Vuosi 2013

Näin vuoden viimeisenä päivänä on hyvä katsoa taaksepäin kulunutta vuotta. Olen viime vuonna viimeiseksi kirjoittanut koonnin, jossa oli tavoitteita tälle vuodelle. Kopioin ne nyt tähän, jotta voin kommentoida niitä ja niiden kautta.

Entäpä sitten vuosi 2013?

Haavenani olisi se virallisissa kisoissa starttaaminen. Olkoonkin sitten vaikka vuoden viimeisissä kisoissa, mutta kuitenkin. Toisaalta mitään ei saavuta, ellei uskalla asettaa tavoitteita.

Tämä melkein toteutui! Ihan totta! Olin jo melkein ilmoittamassa Jekkua vuoden viimeisiin kisoihin, mutta sitten kepit ontuivat vielä niin pahasti, että jätin väliin. Hitto. Jospa vain olisin kesällä treenannut ahkerammin ja tavoitteellisemmin, olisin ehkä päässyt tähän tavoitteeseen.

Näytelmien suhteen on vähän ristiriitaiset fiilikset: mennäkö vai ei? Yhteen näyttelyyn, tammikuun Turun näyttelyyn, olen Jekun ilmoittanut. Ehkäpä menemme vielä pariin tässä lähellä olevaan näyttelyyn ensi vuoden aikana. Jos kummempaa menestystä ei irtoa, sitten saa niiden osalta riittää.

No niin, jotain tapahtui, vaikkei sitä suunnitellut. Näyttelykärpänen pääsi puraisemaan, kun tuossa mainitsemasani Turun tammikuun näyttelyssä menestystä tuli sertin verran. Päätin sitten metsästää ne loputkin, joten Jekku valioituikin lopulta kuluneen vuoden aikana. Varovasti suunnitellut muutamat näyttelyt venähtivätkin sitten lopulta kahdeksaan.

Olen myös miettinyt, että olisi mielenkiintoista käyttää Jekku luonnetestissä. Jos sopiva osuu kohdalle, harkitsen vakavasti Jekun ilmoittamista sellaiseeen.

Jes, tämä toteutui! Jekku luonnetestattiin kesällä pistein +102. Ei mikään huima pistemäärä, mutta schipperkelle kelvollinen. Ja mikä tärkeintä, tavoite toteutettu.

Toiveenamme on myös yksi nelijalkainen perheenjäsen lisää.

Kas, tämäkin toteutui, vieläpä tuplana, kun Jalon jälkeen tuli vielä Romukin. Olkoonkin, että Romu on yhä tilapäiskodissaan. Ja jos nyt selittelemään lähdetään, voisi sanoa, että näiden uuden otusten myötä meni hieman aikaa Jekun treenaamiselta...

Yhden uudenvuodenlupauksenkin teen: ensi vuonna aion alkaa valokuvata enemmän, jotta saisi kuvamateriaalia tänne bloginkin puolelle.

Tavoitteet ja toiveet siis täyttyivät, tämä lupaus ei. Itse en tainnut ottaa kuvan kuvaa, eikä Mieskään niitä järin paljoa räpsinyt. Josko ensi vuonna..? Mies siirtyi myös tälle vuosituhannelle iPhonen myötä, joten jospa saisi vähän videomateriaaliakin tälle puolelle.

No entäs sitten vuosi 2014? Mitähän keksisin sinne tavoitella?

Aloitetaan Jekusta.

Nyt se kisauran starttaaminen, hitto vie! Tässä olisi pari viikkoa nyt aikaa treenata ja hioa ennen kuin pitää laittaa kisailmoitusta menemään. Muutoin treenataan kuten ennenkin. Oli ihan lottovoitto päästä nykyiseen treeniryhmään. Lisäksi kävi vielä säkä ja pääsimme Kelpokoiran mölliratakurssillekin.

Taas on näyttelyistä ristiriitainen olo. Muotovalio tuo jo on, että vieläkö sitä veisi näytelmiin. Tammikuussa nyt ainakin taas. Yhtenä kaukaisena ajatuksena olisi viedä Jekku johonkin ulkomaiseen näyttelyyn testaamaan, miten käy. En vaan tiedä taloudellisesta tilanteesta, että onnistuuko sen puolesta.

Aloitimme rally-tokon, mikä tuntuu aika kivalta. Sen treenaamista voisi jatkaa ja ehkä jopa aloittaa kisaaminen.

Luulen, että tässä on tarpeeksi suunnitelmaa ja tavoitetta Jekulle.

Sitten Jalo.

Tämä onkin vähän hankalampi. No, tokon treenaamista ainakin haluan jatkaa, kunhan keksin, että missä. Luulen, että kisauran aloitus on liian hurja tavoite, mutta en sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta.

Joissakin mätsäreissä voisi käydä. En usko, että vielä ensi vuonna menisin mihinkään viralliseen näyttelyyn. Pelottaa koko ajatuskin jo ennalta: tuohan naurettaisiin varmaan kehästä ulos.

Agilitya voisimme treenata itseksemme. Jos laji tuntuu kolahtavan, voisi syksyllä hakea ryhmäpaikkaa.

Jälkeä haluaisin treenata myös, kun taas keksisin, että missä.

Hmm, tuntuu ehkä vähän hurjilta tavoitteilta. Mutta haluan jotain kirjata ylös, sillä tavoin saan ehkä intoa ja rohkeutta lähteä myös toteuttamaan näitä ajatuksia.

Jalompi jekkuilu kiittää ja kuittaa. Jatketaan juttua armon vuonna 2014.

Hyvää uutta vuotta kaikille mahdollisille lukijoille!

Jouluräyhää

Jokunen päivä on jo joulusta kulunut, mutta ehdin päivitellä vasta nyt. Varsinaisesta joulurauhasta ei tykönämme voinut puhua, olihan yhteen kokoontuneena kuusi ihmistä ja neljä koiraa. Joten melkoiseksi joulräyhäksihän se meni. Tai ei tuota kokoonpanoa onneksi ollut kuin aattona. Ja silloinkin yleensä osa koirista pistettiin välillä pihalle riehumaan. Ja koska vettä satoi koko ajan kuin aisaa, olivat koirat myös sen mukaisessa kunnossa. En edes tiedä, montako pyyhettä aattona kului koirien kuivaamiseen.

Lahjaksi koirille tuli erilaisia herkkuja ja lelu, joka oli ehjä noin 25 minuuttia... Jalo on kyllä uskomaton tuhoamaan lelujaan. Toisaalta muilta mudisteilta kuulin, että tuokin on jo ihan hirmuisen pitkä aika, useat kun saavat lelun hajalle lähes sekunneissa. Minulle tuo 25 minuuttia on lyhyt aika, sillä Jekulla on yhä ehjänä leluja, jotka se on saanut pentuna.

Noin muuten olemme ottaneet rauhallisesti. Koirilla on, toivottavasti, ollut kivaa, kun ovat saaneet olla kanssamme, eikä niiden ole juuri tarvinnut olla yksin. Olemme pitäneet nämä joulunpyhät ja välipäivät pientä treenitaukoa, joka tosin loppui eilen kotitokoiluun. Agility jatkunee Jekulla tällä viikolla. Jalolle pitäisi ehkä kehittää jotain ohjattua toimintaa taas; luulen, että pelkkä kotitoko ei sitä kauaa tyytyväisenä pidä.

Vuoden vikat

Tällä viikolla vetäistiin Jekun kanssa vuoden viimeiset treenit niin rally-tokossa kuin agilityssakin. Jalo on joutunut tyytymään ihan vain kotitokoiluun. Maanantaina olisi ollut viimeinen tekniikkatreeni, mutta se oli valitettavasti pakko jättää väliin.

Jos aloitetaan rally-tokosta. Siellä tuli taas pari uutta juttua. Hmm. Ainakin sivulle tulo oikealta ja saksalainen käännös. Hitto, olisi pitänyt heti merkitä nämä muistiin! Ai niin, ainakin spiraalia tehtiin edestakaisin. Tuo saksalainen käännös oli ehkä vaikeinta rally-tokossa tähän mennessä. Siinä siis ohjaaja kääntyy vasemman kautta ympäri ja samalla kääntää koiran ikään kuin vasemmalta vasemmalle. Pää meinasi mennä pyörälle, mutta kyllä se käännös onnistui. Tosin Jekku jää vähän turhan kauaksi minusta. Eli tässä pitäisi nyt saada sitä lähemmäksi. Vire sillä on tekemiseen hyvä, kuten Tuijakin totesi. Rally-toko vaikuttaa sellaiselta, että voisin siinä alkaa kilpailla Jekun kanssa sitten joskus, kilpailuviettinen kun näköjään olen.

Perjantaina oli sitten viimeiset agilityt. Edelliset kolme kertaa meiltä on jäänyt väliin, joten vähän jännitti, mitä tuleman pitää. Mutta hyvinhän se meni! Oli 20 esteen rata, jonka vetäisimme suorilta läpi. No, tuli siellä pari mokaa, mutta ei mitään sellaista, että vauhti olisi tyssännyt. Jo tämä oli melkoinen voitto ja onnistuminen! Erityisen iloinen olen alun vauhtisuorasta, jolla oikeasti oli vauhtia! Myös kepit meni molemmin puolin onnistuneesti, jihuu! Sain myös oivalluksia ohjaamiseeni useammankin esteen kohdalla. Jäi niin hyvä fiilis, taas kerran.

Nyt pitäisi sitten joululomalla päästä treenaamaan, varsinkin niitä keppejä. Tammikuussa, tammikuussa minä ilmoitan tuon kisoihin, nyt ei auta enää mikään!

Kilvan Jukola-pentue vuoden ikään

Taidan olla vähän hölmö tai muuten vaan sentimentaalisella päällä. Mutta tuli tarve kirjoittaa kirjoitus mudista ja mudeista. Tuo rotu on nyt hurmannut minut aivan täysin. Jalo ja Romu täyttävät tänään vuoden, ja mudillista elämää on nyt takana lähes kahdeksan kuukautta. Hetkeäkään en ole katunut ja päivä päivältä ihastuun Jaloon yhä enemmän.

Mudi on todella, todella pitkällisen haaveen lopputulema. Ensikosketukseni (ihan konkreettisesti) mudiin tapahtui Helsingin Maailmanvoittajanäyttelyssä vuonna 1998. Meillä oli tuohon aikaan pumi, ja jotenkin sitten kärttämällä kärtin, että lähdetään tuota isoa näyttelyä katsomaan. Siellä sitten pumeja halusin seurata, mutta samassa kehässä sattuivat olemaan mudit kai ennen pumeja. Kun istuimme äitini kanssa kehän laidalla, vieressä ollut mudi tuli lähemmäs ja laittoi päänsä äitini polvelle. Se oli pikimusta ja sen katse oli suora ja vilpitön. Se hetki on jotenkin jäänyt mieleeni ja kantanut tänne asti.

Kun aloimme Miehen kanssa pohtia koiran hankkimista, en kuitenkaan tullut ajatelleeksi mudia. Se oli jäänyt jonnekin historian hämärään. Niinpä meille tuli schipperke (ei mitään vikaa tässäkään rodussa!). Ja sitten eräänä kauniina päivänä törmäsimme jokirannassa mudiin. Ja sitten se oli menoa se.

Vanha kiinnostus heräsi henkiin, kun tuo mudi oli niin ihana. Jekkukin tykkäsi. Ja sanoinko jo, että se oli ihana. Sitten alkoi pohdinta ja mietiskely ja keskustelu. Tiesin tasan tarkkaan jo valmiiksi, mistä kennelistä mudini haluan. Sitten viime joulukuussa syntyi pentue, josta tuli myös blue merlejä pentuja. (Mikä lie haksahdus tämäkin: ennen oli aivan vissi, että ainoa oikea väri koiralle on musta! Nyt sitten aloin havitella sitä blue merleä mudia. Mies jo kysyikin ennakolta, että mitä sitten, jos ei tulekaan blue merlejä. Ja minä olin varma, että tulisihan niitä!) Ja tulihan niitä blue merlejä sieltä, vaikka sitten lopulta meille tuli se värivirheellinen yksilö. En ole katunut.

Ihastus Jaloa kohtaan kasvaa päivä päivältä. En edes osaa selittää, miksi ja miten. Se vaan on. Voi olla, että meille on sattunut kaksi helppoa, joskin kovin erilaista, yksilöä. Ja edelleen mietin, että koskakohan Jalolle tulee jonkin sortin uhmaikä. Toistaiseksi olemme päässeet suhteellisen helpolla. Ja ehkäpä siksi olenkin niin ihastuksissani. Jalo on kaikkea sitä, mitä koiraltani toivon: työteliäs, tyylikäs, vilpitön, leikkisä, varustettu ihan pienen pienellä hippusella terävyyttä. Se ei myöskään ole automaattisesti ja heti kaikkien kaveri, vaan sen luottamus pitää ansaita. Jotenkin olen aina pitänyt tuosta piirteestä koirassa. Ja kun sen luottamuksen saavuttaa, Jalo on mitä parhain kaveri. Agility meillä on vielä aluillaan, mutta toko, voi, miten Jalo onkaan innostanut minut lajin pariin.

Mainiota synttäripäivän iltaa Jukola-pennuille: Juhani, Aapo, Simeoni, Lauri, Eero, Hilja, Tyyne ja Rauha, missä ikinä lienettekään. Pitkää ikää toivottavat Jalo (Tuomas) ja Romu (Timo).

Rallia

Tänään oli toinen kerta rally-tokoa. Tuijalla on kyllä niin kiva käydä! En tiedä, miten ryhmiin osuukin jotenkin aina kivaa porukkaa, joista löytää samanhenkisiä juttukumppaneita.

Teimme jo heti rataa, joilla oli neljä tehtävää. Teimme siis kolmea erilaista rataa. Ekalla oli askeleita: 1, 2 ja 3, joiden välillä aina koira piti ottaa perusasentoon. Sitten oli spiraali vasemmalle ja käännös oikealle. Sitten oli spiraalia oikealle, koira liikkeestä maahan, koiran kiertämistä sen istuessa/ollessa maassa ja peruuttamista niin, että omistaja siis pakitti 1, 2 ja 3 askelta ja koira tuli istumaan eteen.

Melko mukavasti sujui! Vähän oli vaikeuksia, kun Jekun piti jäädä istumaan tai makaamaan minun kiertäessäni ympäri. Se meinasi väkisin nousta, varsinkin makuulta. Ennen rataharjoittelua minä myös laskin remmin maahan tajuten liian myöhään, että eihän niin olisi pitänyt tehdä, kun rally-tokossa alokasluokassa pitää pitää hihna kädessä koko ajan. No, yritin korjailla virhettäni, jos siitä nyt edes sellaista Jekulle koitui. Pakituksessa itselläni oli vähän hankaluuksia, kun en meinannut muistaa, pitikö koira ottaa perusasennosta eteen vai ei. No, ymmärsin sitten ihan itsekin jo kyltistä, että koiran piti tulla suoraan eteen.

