Sisko ja sen veli

Kävimme Jalon ja Jekun kanssa tiistaina moikkaamassa Hippu-siskon laumaa. Hippu oli laumoineen tullut näille seuduille viikonlopun näyttelyä varten ja jääneet sitten vähän lomailemaan Rymättylään. Paikalla olivat siis mudit Hippu, Ansa, Matti ja tietysti Jalo, sekä väärää rotua edustavana Jekku.

Hauskaa tuntui olevan! Kävimme ensin pienellä kävelyllä, mutta kun tie osoittautui turhan vilkkaaksi, palasimme pian mökin pihalle. Mökin lähellä oli pari lampea, jonne mudit tietysti sukelsivat. Hippu ihan uimalla ui ympyrää muiden tyytyessä roiskimaan rannalla. Matti-pentunen vei sydämeni täysin! Se aukoi päätään isommilleen ja lähenteli minua. Jekku ja Jalo suhtautuivat siihen kuitenkin ihan asiallisesti. Ansa koitti vikitellä Jekkua, joka ei lämmennyt. Jekku ei ylipäätään innostu, jos joku narttu sitä liehittelee. Sen sijaan jos narttu ärähtää, Jekku saa lisää vettä myllyynsä. Valitettavasti nyt ei tullut kuvia kuin sisaruksista poseeraamasta. Mutta sitäkin kivempi kuva tuli!

Kiitokset vielä Marikalle seurasta! Jalo meinasi nukahtaa jo autossa istualleen kuono ikkunaa vasten. Kotona olikin sitten harvinaisen rauhallinen ilta...

Lopuksi pari kuvaa kauniista sisaruksista.

Kuvaaja: Marika Vähämaa

Jokaiselle jotakin

Eilen oli hieman harmaa päivä, vaikka onneksi lähes sateeton sellainen. Olemme tällä hetkellä ikään kuin asumuserossa Miehen kanssa: hän on Jalon ja Romun kanssa vanhempiensa tiluksilla, minä olen Jekun kanssa kaupungissa. Mutta jotta tapaisimme edes joskus, menimme taas eilen koirauimarannalle.

Keli oli, kuten mainitsin, hieman harmaa. Vähän tihkutti vettä mennessä, mutta ei sentään pahasti. Ja kun tuolla keikalla nyt kastui joka tapauksessa, niin samapa kai se. Sen verran kalsea ilma oli, että emme viipyneet niin kauaa kuin viimeksi. Viskelimme taas veljeksille keppejä. Edelleen Romu nouti niitä kauempaa Jalon jäädessä rannalle ruikuttamaan. Tai siis rantaveteen. Kova hinku silläkin oli, mutta ei se sitten kuitenkaan kauemmaksi irronnut. Molemmat kyllä oikein sukelsivat pari kertaa kepin perässä.

Alkuillasta oli onneksi Jekun vuoro päästä touhuamaan: olimme nimittäin sopineet treffit taas Sofi-ranskiksen kanssa. Aluksi tyypit ottivat spurtteja ihan kivasti, mutta sitten touhu hyyty.i. Jekku oli jotenkin poikkeavan paljon omilla teillään Sofin taas seuratessa meidän kintereillämme. Pari spurttia Jekku otti Sofin kanssa niin, että häntäkin suoristui. Lopulta minun piti kuitenkin ottaa Jekku kiinni, kun se haahuili niin omia menojaan.

En minä nyt niin kysellyt, että oliko koirilla kivaa, mutta ainakin itselle tuli taas kiva olo, kun kaikki koirat saivat vapaata temmellystä.

Viralliset kisat startattu

No niin, Jekku ei enää ole möllikoira, vaan virallisesti ykkösissä kisaava. Tänään koitti siis kisapäivä, jota olin ilmeisesti etukäteen ajatellut niin kauhulla ja jännityksellä, että tänään ei mitenkään sen järkyttävämmin jännittänyt. Ensin ajattelin, että asetan tavoitteeksi edes yhden tuloksen saamisen. Sitten ajattelin, että asetan tavoitteeksi ihan vain radasta kunnialla selviämisen. Ja nyt kisapäivän iltana voin tyytyväisenä todeta saavuttaneemme molemmat noista tavoitteista. Ekasta kisapäivästä jäi ihan huippuhyvä fiilis!

Ensimmäiseen rataan pääsi tutustumaan jo hyvissä ajoin, joten helpotti, kun oli aikaa sisäistää se. Jokaisella radalla jännitin eniten keppejä, ja jokaisella radalla Jekku klaarasi ne ihan tuosta vaan! Taisin jopa toisella radalla ohjata kepit siltä meidän heikommalta puoleltamme. Eka rata tosin kosahti hyllyksi jo ihan alkumetreillä, kun Jekku jäi selkäni taakse ja livahti puomin ylösmenolle keinun sijaan. Sain sen kyllä sieltä komennettua pois, mutta vahinko oli jo sattunut. Lisäksi yhdellä hypyllä vähän jouduin korjaamaan ohjauslinjaa ja kalastelemaan Jekkua, mutta muuten loput radasta meni puhtaasti.

Toisen radan ratapiirros oli niin ikään näkyvillä jo etukäteen, joten kävin sitä vähän tapailemassa. Tämä tuntui paikoin ehkä vähän hankalammalta kuin ensimmäinen. Nyt meni hyvin sinne melko loppuun asti, kunnes huitaisin Jekun putken väärään päähän. Hitto sentään. Taas muuten rata meni puhtaasti. Huoh.

Kolmas rata oli hyppäri. Siinä oli mielestäni muutama ihan simppeli kohta, mutta muutama ns. vaaran paikka. Jäinkin sitten rataantutustumisessa hinkkaamaan näitä vaaran paikkoja enimmäkseen ja lähdössä mietin, että muistankohan koko rataa. Ja tittidii! Selvisimme puhtaasti maaliin! Ensimmäinen nollamme! Jes! En uskaltanut odottaa moista. Ajattelin, että pahimmillaan joudumme junnaamaan ties miten monta kisaa ennen ensimmäistäkään tulosta. Mutta nyt tuli sitten uusi kisakirjakin korkattua! Jäimme vähän harmittavasti kuitenkin neljänsiksi Jekun kanssa. Yllätys olikin suuri kisakirjaa hakiessani, kun huomasin, että sinne oli lisätietoihin kirjoitettu LUVA! Kaksi luvaa enää ennen kakkosluokkaa.

Tiedän, että nyt on pidettävä pää kylmänä. Kisauran aloitus meni siis täysin yli odotusten. Olen kuitenkin niin niin iloinen tästä päivästä! Ensinnäkin, Jekku meni kepit, kolme kertaa puhtaasti, toiseksi minä muistin radat enkä pahemmin sössinyt, kolmanneksi hyllyt olivat sellaisia kivoja hyllyjä, eivätkä mitään katastrofisellaisia. Eli ei muuta kuin kohti seuraavia kisoja!

Iloinen yllätys oli myös se, että sain paikalle Luupäiden omat kannattajajoukut: Anitan, Raunon, Katin ja Jessen, niin ja Vilman ja Demin. Lisäksi eräs tuttu jo vuosien takaa tuli ihan vain meitä katsomaan. Kiitos teille kaikille, tuli todella hyvä mieli! Kuva- ja videomateriaaliakin on, mutta nyt olen liian väsynyt niiden kanssa säätämiseen, vaikka kovasti haluaisinkin kuvia jo julkaista. Lupaan palata kuvapostauksen kanssa mahdollisimman pian asiaan.

