään. Vierasesine on mitä ilmeisemmin ollut ja mennyt. Hoidoksi haavan huuhtomista Betadinella ja lääkevoidetta. Toivottavasti se sillä sitten hoituisi.

Tulimme tunti sitten kotiin, mutta Romu on edelleen ihan taju kankaalla. Kyllä se muutaman askeleen otti mutta lösähti sitten taas maate. Se myös vähän murisi Jalolle, kun Jalo yritti sitä lähestyä. Jalo puoletaan on ihan huolissaan veljestään; se vinkuu ja katselee ja kiertelee nukkuvaa Romua. Hellyttävää.

Taidamme olla oikein varsinaisia vakuutusyhtiön lempiasiakkaita. Ja seuraavan koiran nimeksi tulee sitten vaikka Qwerty, tai jotain muuta, mikä ei merkitse mitään.

Mudiainen ja kelpiini

Koko rähinäremmi on taas kasassa, kun viikonloppuna haimme Jalon ja Romun kotiin Saaresta. Jekku pääsi mukanamme viikonlopun viettoon Itä-Suomeen. Lähdimme ajamaan perjantaina kahdeltatoista. Yöllä siis. Kokemus se oli sekin, eikä yhtään huono sellainen. Itse ajoin inhottavimman pimeän ja hämärän ajan ja pelkäsin hirviä ihan sikana (heheh). Mutta kesäyö se on valoisa: nyt näki ihan konkreettisesti, miten nopeasti aamun valkeaminen alkaa. Läpi yön ajaminen ei tuntunut ollenkaan pahalta, tai sitten olimme sellaisissa energiajuomaövereissä, ettei vaan tuntunut missään. Perillä olimme aamulla kuudelta, eli kuuden tunnin reissu. Muutamia kertoja pysähdyimme jaloittelemaan. Mies lähti heti aamukahvin jälkeen kalaan, ja minä jäin rannalle nauttimaan auringosta. En tiedä, miksi nyt tästä jaarittelen, kun ihan muusta piti oikeastaan kirjoittaa. Sen verran nyt vielä, että koirilla oli meno päällänsä ihan koko ajan. Jalo ja Romu ovat kyllä uskomattomia vesipetoja. Jalo lähinnä pärskii ja polskii ja hakee keppiä, mutta Romu menee uimaan ihan hyvällä tekniikalla. Se myös tykkää istua veneessä, vaikka se olisi rannassakin. Myös autossa matkustaminen (tai ihan vaan autossa oleminen) on Romusta huikeaa.

Sitten varsinaiseen päivän epistolaan. Me saimme uuden treenikaverin! Internetin ihmeellisestä maailmasta bongasin Hanna-Marin, joka asuu australiankelpiensä Noan kanssa ihan tässä lähiseudulla. Hän kaipaili treeniseuraa alkuiltaan, sitä kun on huonosti saatavilla. Minä sitten ilmoittauduin ihan puskista, kun itselleni sopivat aikaisemmatkin ajat. Ja olisi kiva saada treeniseuraa, kun yksinään tekeminen on niin ponnetonta. Tänään me sitten treffasimme.

Kävelimme läheiselle hiekkakentälle siis tottistelemaan. Teimme vuorotellen niin, että toinen koira oli tolpassa kiinni kun toinen teki. Jalo oli yllättävän nätisti: vähän se piippaili muttei haukkunut tai riuhtonut. Hanna-Mari sanoi, että on mielenkiintoista päästä näkemään mudi tositoimissa. Valitettavasti tänään Jalo ei kyllä näyttänyt parasta mahdollista virettään. Se oli jotenkin löysä koko koira. Teimme alkuun perusasentoa. Jalo jää kovin kauas taakse, enkä meinaa mitekään saada sitä houkuteltua tarpeeksi eteen. Seuraamista teimme nyt vähän uudella tavalla, siitä kiitos Hanna-Marin vinkeille ja kommenteille! Kun saimme onnistuneen, joskin lyhyen, seuruun tehtyä päätin, että siihen on hyvä lopettaa. Lopuksi vähän leikimme yhdessä, siis minä ja Jalo, ja sitten lähdimme yhdessä metsään, jossa koirapojat puolestaan saivat riekkua. Kivaa oli, niin minulla kuin koirillakin. Kotiin päästyämme Jalo oli ihan kanttuvei. Jekku koitti turhaan saada sitä ylös sohvalta leikkimään, ei ollut ihan heti leikkijäksi Jalosta.