Näin kahden kerran jälkeen tuntuu edelleen kyllä kivalta ja sellaiselta, mihin meillä voisi Jekun kanssa oikeasti olla jotain saumojakin! Jatkamme treenejä ja katsomme, miten homma lähtee sujumaan.

Treffejä ja tekniikkaa

Sunnuntaina olimme pitkästä pitkästä aikaa schipperketreffeillä. En edes muista, milloin viimeksi olemme olleet. Kesällä ehkäpä... Kun aluksi keskiviikkoisin oli tokoa ja sitten sunnuntaisinkin jotain muuta menoa. Onneksi nyt perinteisille joulutreffeille pääsimme. Tarjolla oli taas tuttuun tapaan glögiä ja pipareita. Koirat saivat Anitalta lahjaksi herkkuja, ja me ihmiset Katilta kynttilät, joissa oli schipperken figuuri. Kiitos molemmille!

Koirilla oli hauskaa. Jekku otti aika rauhallisesti, mutta Jalo sai juosta ihan sydämensä kyllyydestä. Treffeillä oli myös rakkautta ilmassa, kun Hani tapasi sulhasensa Skipperin. Jäämme odottelemaan iloisia perheuutisia...

Jalo oli selkeästi väsynyt päivän riekkumisesta. Sunnuntaina kummipoikani tuli vielä äitinsä kanssa illalla visiitille. Jalolla ei selkeästi riittänyt energiaa tai jaksamista vieraiden kanssa seurusteluun, vaan se hakeutui vain omiin oloihinsa. Jekulla sen sijaan taas virtaa tuntui riittävän, ja se varasti jo toisen joulutortun samaisen viikonlopun aikana. Molemmat tilaisuudet minä sille tarjosin. Mitäs nousin varomattomasti pöydästä miettimättä, miten nopeisiin käänteisiin Jekku pystyykään. Huoh.

Eilen oli toiseksi viimeinen tekniikkakurssin kerta. Aiheina olivat valssi ja vekki. Valssi, tuo tuttuakin tutumpi ohjauskuvio onnistui silti tarjoamaan vaikka mitä kaikkea uutta! Olin ajatellut, että kai sitä nyt ihminen valssata osaa. Mutta niin vain huomasin olevani armotta myöhässä. Valssi kun pitäisi saada valmiiksi jo juuri ennen kuin koira ponnistaa hypylle. Sain ihan todella uusia oivalluksia valssin suhteen! Kokeilin myös eri puolilta ja eri kulmista. Välillä tuntuu, että oma liike tökkää, kun yritän merkata esteen koiralle. Ilmeisesti oma liikkeeni tökkää siinä määrin, että Jekkukin pysähtyy ja luistaa esteeltä. Pitäisi siis opetella jotenkin sulavasti merkkaamaan ja jatkamaan liikettä.

Vekki oli nimenä tuttu, mutta itse liikkeenä vieras. Se vaikutti kyllä kivalta ja toimivalta! Siinä koira ohjataan ihan lähelle jalkaa, jonka ympäri koira tavallaan käännetään. Tarkoituksena on siis saada koira tiukasti kääntymään esteen jälkeen. Minulla menee nyt kyllä jo nämä termit ja liikkeet niin pahasti sekaisin, että pitäisi tehdä ihan joku lista kaikesta!

Jekku oli ihan yllättävän liekeissä! En muista, milloin se viimeksi olisi kiitänyt esteiden yli noin. En sitten tiedä, onko tauko tehnyt terää, vai olivatko tämän kerran herkut sen verran parempia. Meillä ei kotona ollut kerta kaikkiaan mitään, joten poikkesin matkan varrella ostamaan Natural Menua. Kylläpä tuntui maistuvan! Ei sillä, että Jekulla koskaan olisi varsinaisesti tehnyt tiukkaa syömisen kanssa, mutta nämä tuntuivat olevan ihan kerrassaan omaa luokkaansa. Katsotaan, miten huominen rally-toko sujuu näillä eväillä.

Rallittelua

Ups, nyt on kaikkien muiden kiireiden lomassa vähän jäänyt tämän blogin päivittäminen. Asiaa olisi enemmänkin, mutta aloitetaan nyt jostain, tässä tapauksessa rally-tokosta, jonka aloitin viime keskiviikkona Jekun kanssa Tuijalla. Olin aiemmin ollut hieman epäileväinen rally-tokon suhteen, en oikeastaan edes tiedä, että miksi. Ajattelin kai sitä liian sellaisena hilipatihippaapippaana. Sitten taannoisella temppu- ja aktivointikurssilla huomasin, että Jekku tekee mielellään tokotyyppisiä juttuja, mutta itse toko ei sille kuitenkaan sovi. Ja siitä se ajatus sitten lähti...

Päätin ilmoittaa Jekun kuuden kerran rally-tokokurssille. Ajattelin, että Jekku ansaitsee myös jotain kivaa tekemistä ihan kaksin minun kanssani. Vaikka meillä on agility, on kiva tehdä jotain muutakin välillä. Rally-tokosta tiesin etukäteen varsin vähän. Jonkinlainen käsitys minulla oli, että kentällä/radalla on kylttejä, joiden mukaan pitää toimia.

Kurssilla on kaikentasoisia koirakkoja, joten eka kerta aloitettiin sillä, että Tuija tsekkasi, miten kukakin tekee sivulle tulon ja seuraamisen. Meillä ei varsinaista ongelmaa ole, paitsi, että Jekku jää seuraamisessa vähän kauas. Toisaalta rally-tokon säännös sallivat 30 senttimetrin etäisyyden, joten ihan tiiviisti jalassa ei koiran tarvitse olla.

Ensimmäinen ongelma tuli, kun koira piti saada eteen istumaan, siis PK-tyyliin. Emme ole treenanneet tällaista lainkaan, enkä osannut arvatakaan, miten hankalaa tämä Jekulle olisi! Se sojotti vasemalle ihan koko ajan. Jos vaikka sainkin sen eteeni, se jäi kovin kauas, ja kun yritin korjata, Jekku vilahti vasemmalle. Sain Tuijalta ohjeeksi, että vapauttaisin Jekun aina oikealle, näin se hoksaisi, että myös muita suuntia on kuin vasen. Tätä olemme nyt kotiläksynä vähän harjoitelleet, mutta edelleen tuntuu aika vaikealta. Itselleni hankalinta oli keksiä tälle käsky! "Eteen" kun tarkoittaa meillä sitä, että koira lähtee minusta pois. Ja kun en muuta siinä keksinyt, otin tähän vähän tyhmän englanninkielisen sanan "front". Ei tunnu luontevalta, mutta kaipa siihen tottuu.

Lopuksi teimme pientä ratapätkää, missä lähdettiin perusasennosta, pysähdyttiin sivulle, pyörittiin 360 astetta vasemmalle, 270 astetta oikealle ja sitten päinvastoin. Tämä sujui melko kivasti, kunhan muistaisin, että kannustaisin Jekkua ja kälättäisin sille. Hieman hankalaa, kun on tällainen harrastusten sekakäyttäjä: tokossa pitäisi olla hiljaa ja eleetön, agilityssa sanallisesti kannustaa ja sitten taas rally-tokossa sekä käsimerkein että äänellä kannustaa.

Ihan hauskalta nyt ekan kerran perusteella tuo rally-toko vaikutti! Jekun kanssa on kyllä kiva tehdä tällaista nopeatempoista lajia, kun sillä oli ihan tekemisen meininki päällä koko ajan.

Tokokurssin päätös

Eilen sitten loppui Jalon tokokurssi, eikä uutta ainakaan toistaiseksi ole varattuna. En oikein tiedä, miten edetä. Kotona keskenämme saamme valitettavan vähän tehtyä. Toisaalta kurssit maksavat melkoisesti, vaikkakin niiltä sitten saa ihan parasta oppia. Täytynee hetki funtsia, sillä tässä lajissa haluan edetä ja tämän parissa Jalon kanssa jatkaa! Jotenkin niin siistiä, jos sallitte nuorisoslangin.

Viimeisellä kerralla teimme noutoa ja pakkia. Aiemmilta kursseilta muistan, että nouto sujui jotenkin yllättävän hyvin. Tuntui, että se vain kolahti Jalon tajuntaan juuri oikealla tavalla. Nyt sitten tässä välissä menin kotona sössimään koko setin. Kyllä Jalo yhä ottaa kapulan (tai tarvittaessa minkä tahansa sopivan objektin) suuhunsa, mutta ei enää malta pitää sitä, jos pyydän sitä tulemaan luokseni. Ilmeisesti olen palkannut liian höllästi. Nyt piti sitten lähteä rakentamaan sitä, että Jalo pitää kapulaa suussaan.

Yritimme ensin niin, että vieritän puupalaa ja Jalo hakee sen. Kyllä se lähti perään ja lähti vielä takaisinkin, mutta kesken takaisin tulemisen pudotti sen. Siispä lähdimme rakentamaan pitoa. Annoin kapulan Jalolle ja lähdimme kävelemään ympäriinsä. Jalo piti sitä lähes ylpeänä suussaan, ja minä hoin "pidä, pidä, hieno pidä, pidä, hieno, jess". Sitten kokeilimme jotain uutta. Juuri tämän takia haluan Tuijan kursseilla käydä! Kun itsellä loppuvat pelimerkit aivan tyystin, hän keksii aina jotain uutta ja erilaista, millä kokeilla. Otin Jalon sivulle, käskin odottaa, otin pari askelta, jätin kapulan ja jatkoin vielä pari askelta. Ja tiedättekö, yhden korjaamisen jälkeen Jalo istui, pysyi, malttoi, katsoi, lähti käskystä, otti kapulan ja tuli eteeni!! (Ihan on laitettava kaksi huutomerkkiä, kun tämä oli niin edistyksellistä.) Tarkoitus olisi kyllä opettaa Jalo tulemaan sivulle suoraan, mutta ehkä tässä vaiheessa on vain tärkeintä, että jutun juoni pysyy kasassa. Uutena ilmiönä on tullut minulle nyt se, että kertakaikkiaan häkellyn, kun Jalo tekee nappisuorituksen. En oikein tiedä, mitä sanoisin ja milloin. Kai minä nytkin onnistuin palkkaamaan sentään ihan oikein.

Sitten kokeilimme vielä hypyn kautta. Mitään hyppynoutoa ei siis todellakaan ollut tarkoitus lähteä rakentamaan, vaan ajatuksena oli, että Jalon fokus olisi itse kapulassa, joten se oppisi pitämään sitä. Otin Jalon sivulle ja pidin pannasta kiinni, heitin kapulan ja käskin hypätä (tuli samalla kerrattua vähän viime kerran hyppyäkin). Jalo lähti, otti kapulan - ja kiersi esteen luokseni. No, ei se ehkä niin haittaa, pääasia nyt oli, että se pitää kapulaa ja tuo sen minulle. Kun olimme saaneet tällä tavoin pari onnistunutta suoritusta päätimme lopettaa siihen.

Lopuksi harjoittelimme vielä pakkia. Jalo pakittaa ihan kivasti, jos vain itse seison suoraan sen edessä. Nyt edistyimme siihen, että Jalo on sivulla ja lähtee siitä peruuttelemaan.

Kyllä tuon koiran kanssa on vaan niin kiva treenata tokoa, en voi muuta sanoa. Enkä olisi ikipäivänä ehkä edes uskonut, että joskus voisin sanoa näin. Pitkä tie on vielä edessä ennen kuin pääsemme alokasluokassa starttaamaan, mutta väliäkö sen. Nyt on ainakin suunta selvillä!

Syksyinen saari(sto)

En oikein tiedä, pitäisikö tätä aikaa vuodesta nimittää jo talveksi, mutta syksyltä tämä kovasti tuntuu. Oli miten oli, meidät oli kutsuttu viikonlopuksi mökkeilemään saareen, tällä kerralla ihan tähän Turun saaristoon. Kivaa oli! Hieman oli eksoottinen kokemus kaupunkilaistytölle, mutta ihan hyvällä tavalla eksoottinen. Pimeys kaatui päälle jo neljän jälkeen. Eli liiemmin ulkoaktiviteetteja ei tehty.

Lauantaina yritimme käydä vähän kalassa. Jekku jäi rannalle, mutta Jalo paukkasi ihan itse veneeseen. Mutta kun lähdimme liikkeelle, Jaloa ahdisti aivan suunnattomasti. Se vinkui, eikä olisi mitenkään pysynyt paikoillaan. Se taisi myös palella, kun oli hetkeä aiemmin pulahtanut mereen kepin perässä. Pyysin siis kyytiä takaisin saareen Jalon kanssa, jonka jälkeen pojat pääsivät vielä hetkeksi rauhassa kalaan.

Kaiken kaikkiaan koirat nauttivat elostaan ja olostaan: Jekku otti rauhallisemmin, mutta voi mudipojan riemua! Jalo rälläsi menemään pitkin ja poikin. Kovin kauaksi ne eivät lähteneet, mikä oli tietysti hyvä. Jos pojat tulivat hetkeksi sisälle, Jalo varsinkin päivysti lähes koko ajan ikkunassa merelle tähyillen. Minä itse iloitsin, kun pojilla oli niin silmin nähden hauskaa. Teki kyllä hyvää, kun ne saivat olla pari päivää ihan täysin vapaudessa, riekkua ja juoksennella vaihtelevassa maastossa. Täysin tervetullutta vaihtelua kaupunkilaiskoirille!

Uutena puolena oikeastaan molemmilla oli tavaton vahtiminen. En edes tiedä, mitä ja miksi ne huusivat. Aluksi ulkona Jalo kiljui ihan vaan silkasta riemusta mitä ilmeisimmin, mutta sisätiloissa reviirin vahtiminen ja äänille haukkuminen vähän kävivät hermoille.

Eilen lähdimme kävelemään metsään. Jalo sai kallioilla ja mättäillä innostettua Jekkuakin oikein kunnolla juoksuun. Me bongasimme teeriä, koirat bongasivat jäniksen. Olin aivan varma, että Jalo lähtee sen perään vaikka saaren ääriin asti. Mutta kas ihmettä: Jalo otti muutaman laukka-askeleen, pysähtyi ja palasi luoksemme. Onneksi olin ajan tasalla ja sain kehuttua sitä. Jekku sen sijaan paineli pidemmälle.

Ei liene yllätys, että illalla kotona oli kaksi aivan sippiä koiraa. Tuo väsymys tuntui niillä jatkuneen ihan tähän iltaan asti, sen verran hiljaista sakkia on täällä ollut. Oli mukava viikonloppu, toivottavasti pääsemme taas kesällä takaisin saareen!