Turku KV 18.1.2014

Eilen koitti jo hieman odotettukin vuoden ensimmäinen näyttely, Turun kansainvälinen Winter Dog Show. Mukana oli tuttuakin tutumpi Luupää-jengi: Pimu, Vilma, Demi, Hani ja Jekku. Kaiken kaikkiaan schipperkejä oli 18. Jakauma oli vähän hassu: junnu-uroksia oli 2, valiouroksia 5, nartuissa puolestaan oli osallistujia kaikissa luokissa, ja valionarttuja vain kaksi.

Tiedättekö, tällä kerralla minua ei edes jännittänyt! Tuomarina oli jo kesän erkkarista tuttu sveitsiläinen Gunilla Kuhni-Stenberg, joka muuten puhui ruotsia ja arvostelukin tuli ruotsiksi. Hän on todella tarkka tuomari ja syynää koirat hyvin, tosin ainakaan Jekulta hän ei katsonut hampaita.


Osaamme melkein seistä...

Jekku sai taas ihan kivan arvostelun:
"Uros, jolla on neliömäinen rakenne. Erinomaista tyyppiä. Hieno olemus. Hyvin asettuneet korvat. Hyvä ylälinja. Sopiva luusto. Hieman suorat olkapäät. Hyvin kulmautunut takaa. Liikkuu sujuvasti mutta hieman kankeasti takaa.
Tuloksena ERI SA PU4

Ihan kiva, että saimme SA:n ja sijoituimme paras uros -kehässä, vaikkakin viimeisinä. Mutta ei se mitään. Edelleen tämän vuoden näyttelysuunnitelmat ovat vähän auki.



Muista Luupäistä Demi niin sanotusti räjäytti potin sikäli, että Demi saa CACIBin! Demi oli PN2 ja sai varacacibin, mutta koska ykkönen on jo kansainvälinen muotovalio, siirtyy CACIB aikanaan Demille! Aivan mahtavaa! Pimu ja Hani saivat kumpikin ERIn ja muistaakseni SAnkin, Vilma sai EH:n. Oli taas kyllä oikein kiva reissu Luupäiden kanssa.

Treffejä ja tekniikkaa

Sunnuntaina olimme pitkästä pitkästä aikaa schipperketreffeillä. En edes muista, milloin viimeksi olemme olleet. Kesällä ehkäpä... Kun aluksi keskiviikkoisin oli tokoa ja sitten sunnuntaisinkin jotain muuta menoa. Onneksi nyt perinteisille joulutreffeille pääsimme. Tarjolla oli taas tuttuun tapaan glögiä ja pipareita. Koirat saivat Anitalta lahjaksi herkkuja, ja me ihmiset Katilta kynttilät, joissa oli schipperken figuuri. Kiitos molemmille!

Koirilla oli hauskaa. Jekku otti aika rauhallisesti, mutta Jalo sai juosta ihan sydämensä kyllyydestä. Treffeillä oli myös rakkautta ilmassa, kun Hani tapasi sulhasensa Skipperin. Jäämme odottelemaan iloisia perheuutisia...

Jalo oli selkeästi väsynyt päivän riekkumisesta. Sunnuntaina kummipoikani tuli vielä äitinsä kanssa illalla visiitille. Jalolla ei selkeästi riittänyt energiaa tai jaksamista vieraiden kanssa seurusteluun, vaan se hakeutui vain omiin oloihinsa. Jekulla sen sijaan taas virtaa tuntui riittävän, ja se varasti jo toisen joulutortun samaisen viikonlopun aikana. Molemmat tilaisuudet minä sille tarjosin. Mitäs nousin varomattomasti pöydästä miettimättä, miten nopeisiin käänteisiin Jekku pystyykään. Huoh.

Eilen oli toiseksi viimeinen tekniikkakurssin kerta. Aiheina olivat valssi ja vekki. Valssi, tuo tuttuakin tutumpi ohjauskuvio onnistui silti tarjoamaan vaikka mitä kaikkea uutta! Olin ajatellut, että kai sitä nyt ihminen valssata osaa. Mutta niin vain huomasin olevani armotta myöhässä. Valssi kun pitäisi saada valmiiksi jo juuri ennen kuin koira ponnistaa hypylle. Sain ihan todella uusia oivalluksia valssin suhteen! Kokeilin myös eri puolilta ja eri kulmista. Välillä tuntuu, että oma liike tökkää, kun yritän merkata esteen koiralle. Ilmeisesti oma liikkeeni tökkää siinä määrin, että Jekkukin pysähtyy ja luistaa esteeltä. Pitäisi siis opetella jotenkin sulavasti merkkaamaan ja jatkamaan liikettä.

Vekki oli nimenä tuttu, mutta itse liikkeenä vieras. Se vaikutti kyllä kivalta ja toimivalta! Siinä koira ohjataan ihan lähelle jalkaa, jonka ympäri koira tavallaan käännetään. Tarkoituksena on siis saada koira tiukasti kääntymään esteen jälkeen. Minulla menee nyt kyllä jo nämä termit ja liikkeet niin pahasti sekaisin, että pitäisi tehdä ihan joku lista kaikesta!

Jekku oli ihan yllättävän liekeissä! En muista, milloin se viimeksi olisi kiitänyt esteiden yli noin. En sitten tiedä, onko tauko tehnyt terää, vai olivatko tämän kerran herkut sen verran parempia. Meillä ei kotona ollut kerta kaikkiaan mitään, joten poikkesin matkan varrella ostamaan Natural Menua. Kylläpä tuntui maistuvan! Ei sillä, että Jekulla koskaan olisi varsinaisesti tehnyt tiukkaa syömisen kanssa, mutta nämä tuntuivat olevan ihan kerrassaan omaa luokkaansa. Katsotaan, miten huominen rally-toko sujuu näillä eväillä.

Jalo(n) päivä

Jalolla oli eilen varsin toiminnallinen päivä. Olimme äitini luona, missä on aivan järjettömän hauskaa vetää rallia ympäri huushollia. Siis koirien mielestä on, itsestäni en sanoisi niinkään samaa. Jalo teurasti pehmolelun. Jalo epäröi yläkerran rappusissa, mutta uskalsi lopulta nousta ne. Jalo löysi kivan paikan senkin alta, minne kaivautua. Jekku otti huomattavasti rauhallisemmin ja vain makoili ja katsoi menoa, jos ei siis itse juossut sitä rallia Jalon kanssa. Teimme myös pari kertaa tokon luoksepäästävyyttä niin, että Jalo oli perusasennossa ja äitini tuli ensin siihen sivulle ja lopulta koski Jaloon. Ja perusasento pysyi! Jess!

Illalla oli agilitya, mutta sitä ennen olimme sopineet treffit Iitun ja Jekku-mudin kanssa. Jekku on Jaloa hivenen nuorempi. Pojat ovat kyllä tavanneet kerran Jekun ollessa vielä ihan pentu. Nyt Jekusta oli tullut jo komea nuorukainen, joka vähän uhitteli Jalolle. Jalo otti tilanteen rauhallisesti eikä alkanut sanoa vastaan, joten mitään hämminkiä ei päässyt syntymään. Ja kun välit olivat jotakuinkin selvät, saattoi leikki alkaa. Pojat juoksivat peräkanaa ja rinta rinnan pimenevässä metsässä. Löysivätpä kivan mutaojankin, jota pitkin mennä rallasivat.