Kiitos vielä Hanna-Marille ja Noalle seurasta! Lopuksi vielä Hanna-Marin ottamia kuvia Jalosta.

Tekemisen riemua

Oi, tätä fiilistä olen kaivannut, kun tekemisessä on meininkiä ja riemua! Näin oli tänään agilityssa. Lähdin hallille treenaamaan lähinnä keppejä. Ne kun ovat kontaktien, keinun ja oman ohjaukseni ohella yksi murheenkryyneistämme (joita ei näköjään olekaan ihan vähän, huoh). Ajattelin, että omatoimitreenauksella keskittyisin noihin muihin, omaan ohjaukseen sitten odotan vinkkejä, kun ryhmätreenit taas jatkuvat. Suunnitelma siis on, että tekisin vaikka vuorotellen aina yhtä juttua vähän enemmän yhden treenikerran aikana.

Tänään oli siis keppien vuoro. Alkuun tein vähän hyppy-putki -rallattelua, jotta sain sytyteltyä Jekkua tekemiseen. Sitten laitoin keppeihin pleksit, ensin melkein kokonaan, sitten lopuksi vain alkuun ja loppuun. Pleksien kanssa Jekku tekee varmasti ja vauhdilla. Nyt keskityin hakemaan vähän eri lähestymiskulmia, mutta sitten hajosi pakka. Okei, eli ei vielä sitten oteta sellaista harppausta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain ohjattua nyt molemmilta puolilta ja lopulta vähän itse erkaantuenkin. Olen myös alkanut heittää palkkanamia eteenpäin, jottei Jekku siis saisi sitä kädestäni. Vitsit, tässähän alkaa palaset loksahdella taas vähän kerrassaan kohdilleen. Niin, alkuun siis oli pleksit kokonaan, sitten vähensin niin, että ne oli vain alussa ja lopussa. Jekku ei hämääntynyt keskikohdan pleksien poistosta, vaan teki, kun oli vauhtiin päässyt. Jes! Seuraavalla kerralla yritän varmaan heti niin, että laitan vain alkuun ja loppuun. Ne pitäisi kyllä mahdollisimman pian saada nekin pois.

Vähän teimme myös keinua. En tajua, mikä siihen on tullut, että Jekku arastelee sitä. Se teki kerran kyllä lentokeinun, mutta ei Jekun tapana ole ollut pienistä niin pelästyä. Nyt se kyllä lähtee keinulle vauhdilla mutta huomatessaan, ettei olekaan A:lla tai puomilla, se alkaa hidastaa. Ja kyllä, keinulle on ihan oma käslynsä, että sen puolesta ei pitäisi olla epäselvää. En oikein tiedä, mikä olisi paras keino keinuun totuttamiseen. Nyt tein niin, että kannustin Jekku tulemaan eteenpäin, heijasin keinua ja samalla annoin makupaloja. Tähän täytyy vielä kysyä vinkkejä joltain taitavammalta.

Vuoden alussa asetin tavoitteeksi, että pääsisimme starttaamaan virallisissa kisoissa tämän vuoden puolella. Tämän tavoitteen täyttäminen tuntuu juuri nyt vähän epätodennäköiseltä. Sitten oivalsin, että väliäkö sen. Jekku on kuitenkin vasta 3-vuotias, joten aikaa kisaamiseen on vielä vuosia. Ehkä kaiken ei tarvitsekaan tapahtua nyt juuri heti. Samalla tämä oli oivallus Jalon kanssa tekemiseen. Miksi ottaa paineita siitä, että nuori koira koheltaa. Antaa sen koheltaa. Ehtiihän senkin kanssa vielä! Tämän tajuamiseen auttoi se, että huomaan, että nyt 3-vuotiaana Jekun keskittyminen ja tekeminen alkaa olla kohdillaan. Tietysti on rotuja, joiden edustajat tekevät kuuliaisesti hommia pienestä pitäen. Omat rotuni eivät nyt vain satu olemaan sellaisia. Että helpotti tällainen pieni uusi idea ja ajatus. Olisi tämä kai pitänyt tajuta jo aiemmin, mutta blondi mikä blondi.