Hyppelehtimistä

Nyt sitten on vuorossa Jalon eilisten tokotreenien analysointia. Tai en nyt siitä analyysistä tiedä, mutta kertomusta kuitenkin. Aiheena oli estehyppy. Vähän uskomatonta, että olemme kolmatta kertaa kurssilla, mutta vasta ekaa kertaa pääsimme hyppäämään! Olen nimittäin oudosti sattunut olemaan molemmilla aiemmilla kerroilla juuri tämän kerran pois. Onneksi nyt sitten pääsimme.

Ja koska emme ole ennen hypelleet, liike piti pilkkoa ihan pieniin osiin. Varsinainen liikehän menee alokasluokassa niin, että koira on perusasennossa, josta se käsketään hyppäämään esteen yli ja sitten koiran pitäisi seisahtua esteen taakse ja odottaa, kun omistaja kävelee vierelle. Melkoisen monta palikkaa tässä on meillä treenattavana vielä.

Aluksi vain tutustuimme esteeseen. Este oli vain parin laudan korkuinen, eikä Jalo oikein tiennyt, miten siitä pitäisi mennä yli. Jalo kun ylitti sen ihan vaan harppaamalla. Ja välillä tasajalkaa loikaten. Sillä ei nyt ihan ollut tuo hyppytekniikka hallussa. Haluaisin aika pian alkaa nyt korottaa esteitä Jalolle, myös agilityssa.

No, asiaan, jos nyt pääsisin. Siis: ensin tutuistuimme esteeseen ja talutin Jaloa eestaas yli siitä. Sitten teimme niin, että jätin Jalon istumaan esteen taakse (ekalla kerralla se nousi, mutta korjasin sen, tein kuulemma oikein niin tehdessäni), ja tokalla kerralla se siihen jäikin. Sitten pari kertaa kutsuin sitä luokseni esteen yli ihan vain hyppy-käskyllä. Tämän jälkeen otin Jalon perusasentoon, ja Tuija meni esteen toiselle puolelle lelun kanssa. Ekalla kerralla Jalo meinasi lähteä lelun perään, ja minä äännähdin "ä-ä-ä-äp". Tuosta sain vähän toruja: näin alkuvaiheessa koiraa ei pitäisi estellä, vaan antaa hypätä, vaikka sitten varastaen. Vaarana on, että kiellon jälkeen koira empii hyppyä. Jalo ei onneksi empinyt, vaan suoritti kolmesti hypyn lähtien ihan vain käskyllä lelun perään. Jes! Itse olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että en halua, että Jalo lähtee kertaakaan luvatta hyppäämään. Agilityssakin on ollut vaikeuksia, kun se haluaisi sooloilla, joten mielestäni on hyvä, että se oppii ainakin tokossa malttamaan mielensä ja toimimaan vasta käskystä.

Eilisen kerran lopuksi perehdyimme vähän koirien venyttelyyn. Ensin koiraa pyöritettiin itsensä ympäri molempiin suuntiin. Hyvin pyörii! Sitten venyteltiin lapoja ja niskaa. Luulen, ettei Jalolla pahemmin ole jumeja, se vain vähän hämmentyi uudenlaista toimintaa. Voisi kotona ihan rauhassa kokeilla myös.

Nyt jäi kyllä kova kutina harjoitella hyppyä! Tuntuu, että kotitokoillessa hinkkaan vain sivua ja seuruuta ja paikallaoloa, joten olisi kiva päästä vaihteeksi tekemään jotain uuttakin! Meillä vain on vähän pienet tilat hyppelyyn. Tai hyppelyyn ehkä on tilaa kyllä, mutta ei itse esteen rakenteluun. Ehkä voisin kaataa pari keittiöntuolia ja asettaa niihen selkänojat vastakkain esteeksi. Pitänee kokeilla.

Takaakiertovalssailua

Eilen teimme tekniikkatreeneissä takaakiertovalssia. Hitsi, että noita takaakiertojuttuja on paljon! Toisaalta ei se mitään, tykkään ihan tehdä niitä. Tuntuu, että niissä onnistun. Tai onnistumme. Vähän paremmin ja kauempaa Jekku saisi kyllä irrota. Nyt ongelmaksi tulee se, etten minä enää erota, mikä on mikä: takaakiertovalssi, twist, saksalainen... Niin ja päällejuoksukin vielä. Kun siinäkin saattoi tehdä takaakierron. Vai saattoiko? Niin, olen ihan ulalla. Enkä varsinkaan enää hahmota, mitä tekniikkaa pitäisi missäkin kohtaa käyttää. Tässä menee nyt liian abstraktin matemaattiseksi, kun pitäisi miettiä, mistä kulmasta koira lähestyy tai voi johonkin tiettyyn ohjaukseen tulla. Aargh! Lopputulemana eilisestä siis se, että teimme kyllä, mutta en tiedä, teimmekö juuri takaakiertovalsseja, vai jotain ihan muuta.

Toisena juttuna oli sitten ulospäin kääntyminen putkesta. Kivasti Jekku toimi ja kääntyi juuri niin kuin piti. Ehkä vähän tiukemmassa kulmassa voisi vielä tarvittaessa kääntyä. Jekulle tuli myös melko totaalinen hyytyminen putkiharjoittelussa. Se alkoi haistella taas lattiaa, eikä ollut kuulevinaankaan kutsujani. Nyt pitäisi ihan oikeasti saada tuo hierojalle. Pelkään, että orastava kisauran aloitus jää väliin Jekun mahdollisten jumitusten takia. Ja sen sijaan, että surkuttelen asiaa täällä, voisin ihan oikeasti ryhtyä tuumasta toimeen ja varata sen ajan.

Jalon kanssa tein illalla vähän tokoa kotona. Paikalla olo toimii nyt melko kivasti (ainakin kotioloissa siis), mutta seuraaminen junnaa yhä paikoillaan. Ja noin kotona tehtynä se ei tarvinnut istu-maahan -käskyissä käsiapuja, vaan teki reippaasti. Nyt pitäisi vielä treenata niin, että Jalo tekee liikkeet sivullani. Nyt olemme tehneet vain niin, että itse olen sen edessä.

Perjantaina Jekulta jää treenit väliin, kun ATT:lla olisi epikset. Olisi myös hyvä mahdollisuus mennä itse kisaamaan, mutta me suuntaamme saaristoon viikonlopuksi.

Räpellystä

Eilinen treeni meni ihan pelkäksi räpellykseksi. Omalta osaltani siis. Hitto sentään, että ärsyttää vieläkin. Rata oli mielestäni helpohko, mutta niin vaan silti onnistuin aina välillä unohtamaan, mihin pitikään mennä. Tuli siellä joitain onnistumisia, mutta päällimmäiseksi jäi ajatus epäonnistumisista. Joku arveli, että pakka hajosi heti alkuunsa, kun jouduin palauttamaan Jekun muutaman kerran lähtöön takaisin. Tämä on nyt ylipäätään jotain aivan uutta: jos joku on ollut varmaa, se on ollut Jekun lähtöön jääminen. Ja toinen, mikä tökki, oli se, että Jekku jäi taas haistelemaan pitkin pieliä. Se oli jo menossa putkeen, kun teki aivan putken suulla äkkipysäyksen jä kääntyi haistelemaan maata. Siellä se mennä vilisti, enkä meinannut saada sitä mitenkään kuulolle. Aargh! Ja kun oma fiilis oli tämä, oli turha jatkaa sen enempiä. Otimme lopuksi pari kohtaa, jotka onnistuivat, jotta sain palkata Jekun siitä onnistumisesta. Sitten tein Olavin Fantan kanssa. Vieras koira, mikä vieras koira. Ei sujunut, ei. Fanta suorastaan kettuili minulle puomia pitkin painellessaan, vaikka olisi pitänyt mennä putkeen. Jäi sellainen olo, että voin unohtaa viralliset kisat, että katsellaan vaikka sitten juhannuksen tienoilla uusiksi. Mutta ehkä me kuitenkin starttaamme, meni syteen tai saveen.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, nimittäin uusia oivalluksia sain. Ensinnäkin tuota lähtöön jäämistä pitää vahvistaa. Täytyy tästä lähtien tehdä niin, että käyn palkkaamassa Jekun lähdössä odottamisesta. Ja... niin, siihen ne oivallukset sitten jäivätkin. Tai ei sentään, sellainen ajatus vielä, että voisin tehdä rataa vähän pienemmissä pätkissä ja palkata ahkerammin. Nyt välillä käy nin, että jonkun jutun jälkeen tekisi mieli palkata, mutta kun vauhti on päällä, ei viitsisi keskeyttää. Ja kun jatkaa, mokaa kuitenkin jossain kohdassa, eikä sitten enää voi palkata. Eli rohkeammin palkkausta vaikka sitten ihan muutaman esteen välein.

Kaikkein hankalimmalta tuntuu taas tällä hetkellä tuo Jekun hajuihin orientoituminen. Mietin, voivatko ne olla sijaistoimintoja jollekin? Toisaalta Jekku kuitenkin tekee ihan mielellään sitten, kun saa sopivan draivin päälle. Pitäisi kuulemma mennä kalkattaa niin, ettei Jekulle kerta kaikkiaan jää aikaa haistelemiseen.

Huoh. On tämä vaikea laji. Ja sitten toisaalta taas niin kiehtova!

Kaukot

Haittaako, kun tästä on tullut aika treenipainotteinen blogi nykyään? Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun treenejä saattaa olla se neljä kertaa viikossa... Olisi sitä kiva jotain muutakin koiramaista touhuilla, mutta näillä mennään nyt toistaiseksi.

Tänään tokoilin Jalon kanssa. Teemana oli kauko-ohjaus ja luoksetulon pysäytys. Olen tehnyt istu-maahan - käskytystä alusta alkaen jotenkin kai automaattisesti kauko-ohjauksen mukaan, eli niin, että koira on edessäni. Kisoissahan tämä tulee (onneksi) vasta avoimessa luokassa, mutta hyvä sitä on harjoitella nyt kuitenkin. Avoimessa luokassa ohjaaja on koirasta viiden metrin päässä, ja hänelle näytetään kylteillä viiden sekunnin välein käskyt istu - maahan - istu. Apuna saa käyttää käsimerkkejä, jotka kestävät yhtä kauan kuin sanallinen käskykin. Eli käsimerkki ei saa jäädä suullista käskyä pidemmäksi ajaksi näkyviin.

Itse olen tehnyt tätä siis aina Jalon edessä. Istu - maahan - istu - maahan. Homma toimii, jos olen kyykyssä Jalon edessä. Istumasta se menee maahan hyvin, mutta maasta ei meinaa nousta, joten käsiapua on käytettävä. Hallilla tein parin askeleen päästä. Jalo istui hienosti, mutta taas maahanmenossa piti itse mennä kyykkyyn jä näyttää kädellä. On nyt siis panostettava siihen treeniin, että sanon vain sanallisen käskyn ja aluksi ihan läheltä. Turhaan lähden hosumaan kauemmas. Hyvää on se, että Jalo pysyy aika kivasti paikoillaan, eikä siis ainakaan nouse lähteäkseen perääni, vaan toljottaa minua odottaen vapautusta. On tuo ihana tapaus, en voi muuta sanoa. Sen kanssa on niin kiva tehdä hommia! Kerta kerralta työkoira Jalossa tulee aina vaan paremmin esille! Kunpa nyt itse pystyisin tarjoamaan sille tarpeeksi työtä!

Toisena oli sitten luoksetulon pysäytys, niin ikään avoimen luokan liike. Siinä koira jätetään paikoilleen, kävellään tietty matka, kutsutaan koiraa ja kentällä olevan tötsän kohdalla pitäisi pysäyttää koira. Tämän treenaamista aloitimme niin, että otimme aluksi ihan vain tötsät, mitä koirat kiertävät, jotta ne hoksaisivat, mistä kiertämisessä on kyse. Tätä taas tehdään siksi, ettei koira ala ennakoida: muutoin se saattaa lähteä ohjaajan luo vähän hiipien ja pysäytystä ennakoiden. Nyt tarkoitus on hämätä koiraa ja pysäyttää se vähän milloin missäkin vaiheessa. Koska tässä oli enemmän liikettä ja actioinia ympärilläkin, Jalo kävi taas vähän kuumana. Ja minä taisin vähän hätiköidä... Tuija oli ajatellut, että aloittelevat koirakot olisivat vain treenanneet kiertoa. Mutta minultapa tuo ohje oli mennyt ohi (köhköh). Siispä pysäytin Jaloa pari kertaa. Kun se oli kiertänyt tötön (vaikkakin vain remmin pituudelta), pysäytin sen topakasti. Ja sehän pysähtyi niille sijoilleen. Minä puolestani jäädyin moisesta, enkä hetkeen muistanut, mitä piti tehdä. Sitten ähkäisin "jessss" ja viskasin lelun Jalon taakse. Ei näin, voi hyvänen aika, ei näin! Sitten otimme vielä nopeasti ja oikeaoppisesti niin, että pysäytin Jalon, nopeasti vapautin sen ja samalla viskasin lelun.

Onpa muuten kivaa, että laji, josta en ikinä ajatellut pitäväni, on osoittautunut ihan kertakaikkisen mukavaksi! Jeeee!

¨Twist and shout

Tänään tekniikkatreeneissä teimme twistiä ja viskileikkausta. Molemmat olivat taas termeinä tuttuja, mutta kummastakaan en tiennyt käytännössä yhtään mitään. Twistiin minä tykästyin ja se tuntui sujuvalta.

Twistissä koira ohjataan takaakiertoon, otetaan vastaan, lähdetään peruuttamaan pois, käännytään ja ohjataan koira seuraavalle esteelle. Voi, kunpa osaisin jollain ohjelmalla piirrellä ratoja ja havaintokuvia. Selityksistä ei niin kovin hyvin saa selkoa. Twist edellyttää takaakierron onnistumista (sujuu, jes!) ja ohjaajalta nopeita jalkoja pakituksessa. Itselleni tämä kolahti ja sain tehtyä hyviä toistoja. Twist, saksalainen ja päällejuoksu tähtäävät kaikki omalla tavallaan siihen, että koira kääntyy tietyssä kulmassa hypyn jälkeen. Jotenkin saksalainen ja päällejuoksu jäivät minulle vähän epäselviksi. Minulla ei edelleenkään ole oikein käsitystä siitä, miten niitä lähtisin tekemään. Niihin verrattuna tuo twist tuntui selkeältä.

Toisena oli sitten viskileikkaus. Siinä idea on vähän sama kuin takaaleikkauksessakin, eli leikataan koiran linja ja ohjataan koira oikeaan suuntaan hypyn jälkeen. Tämä ei oikein meiltä sujunut, kun Jekku ei irtoa tarpeeksi hyvin hypyille, vaan jää kiinni minuun. En saanut tätä siis sujuvaksi, kun Jekku jäi jalkoihini ja vauhti hidastui. Tätä kannattaisi treenata avustajan kanssa, jotta joku olisi palkkaamassa koiraa oikeassa paikassa. Ylipäätään voisi aloittaa irtoamistreenillä.