Sitten vain kurainen koira autoon ja kohti agilityhallia. Oli ihan älyttömän pimeää, ja tie oli minulle vieras. Olin vähän kartasta katsonut, mihin suuntaan pitäisi mennä. Mutta jotenkin suuntavaisto ei sitten ihan toiminutkaan, varsinkaan, kun mitään tuttuja maamerkkejä ei ollut. Lopulta löysin tutun tien ja pääsimme perille, etuajassa vieläpä. Käytin Jaloa vielä vähän kävelyllä ja jätin sitten autoon odottamaan omaa vuoroamme.

Tällä kerralla teimme keinua ja rengasta. Huoh. Keinu aloitettiin ihan simppelisti niin, että koiran piti vain läpätä tassulla keinua niin, että se vähän paukahtaa alas. Vähän Jalo arasteli, mutta täppäsi kuitenkin, kun käskettiin. Sitten koira laitettiin makaamaan keinun alastulolle ja palkattiin siinä. Lopuksi keinua heilutettiin ja koiraa namitettiin. Minä siis namitin ja Sonja heilutti varovasti keinua. Jalo ei paljoa kavahtanut tai pyrkinyt pois, mutta itse huomasin, että se alkoi ahnehtia nameja vimmalla, kun keinu liikkui. Ihan hyvä fiilis kuitenkin jäi keinun alkeista.

Rengas olikin sitten asia erikseen. Ensin yritimme niin, että jätän Jalon paikalleen ja menen kutsumaan toiselta puolelta sitä läpi. Jalo kyllä jäi (siitä plussaa!) mutta ei ymmärtänyt tulla renkaan läpi, vaan yritti kiertää luokseni. Sitten siirryimme siihen, että Sonja pitää kiinni ja minä kutsun. Noh, lähes paniikkihan siitä seurasi. Sain Jalon kaksi kertaa tulemaan renkaan läpi, ja siihen päätimme lopettaa. Se ei kerta kaikkiaan siedä, että vieras ihminen ottaa pannasta kiinni. En tiedä, olisiko auttanut, jos Jalo olisi ollut hihnassa. Mutta toisaalta sitten, kun olimme lopettaneet, Jalo meni ihan omaehtoisesti haistelemaan ja moikkaamaan Sonjaa. Sille siis kontaktit ovat ok, jos se itse ottaa sen. Kun se pakotetaan olemaan paikoillaan, tulee paniikki. Toisaalta ihan ymmärrän, että pakottamalla tilanne on sille paha.

Vähän jäi harmittamaan, kun muut koirat tekivät niin hienosti rengasta! Ehkä kuitenkin pitäisi oppia olemaan vertaamatta itseä toisiin, niin hankalaa kuin se onkin. Nyt entistä suuremmalla syyllä pitäisi saada Mies mukaan hallille, hän kun lienee ainoa henkilö, jonka läsnäolon ja kosketuksen Jalo sietäisi.

Tampere RN 31.8.2013

Tänään jatkoin Jekun kanssa sertin metsästystä, kohteena Tampereen ryhmänäyttely. Starttasimme aamulla seiskalta ja haimme Aurasta mukaamme Anitan. Matka taittuikin mitä mukavimmin mennen tullen. Juttelimme jo autossa, että paljon oli pelissä ja suuria odotuksia ilmassa. Ja koska lähdimme soitellen sotaan, pessimisteinä ajattelimme, että mitään emme saavuttaisi.

Schipperkejä oli mukana kahdeksan, joista puolet Luupäitä. Ja Luupäät sitten putsasivat koko pöydän! Omaksi harmikseni Jekku ei osallistunut tähän, mutta en voi kuin olla iloinen muiden Luupäiden menestyksestä. No, siis. Jekku on jotenkin salakavalasti päässyt lihomaan, mistä tuomari heti huomauttikin. Jekun arvostelu oli muuten kiva, mutta tuli huomautus tuosta painosta. Pitää laittaa Jekku siis laihikselle.

Onneksi muut Luupäät loistivat: Peikko (L. Filmaattinen Peikko) ERI AVK1 SERT -> FI MVA -> ROP -> RYP2! Vau ja onnea vielä Peikolle mahtavasta saavutuksesta! Lisäksi Demi oli VSP ja Hani PN2 ja sai SERTin. Kertakaikkisen upea päivä Luupäille! Jekku harmillisesti jäi ilman mitään, mutta eipä sille sitten voi mitään.

Jekku sai EH:n ja seuraavan arvostelun:
"Well sized. Good proportions. Masculine head. A little open in angulations. Good topline. On today carries too much weight which you can see on the movement. Good coat and collar."
Tuomarina norjalainen Mona Selbach.

Hiukkapikkasen harmittaa, ettei Jekun kanssa päästy parempaan. Nyt pitää hieman saada siltä painoa pois, jotta sitten parin viikon päästä Porvoossa pystyisimme kenties parempaan.

Superisti onnitteluja vielä kaikille Luupäille, varsinkin Peikolle, joka loppujen lopuksi oli RYP2!

SSKY:n erikoisnäyttely, Helsinki 25.8.2013

Tänään kello soitti kukonlaulun aikaan, jotta pääsisin starttaamaan Auran kautta kohti Helsinkiä ja Suomen kääpiökoirayhdistyksen erikoisnäyttelyä. Aurasta hain siis kyytiin Anitan, Pimun ja Ciban. Anitan pihalla pakkasimme autoon koirat ja muut tykötarpeet. Minulla olisi ollut Jekulle autovaljaat, mutta Anitalla sattui olemaan ylimääräinen kevythäkki, joten jokainen misseilijä sai oman yksiönsä. Jekkuakos se harmitti. Harmitti ihan niin paljon, että Luupäisellä asenteella piti sitten raapia häkin "katto-osa" rikki.

Pääsimme perille Kaivopuistoon eksymättä ja ilman sen kummempia kommelluksia (ellei sitten sitä Jekun karkausyritystä häkistä oteta huomioon...) Skipien kehä alkoi ajallaan heti kymmeneltä. Avoimessa luokassa uroksia oli viisi. Tuomarina toimi sveitsiläinen Gunilla Kuhni-Stenberg, joka ei kyllä ollut mikään eri-automaatti. Hän tutki koirat perusteellisesti mutta kuitenkin rennolla asenteella. Ja jostain syystä hän taisi joka luokassa sijoittaa koirat niiden esiintymisjärjestysessä. Harmi sinällään, että meidän porukkamme esiintyi enemmän loppupäässä, L:n kohdalla.

Jekun tulokseksi tuli ERI AVK2 SA, mutta kilpailuluokassa ei tullut enää sijoitusta. Arvostelu on erittäin hyvä:
"Nice shape. Lovely head and expression. Correct ears. Nice topline. Well angulated. Moves very nice from the side. Good body. Correct tailset. Very nice coat in good quality."
Kaikki on siis kivaa ja hyvää, muttei tarpeeksi kivaa ja hyvää sitten kuitenkaan. Olen kyllä oikeasti ihan todella tyytyväinen Jekun saamaan arvosteluun ja tulokseen.