Pikatreffit

Tänään oli taas kuukausittaisien treffien aika. Sää ei oikein suosinut, eikä Anitakaan päässyt paikalle. En edes tiennyt, onko ketään tulossa ensinkään. Mutta koska me kerran sopi, päätin lähteä. Ajattelin, että jos muita ei ilmaannu, menen sitten vaikka metsään Jekun kanssa.

Mutta tulihan sinne sitten muutama muu! Iipi eli Iita-äiskä ja Pimu ja heidän kyydissään uusi tuttavuus Piki. Sitten tuli vielä pikku-Vili. Kyllähän tuollakin poppoolla kinkerit saatiin kasaan.

Pimu oli lopettelemassa juoksujaan ja Iita aloittelemassa, joten saattoi arvata, että pojat kävivät kuumina. Jekku ja Vili eivät kuitenkaan rähisseet keskenään, vaikka kilpakosijoita olivatkin. En tiedä, onko Vili sitten sen verran nuorempi vai mikä siinä on, mutta hyvä tietysti näin. Vili ihastui ihan valtavasti Pimuun, Jekku koitti härskisti iskeä omaa äitiään. Molemmat tytöt olivat kyllä sen verran omanarvontuntoisia, että antoivat nuorille kosiskelijoille äkkiä lähdöt. Ja sekös lisäsi Jekun intoa.

Uusi tulokas Piki ei oikein menosta välittänyt. Kävelimme tuttuun tapaamme erään tien päähän ja jäimme sinne hetkeksi seisoskelemaan. Kotvan kuluttua Piki sai tarpeekseen ja lähti kohti parkkipaikkaa. Mekin sitten hiljakseen käännyimme ja palasimme samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Treffit olivat siis tällä erää hieman lyhyemmät kuin yleensä, mutta ei se mitään, pääasia, että koirat pääsivät taas kirmailemaan. Toivottavasti ensi kuussa olisi porukkaa taas enemmänkin paikalla.

Iltatreeniä

Kas, vähän nyt on kesätaukoa tästä blogista näköjään. Mutta eiköhän tämä taas syksyä kohden vilkastu, kun alkaa tapahtua. Tällä hetkellä ei ole oikein tapahtunut. Kävin perjantaina Jekun kanssa heti aamusta hallilla, kuten olin meinannutkin. Kello oli vain vähän yli seitsemän, mutta aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta, joten Jekulle tuli heti kättelyssä lämmin. Treenistä ei siis taaskaan tullut mitään. Jekku jaksoi hyppiä kyllä suoria ja helppoja hyppyjä, mutta kepit ja kontaktit takkusivat. Ja ne kun ovat juuri ne, mitä tässä pitäisi oikein urakalla harjoitella.

Sitten aloin miettiä, onko kyse sittenkään kuumuudesta, vai onko Jekku-parka vaan aivan jumissa. Edellisestä hierojakäynnistä kun on ihan luvattoman paljon aikaa. Heti huomenna minä varaan sille hierojan! Tänään päätin kuitenkin vielä illalla suunnata Lietoon, kun sääkin oli viileämpi. Ja jes! Nyt kulki! Jekusta selkeästi huomasi, että sillä oli se vanha kunnon tekemisen riemu pelissä mukana. Huh helpotus. Ehkä meidän agilityuramme tästä vielä jatkuu. Olen oikeasti ollut kahden vaiheilla, mitä teen. Ehkä edelleen vielä epäilyttää, mutta katsotaan nyt ainakin syksy.