Jekku oli myös oudon väsynyt. Alkuun se teki kivasti twistejä, mutta sitten puhti alkoi viskileikkauksen kohdalla jo selkeästi loppua. Sain puserrettua kaksi ihan kelvollista suoritusta, jonka jälkeen sitten lopetin. Turhaa kertakaikkiaan on hinkata tuon kanssa, siitä ei tule yhtään miksikään.

Jekkukin on pätevä!

Oli kyllä taas onnistuneet treenit eilen! Rata oli ihan kiva, ei liian vaikea, muttei todallakaan mikään helppo ainakaan meille. En nyt oikein tiedä, miten eilistä tekemistä luonnehtisin tai mitä siitä kertoisin. Jekulla oli vauhtia hyvin, paitsi että takanurkassa se aina jäi haistelemaan maata. Se oli jo menossa putkeen ihan niin kuin pitikin, mutta teki äkkikaarroksen hajun perään. Outoa. Pelkään, että tästä tulee nyt ongelma, jos Jekku alkaa joskus kisoissakin haistella kesken kaiken maata. Mutta muutoin treeni oli onnistunut. Jekku tuli ohjauksiin juuri niin, kuin minä ohjasin. Eli välillä hyvin, välillä huonosti. En vieläkään tiedä, miten oppisin käskyttämään ja ohjaamaan kovemmin.

Meitä ei ollut eilen kuin muutama koirakko paikalla, joten ehdimme ottaa keppejä vähän enemmän. Ongelma taisi olla usein se, että Jekku tuli kepeille liian lujaa, jolloin se liukui muutamien välien ohi. Se siis löytää kepeille sisään mutta tokan välin jättää väliin. Harjoittelimme niin, että laitoin Jekun putkeen ja siitä hypyn kautta kepeille ja ennen keppejä jarrutin vähän. Paremmin meni! Edelleen ongelmana on myös se, että kepit sujuvat kivasti, kun minä olen keppien oikealla puolella. Silloin Jekku tuntuu todella tietävän, miten kepit kuuluu suorittaa. Kun minä olen vasemmalla, se jättää keppejä välistä. Outoa.

Aloin miettiä myös, että miten nuo kepit saisi treenattua varmemmiksi? Ja että olisiko jotain sellaista superpalkkaa, minkä Jekulle voisi heittää keppien suorittamisen jälkeen. Kyllähän sille kaikki syötävä kelpaa, ei siinä mitään, mutta kepeillä voisi olla paikallaan jokin ihan todella erityinen herkku. Päädyin maksamakkaraan. Tosin siinä pitäisi olla avustaja ja namialusta, ei se muuten pysy kasassa, se maksamakkara siis. Jospa joululomalla keskittyisimme siis treenaamaan keppejä. Kontaktit ovat mitä ovat, en tiedä, saanko niitä enää hinkattua kuntoon.

Huomasitteko, että puhuin tuossa aluksi kisoista? Olavi kysyi treenimme päätteeksi, että koska oikein ajattelin alkaa kisata. Ja nyt sitten mietin, että pitäisikö ilmoittaa Jekku heti tammikuun ATT:n kisoihin. Hui! Sitä ennen olisi vielä mahdollista epistellä TSAU:lla joulun jälkeen kinkunsulatuskisojen muodossa.

Yritän nyt opetella tajuamaan sen, että täydellisiksi ja valmiiksi emme ikinä tule. Kävin tänään katsomassa ATT:n kisoja (ja mitalikahvikakulla, kun suomalaiset ovat menestyneet kansainvälisissä kisoissa niin hyvin. Mm. mudi Pantse voitti PM-kultaa!) ja juttelin vanhojen treenituttujen ja vanhan kouluttajan kanssa. He kannustivat juuri noilla sanoilla, että valmiiksi ei koskaan tule. Jos jään ikuisesti odottamaan sitä, että olemme valmiimpia, siinäpähän sitten odotan, ikuisesti. Eikä kukaan muista enää seuraavana päivänä, vaikka radalla tulisi mokattua. Eikä ole väliä, vaikka tulos tulisi räpeltäen: tulos mikä tulos. Tai sitten ei. Tämän kun nyt sisäistäisin. Pakko kuitenkin sanoa, että eilisen ja tämän päivän myötä tuli olo, että nyt, hitto vie, ihan oikeasti pitää startata! Harmi, että tälle vuodelle emme enää taida ehtiä.

Pätevä!

Jalo oli tokotreeneissä niin pätevä, ettei tosikaan. (Pätevä on muuten sellainen sana, mitä en ole varmaan ennen koiraharrastusta juuri käyttänyt. En tiedä miksi, mutta useat kelpien omistajat käyttävät tuota sanaa kehuessaan koiraansa. Sieltä kai itsekin sen olen omaksunut. Kenenkään muun en juuri ole kuullut sitä käyttävän. Hämmentävää.)

Aiheina oli liikkeestä seis, luoksepäästävyys ja paikkamakuu. Liikkeestä seisomista emme ole tehneet sitten viime kurssin. Hups. Mitenköhän sitä saisi monipuolisuutta treeneihin? Kotona itsekseni teen lähinnä vaan tylsiä "istu-maahan-sivulle-odota-lähellä" -juttuja. No, vähän niin kuin verryttelimme alkuun Jalon kanssa niin, että tein nopeita pysähdyksiä suuntaa vaihtaen ja namia nenän eteen työntäen. Sitten Tuijan katseen alla teimme sitä, että heitän palkan taakse ja samalla vapautan. Jalo tuntui muistavan ihan hyvin, ja nyt teimme varovasti jo pientä, ihan pienen pientä, viivettä. Kokeilimme myös sellaista, että lelupalkka jää odottamaan taakse, kun lähdemme liikkeelle niin, että Jalo tietää jo valmiiksi, missä palkka sijaitsee. Nämä siis sujuivat oikein kivasti. Kun sitten otimme seisomista niin, että vain pyysin Jaloa pysähtymään ja otin itse askeleen eteen, ei se meinannutkaan hokata, että edelleen pitäisi pysyä paikoillaan. Yllättävän nopeasti se kuitenkin tajusi, ja sain otettua jo muutaman askeleen taakse ja molemmille sivuillekin. Eli jospa nyt muistaisin treenata näitä kaikkia juttuja kotonakin.

Sitten oli taas valtava jännityksen paikka luoksepäästävyyden kanssa. Pyysin Jalon sivulle ja namitin. Tuija käveli aika lähelle viereen, ja Jalo pysyi paikoillaan! Sitten Tuija kyykistyi, Jalo pysyi paikoillaan ja Tuija nousi pois. Vau. Otimme vielä uudelleen. Nyt Jalo vähän kavahti Tuijan kyykistymistä mutta pysyi suunnilleen paikoillaan, vähän se pakitti, mutta pysyi istumassa. Ja sitten ihan lopuksi Tuija sai vielä koskeakin Jaloa! Wohoo, mikä edistys ja mikä helpotus! Toivon, että tämän myötä tämäkin juttu alkaisi luistaa, kun varsinainen peikko on kertaalleen selätetty.

Viimeisenä teimme nopean paikkamakuun. Mitenköhän muuten saisi treenattua maahanmenoa nopeammaksi? Vinkkejä? Nyt Jalon makuulle meno on melkoisen laiska. Päätin, että otan vain muutaman askeleen Jalon eteen. Jalo makasi ja katsoi minua, tai niin ainakin luulen, itsehän tuijottelin seinää. Kävin kahdesti palkkaamassa ja kehumassa Jalon. Ja arvatkaa mitä?! Se pysyi makuulla sen kaksi minuuttia!

Oli kyllä mahtavimmat tokotreenit, mitä meillä on tähän mennessä ollut!

Jalo(n) päivä

Jalolla oli eilen varsin toiminnallinen päivä. Olimme äitini luona, missä on aivan järjettömän hauskaa vetää rallia ympäri huushollia. Siis koirien mielestä on, itsestäni en sanoisi niinkään samaa. Jalo teurasti pehmolelun. Jalo epäröi yläkerran rappusissa, mutta uskalsi lopulta nousta ne. Jalo löysi kivan paikan senkin alta, minne kaivautua. Jekku otti huomattavasti rauhallisemmin ja vain makoili ja katsoi menoa, jos ei siis itse juossut sitä rallia Jalon kanssa. Teimme myös pari kertaa tokon luoksepäästävyyttä niin, että Jalo oli perusasennossa ja äitini tuli ensin siihen sivulle ja lopulta koski Jaloon. Ja perusasento pysyi! Jess!

Illalla oli agilitya, mutta sitä ennen olimme sopineet treffit Iitun ja Jekku-mudin kanssa. Jekku on Jaloa hivenen nuorempi. Pojat ovat kyllä tavanneet kerran Jekun ollessa vielä ihan pentu. Nyt Jekusta oli tullut jo komea nuorukainen, joka vähän uhitteli Jalolle. Jalo otti tilanteen rauhallisesti eikä alkanut sanoa vastaan, joten mitään hämminkiä ei päässyt syntymään. Ja kun välit olivat jotakuinkin selvät, saattoi leikki alkaa. Pojat juoksivat peräkanaa ja rinta rinnan pimenevässä metsässä. Löysivätpä kivan mutaojankin, jota pitkin mennä rallasivat.

Sitten vain kurainen koira autoon ja kohti agilityhallia. Oli ihan älyttömän pimeää, ja tie oli minulle vieras. Olin vähän kartasta katsonut, mihin suuntaan pitäisi mennä. Mutta jotenkin suuntavaisto ei sitten ihan toiminutkaan, varsinkaan, kun mitään tuttuja maamerkkejä ei ollut. Lopulta löysin tutun tien ja pääsimme perille, etuajassa vieläpä. Käytin Jaloa vielä vähän kävelyllä ja jätin sitten autoon odottamaan omaa vuoroamme.

Tällä kerralla teimme keinua ja rengasta. Huoh. Keinu aloitettiin ihan simppelisti niin, että koiran piti vain läpätä tassulla keinua niin, että se vähän paukahtaa alas. Vähän Jalo arasteli, mutta täppäsi kuitenkin, kun käskettiin. Sitten koira laitettiin makaamaan keinun alastulolle ja palkattiin siinä. Lopuksi keinua heilutettiin ja koiraa namitettiin. Minä siis namitin ja Sonja heilutti varovasti keinua. Jalo ei paljoa kavahtanut tai pyrkinyt pois, mutta itse huomasin, että se alkoi ahnehtia nameja vimmalla, kun keinu liikkui. Ihan hyvä fiilis kuitenkin jäi keinun alkeista.

Rengas olikin sitten asia erikseen. Ensin yritimme niin, että jätän Jalon paikalleen ja menen kutsumaan toiselta puolelta sitä läpi. Jalo kyllä jäi (siitä plussaa!) mutta ei ymmärtänyt tulla renkaan läpi, vaan yritti kiertää luokseni. Sitten siirryimme siihen, että Sonja pitää kiinni ja minä kutsun. Noh, lähes paniikkihan siitä seurasi. Sain Jalon kaksi kertaa tulemaan renkaan läpi, ja siihen päätimme lopettaa. Se ei kerta kaikkiaan siedä, että vieras ihminen ottaa pannasta kiinni. En tiedä, olisiko auttanut, jos Jalo olisi ollut hihnassa. Mutta toisaalta sitten, kun olimme lopettaneet, Jalo meni ihan omaehtoisesti haistelemaan ja moikkaamaan Sonjaa. Sille siis kontaktit ovat ok, jos se itse ottaa sen. Kun se pakotetaan olemaan paikoillaan, tulee paniikki. Toisaalta ihan ymmärrän, että pakottamalla tilanne on sille paha.

Vähän jäi harmittamaan, kun muut koirat tekivät niin hienosti rengasta! Ehkä kuitenkin pitäisi oppia olemaan vertaamatta itseä toisiin, niin hankalaa kuin se onkin. Nyt entistä suuremmalla syyllä pitäisi saada Mies mukaan hallille, hän kun lienee ainoa henkilö, jonka läsnäolon ja kosketuksen Jalo sietäisi.

Älä mokaa!

"Älä mokaa!" näillä sanoilla kouluttajamme Olavi lähettää koirakot treeneissä radalle. Kyllä minä silti taas mokailin, mutta ei se mitään. Treenit olivat jotenkin kertakaikkisen huikeat! Emme lopulta tehneet Jekun kanssa kuin pari kertaa radan läpi. Jotain juttuja hinkkasimme vähän tarkemmin. Olen nyt vihdoin tajunnut sen, että ei kannata jäädä hinkkaamaan liiaksi, muuten menee ihan plörinäksi koko juttu.

Ekan hypyn jälkeen radalla oli kolme estettä samassa linjassa ja niitä piti sitten hypätä takaa, edestä ja takaa ja näiltä sitten suunnata kepeille melko vaikeassa kulmassa. Ja arvatkaa mitä!? No ensinnäkin sain suoritettua nuo kolme hyppyä molemmilla kerroilla ihan kunnialla, ja kaiken huipuksi Jekku meni kepeille sisään ihan oikeasta välistä, molemmilla kerroilla! Jo tämä antoi sellaisen onnistumisen tunteen, ettei tosikaan. Pari hankalaa kohtaa oli putken ja kontaktin kanssa. Rata päättyi keinuun, jonka Jekku niin ikään suoritti ihan kivasti. En voi kuin olla tyytyväinen.

Kommentiksi sain, että minun pitäisi ohjata vielä kovemmin. Siis vauhdikkaammin ja rajummin, eikä himmailla ja hissutella. Jään vielä liikaa katsomaan ja hämmästelemään, että oooo, se meni putkeen, sen sijaan, että voisin jo itse jatkaa liikettä. Nyt tosin selittelyksi sanoisin, että hieman matkaani hidasti, kun housuni meinasivat tippua. Se puolestaan johtui siitä, että Jalo oli eräänä päivänä saanut housut hampaisiinsa ja nakertanut napin lähes irti...

Tuli kuitenkin taas uskoa tekemiseen. Positiivista on se, että Jekku jää kiltisti lähtöön, eikä varasta. Parannettavaa on, yhä ja edelleen, kepeillä ja kontakteilla. Ne kun saisi kuntoon, päästäisiin ehkä kisaamaankin joskus.

Tänään on vuorossa Jalon agility, katsotaan, mitä siellä tapahtuu.