Pääsin esittämään myös Ciban kehässä. Vieraan koiran kanssa on kyllä hankalaa ja haastavaa mutta haastavuudessaan kivaa mennä kehään! Ciba ei meinannut oikein kulkea kivasti, joten olin ihan varma, että se ei EH:ta parempaa saisi. Mutta ERI sieltä sitten kuitenkin tuli, jee!



Luupäillä oli oikein mukavat tulokset noin kaikenkaikkiaan:
Pimu AVO ERI AVK2 SA
Ciba AVO ERI AVK3
Hani AVO ERI AVK4
Demi VAL ERI

Kaiken huipennukseksi Luupäät osallistuivat myös kasvattajaryhmään (mukana menossa olivat Jekku, Demi, Hani ja Pimu). Tuloksena kasvattajaryhmän toinen sija ja kunniapalkinto. Hyvä me! Ja meidän osaltamme puuttuvan sertin metsästys jatkuu ensi viikonloppuna Tampereella.

Kuvitus

Tässä nyt kuvamateriaalia tämän päivän näytelmästä. Kaikki kuvat Kati Hore-Kosonen. Kiitos taas niin kuvista kuin seurastakin! :)






Minäkö liekeissä sertistä? Ei pidä paikkaansa...


Kasvattajaryhmästä KP ja ykkönen, eli pääsimme isoon kehään.


Odotellessamme kasvattajakehän alkua menimme Katin ja Jessen luo, ja sitten metsään ottamaan viralliset otokset päivän palkituista.


Luupäät kasvattajakehässä.

Turku KR 3.8.2013

Pakko nyt tulla heti kirjoittelemaan päivän tapahtumista, vaikka kuvia ei vielä olekaan. Tänään oli siis luvassa Luupäiden "kesäretki" Metsämäen raviradalle Turun Elonäyttelyyn. Mukana menossa olivat Jekun lisäksi Demi ja Hani sekä Pimu ja Ciba. Ja voi, miten meillä oli hieno päivä!

Sanottakoon nyt suoraan, että Jekku oli avoimen luokan ainoa uros. Se nyt tosin ei tietenkään takaa mitään, ellei SA:ta heru. Toinen uros oli sitten valioluokassa. Aikatauluun oli merkitty, että ennen schipperkejä olevat japanin pystykorvat alkaisivat suunnilleen kello 11.30, joten olimme sopineet treffit 11:ksi, jotta ehtisimme vähän orientoitua ja totuttaa ja viritellä koiria. Yllätys oli melkoinen, kun saapuessamme paikalle japsien arvostelu oli jo reippaasti käynnissä! Tuli pieni paniikki. Lähdin juoksuttamaan Jekkua ja törmäsin tuttuun, joka kertoi, että kyseinen tuomari on todella nopea liikkeissään. Kiva sikäli, ettei aikaa kulu älyttömästi, mutta nyt tuntui meille tulevan jo liian kiire. Kyllä tuomari siinä sitten chillaili pöydällä istuen ja tupakkaa poltellen, ettei ihan etuajassa aloitettaisi. Silti ärsytti: veksalasin Jekun näyttelyremmiä päälle ja pois, kun en tiennyt, koska pitäisi olla valmiudessa. Olimme siis schipperkeitä ekana kehässä.

Jekun vuoro koitti, ja kuten kuultua, tuomari oli nopea. Hän katsoi yleisvaikutelman, pyysi koiran pöydälle, tsekkasi hampaat ja vähän kopeloi, sitten piti liikkua suoraan edestakaisin ja sitten vielä ympäri. Lyhyt seisotus ja homma oli siinä. Tuloksena ERI ja SA. Kyllä varmaan ympärillä olevat katsoivat, kun riensin kehästä suoraan Anita-kasvattajan syliin. Halaamaan tuli myös Demin ja Hanin omistaja Kati; tämän myötä kun varmistui, että Jekku saa sertin. Sitten vielä näytösluonteisesti kiertämään kehä urosten kilpailuluokan kakkoseksi ja serti kourassa pois.

Luupäisiä narttuja oli neljä, joten minä menin esittämään Pimua. Hyvin se ei mennyt, kun ei Pimu kulkenut kanssani (tai minä en osannut esittää), mutta kaikesta huolimatta Pimukin sai sertin. Ja Luupäille avoimen luokan nartuissa kolmoisvoitto! Demi oli ensimmäistä (?) kertaa valioluokassa ja oli PN1 ja VSP. Mahtavaa!

Anita oli ilmoittanut myös kasvattajaryhmän, johon osallistuivat Jekku, Pimu, Ciba ja Demi. Kasvattajaryhmästä tuli kunniapalkinto ja ykkössija, joten matkamme jatkuisi parhaaseen kasvattajaryhmään. Tämä tuli hienoisena yllätyksenä, sillä kukaan ei ollut tullut tätä ajatelleeksi. Emme siis pääsisikään vielä kotiin. Tai toki olisimme voineet tulla, samassa kaupungissa kun olemme. Menimme kuitenkin jatkamaan Luupäiden kesäpäivää Katin ja Jessen kotiin, jossa joimme kahvit ja söimme viinerit. Sitten läksimme lähimetsään ottamaan kuvia menestyjistä pokaalien ja ruusukkeiden kanssa. Näistä siis kuvia myöhemmin. Hikoilun, kävelyn, hikoilun ja parin punkin jälkeen oli aika suunnata jälleen raviradalle.

Aamupäivällä sää oli vielä mukava, kun oli pilvistä ja siedettävän lämpöistä. Minä itse en henkilökohtaisesti kärsi kuumuudesta, mutta koirat kävivät sääliksi, kun iltapäivää kohden alkoi porottaa kirkkaalta taivaalta. Odottelimme tovin, että kasvattajaryhmä pääsisi alkamaan. Sitä ennen oli kuitenkin kaikki muut ryhmäkehät. Ihan mielenkiintoista toisaalta nähdä sekin; enhän ole koskaan ollut koiranäyttelyissä hamaan loppuun saakka. Kasvattajaryhmä oli läpihuutojuttu siinä mielessä, että meillä ei ollut oikein kai toivoakaan sijoittua. Silti sitä viiden minuutin suoritusta varten piti kärvistellä Metsämäen hornankattilassa. Mutta ei se mitään. Nyt Jekku on lepäillyt ja syönyt luuta, ja itsekin olen saanut vähän levättyä. Oli kyllä mukava ja ikimuistoinen päivä mitä luupäisimmässä seurassa.

Loppuun vielä Jekun arvostelu. Tuomarina oli portugalilainen Pedro Sanches Delerue, joka muuten oli oikein mukava ja miellyttävä tuomari!

Excellent head and expression. Good neck and topline. Correct chest. Upperarm a bit short. Good angulation behind. Movement needs more front extension. Excellent coat.

PS. Jos joku tietää, miten noita liikkeitä voisi parantaa, laittakaa vinkkejä tulemaan!

Keinu, kepit, kepit, keinu

Kävimme tänään taas Jekun parrakkaan tyttöystävän, Taika-snautserin, kanssa treenaamassa hallilla. Ohjelmassa oli edelleen kepit ja keinu. Siinäpä sitä on tekemistä. Erittäin kivasti meni kuitenkin taas! Jekku tekee nyt ihan iloisesti ja innokkaasti hommia kanssani. Niin kivaa nähdä, että sillä on kivaa. Se myös kuunteli hyvin ja meni minne ohjasin, välillä siis aivan väärin. Kertaakaan se ei lipsunut omille teilleen, mistä olen oikein tyytyväinen.