Tänään teimme todella simppeliä rataa, mutta ajattelin, että pääasia olisi saada Jekku liikkeelle ja onnistuneita suorituksia alle. Ihanaa, kun vauhtivaihde löytyi taas tuosta koneesta. Keinua teimme myös. En tiedä missä vaiheessa Jekku alkoi arastella sitä, mutta nyt se jo meinasi pyrkiä sinne ilman lupaakin. Kontaktit ovat edelleen hakusessa, samaten kepit. Toisaalta tiedänpähän ainakin nyt, mitä treenata.

Kesälaitumilla

Olemme koko konkkaronkka edelleen ihan kesälaitumilla. Viikonlopun vietimme Savossa eräällä huvilalla. Tai no, Jekku jäi Turkuun äitini luokse, Jalo tuli kanssamme mökille, mutta Romu oli tilattu Saareen Miehen isän kaveriksi. Kaikki ovat Romuun aivan kovin ihastuneita, enkä kyllä ihmettele. Olen itsekin ihan hullaantunut siihen koiraan; miten joku voikin olla niin vilpitön ja ihmisläheinen.

Ilmat hellivät meitä koko viikonlopun, joten vietimme aikaamme pääsääntöisesti ulkotiloissa. Lauantain makasimme lähinnä laiturilla. Jalo pääsi siis polskimaan veteen aivan mielin määrin. Se on ihan kyltymätön hakemaan keppiä vedestä. Sille ei tosin kelpaa ihan mikä tahansa tikku, vaan kunnon klapi sen olla pitää. Jalolla näyttäisi olevan myös suojelu- ja pelastusviettiä: kerran se hyppäsi laiturilta veteen, kun minä olin uimassa, ja kun eräs vieras mies tanssitti minua, Jalo tuli heti väliin. Muuten Jalo oli tarkkailijan roolissa ja se vain seurasi ympäristöään. Se totteli hienosti, eikä karannut naapurihuvilan puolelle, vaan jäi omalle puolelle rapuille haukkumaan. Paikalla oli myös 12 viikkoinen welsh corgin pentu, ja Jalosta ja siitä tuli heti kavereita. Jalo sai useammaltakin ihmiseltä erityismaininnan siitä, miten se osasi olla kertakaikkisen hienosti pennun kanssa. Se ei jyrännyt pentua, vaan kävi maate, jotta pentu sai kiipeillä sen päällä. Kun pentua väsytti, Jalo antoi sen olla rauhassa.

Tällä hetkellä kokoonpanomme on sellainen, että Jekku on minun ja Miehen kanssa Miehen vanhempien talolla, Jalo ja Romu puolestaan jäivät Miehen vanhemmille Saareen. Veljekset saavat nyt telmiä siellä kaikessa rauhassa, Miehen vanhemmat saavat nauttia (?) koirien seurasta, ja Jekku saa laatuaikaa meidän kanssamme. Jekku tuntuu olevan äärettömän iloinen saamastaan huomiosta. Se on jotenkin pirteämpikin nyt.

Olen tehnyt Jekun kanssa pihatottista, ja vitsit miten hyvällä vireellä se hommia tekee! No okei, tekeminen ei ehkä ole ihan millilleen hiottua; Jekku ei esimerkiksi tule sivulle ihan niin tiiviisti kuin voisi ja pitäisi ja seuraamisessakin se pitää pientä väliä, eikä ole liimaantuneena jalkaani. Uudempina juttuina olemme tehneet seisomista, tai siis pysähtymistä liikkeestä, samaten maahan menoa liikkeestä.

Ilmoitin Jekun nyt sitten syksyksi tokon alokasluokan kurssille. Eilen juttelin ystäväni kanssa, joka harrastaa rally-tokoa. Mietin, olisiko kenties se sitten enemmän meidän juttumme, kun siinä kuulemma se seuraaminen ei ole niin millin tarkkaa. Mutta katsotaan tuo tavallinen kurssi nyt ensin. Huomenna ajattelin mennä pitkästä aikaa agilityhallille. Katson sitten vähän huomisen perusteella, miten agilityn parissa jatkamme.