Sielun peili

Silmät ovat sielun peili. Tuo on varmasti tuttu sanonta kaikille. Haluaisin nyt kyllä lisätä tuohon, että niin ovat muuten koiratkin! Minulla oli eilen tuskaisen pitkä työpäivä, väsytti, oli nälkä ja vähän ketuttikin. Sen sijaan, että kotiin tultuani olisin syönyt, joka olisi saattanut auttaa useampaankin edellä lueteltuun vaivaan, minä lähdin saman tien koirien kanssa ulos. Virhe. Enpä muista, koska koirat olisivat apinoineet ja perseilleet noin paljon yhdellä lenkillä. Piti kiskoa eri suuntiin kiinnostavien hajujen perään, ylipäätään piti kiskoa, Jalo yritti napsia Jekun remmiä ja omaansa suuhunsa. Ja minua ketutti taas vähän lisää. Lenkin puolivälissä totesin, että omalla eilisellä asenteellani ei olisi pitänyt lähteä, vaan minkäs tees. Tänään oli taas hyvä päivä, joten lenkkikin sujui hyvissä fiiliksissä.

Olen toki ennenkin tiennyt ja huomannutkin, että koirat peilaavat omistajan/ohjaajan/taluttajan tuntemuksia. Aiemmin tämä on tullut esille lähinnä agilitytreeneissä, niin Jalon kuin Jekunkin kanssa. Eilen taisi olla ensimmäinen kerta, kun tein tuon havainnon ihan tavallisella kävelyllä.

Kunpa oppisi nollaamaan omat ajatuksensa vielä paremmin, ettei kaikki aina heijastuisi koiriin. Tuosta seuraa pahimmillaan melkoinen noidankehä.

Sellainen oli saksalainen

Eilen Jekun tekniikkatreeneissä teimme saksalaisia ja niistoja. (Välillä mietin, että minkä verran tästä ymmärtää ihminen, joka ei itse harrasta agilitya. Tietysti jokaisessa harrastuksessa lienee oma slanginsa, tuntuu vain välillä niin hassulta, kun itse on se, joka nyt tätä slangia viljelee...) Saksalainen oli terminä tuttu, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miten se tehdään. Niistokin oli tuttu terminä ja siitä minulla oli jopa pieni käsitys myös käytännössä, vaikken sellaisia ole koskaan tainnut tehdäkään.

Saksalaisessa ja päällejuoksussa on vähän jotain samaa. Ja juuri nyt en osaa selittää, että mitä, ja miten koko juttu tehtiin. Tai, hmm, koira otettiin siis vastakkaisella kädellä vastaan ja ohjattiin hyvin läheltä siivekettä kohti seuraavaa estettä. Tämän voi tehdä myös takaakierron kautta. En tiedä, onko minulla joku hahmotushäiriö, kun välillä on todella vaikea hahmottaa, miten päin pitäisi olla. En myöskään edelleenkään keksi, miten osaisin näitä radalle soveltaa. Apua! Olisi niin kiva, jos saisi näitä treenejä videolle. No, yhtä kaikki, Jekku teki saksalaisia ihan kivasti. Kun otin Jekun vauhdista liikkeelle ja jatkoin vielä seuraavalle esteelle, Jekun vauhtikin, yllättäen, kasvoi. Samalla myös tekemisen into.

Jekun paukut taisivat kulua saksalaisiin, sillä niistoissa se oli todella nihkeä. Niistossa lähtökohta oli vähän sama kuin ihmisnuolessakin, tosin ihmisnuolessa koira lähestyy estettä oikeastaan kohti suoraan, niistossa koira voi tulla sivummalta. Niistossa koira ikään kuin kädellä vedetään esteen yli ja liike jatkuu taas eteenpäin.

Jekusta huomaa kyllä niin selvästi, kun sitä alkaa kyllästyttää. Se alkaa haistella maata, varastaa lähdöistä, tulee ohjauksien ohi, ei ole kuulolla. Nyt oli pakko yrittää pinnistää muutama onnistunut suoritus Tuulian valvovan silmän alla. Lisäksi teimme sellaisessa kohdassa, missä vastassa oli aita, jossa oli kori, jossa oli jotain nameja. Kun teimme niistoa vasemmalta, Jekkua houkutti tuo aidalla oleva kori kovin. Oikealta tehtynä sujui huomattavasti paremmin.

Mietin, että Jekku saattaa olla myös vähän jumissa. Tuo tekemisen takkuaminen saattaa olla merkki myös siitä. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata aika hierojalle.

Hyvää ja huonoa treeniä

Eilen oli toinen kerta Jalon (pentu)agilitya. Kuluneen viikon aikana en ollut ehtinyt treenata sen kanssa yhtään mitään. Tai siis tokoa joo, mutta ei agilitysta saatuja kotiläksyjä. Takaakiertoja periaatteessa olisi helppo treenata ihan kotioloissakin, tai siis lenkeillä. Kaupunkiasuminen ehkä kuitenkin vähän rajoittaa tätä(kin) aktiviteettia. Jospa vihdoin tällä viikolla ehtisin Jalon kanssa itsekseni hallille.

Tällä kerralla teemoina olivat kontakti ja pussi. Kontaktia emme Jalon kanssa ole treenanneet sitten pentukurssi ykkösen (kröhöm ja voi nolous...). Lisäksi olin unohtanut namialustan kotiin. Että sellaisilla lähtökohdilla sitten alettiin kokeilla, että kuinka sujuisi. Ja yllättäen se sujuikin hyvin! Olimme treinerin leveämmällä puolella, ja Jalo jäi melko suoraan 2o2o-asentoon. Syötin sille namia ja hoin "koske"-käskyä. Sitten vapautus ja uusiksi. Kouluttaja kehui, että Jalo on jo aika valmis tämän homman suhteen, joten vaikeustasoa voisi alkaa lisätä niin, että itse nousen, liikun ja vaihdan paikkaa, jotta Jalolle tulisi vähän häiriötä. Yhden kerran Jalo yritti varastaa, mutta korjasin sen. Vähän hätäännyin, kun Jalo lähti itsekseen trainerille, mutta se teki vain kiepin ja tuli takaisin 2o2o:iin. Eli paremmin pitäisi saada koira haltuun. Itse hermostun, kun olen epävarma Jalosta. Tai siis pelkään, että se alkaa riekkua, joten pitelin sitä pannasta. Kouluttaja sanoi, ettei minun tarvitsisi hermoilla; jos vaikka Jalo lähtisi vetämään rallia hallissa, ei maailma siiten kaatuisi. Sitten vain pitäisi palauttaa koira ruotuun. Tämä helpotti. Vaikka ei ole toivottavaa, että Jalo lähtisi hillumaan ympäriinsä, itseäni rauhoitti, ettei kouluttaja ainakaan ollut tuomitseva.

Pussi ei sitten enää sujunutkaan niin hyvin. Tai sujui ekan kerran, kun Jalo ei huomannut kouluttajan pitävän siitä kiinni. Itse olin siis pussin toisessa päässä pitämässä sitä auki. Kun yritimme niin, että kouluttaja piti pussia ja minä lähettäisin Jalon kuten putkeen, se vetäisi pussin sivuitse ohi. Homma kosahti siihen. Otimme sitten pari onnistunutta toistoa niin, että kouluttaja piteli Jalon pannasta ja minä kutsuin pussin päästä. Hikeä ja hermostusta vähän pukkasi itselläni siinä vaiheessa.

Jalo paineistui siitä, että vieras ihminen piteli siitä kiinni. Kun kouluttaja oli ikään kuin tolppana eikä kiinnittänyt Jaloon huomiota ja otti vain pannasta kiinni, meni paremmin. Jalo alkoi kuitenkin ottaa kierroksia ja tekemään sijaistoimintoja: se rapsutti itseään, nuoli tassua ja läähätti. Vähän nyt mietityttää sen hermorakenne, että kestääkö se tuota. Ehkä ja toivottavasti hiljalleen.

Voi myös olla, että olisi ollut parempi tehdä niin, että ensin kontakti, sitten koira hetkeksi autoon ja sitten uusi kierros pussiharjoittelua. No, jälkiviisas on hyvä olla. Eilisissä treeneissä oli siis kaiken kaikkiaan niin hyvää kuin huonoakin. Jännä myös huomata taas eroja koirien välillä: Jekulle kun kontaktit ovat olleet aina vaikeita. En tajua, miten en saa sitä oppimaan. Sen sijaan se on aina posottanut putkeen ja pussiin ihan noin vaan. Jalo taas (ainakin toistaiseksi) malttaa pysähtyä kontaktille mutta on epävarma pussin (ja ehkä vähän putkenkin) suhteen.

Yritän jallittaa Miehen hallille mukaan, josko Jalolle olisi helpompi, että tuttu ihminen pitää kiinni ja jos sitten sitä kautta saisi onnistuneita toistoja pussilta. Myös kontaktitreeniä pitää tehdä lisää, jotta saisi sitten ainakin siitä varman.

Lahti KV 26.10.2013

Eilen aamulla kello herätti 5.30. Raahasin koirat ulos ja laitoin itseni kuntoon. Jalo jäi nukkumaan, kun Jekun kanssa lähdimme 6.30 Auran kautta kohti Lahtea ja Jekun ensimmäistä näyttelyä valioluokassa. Demin omistaja Kati oli meitä hakemassa ja poikkesimme tosiaan Aurassa nappaamassa Anitan kyytiimme.

Jekku pääsi taas kevythäkkiyksiöön matkan ajaksi. Vähän jännitti, että raapiiko se taas tiensä sieltä ulos, mutta tällä kertaa se pysyi siellä ihan kiltisti. Vähän se läähätti mennessä, paluumatka olikin rauhallisempi. Jekun olisi ehkä syytä tottua kevythäkissä olemiseen, tai sitten hankin ihan kunnon häkin. Ihan vaan siis jos joskus pääsisimme agilityuramme starttaamaan. Olisi hyvä, jos saisi koiran pidettyä häkissä odotusajat. No, takaisin eiliseen.

Schipperkejä oli ilmoitettu kokonaista 26! Tuomarina oli tanskalainen Carten Birk, oikein mukava hemmo muuten. Ja taas minua jännitti! Kati oli tuonut Jekun valioitumisleivonnaisia, mutta en itse ennen kehää pystynyt syömään. En tajua, mitä minä jännään?! Tai kai sitä, että otan asiat liian vakavasti ja haluaisin aina saada parhaan mahdollisen tuloksen. Cacibiahan tuolta lähdettiin hakemaan, vaikka en ihan rehellisesti uskonut, että sitä voisimme saada.


Jekku sai ihan hyvän arvostelun ja oli VAL ERI SA VAK3. Paras uros -kehässä emme sitten enää sijoittuneet. Tässä tämä arvostelu
"Excellent size & proportions, excellent expression, well shaped head, ears carried a little close. Good neck & ?, excellent back and body, good angulation, nice coat & colour, acceptable tail carriage, true movement, nice character.

Eli kaikki oli ihan hyvää ja kivaa, muttei sitten tarpeeksi. No, olen ihan tyytyväinen tähän ekaan kertaan valioluokassa. Pakko se kai on myöntää vihdoin, että nälkä kasvaa syödessä: mietin jo, mihin kaikkiin näyttelyihin sitä viitsisi ensi vuonna oikein mennä... Huoh, ei tämän näin pitänyt mennä, mutta menipä silti.



Demi sai myös ERIn muttei SA:ta. Oli kuitenkin taas mitä mainioin reissu Luupäiden kanssa! Olen niin iloinen, että saan kuulua tähän porukkaan!

Tokossa on toivoa

Eilen alkoi uusi tokokurssi Tuijan koirakoululla, olisikohan tämä jo kolmas laatuaan. Junnaamme edelleen samaa alo-avo -kurssia nuorille koirakoille. Toisaalta mikäpä siinä on junnatessa, kun pitäisi ne alokasluokan liikkeet saada kuntoon kuitenkin, ennen kuin voi ajatellakaan seuraavia luokkia ja liikkeitä. Nyt tuntuu, että pari ekaa kurssia ovat menneet ihan vain virittelyyn, josko nyt pääsisimme tositoimiin.

Nyt alkaa Jalo syttyä tähän hommaan. Sivulle se tulee jo hienosti: ihan sivulle, ei jää enää kauemmas, välillä se tulee loikalla, mutta haitanneeko tuo. Itse huomaan eron pienen ja isomman koiran ohjaamisen välillä. Jekku on ollut helppo pyytää sivulle ja taipua palkkaamaan. Jalon kanssa olen ongelmissa, kun en tiedä, millaiseen asentoon vasemman käteni oikein laittaisin, ettei se olisi tiellä tai ohjaamassa koiraa. Pienen pienen käsiohjauksen Jalo tosin yhä tarvitsee. Se pitäisi nyt seuraavaksi saada häivytettyä pois.

Toisena juttuna eilen oli seuraaminen. Muita kehotettiin aloittamaan niin, että koira pyydetään perusasentoon ja sitten otetaan ensin yksi, sitten kaksi ja sitten enemmän askeleita eteenpäin. Koska me olimme jo aloittaneet seuraamista omalla tavallamme, teimme sitä. Tähän asti olemme harjoitelleet lähinnä sitä, että Jalo seuraisi oikeassa paikassa. Nyt pitäisi sitten lähteä kasvattamaan seurattavaa matkaa.

Olin todella tyytyväinen Jalon eiliseen toimintaan. Niin tyytyväinen, ettei haitannut, vaikka paluumatkalla satoi kaatamalla ja Jalo kahlasi läpi muutamat kuralätäköt. Nyt alkoi huomata myös sen, mitä kasvattaja mudista kertoi: se palkkautuu itse tekemisestä. Kun yritin tarjota Jalolle lelua, se katsoi minua sen näköisenä, että laita se lelu pois ja tehdään niitä hommia! Kunpa nyt en yrittäisi edetä liian nopeasti tai jäisi jurruttamaan yhtä ja samaa liikettä liikaa, että koiralla pysyisi motivaatio yllä.

Ei ole minulle suvannot

Tuntuu kuin olisimme Jekun kanssa nyt vähän jossain suvantovaiheessa agilityn suhteen. Olen miettinyt asiaa paljon, enkä tiedä, osaanko sitä kuitenkaan sanoiksi muotoilla. Itse tykkään lajista älyttömästi, mutta en ole varma, tykkääkö Jekku, ainakaan tarpeeksi siis. Ei se kentällä vastoin tahtoaan mene, schipperke kyllä marssisi kentältä pois, jos ei todella kiinnosta. Mutta vauhtia ei ole tarpeeksi, eikä edistystä tunnu tapahtuvan. Olemme nyt kuitenkin harrastaneet jo pari vuotta, emmekä silti ole kisavalmiita! Paljon johtuu toki siitäkin, että olen laiska treenaaja: kesälläkään en saanut juuri mitään juttuja loksahtamaan eteenpäin. Toisaalta voi toki kysyä, onko sitä sitten pakko alkaa kisata. On. Kyllä minä ainakin haluaisin, että treenaaminen myös johtaa selkeästi johonkin, ettei se vain ole sellaista muuten vaan -treenaamista. Enkä tiedä, johtuuko tämä tökkiminen Jekusta vai minusta. Enkä haluaisi antaa periksi ja luovuttaa, enkä varsinkaan luopua ryhmäpaikastamme, kun vihdoin oman paikkani löysin!