Keppejä teimme edelleen plekseillä, nyt pari pleksiä keskeltä poistaen. Hyvin meni, molempiin suuntiin ja kummaltakin puolelta ohjattuna. Ensi kerralla sitten taas enemmän pleksejä pois ja ohjausta enemmän eri kulmista. Tuntuu, että nyt Jekku kesti toistojakin taas enemmän.

Keinua se taas arasteli, mutta viimeiseksi jäänyt suoritus oli erittäin hyvä: nyt oli vauhtia ja tekemisen meininkiä! Jes! Sitten teimme vähän erilaisia ratapätkiä, joihin oli yhdistettynä kepit. Nyt oli vähän hakemista, kun piti vauhdista sukeltaa sisään kepeille. Eli tätä täytyy treenata rutkasti. Oli kyllä kivaa, kun sai tehtyä tuollaisia vauhtipätkiä. Itsekseni en osaa oikein treenata mitään ohjauskuvioita, vaan on helpompi tehdä ihan simppeliä rataa. Ajattelin, että jätän ohjaustekniikoiden hiomisen ohjauttuihin ryhmätreeneihin ja itsekseni sitten hinkkaan noita erinäisiä yksityiskohtia. Rengasta ja pussiakin teimme taas pitkästä aikaa.

Ohjatut ryhmätreenimmekin alkaisivat jo, mutta ajattelin vielä huomenna jättää ne väliin. Lauantaina on näet näyttely, joten en halua ottaa mitään riskiä, että Jekku on sitten jumissa. Tämän päivän treeneistä en usko sen jumahtavan. Tarkoitus olisi myös viedä Jekku hierojalle mahdollisimman pian.

Kiihdytysajot

Tänään olimme Jekun ja Jalon kanssa Metsämäen raviradalla Joka Mustin kiihdytyskisoissa. Tarkoituksena oli siis juosta noin 80 metrin matka, joka sitten kellotettiin. Tuli ihan turkasen kuuma päivä, mutta päätin, että menemme silti. Jonkin verran taisi helle verottaa osallistujia. Koirat oli jaettu useaan eri luokkaan: vinttikoirat, joista osa roduittain, maksit, medit ja minit. Vielä olisi ollut jätitkin, mutta siihen ryhmään ei osallistunut yksikään.

Treffasimme paikanpäällä taas Demin ja Hanin omistajineen ja leiriydyimme Luupääiden porukalla melko keskelle ravirataa. Kaikki koirat pääsivät varjoon, eli läkähtymistä ei tarvinnut pelätä. Hyvin ne kaikki pärjäsivät siinä varjossa makoillessa. Jalon kävin pari kertaa kastelemassa vesipisteellä.

Tyyli oli näissä kiihdyttelyissä vapaa, mutta useimmat valitsivat silti vieheen perässä juoksemisen. Vinttikoirat aloittivat, ja oli upeaa nähdä niiden kiitävän radalla. En ole koskaan ennen vinttikoiria tositoimissa nähnytkään. Ne pinkaisivat sen pätkän noin kuuteen sekuntiin.

Jalon ajaksi tuli 8,12. Ihan ok, mutta ajasta olisi varmaan saanut nipistettyä ainakin sekunnin pois, jos Jalo olisi heti älynnyt lähteä vieheen perään. Nyt sitä piti vähän patistaa ja kannustaa, mutta loppusuoran se pinkoi ihan nopeasti. Ajattelin, että Jekku ei varmaan vieheen päälle ymmärrä, joten itse hölköttelin maaliin sitä kutsumaan. Eihän se meinannut lähteä. Kyllä sekin sieltä maaliin saatiin, mutta ajaksi tuli 13,06, meidän porukkamme hitain. Hanin aika oli 10,29, Demin pinkaistua matkan aikaan 9,76. Hyvä Demi!

Kuulin myös, että Vätin vinttikoiraradalle saa viedä myös muita kuin vinttikoiria juoksemaan. Mietin, että Jalon kanssa voisi joskus mennä, se kun on oikeasti nopea, kunhan saa jutun juonesta kiinni. Kaiken kaikkiaan kiva kokemus, ja taas kerran mukava päivä mukavassa seurassa!

Alkuviikon aktiviteetit

Meillä on ollut melkoisen reipas viikko koiruuksien kanssa. Romu oli taas tilattu pariksi päiväksi Miehen vanhemmille, joten maanantain ja tiistain olimme Jekun ja Jalon kanssa kaksin. Tiistaina lähdimme käymään ystävän luona, jolla on vähän vanhempi bichon frise "mummo", Jekun ikäinen nausteri, ei kun siis snautseri, ja vielä toinen snautseri, joka on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Hundkarusellen pyöri ensin sisätiloissa, kunnes ulkoistimme koko konkkaronkan pihalla olevaan aitaukseen. Jalo osasi taas olla oikein hienosti pennun kanssa. Jekku ei oikein tiennyt, miten suhtautua keneenkin. Paluumatkalla muistelimme, miten bussissa kuuluukaan matkustaa. Jalolla se oli ihan hyvin muistissa, Jekku vähän hötkyili.

Eilen kävimme lenkillä sitten taas lapinkoiran ja australianpaimenkoiran kanssa. Minullakin oli taas koko trio matkassa. Hyvin sujui yhteislenkkeily! Teki varmasti ihan jokaiselle osapuolelle hyvää kulkea noin kimpassa. Kaikki pääsivät hetkeksi myös riekkumaan vapaina. Olin ensin miettinyt, etten ota Jekkua mukaan kuumuuden takia, mutta päätin sitten kuitenkin ottaa. Ihan hyvin se jaksoi. Vasta ihan kotikulmilla se väsähti ja kävi hetkeksi jalkakäytävälle maate. Pari vanhempaa rouvaa käveli ohi, ja he jäivät hetkeksi juttelemaan. Toisella oli ollut koiria, toinen ei oikein välittänyt. Ja voi, miten nämä kolme nuorukaista osasi käyttäytyä hienosti! Kukaan ei hötkyillyt eikä riehunut. Jokaista, ihan jokaista siis, sai vähän rapsuttaakin! Siis, korostan vielä, Jalo ja Romu antoivat kumpikin rapsuttaa itseään, pariinkin otteeseen! Olen vähän miettinyt, miten suhtautuisin, kun ihmiset kysyvät, saako rapsuttaa. Jekkua toki saa, se on aina niin reipas. Ehkä katson tilanteen mukaan, miten Jalon ja Romun kanssa toimin. Hyvä niiden olisi tottua, mutta en halua, että ne saavat yhtään enää huonoja kokemuksia.

Aktiviteetit jatkuivat vielä tänäänkin. Ensin aamusta olimme tuon jo aiemmin mainitun nausterin kanssa agilityhallilla treenaamassa. Tarkoituksena oli tehdä keppejä ja keinua, jotka ovat kummallekin vielä hankalat. Teimme pientä rataa, jotta koirat pääsivät spurttaamaan ennen varsinaista hinkkaamista. Kepeissä oli pleksit, joten Jekku meni ihan reippaasti. Vielä pitää treenata eri kulmista lähestymistä. Samaten omaa ohjaustani kummaltakin puolelta. Keinua Jekku edelleen aristelee vähän mutta teki tänään jo paremmin. Se oli hihnassa, joten ehkä se sai siitä tukea. Aloin myös miettiä kompastuskiveämme kontakteja. Että pitäisikö siirtyä juoksukontakteihin? Kun Jekulla ei ole ollut sitä ongelmaa, että se hyppäisi mennen tai tullen kontaktikohdan yli. No, täytyy miettiä.