Katselin viimeksi tekniikkakurssilla, miten pari nuorta espanjanvesikoiraa teki töitä. Ei vitsit! Kyllä oli tekemisen meininki ja vauhti jotain aivan muuta kuin meillä. Ehkä tässä on myös sitä, että vertaan Jekun ja Jalon treenaamista. Jalolla tuntuu olevan paloa niin agilityyn kuin tokoonkin ihan eri tavalla.

Tavoitteeni tälle vuodelle Jekun kanssa oli kisauran aloittaminen. No, tuo tavoite ei tule täyttymään. Josko jo ensi vuonna! Enkä mitään kummempia varmaan lähde tavoittelemaan, jos nyt jonain päivänä kolmosiin asti pääsisimme. Sen sijaan tänä vuonna Jekku valioitui, mikä tuli vähän yllättäen minullekin. En minä mitään näyttelymeininkejä ollut suunnitellut. Liekö suunnittelematta paras, agilityssakin?

Ja mikä tämän kirjoituksen tarkoitus oli? Kuulkaa, en oikein tiedä itsekään. Halusin vain kirjoittaa sen, mitä olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt. Ehkä nämä kaikkia asiat lutviutuvat ja selkiytyvät, ja ehkä Jekkukin vielä joskus oppii kepit ja kontaktit menemään...

Uudessa alussa

Keväällä agilityn pentukurssi päättyi Jalon ja minun osalta vähän nihkeästi. Jalo kävi niin kuumana, että koko pakka hajosi: Jalo rillui ympäriinsä haukkuen ja minua itseäni ärsytti ja harmitti, jolloin Jalo kuumeni entisestään, ja noidankehä oli valmis. Sen kurssin jälkeen en sitten oikein mitään olekaan tehnyt agilityn suhteen Jalon kera. Jotenkin kuitenkin olen itse syttynyt lajille, joten veri vetäisi sen pariin. Siksipä päätin ottaa härkää sarvista ja ilmoitin Jalon Sonja Paavolan pentukurssille. Eka kerta tuota kurssia oli tänään. Voin sanoa, että jännitti.

Tuolla kurssilla on tapana, että yksi koirakko tekee kerrallaan muiden odottaessa autossa. Siis koirat odottavat, ihmiset saavat toki seurata sivusta hallilla. Jalo on kurssin vanhin, onhan kurssi kuitenkin nimeltään pentukurssi. Luulen, että meille tekee kuitenkin hyvää aloittaa vähän niin kuin alusta koko homma.

Tällä ekalla kerralla tehtiin takaakiertoja ja putkea, vähän koirakoiden tason mukaan. Jalo oli vähän kuumana jo hallille mennessä, mutta odotellessamme vuoroamme tein vähän tottista sen kanssa. Kentälle käveltäessä Jalo tuli oikein kivasti vierelläni. Sanoinkin kouluttajalle, että minua jännittää, mitä tuleman pitää. Hän oli todella ymmärtäväinen, joten fiilis lähteä tekemään oli hyvä. Erityisen iloinen olin siitä, että Jalo on alkanut totella "odota"-käskyä. Se istui ja odotti, kunnes annoin luvan lähteä esteelle. Kouluttajan muistutuksesta myös muutamia kertoja palkkasin Jalon ihan vain odottamisesta. Ehkä Jalo muisti entuudestaan, mistä takaakierrossa on kyse, sillä se teki aika määrätietoisesti, mitä käskettiin. Minulle kouluttaja sanoi, että vähän huitaisen koiran esteelle. Alkoi naurattaa: miten en pääse tuosta huitomisesta eroon?!

Kun takaakierrot sujuivat, kokeilimme putkea. Ja tadaa, Jalo teki takaakierron ja sain sen siitä putkeen! Noin pitkälle emme viimeksi tainneet päästäkään. Tekeminen tosin nyt tökkäsi siihen, kun piti tehdä takaakierto vasemmalta ja ohjata putkeen oikealle. Eli minun piti tehdä valssi siihen kohtaan. Muutaman kerran hukkasin koiran jonnekin taakse, jolloin en saanut sitä ajoissa putkeen. Lopulta itse kovasti keskittymällä sain koordinoitua liikkeeni kuten pitikin.

Kouluttaja siinä katseltuaan menoamme kysyi, treenaanko Jalon kanssa tottista. No kyllä juu. Senkin kuulemma huomaa, kun liikkeet ovat niin vasemmalle painottuneita. Tottiksessa kun perusasento on vasemmalla ja siitä aina lähdetään liikkeelle, eli painotus on vasemmalla. Nyt saimme läksyksi treenata varsinkin putkea ja varsinkin oikealta.

Hirmuisen hyvä fiilis jäi kuitenkin kaikenkaikkiaan: kouluttaja oli kiva ja Jalo teki kuten käskettiin. Kyllä se vieläkin kuumeni ja paukutti päätään turhautuessaan. Mutta nyt sain hyviä ohjeita ja oivalluksia siihen, miten rauhoitan koiran ja puhallan pelin poikki. Jalo kuitenkin tuli kuuliaisesti luokseni, joten tätä pitäisi käyttää jatkossakin: namittaa koiraa ja rauhoittaa se. Samalla syntyi oivallus myös siitä, että ehkä tässä kohtaa lelu ei ole paras mahdollinen palkka, se kun kiihdyttää koiraa liiaksi.

Jalo myös kesti aika hyvin toistoja. Kouluttajan mukaan huomasi, että Jalo on jo vähän varttuneempi, kun ei ihan kovin nopeasti väsy. Treeni päätettiin onnistuneeseen putkeen, ja sitten lähdimme bilettäen kentältä pois. Jäi kyllä niin hyvä fiilis, kuten jo kerran ehdin hehkuttaakin. Yritän toppuutella, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta laatuaan: monet epäonnistumiset vielä odottavat tulemistaan (nimim. pessimisti ei pety?) Nyt pitäisi vain löytää sopiva hetki lähteä treenaamaan itsekseen hallille noita tämän kerran juttuja.

Putkijarruttelua

Tänään tekniikkatreeneissä teimme Tuulian valvovan silmän alla sylkkäreitä eli sylikäännöksiä, ja Timon johdolla putkijarrutusta. Sylkkäriä väänsin jo Jalon kanssa pentukurssilla, Jekun kanssa olen sitä joskus ehkä, kai, kokeillut, mutta en muista, millä menestyksellä. Pentukurssilla suurin ongelma olin taas minä: en millään meinannut hahmottaa, mihin kohtaan pitäisi jättää koira ja millä kädellä ohjata mihinkin, saati sitten, kun piti vaihtaa suuntaa! Nyt jostain hämmentävästä syystä suunnat olivat melko hyvin selvillä! Pääsimme Jekun kanssa taas mallikoirakoksi. Ensin teimme ihan ilman hyppyä niin, että koira jätettiin ja kutsuttiin kohti kättä. Kun tämä sujui, käännettiin ranteen liikkeellä koiran suunta. Ja sitten lopulta siihen yhdistettiin hyppy. Hyvin meni! Suurimaksi osaksi. Vasemmalle oma liikkeeni oli kankeampi, joten en saanut välttämättä ohjattua Jekku niin sujuvasti. Ja sitten jossain vaiheessa harjoitusta Jekku ei tullutkaan käteeni, vaan päättikin hypätä hypyn. Jotenkin vähän outoa.

Sitten siirryimme tekemään putkijarrua. Siinä tarkoituksena on kertoa koiralle ennen, kuin se menee putkeen, mihin suuntaan sen tulee kääntyä putken jälkeen. Tarkoitus myös on, että tuo käännös on mahdollisimman tiukka pisin putkea. Jotenkin ensin ajattelin, että pitää nimenomaan jarruttaa koiraa, vaikka lähinnä kai tarkoituksena tosiaan on omalla kehonkielellä kertoa, mitä tuleman pitää. Tätäkään en oikein osannut ehkä tehdä. Jekku ponkaisi ihan hienosti putkeen aluksi ja kääntyi minua kohti. Mutta kun olimme tehneet nelisen toistoa vasemmalle, en saanutkaan Jekkua kääntymään oikealle, vaan se edelleen kääntyi vasemmalle. Olin aina ajatellut, että koira jotenkin automaattisesti kääntyy sille puolelle, mistä se on putkeen ohjattu. No, eipä näköjään käänny. Kun olin putken puolivälissä ja ohjasin siitä Jekun sisään, se kääntyi oikein. Tässä myös huomasi, että Jekkua alkoi väsyttää: se tulee yleensä kärppänä sivulle kutsuttaessa, mutta nyt se vähän haisteli lattioita ja pysähtyi katsomaan kysyen: "Et kai ole tosissasi?!". Tein vielä yhden onnistuneen toiston ja sitten lopetimme. Toivottavasti ohjaajat eivät katso, että tuossapa on varsin laiska koirakko. Mutta en ihan oikeasti viitsi treenata väkisin, vaan haluaisin jättää onnistuneeseen suoritukseen.

Kotona meitä odotti nälkäinen ja hätäinen Jalo, joten lähdimme vielä iltalenkille. Tulipa Jekulle varsin kunnollinen jäähdyttelylenkki siinä samassa, kun teimme tunnin kävelyn. Jalolla vielä riittäisi virtaa, mutta Jekku on jo vetäytynyt yöpuulle. Ehkäpä minä vielä Jalon kanssa tokoilen vähän tähän illan ratoksi.

Runsasrotuinen?

Jo aiemmin, kun meillä oli pelkästään Jekku, pohdin täälläkin sitä, miten paljon koiran kanssa saa kaduilla huomiota. Voi olla, että nyt tuota huomiota saa kenties vielä enemmän, kun Jalo on melkoisen villinnäköinen tyyppi. On hauskaa myös havainnoida, miten eri tavoin ihmiset lähestyvät meitä ja esittävät asiansa. Jotkut vain ihastelevat koiria, toiset pyytävät lupaa saada silittää ja jotkut jäävät pidemmäksi aikaa juttusille kysyen koirien roduista. Jotkut kysyvät, minkä rotuinen jalo on. Harvat ovat mudista kuulleet, joten selvennän. Yleensä tähän perään todetaan, että kukaan ei ole koskaan moista otusta nähneet. Minulla on tapana vastata, että ehkä ovatkin, mutta sellaisen "normaalimman" näköisen, mustan version.

Toiset puolestaan olettavat heti, että Jalo on sekarotuinen ja kysyvät, tiedänkö, mitä kaikkia rotuja siinä on, tai onko siinä saksanpaimenkoiraa. Ihmiset hämmästyvät, kun heille selviää, että kyseessä on ihan puhdasrotuinen koira. Kerran kuulin erään rouvan toteavan ravintolan terassilla miehelleen: "katso, tuossa on tuollainen runsasrotuinen koira." Hauska termi minusta. Tuolloin jäin selventämään, että tämä on mudi. Ajattelivat varmaan, että tyttöä harmittaa moinen runsasrotuinen koira ja hän on keksinyt kutsua sitä mudiksi. Ilmeet nimittäin pariskunnalla olivat hieman epäuskoiset. Eräs katujen mies puolestaan kommentoi: "siinäpä on vielä nuori seefferi!" Tyydyin vain hymyilemään ja sanomaan joo.

Eilen en pysynyt ihan puhekumppanini kanssa samalla aaltopituudella. Oli juttelemassa ystäväni kanssa, kun eräs nainen pysähtyi katselemaan koiriani. En kai sitten ihan kunnolla keskittynyt hänen sanoihinsa, kun hän lopuksi totesi, että Jalo on ihan uniikki kappale (eivätkös nämä kaikki omalla tavallaan ole?). Sanoin, että tavallaan tietysti tuon värityksen kannalta, vaikka toisaalta Jalon emä on ihan samanlainen. Sitten nainen jatkoi, ettei sillä ole väliä, vaikka koira ei rotukoira olisikaan, "pidempäänhän nuo elävät ja ovat terveempiäkin." Jaa, niin. Ei minua haittaa, vaikka tuota luultaisiin sekarotuiseksi, eikä sekarotuisissa koirissa ole mitään pahaa. On vain ollut mielenkiintoista huomioida, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat ja esittävät asiansa. Ja toisaalta, katsokaa nyt tuota...


On se sen verran härön näköinen, että en minäkään sitä rotukoiraksi uskoisi, ellen tietäisi paremmin.

Pakkovalssia

Ääh, anteeksi tämä radiohiljaisuus! Työ nyt on haitannut sen verran vapaa-aikaa, että on jäänyt väliin treenejä, treffejä kuin blogipostauksiakin. Jospa tämä tästä hiljalleen...

En siis päässyt viime perjantainakaan viikkotreeneihin mutta onneksi maanantain tekniikkakurssille ehdimme. Siellä oli teemana pakkovalssi ja päällejuoksu. Molemmat ovat termeinä tuttuja tai tutuhkoja (onko tuo edes sana?!) mutta käytännössä melko vieraita. Olen minä pakkovalsseja varmaankin tehnyt ihan tietämättäni kuitenkin.

Pakkovalssi oli näistä kahdesta selkeästi kivempi ja tässä vaiheessa helpompi. Aloitimme pätkimällä kuvion ihan pieniin paloihin. Ensin koira kutsuttiin hieman esteen taa kohti kättä ja palkattiin siitä. Sitten heivattiin palkka koiralle ja jatkettiin omaa liikettä. Tämän jälkeen vasta sitten suoritettiin itse este. Jekku pääsi muuten mallikoiraksi! Aiemmin jännitin sitä, että pitäisi mennä esimerkiksi, mutta nyt tuntuikin hyvältä, kun sai heti alkuun havainnollistavaa opastusta. Jekku tuli todella kivasti ohjauksiin ja tajusi jutun juonen. Ei ollut siis hapuilua siinä, etteikö se olisi tullut käteen mutta toisaalta myös lähti esteelle, vaikka minä jatkoin matkaani. Yllätys yllätys, suurimmat ongelmat oli jälleen minulla! Liikkeenä pakkovalssi on simppeli, mutta onnistuin silti sotkemaan sinne ihan omia liikeratoja. Jos en sotkenut uusia liikeratoja, en vain saanut jalkoja kääntymään kohti estettä, vaan varastin itse liian hätäisesti kohti seuraavaa suuntaa, jolloin vaarana on, että (varsinkin pieni) koira ehtii kääntyä menosuuntaani jo ennen estettä. Otimme tätä myös niin, että liikkeeseen yhdistettiin jaakotus. Sekin sujui pienen pohdinnan jälkeen. Jos tässä vaiheessa voisin nimetä omat suosikkiohjaustekniikkani, ne olisivat persjättö, jaakotus ja pakkovalssi. Näissä kolmessa on tullut eniten onnistumisenelämyksiä.

Uutena kouluttajana maanantaina oli Timo Liuhto, jonka opissa teimme päällejuoksua. En vain tajua, enkä tajua, miksi en tajua. Minusta tuntuu yhä siltä, että päällejuoksussa vain koira ikään kuin kutsutaan esteen takaa kohti seuraavaa estettä. Ymmärrän, että oma rintamasuunta kääntyy, mutta silti. En vain mitenkään saanut tästä otetta. Tämä vaatii selvästi enemmän pureksimista jo ihan tekniikkana, kun taas nuo aiemmat vaativat harjoitusta lähinnä itse liikkeen kannalta.

Seuraavaksi ajattelin hakea mölliratakurssille. Eniten kuitenkin tarvitsisin jotain opastusta ihan vain radan lukemiseen, että mitä tekniikkaa pitäisi käyttää missäkin yhteydessä, ja mistä hitosta voin oppia ja päätellä, mitä tekniikkaa käyttää milloinkin. Toinen, missä kipeästi kaipaan oppia, on esteiden merkkaaminen. Huomasin varsinkin pakkovalssissa, että oma liikkeeni tökkäsi aina todella pahasti, kun keskityin ajattelemaan, että nyt merkkaan esteen kengänkärjellä. Argh, miten vaikea laji!

Noutoa ja pakitusta

Tänään oli Jalon tokokurssin viimeinen kerta, ja voi vitsit, miten liekeissä se oli! Voi olla, että tämä oli taas väliaikaista, mutta tuli tunne, että joku yhteinen sävel löytyi ja että tätä rataa voisi jatkaa pidemmällekin. Jalo oli aivan huippu! (Siis varsinkin verrattuna aiempaan, vaikkei se koskaan mikään ihan täysin onneton olekaan ollut.)

Teemoina oli nouto ja pakki. Noutoa emme ole tehneet sitten viime kurssin, eli joskus viimeksi kesällä. Ja silloinkin siis ihan vain sen verran, että kunhan nyt tuli aloitettua. En edes kunnolla muista, mitä tuolloin teimme noudon hyväksi. Tällä kerralla aloitimme sillä, että hiplasin kapulaa, vieritin sitä ja kannustin Jaloa hakemaan sen (note-to-self: käsky tässä on hae!). Jalo tarttui kapulaa ja lähti tulemaan kohti. Minä pakitin pois alta ja pyysin tuomaan sen minulle. Ja Jalohan toi. Sitten harjoittelimme kapulan pitämistä (pidä!). Liikuin edestakaisin Jalon tullessa mukana puupalikka suussaan. Eniten harjoitusta vaatii se, että Jalo malttaa pitää noutokapulan suussaan vaikka minä ottaisin siitä kiinni. Nyt emme meinanneet saada kunnon rytmistä kiinni, ja tämä oli ihan tyystin minun vikani. En taas vaan saanut käskettyä oikein suhteessa siihen, miten käteni toimivat. Mutta erittäin hyvä fiilis jäi kaiken kaikkiaan. Nyt kun vain malttaisi treenata tarpeeksi hissukseen tätä kuosiin. Ainakin alku oli onnistunut.

Toisena sitten teimme pakkia. Pakkihan tulee vasta ylemmissä luokissa, mutta sitä voi hyödyntää tietysti muussakin tekemisessä. Lisäksi on kuulemma hyvää harjoitusta koiran keholle peruutellakin välillä. Ensin teimme niin, että koiran kuonon eteen läntättiin käsi, jossa oli nameja, ja kehotettiin koiraa peruuttamaan. Jo heti parin taaksepäin otetun askeleen jälkeen palkattiin. Kun tämä alkoi sujua, siirryttiin tekemään seinän mukaisesti niin, että koira tavallaan sai ohjaajan vasemmalla puolella selkeän rajan, mitä pitkin mennä. Jalo yritti aluksi tarjota istumista tai maahan menoa, mutta jotakuinkin hiffasi lopulta, mistä on kyse.

Tämä oli valitettavasti tämän kurssin viimeinen kerta, mutta ei hätää: olen jo ilmoittanut Jalon uudelle tokokurssille! Nyt on kolmisen viikkoa taukoa (ja aikaa treenata itsekseen liikkeitä paremmalle mallille) ja sitten taas jatkamme Tuijan opissa.

Ihan ihmisnuolena

Oho, onpa päässyt tulemaan vähän taukoa postailussa. Syynä hiljaiseloon lienee osittain se, että viime viikon pidimme taukoa treenaamisesta, joten mitään sen kummempaa raportoimisen aihetta ei ole ollut. Joitakin ideoita minulla olisi mielessä, mutta tarvitsisin niihin postauksiin kuvia, enkä niitä taas tällä hetkellä saa ladattua.

Omien, muiden menojeni takia jäi tosiaan viime viikolla Jekun ja Jalon treenit väliin. Viikko vierähti lähinnä lenkkeillessä, leikkiessä ja pienimuotoista kotitottista tehdessä. Eilen sentään kävimme koirapuistossa Jekun kanssa treffaamassa työtoverini schipperketyttöä, josta Jekku tykkäsikin kovasti.

Tällä viikolla pääsemme palaamaan treenien pariin, kun Jekku pääsi tänään ja pääsee perjantaina aksaamaan, ja Jalo puolestaan huomenna tokoon.

Tänään olimme parin viikon tauon jälkeen tekniikkatreeneissä Kelpokoiralla. Teemoina olivat ihmisnuoli ja persjättö. Persjättöä olen opetellut tekemään keväällä ja vähän nyt syksyllä, joten se oli ainakin vähän tuttu juttu. Ihmisnuolesta olin aiemmin kuullut, mutta mitään käryä minulla ei ollut siitä, mikä se oikeastaan on.

No, ihmisnuolella (tai ihmisnuolessa?) käännytään kohti koiraa ja jarrutetaan sen liikettä, jotta koira saadaan kääntymään tiukasti esteen takana. Koiran pitäisi teknisesti saada koottua itsensä hyppyyn ja pyöräytettyä takaosa tiukasti sivulle. Tämä osoittautui sikäli hankalaksi, että Jekku tuppasi oikomaan liikerataansa ennen hyppyä. Ja itselleni jäi vähän hölmistynyt olo, kun en keksi, millaisissa tilanteissa tuota sitten käyttäisi ohjauksena. Tai no, kai sille paikkansa on, vaikkakin kai aika harvoin. Ja tästä päästään toiseen, eräänlaiseen ahdistukseeni: kun en minä tiedä, millaista ohjaustekniikkaa pitäisi missäkin yhteydessä käyttää! Hjälp! Miten radanlukua voisi oppia paremmin?

Seuraavaksi sitten treenasimme persjättöjä. Niistä minä tykkään, kun niiden ideasta olen jotenkin mielestäni saanut kiinni! Johtunee ehkä siitä, että tässä tekniikassa lähinnä riittää se, että kääntää päätä oikealla hetkellä, noin suunnilleen. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten paljon kaikki on katseesta kiinni. Koirat lukevat ensisijaisesti ohjaajan kehon liikettä, sitten katsetta, kolmanneksi kättä ja vasta viimeiseksi ne kuuntelevat sanallisia käskyjä. Ajattelin testata joskus niin, että huidon vaikka vasemmalla kädellä Jekkua esteelle mutta katson oikealle. Katsotaan, toimiiko se. Nyt alkaa vaan olla melkoinen lista kotitehtäviä, joita pitäisi päästä tekemään.

FI MVA Luupään Elämän Ilo

Saanko esitellä: FI MVA Luupään Elämän Ilo "Jekku"



Kesti vähän ottaa, tai siis otattaa, nämä valioitusmiskuvat. Emme olleet Miehen kanssa samaan aikaan kotona ja jos vaikka olimme, ulkona satoi tai oli muuten vain synkkää ja pimeää. Eilen tähtien asento osui kohdilleen, joten saimme näpättyä (lue: Mies sai näpättyä) joitakin kuvia. Tässä nyt esimakua. Tai no, kaipa tuo yksi valiokuva riittää. Jos jaksan, laitan muita session aikaansaannoksia tänne näkyviin myöhemmin.

Perjantai-illan huumaa

No, ehkä varsinaiseen huumaan on vielä matkaa, mutta eilen oli kyllä hyvä fiilis taas treenata. Outoa, miten yhden taukoviikon jälkeen on taas erilainen jännitys mennä treeneihin: osaako sitä mitään, mitä kaikkea parissa viikossa on unohtanut... Ja juuri kun pääsimme taas alkuun, ensi viikolla tulee taas tauko. Sen jälkeen toivottavasti loppusyksyn pääsisimme säännöllisesti paikalle perjantaikerhoomme. En voi sanoin kuvata, miten mahtavaa on olla mukana juuri tuossa treeniryhmässä!

Rata oli tällä kerralla mielestäni suhteellisen helppo. Siinä oli pari takaakiertoa, mutta muuten suhteellisen suoraviivaista menoa. Joillekin koirille hämykohta oli kahden ekan esteen jälkeen, kun piti mennä puomille, vaikka puomin alta kulki aika houkuttelevasti putki. Osa koirista sujahtikin siis sinne. Jekun kanssa tätä vaaraa ei ollut, kun kontakteillehan se menee, jos itse saisi valita. Nyt se oli siis helppo ohjata oikealle esteelle. Yhden harmittavaisen lentokeinun se teki ja kepeille jäimme junnaamaan. Oikeastaan osasin arvata, että kepit menevät ihan kivasti, jos ohjaan ne vasemmalta puolelta. Tämä rata olisi vaatinut ohjaamista oikealta (ja ylipäätään ne pitäisi pystyä ohjaamaan molemmilta puolilta), eikä se sujunut ensinkään. Olen silti oikein tyytyväinen suoritukseemme. Tuntui oikeasti todella hyvältä tehdä Jekun kanssa rataa! Oikeastaan ihan ensiksi tein radan pari kertaa läpi Olavin schipperken, Fantan, kanssa. Oli hauska päästä ohjaamaan vierasta, 3. luokan koiraa. Itse olin vähän epävarma, joten se näkyi Fantan menossa, mutta kyllä se hienosti teki silti!

Jalo oli mukana taas vähän ottamassa tuntumaa hallin fiilikseen. Se osaa olla ihan rauhallisesti kentän laidalla, paitsi sitten, kun nenän edestä joku kiitää putkeen ja siitä hypyille. Pari kertaa Jalo haukkui intoaan päästä mukaan, muun ajan se lähinnä makoili ja katseli. Kuulinpa myös kommentin, että Jalo on harvinaisen rauhallinen rotunsa edustaja!

Jekun valiokuvia ei ole vieläkään, pahoittelut. Tänään, jos ilmojen haltija suo, olisi tarkoitus nuo kuvat vihdoin ottaa.

Itku ja hammasten kiristys

En tiedä, onko kukaan ihmetellyt, kun en ole aikoihin maininnut Romusta täällä blogissa mitään. Asia on nyt niin, että Romu asuu toistaiseksi Miehen vanhempien luona. Syynä ovat epämääräiset jalkavaivat.

Kaikki alkoi kesällä, kun Romu alkoi ontua oikeaa etutassuaan (en nyt juuri pysty muistamaan, mainitsinko asiasta jotain täälläkin). Eläinlääkärillä Romu ei näkyvämmin ontunut, joten vian määrittely oli hieman hankalaa. Lopulta anturoiden välistä löytyi aristava kohta, jossa lääkäri epäili olevan tikun tai muun röhnän. Sitä sitten sörkitiin, mutta mitään sieltä ei löytynyt. Hoidoksi lääkesalvaa. Ontuminen ei kuitenkaan loppunut, vaan muutti muotoaan: Romu ontui rasituksen jälkeen ja esimerkiksi noustuaan ylös maattuaan tovin.

Ei muuta kuin uudelleen lääkäriin. Nyt sitten tutkittiin oikein perusteellisesti ja otettiin röntgenkuvat. Vaiva paikallistui kyynärniveleen. Röntgenissä ei kuitenkaan näkynyt mitään oikein selkeää syytä. Lääkäri halusi antaa kuvat vielä kokeneemmalle ortopedille tutkittavaksi, mutta diagnoosiksi kirjattiin "mahdollinen varislisäkkeen fragmentaatio". Kokeneempi ortopedi suositteli CT-kuvien ottamista, jotta asiat näkisi paremmin.

Kuvat olisivat olleet älyttömän hintavat, enkä tiedä, pystyisikö tuolle tekemään mitään. Jos siellä olisi irtopala, se olisi kai näkynyt jo röntgenissä? Olen edelleen epätietoinen, kun en tiedä, mitä tehdä ja miten toimia. Ainakin levossa Romu pitäisi pitää, siksi se siis on evakossa. Kyllä riipi luovuttaa koira pois. En ole nähnyt Romua kuin pari kertaa, kun itseni on helpompi kestää tilannetta, kun en koko ajan ole näkemässä sitä.

Huolestuttaa. Huolestuttaa, mitä Romulle tapahtuu; tuleeko siitä vielä jotain, voiko sen kanssa harrastaa, voiko se vielä elää täyttä mudin elämää... Ja ennen muuta: sopeutuuko se enää laumaamme oltuaan niin kauan pois?

Onneksi Romu itse on autuaan tietämätön tästä kaikesta. Se kai nauttii olostaan Miehen vanhempien luona. Se on päässyt taas veneellä Saareen Savossa ja saaristoon mökkeilemään täällä kotikulmilla.



Ja ai niin: Jukola-pennut täyttävät tänään kokonaista yhdeksän kuukautta! Onnea kaikille sisaruksille!

Uusi Suomen muotovalio!

Heipä hei, täällä kirjoittelee ikionnellinen ja onnellisen väsynyt tyyppi, jonka koiraa voidaan tästä lähtien tituleerata Suomen muotovalioksi. Jihuu! Tulihan se sieltä! Tänään Porvoon kaikkien rotujen näyttelyssä Jekku oli PU2 ja sai sertin ja sitä myötä valioitui. Ikuinen kakkonenhan tuo tuntuu olevan, mutta ei anneta sen nyt häiritä, vaan iloitaan tästä saavutuksesta! Enpä olisi vielä vuoden alussa uskonut, että jo syyskuussa Jekku voisi olla muotovalio. Ehkä jossain vaiheessa kevättä aloin miettiä, että valioituminen voisi olla tämän vuoden tavoite (kun virallisissa agilitykisoissa starttaaminen jää ensi vuoteen).

Jotenkin olo on toisaalta tyhjä: tässäkö tämä nyt oli? Ja aika helpostihan se sieltä tuli. Vaikka olisi harmittanut, jos tänään olisi ajanut yhteensä muutaman sata kilometriä vaikkapa pelkän EH:n takia. Eli sen saimme, mitä lähdimme hakemaan. Ainoa harmittamaan jäänyt asia on se, että ei ollut ketään jakamassa tätä iloa; yleensä kun olemme tottuneet juhlimaan sertejä Luupää-joukolla. Mutta kyllä sentään Luupäät olivat virtuaalisesti läsnä: kännykkä kävi kuumana heti jutun ratkettua! Ja se ratkesi muuten nopeasti: kehä alkoi klo 11.00 ja 11.08 olin jo laittamassa ekaa tekstaria.