Tajusin myös, tai opin, että vähemmän on enemmän. Teimme todella lyhyet treenit, mutta sitäkin onnistuneemmat. Pitäisi nyt terottaa itselle, että lopettaisi silloin, kun on voitolla. Illalla levitin tätä uutta filosofiaani, kun olimme taas Hanna-Marin ja Noan sekä Janinan ja Luumun kanssa treenaamassa tokoa.

Pitäydyin siis hyvin lyhyissä treenipätkissä. Nyt jälkikäteen mietittynä Jalon rahkeet olisivat voineet riittää useampiinkin toistoihin. Teimme luoksepäästävyyttä lähinnä niin, että Jalo sai vapaasti haistella vieraita ihmisiä. Sitten otin seuraamista, taas hyvin lyhyissä pätkissä. Nyt Jalolla alkoi olla jo parempi tekemisen meininki. Olen tämän päivän suorituksiin ihan tyytyväinen. Viimeisenä otin vielä liikkeestä pysäytystä. Olen tyytyväinen myös siihen, miten lunkisti Jalo odottaa vuoroaan. Se ei hötkyile, vaan makaa rauhassa ja katsoo, kun muut tekevät. Jalolle pitäisi vielä hakea lisää parempaa virettä ja ehkä vähän kuitenkin lisää niitä toistojakin.

Mudiainen ja kelpiini

Koko rähinäremmi on taas kasassa, kun viikonloppuna haimme Jalon ja Romun kotiin Saaresta. Jekku pääsi mukanamme viikonlopun viettoon Itä-Suomeen. Lähdimme ajamaan perjantaina kahdeltatoista. Yöllä siis. Kokemus se oli sekin, eikä yhtään huono sellainen. Itse ajoin inhottavimman pimeän ja hämärän ajan ja pelkäsin hirviä ihan sikana (heheh). Mutta kesäyö se on valoisa: nyt näki ihan konkreettisesti, miten nopeasti aamun valkeaminen alkaa. Läpi yön ajaminen ei tuntunut ollenkaan pahalta, tai sitten olimme sellaisissa energiajuomaövereissä, ettei vaan tuntunut missään. Perillä olimme aamulla kuudelta, eli kuuden tunnin reissu. Muutamia kertoja pysähdyimme jaloittelemaan. Mies lähti heti aamukahvin jälkeen kalaan, ja minä jäin rannalle nauttimaan auringosta. En tiedä, miksi nyt tästä jaarittelen, kun ihan muusta piti oikeastaan kirjoittaa. Sen verran nyt vielä, että koirilla oli meno päällänsä ihan koko ajan. Jalo ja Romu ovat kyllä uskomattomia vesipetoja. Jalo lähinnä pärskii ja polskii ja hakee keppiä, mutta Romu menee uimaan ihan hyvällä tekniikalla. Se myös tykkää istua veneessä, vaikka se olisi rannassakin. Myös autossa matkustaminen (tai ihan vaan autossa oleminen) on Romusta huikeaa.

Sitten varsinaiseen päivän epistolaan. Me saimme uuden treenikaverin! Internetin ihmeellisestä maailmasta bongasin Hanna-Marin, joka asuu australiankelpiensä Noan kanssa ihan tässä lähiseudulla. Hän kaipaili treeniseuraa alkuiltaan, sitä kun on huonosti saatavilla. Minä sitten ilmoittauduin ihan puskista, kun itselleni sopivat aikaisemmatkin ajat. Ja olisi kiva saada treeniseuraa, kun yksinään tekeminen on niin ponnetonta. Tänään me sitten treffasimme.

Kävelimme läheiselle hiekkakentälle siis tottistelemaan. Teimme vuorotellen niin, että toinen koira oli tolpassa kiinni kun toinen teki. Jalo oli yllättävän nätisti: vähän se piippaili muttei haukkunut tai riuhtonut. Hanna-Mari sanoi, että on mielenkiintoista päästä näkemään mudi tositoimissa. Valitettavasti tänään Jalo ei kyllä näyttänyt parasta mahdollista virettään. Se oli jotenkin löysä koko koira. Teimme alkuun perusasentoa. Jalo jää kovin kauas taakse, enkä meinaa mitekään saada sitä houkuteltua tarpeeksi eteen. Seuraamista teimme nyt vähän uudella tavalla, siitä kiitos Hanna-Marin vinkeille ja kommenteille! Kun saimme onnistuneen, joskin lyhyen, seuruun tehtyä päätin, että siihen on hyvä lopettaa. Lopuksi vähän leikimme yhdessä, siis minä ja Jalo, ja sitten lähdimme yhdessä metsään, jossa koirapojat puolestaan saivat riekkua. Kivaa oli, niin minulla kuin koirillakin. Kotiin päästyämme Jalo oli ihan kanttuvei. Jekku koitti turhaan saada sitä ylös sohvalta leikkimään, ei ollut ihan heti leikkijäksi Jalosta.

Kiitos vielä Hanna-Marille ja Noalle seurasta! Lopuksi vielä Hanna-Marin ottamia kuvia Jalosta.

Pikatreffit

Tänään oli taas kuukausittaisien treffien aika. Sää ei oikein suosinut, eikä Anitakaan päässyt paikalle. En edes tiennyt, onko ketään tulossa ensinkään. Mutta koska me kerran sopi, päätin lähteä. Ajattelin, että jos muita ei ilmaannu, menen sitten vaikka metsään Jekun kanssa.

Mutta tulihan sinne sitten muutama muu! Iipi eli Iita-äiskä ja Pimu ja heidän kyydissään uusi tuttavuus Piki. Sitten tuli vielä pikku-Vili. Kyllähän tuollakin poppoolla kinkerit saatiin kasaan.

Pimu oli lopettelemassa juoksujaan ja Iita aloittelemassa, joten saattoi arvata, että pojat kävivät kuumina. Jekku ja Vili eivät kuitenkaan rähisseet keskenään, vaikka kilpakosijoita olivatkin. En tiedä, onko Vili sitten sen verran nuorempi vai mikä siinä on, mutta hyvä tietysti näin. Vili ihastui ihan valtavasti Pimuun, Jekku koitti härskisti iskeä omaa äitiään. Molemmat tytöt olivat kyllä sen verran omanarvontuntoisia, että antoivat nuorille kosiskelijoille äkkiä lähdöt. Ja sekös lisäsi Jekun intoa.

Uusi tulokas Piki ei oikein menosta välittänyt. Kävelimme tuttuun tapaamme erään tien päähän ja jäimme sinne hetkeksi seisoskelemaan. Kotvan kuluttua Piki sai tarpeekseen ja lähti kohti parkkipaikkaa. Mekin sitten hiljakseen käännyimme ja palasimme samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Treffit olivat siis tällä erää hieman lyhyemmät kuin yleensä, mutta ei se mitään, pääasia, että koirat pääsivät taas kirmailemaan. Toivottavasti ensi kuussa olisi porukkaa taas enemmänkin paikalla.

Treffejä ja tokoa

Keskiviikkona pääsimme pitkästä aikaa Jekun kanssa skipitreffeille, kun agilityn ryhmätreenejä ei ollut. Oli todella mukavaa päästä taas treffaamaan muita pieniä mustia menijöitä. Paikalla taisi olla kymmenen koiraa, joista yhdeksän Luupäätä ja yksi joidenkin Luupäiden isä ja pappa eli Nemo.

Tällä kerralla Jekku käyttäytyi oikein mallikkaasti, eikä rähinöinyt kenenkään kanssa. Mahtavaa! Päivä oli sopivan lämmin minulle, mutta jo aivan liian kuuma Jekulle. Tuntui, ettei se ihan täysillä jaksanut siellä painella. Mahtavuutta oli myös se, että koirien ikähaarukka oli laaja: vanhimmat olivat 14-vuotiaita, nuorin vasta 10 viikkoa. Nuorin tulokas on Luupään Jumankekka (joka muuten olisi vielä vailla sopivaa kotia...), ihana reipas pieni tyttönen! Siellä se tepasteli muiden mukana, eikä pelännyt ensinkään. Sylissäkin se oli rennosti käpälät rentona roikkuen, eikä takertunut tassuilla kiinni, kuten yleensä ne tekevät.

Vähän myöhemmin paikalle saapui vielä yksi Luupää mukanaan omistajansa ja tämän 11 kuukautta vanha tyttönen. Itsehän en ole millään lailla lapsirakas, mutta nyt en minäkään voinut olla hihkumatta ihastuksesta, kun tuo lapsi istui maassa, ja pentu meni häntä nuuskimaan. Pentu nosti tassunsa lapsen syliin ja nuuhki tätä kaikkialta. Kahden pienen kohtaaminen oli vain kerrassaan sydämet sulattava! Toivon, että myös pennun ja vanhimman koiran nuuhkiminen tallentui kameraan.

Nuo kaksi vanhinta koiraa, Garos ja Grigor, ovat muuten jääneet mieleeni jo huhtikuussa vuonna 2010. Silloin kun me kävimme ekoilla skipitreffeillä, vielä ilman koiraa, tai edes varsinaista tietoa siitä. Jo silloin nuo vanhat charmantit herrat ihastuttivat. Ja yhä nyt, kolme vuotta myöhemmin, he ovat yhä menossa mukana!

Se treffeistä. Torstaina tokoilimme Jalon kanssa. Teemoina olivat liikkeestä pysähdys ja paikallaolo. Me tietysti olemme ihan alkutekijöissämme ihan kaikissa jutuissa, mutta onneksi myös meidänlaisillemme aloittelijoille on kurssilla tilaa. Jalo alkoi hiffata pysähdyksen kyllä. Se tuntuu ainakin alkuun aina nopealta oppimaan, mutta kun pitäisi jatkaa eteenpäin tai vaikeuttaa, tulee stoppi. Tai sitten se olen vain minä, joka etenen liian nopeasti.

Luoksepäästävyyttäkin testattiin taas. Jalo pysyi jo paremmin perusasennossa mutta lähti väistämään taakseni, kun Tuija tuli sen vierelle. Kun Tuija kyykistyi, Jalo meni kyllä ihan oma-aloitteisesti ihan heti katsomaan tarkemmin. Sitä kuitenkin selkeästi ahdisti olla käskyn alla vieressäni, kun vieras ihminen tulee siihen lähelle. Lopuksi teimme niin, että Jalo oli perusasennossa, ja Tuija antoi minulle makupaloja, jotka minä annoin edelleen Jalolle. Tämä meni hyvin.

Lopuksi oli sitten se paikallaolo. Edistyneemmiltä sujui kai melko kivasti se, että koira makasi paikoillaan vaaditut kaksi minuuttia. Meillä ei sujunut yhtään mitenkään. Jalo oli itse asiassa jo aiemmin päivällä käyttäytynyt vähän omituisesti. Tuntui, että se olisi pelästynyt ulkona jotain suurta ja tuntematonta, mitä kukaan muu - siis minä, Jekku tai Romu - ei huomannut. Tuolloin sisälle päästyämme Jalo haki paikkansa erään tuolin alta, eikä poistunut sieltä muuta kuin syömään ja sitten tuonne tokoon. Ja sitten tokotunnin päätteeksi se vaipui taas johonkin omaan ulottuvuuteensa. Se vain istui ja katseli kattoa. Se ei reagoinut oikein mihinkään. En tiedä, voiko koira reagoida esimerkiksi matalapaineeseen noin? Nimittäin sadetta on pidellyt. Tuija sanoi, että aiemman rallytokoryhmän koirat olivat myös olleet vähän poissa tolaltaan. No, mene ja tiedä.

Ensi viikolla on sitten tokon viimeinen kerta. Täytyykin kysyä, miten meidän kannattaisi Jalon kanssa tuota harrastusta jatkaa. Uskokaa tai älkää, minä olen ihan oikeasti kiinnostunut!

Pentutreffeillä ja agilityssa

Kun sunnuntaina oli schipperketreffit ja sen jälkeen Jalolle toimintaa, tänään oli päinvastoin. Ensin oli pentutreffit parin mudin kanssa, ja sitten Jekku pääsi aksaamaan. Tänne seudulle on muuttanut taas uusi mudin pentu, Jekku nimeltään. Hassu sattuma. Jekun omistaja sitten ehdotti täksi päiväksi treffejä. Onneksi treffit olivat sen verran aikaisin, että ehdimme sekä sinne että sieltä sopivasti Jekun treeneihin. Myös Jalon sisko Rauha tuli paikalle. Olipa kiva nähdä taas sitäkin!



Jekku-mudi oli vielä kovin pieni, vasta 9 viikkoinen. Silti se jo aika terhakkaasti ärähti, kun Jalo ja Rauha vähän jyräsivät. Aika paljon molemmat Jekut, niin isompi kuin pienempikin, olivat omissa oloissaan, kun taas Jalo ja Rauha painivat ja juoksivat ympäriinsä. Niillä tuntui kyllä olevan hauskaa ja hyvä meininki keskenään. Kaiken lisäksi Jalo meni melko reippaasti ihan itse haistelemaan muita ihmisiä! Jes!



Ihan kivan tovin ehdimme olla metsikössä pentujen kanssa, kunnes piti lähteä kohti agilityhallia. Jalo herätti kovasti huomiota ja hilpeyttäkin ulkonäöllään. On se kyllä sellainen katukoiran näköinen honkkeli. Ei sitä mudiksi kyllä arvaisi, ellei tietäisi. Mutta ihana se on! Se tuli uteliaasti halliin sisään ja jäi Jekun kanssa äitini kanssa radan laidalle odottelemaan, kun itse tutustuin rataan. Vähän se siellä ulvoi mutta ei pahasti. Sitten se katsoi silmä tarkkana ensimmäistä radalla kiitävää koirakkoa. Me pääsimme Jekun kanssa heti toisina radalle. Harjoittelimme taas takaakiertoja. Minä alan tykätä niistä. Tällä kertaa kouluttajakin totesi, että nyt tein oikeasti kunnolla töitä ja muistin kaikki pienetkin yksityiskohdat: mihin suuntaan pitikään lähteä, miten työntää koira esteen yli ja ihan hienosäätönä että miten pitää kättä! Olen nimittäin joistain valokuvista huomannut, että olen aina etusormi ojossa ohjaamassa koiraa. Ja jo nyt, parin vuoden harrastamisen jälkeen tästä minulle huomautettiin. Että koira näkisi paremmin, kun ohjaisin ihan koko kämmenellä enkä pelkällä yhdellä sormella. Vielä kun muistaisi sen. No, tänään muistin. Vaikka teimmekin rataa vähän pätkissä, teimme sitä aika onnistuneissa sellaisissa. Jäi kyllä taas todella hyvä fiilis!



Jotenkin on edelleen vähän ristiriitainen olo: haluaisin niin kovasti edetä, mutta aina välillä tulee kynnys mennä treeneihin, kun pelkään, että vaan sählään. Pitäisi enemmän luottaa omaan tekemiseen. Ja ennen kaikkea olla ottamatta tätä niin vakavasti!

Muditreffit

Nyt on pitänyt vähän kiirettä: on taas ollut niin kiire vain tuijotella pentua ja ihailla poikien touhuja. Sitten on ollut toimitettavana lehti ja laadittavana työhakemus. Alkuviikko on siis vierähtänyt siinä. Sunnuntaina sentään olimme Jalon kanssa muditreffeillä. Tai muditottiksen nimellä se kai varsinaisesti kulkee. Siellä siis isot mudit kokoontuvat treenaamaan tottista. Harmi, että tämä oli kevään viimeinen kokoontuminen. Paikalla oli myös Jalon sisko Rauha, sekä saman ikäinen pentu toisesta kennelistä.

Isot mudit tekivät keskenään tottista pentujen jäädessä telmimään tilan toiselle puolelle. Olen ollut vähän huolissani Jalon pidättäytyvyydestä, kuten olen maininnutkin. Nyt se kuitenkin oli hyvinkin reipas! Ihanaa! Siellä kolmikko paineli menemään kaikella nuoruuden innolla. Kerran sisaruksille tuli oikein riita! Ne kävivät ensin kimpassa kauhomassa vesikupin tyhjäksi, minkä jälkeen Rauha nappasi sen suuhunsa ja lähti sipsuttelemaan ympäri huonetta, ja Jalo perässä. Sitten se tora leimahti siitä, kumpi sen kipon oikeastaan saakaan. Olipa mukava nähdä muita paikallisia mudisteja! Täytyy tosiaan katsoa, miten jatkossa pääsisi touhuihin mukaan. Olen nyt ilmoittanut Jalon paikalliseen koirakouluun pentukurssille, ja jostakin päähänpistosta myös sitä seuraavalle tokon alo-luokan kurssille.

Nyt Jalo on alkanut lenkeillä vähän hyökkiä ihmisten perään. Välillä pääsemme ohittamaan hyvin, jos ajoissa otan kontaktin Jaloon. Välillä se jännittyy jo etukäteen, kun minä jännityn. Näitä ohituksia pitää siis treenata ihan urakalla nyt. Kehun kyllä vuolaasti aina, kun ohitus onnistuu. En oikein tiedä, mistä tuokin nyt tuli.

Kotona tyypit painelevat menemään välillä vähän jopa hirvittävällä vauhdilla, mutta tuntuu niillä hauskaa olevan. Uutta on nyt myös se, että ne käyvät nukkumaan vierekkäin. Nytkin ne makoilevat molemmat ihan liki toisiaan sohvalla. Oih!

Lopuksi pari kuvaa Aurajoen jäältä, jossa pojat saivat hetken temmeltää vapaina.


Ihan komeasti se istuu


Tumps!

Ensitreffit

Sunnuntaina Jalo pääsi ensimmäistä kertaa mukaan schipperketreffeille, vaikka väärää rotua ja väärää väriä onkin. Mutta noilla treffeillä on aina oltu suvaitsevaisia. Jekkuhan pääsi ekoille treffeilleen oltuaan meillä vasta pari päivää. Nyt Jalon kanssa meni vähän pidempään.


Kuva: Anita Kallionpää

Jalo taisi olla aluksi vähän hämmentynyt, kun pieniä mustia vilisti joka suunnasta. Lopulta se pääsi kyllä ihan reippaasti meininkiin mukaan ja juoksi muiden mukana. Jekku minun piti ottaa välillä kiinni, kun siitä nyt on tullut Vilin kanssa taistelutovereita. Ehkäpä pojat ovat niin saman ikäisiä, että tulee vähän mittailua siitä, kumpi onkaan kovempi tyyppi. Jalo tuntui kiintyneen erityisesti Elliin ja juoksenteli sen perässä ja lähellä.

Tällä kerralla emme olleet kovin kauaa treffeillä, sillä Jalo alkoi vähän paleltua. Välillä nappasin sen syliini katsomaan maailmanmenoa.



Eka ja viimeinen kuva: Kati Horne-Kosonen

Kiitos taas seurasta kaikille! Ja kuvista kiitos Anita-kasvattajalle ja Katille.

Sirifa-koirauimalassa

Kävimme tänään Jekun ja Sofi-ranskiksen kanssa testaamassa uudehkoa lähitienoolle avattua koirauimalaa. Itse olin epäileväinen jo ennen keikkaa: tuskinpa Jekku uisi. Mutta kivahan tuo paikka olisi nähdä ja testata.

Ensinnäkin paikka oli oikein siisti ja nätiksi laitettu. Esteetikko minussa (buahhahhaa, niin mikä?!) tykkäsi etenkin odotusaulan oleskelutuoleista. Näki, että paikan sisustusta oli todella mietitty, eikä vain läntätty kämäisiä muovisia puutarhatuoleja halliin ja siinä se. Väritys oli turkoosia, mikä toi heti mieleen veden ja uimisen. Tuli jotenkin kesäinen olo talven keskellä.

Koirien piti käydä suihkun kautta ennen altaaseen menoa, aivan kuten uimahallissa ihmisten. Tuolla oli kaksi erillistä allasta, isompi ja pienempi ja molemmat oli erotettu omaksi tilakseen portilla.

Me menimme pienemmän altaan puolelle. Meidän käskettiin päästää koirat irti ja antaa niiden rauhassa ensin tutustua tilaan. Molemmat kävelivät ympäriinsä ja välillä katselivat altaan reunalta vettä. Sitten oli aika ryhtyä tositoimiin.

No, kävi kuten uumoilin: Jekku ei uinut. Tai no, ui se, kolmesti, kun sen nosti veteen. Sieltä se kyllä melko taitavastikin polski kohti ylösmenoramppia. Sillä oli päällään pelastusliivit, jotka mitä ilmeisimmin ahdistivat sitä. Jekku näytti suunnilleen kuolemaantuomitulta ne päällään, raukka. Se myös yritti kovasti päästä pienen altaan portista pois, joko sivuitse tai alitse. Välillä se oli vähän pelokas, välillä se kuitenkin meni ihan itse kävelemään altaan ympäri ja nosti etutassunsa altaan reunalle ja tutkaili vettä. Hyvä siis, että pelko ei ollut hallitseva olotila. Ja kun lopetimme uimisen, kävimme suihkussa ja kuivattelimme, Jekku oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Varasimme vielä uudenkin ajan. Jekku saisi kuulemma seuraavalla kerralla lähinnä katsoa vierestä touhua. Sitä ei siis pakotettaisi uimaan, vaan se saisi itse tuumia, miltä tilanne siitä vaikuttaa. Eipä tuon nyt pakko ole uimaan oppia, mutta onhan sitä kiva kokeilla kaikkea uutta ja erilaista.