Tuomarina Porvoossa oli superihana ja sympaattinen Rainer Vuorinen. Hän ei paljoa katsonut liikkeitä (mikä ehkä oli meidän onnemme): menimme vain yhden pienen kolmion. Sitten hän pyysi koiran pöydälle ja tutki sitä siinä sanellen samalla. Hän oli mukava ja jutusteli kivasti koiralle. Kun sitten saimme ERIn ja SAn ja päädyimme paras uros -kehään sijoittuen siellä toiseksi, Vuorinen kätteli ja kysyi, voimmeko ottaa sertin vastaan. Totesin, että oikein mielellämme ja että Jekku valioituu. Hän piti yhä kättäni kädessään ja toisella kädellä taputti ja totesi: "Voi, miten iloinen asia!". Jäi kyllä niin hyvä mieli tästä valioitumisesta ja tästä tuomarista. Ihana tyyppi kertakaikkiaan!

Lopuksi vielä mitä mukavin arvostelu:
"Lähes oikeat mittasuhteet rungossa. Kaunis tasapainoinen pää. Hieno hampaisto ja purenta. Kauniit silmät ja hienot korvat. Tanakka ja vahva runko. Hyvät kulmaukset. Aivan erinomainen karvanlaatu, joka suorastaan säteilee. Hieman jo röyhelöä kehittymässä kaulukseen.

En malttanut olla kirjaamatta tätä tietoa heti tänne. Mukavampihan se olisi ollut kuvituksen kanssa, mutta kuvaaja ja kuvausväline ovat juuri saaristossa. Huomenna otamme valiokuvat, joten laitan ne sitten tänne blogiin hetimiten.

Jaakotus

Ajattelin, että kirjoittelen maanantaisista tekniikkatreeneistä oman postauksensa ja loput viikon treenit sitten niputan yhteen ja samaan tekstiin. Tämä lähinnä siksi, että haluan tarkemmin eritellä, mitä tekniikkakurssilla on tehty.

No, tänään teimme jaakotuksia. Termi oli tuttu, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä se käytänössä tarkoittaa. Vaikealta se kuulosti, joten olin vähän epäileväinen koko jutun suhteen. Mutta noin lyhykäisyydessään jaakotuksen tarkoituksena on vähän jarruttaa koiraa ja saada se kääntymään hypyn jälkeen samaan suuntaan kuin mistä se tuli. Koska selittäminen omin sanoin tuntuu vaikealta, kopioin agiwikistä määritelmän:
""Jaakotus" on eräs keino saada koira kiertämään hyppyesteen johde lyhyintä mahdollista reittiä.
Juuri ennen koiran ponnistusta hypylle ohjaaja alkaa kääntää selkäänsä kohti hyppyä vastapäivään koiran linjaan nähden. Koiran puoleinen käsi pysyy ohjauksessa kunnes koira on laskeutunut. Laskeutumisen jälkeen välittömästi ohjaajan käännös on valmis ja hän jatkaa liikettä suoraan. Näin saadaan koira kääntymään mahdollisimman tiukasti."

Eli ohjaus jatkuu hypyn jälkeen samalla kädellä kuin millä koira on alun alkaenkin esteelle ohjattu. Tämähän oli oikeasti (ainakin noin teoriassa) paljon helpompaa kuin luulin tai pelkäsin! Ja koska Jekku on pieni koira, se kääntyy kovin helposti siivekettä viistäen. Se myös yllättävän kivasti hoksasi jutun juonen. Ja minäkin hoksasin! Olin aivan varma, etten saa omaa liikettäni koordinoitua oikein, mutta sainhan. Ihan eri juttu sitten taas on se, miten tämä sujuu tositoimissa radalla vauhdissa. Mutta se on eri juttu sitten taas se.

Ennen jaakotuksia teimme Tuulian kanssa takaaleikkauksia. Ne ovat ehkä vähän vaikeita. Teimme vain yhden hypyn takaa, jolloin en saanut Jekkuun tarpeeksi vauhtia jotta se olisi irronnut kuunnolla, ja niinpä minä ajauduin turhan lähelle estettä, jolloin koko kuvioista tuli kovin töksö. Kun otimme vauhtia toisen hypyn takaa, rytmitys oli paljon parempi. Mietin, että ehkä pitäisi treenata pitkästä aikaa enemmän eteenpäin irtoamista ja sitten vasta takaaleikkauksia.

Mutta kivaa oli, taas kerran! Tosin itselleni tuli vähän laiska olo, kun jätin takaaleikkaukset muutamaan kertaan ja jäin vain hengailemaan ja odottelemaan vaihtoa. En viitsinyt jankata niitä enempää, kun sain pari onnistunutta suoritusta alle. Ajattelin, että parempi lopettaa, kun on vielä voitolla.

Nyt onkin sitten parin viikon tauko näistä tekniikkatreeneistä, joten jospa ehtisimme sitten treenata tähän astisia kotitehtäviä kuntoon ennen seuraavaa kertaa.

Viikon treenit

Tekniikkakurssin treeneistä ehdinkin jo kertoa, mutta muut kolme ajattelin niputtaa yhteen nyt. Tosin aloin juuri miettiä, että muistanko Jalon tiistain tokosta mitään. No, kaipa minä jotain. En kuitenkaan viitsi (lue: jaksa/ehdi) jokaisesta erikseen kirjoittaa.

Tiistaina Jalo osoitti taas vähän viitteitä luonteestaan ja innostaan tehdä. Nyt ensimmäistä kertaa se ei olisi malttanut odottaa vuoroaan, vaan yritti lähteä viereisen koiran perään liikkeisiin. Teimme (muistaakseni) maahanmenoa ja luoksetuloa. Jalo "tippuu" aika kivasti maahan, eli sen tekniikassa ei ole valittamista. Iloinen olin siitä, että se tulee nyt perusasentoon aika kivasti, eli sillä on selkeästi jo ajatus siitä, mitä sivulle-käsky tarkoittaa. Luoksetulossa harjoittelimme ensin paikalla pysymistä. Otin käskyksi odota-sanan, vaikka vaarana on, että sitä helposti voisi käyttää arjessakin. En oikeastaan muista, miksi otin sen tähän yhteyteen. Oikeasti olen kohta aivan solmussa näiden eri käskyjen kanssa! Tein aluksi ihan varovaisia askeleen tai parin erkaantumisia Jalosta. Kun näytin tyhjät kädet, Jalo jäi ihan kivasti. Jos sillä oli pienikin epäilys, että kädessäni saattaisi olla nameja, se tuli eteeni kurkkimaan. Tätä pitää siis treenata kovasti. Kaiken kaikkiaan olen oikein tyytyväinen Jalon tekemiseen ja edistymiseen.

Torstaina sitten tokoilin Jekun kanssa. Sen kanssa teemana oli liikkeestä maahan. Jekulla oli vähän häilyvyyttä eri kertojen välillä. Välillä se putosi maahan hyvin, välillä istumisen kautta, välilä viiveellä. Tätä siis pitäisi treenata. Joka kerralta Tuijalla kyllä tarttuu mukaan jotain uusia huomioita tai asioita. Nyt esimerkiksi palkkaamisen suhteen: sen sijaan, että lykkäisin namin Jekun suuhun maahanmenon yhteydessä, pitäisi minun laittaa palkka maahan Jekun tassujen väliin. Niin simppeliä, mutta enpä vaan ole tullut ajatelleeksi aiemmin.

Lopuksi teimme torstaina vielä luoksepäästävyyttä sekä paikallaoloa. Nyt Jekku kesti jo todella hyvin, että Tuija tuli viereen ja koski. Vähän sen teki mieli katsoa Tuijaan, mutta parin käskyn jälkeen se suuntasi katseensa minuun. Maassa se pysyi paikallaan noin minuutin. Jotenkin minulla oli sellainen hyvä ja turvallinen fiilis, ettei Jekulla edes ollut meininkiä varastaa siitä. Se myös pysyi paikoillaan minun tullessa takaisin sen luokse. Ja sitten kun kyykistyin, se nousi! Hiton hitto. Niin lähellä! Alan myös olla vakuuttunut siitä, ettei toko ole Jekun laji. Rallytokoa voisimme jossain vaiheessa kokeilla. Olemme molemmat liian huithapeleita tähän. Jalossa on minun toiveeni, sillä sitä on tähän opetettu nyt pennusta asti ja sillä on enemmän miellyttämisenhalua ja tekemisen meininkiä.

Viikon huipensi taas perjantain agilitytreenit Jekun kanssa. Tai no huipensi ja huipensi. Ekan radan jälkeen minulle kerrottiin, että toinen meistä oli tumpelo, ja se ei ollut Jekku. Huoh. Mutta hyvässä hengessä tämä kaikki kerrottiin. Olen niin iloinen tästä uudesta treeniryhmästämme! Vaikka minä vielä tumpeloin, tuntuu, että olemme jo edenneet muutamin harppauksin. Tai kaipa tuo koira tekisi, jos minä en mokailisi. Mutta jotain oikeasti hyvääkin: vauhtia löytyi jo paremmin kuin viimeksi! Myös uusia oivalluksia sain. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvyys, mutta eipä vain näköjään ole ollut. Nimittäin esteiden merkkaaminen. Nyt kävi selväksi se, miten paljon hyödyttää muiden ratojen katselu. Nyt hoksasin, miten esteiden merkkaaminen parhaimmillaan tehdään. Ja toinen tärkeä opetus liittyen sekä merkkaamiseen että muuhunkin tekemiseen: luota koiraan! Minä kai liikaa varmistelen tai epävarmuustelen. Pitäisi luottaa siihen, että koira lukitsee sen esteen, vaikka en koko aikaa käsi ojossa olisikaan.

Barffausta vaiston varassa

Barfaterioita valmistavalla Mushilla on käynnissä kampanja, jolla sekä minä bloggaajana että Sinä mahdollisena lukijana voimme lunastaa ilmaisen uutusaterian,

Mehän emme barffaa, ainakaan vielä, aika näyttää, barffaammeko koskaan. Tähän mennessä kaunis ajatus on kaatunut, kun olen pelännyt koko juttua turhan vaivalloiseksi ja monimutkaiseksi. Että osaanko minä nyt antaa ruokaa oikean määrän ja oikeassa suhteessa kaikkia tarvittavia ravintoaineita. Ja jaksanko sitten ährätä erilaisten ruoka-aineiden kanssa. Mush vaikuttaisi aika simppeliltä ratkaisulta ainakin alkuun, jos barffauksen tielle lähtee.

Jekku on syönyt pennusta asti vain ja ainoastaan nappuloita. Sille ne ovat uponneet ilman mukinoita, eikä ole riittänytkään: aina tuo olisi valmis syömään, jos jostain ruokaa pystyy pihistämään. Jalon myötä Jekun ateriointi monipuolistui, kun nappulan oheen lautaselle (tai siis kuppiin) alkoi ilmestyä jauhelihaa ja piimää. Sitten aloin miettiä, että ehkäpä koirakin jotain vaihtelua ruokaansa kaipaa. Jauhelihaa olen pitänyt muuttuvana elementtinä, eli olen antanut eri eläimistä jauhettua lihaa. Siinä missä Jekulle kelpaa kaikki, on Jalo vähän nirppa. Se saattaa katsella ensin kuppia ja sitten minua kuin kysyen, että eikö tätä samaa ollut juuri eilen ja edellispäivänä ja viime viikollakin.

Nyt siten katsotaan, miten pojille maistuu Mush! Kokeile sinäkin ja tilaa ilmainen ateria täältä.

Tekniikkaa kerrakseen

En olekaan täällä maininnut, millainen tuuri Jekulla ja minulla kävi! Pääsimme nimittäin Kelpokoiran tekniikkakurssille, jossa kouluttajina häärivät Tuulia ja Timo Liuhto sekä Anne-Mari Piispanen. Kurssia on 11 kertaa, joten aika pitkälle syksyyn sitä riittää. Ja ensimmäinen kerta oli siis tänään. Kurssin esittelyssä luvataan, että kurssin aikana käydään läpi 26 tekniikkaa. Hui! Kaikki harjoitukset tehdään yhdellä tai muutamalla esteellä, joten mitään rataa ei siis ole tarkoitus tehdä. Olisihan Kelpokoiralla ollut muitakin mielenkiintoisia kursseja, mutta tämä tekniikka saattaisi istua tähän kohtaan just hyvin. Hyvä hioa tässä vaiheessa perustekniikoita toimivammiksi ja samalla oppia uusiakin juttuja.

Ainakin tänään tunti oli toteutettu niin, että ensin olimme puoli tuntia Anne-Marin kanssa, sitten puoli tuntia Tuulian opissa. Teemoina oli takaakierto ja pimeästä kulmasta putkeen ohjaaminen. Takaakierrot ovat periaatteessa tuttuja, ja niissä koen onnistumistakin, ainakin välillä. Pimeästä kulmasta putkeen olen harjoitellut harmillisen vähän. Ja tänään sitten tajusin, että takaakiertojakin olen harjoitellut vain toiselta puolelta, hups. Jekku lähti oikealta todella hyvin. Sain otettua eri kulmia ja jopa hieman etäisyyttäkin. Vasemmalta homma sitten ei toiminutkaan niin hyvin. Jekku lähti mutta kääntyi ennen esteen kierämistä katsomaan minua kuin kysyäkseen, että mitenkä. Kotiläksyksi saimme tehtäväksi harjoitella kiertoja eri kulmista ja ottaen lisää etäisyyttä. Kuulemma viiteen metriin pitäisi kaikkien päästä. Seitsemästä metristä tulee plussaa, positiivinen Wilma-merkintä kaiketi, hehheh. Ei vaan, oikeasti tykkään, että annetaan läksyjä. Onpahan jotain konkreettista ja selvää, mitä treenata.

Sitten siirryimme Tuulian oppiin harjoittelemaan pimeää putkikulmaa. Tätäkään emme niin kovin paljoa ole tehneet. Taas oikea puoli oli jotenkin vahvempi. Harjoittelimme kolmea tapaa: minä putken ja koiran välissä, koira minun ja putken välissä ja lopuksi putki koiran ja minun välissä. Tuo viimeinen kuulosti kovin hankalalta; miten minä koiran muka putkeen saisin siitä ohjattua?! Helpoin taisi olla ohjata koira putkeen niin, että minä olin koiran ja putken välissä. Vaikeinta oli koira minun ja putken välissä. Ja yllättäen todella kauniisti Jekku lähti putkeen, kun putki oli meidän välissämme! En edes tiedä, miten se tuntui niin kivan helpolta ja sujuvalta. Sain siihen jotenkin tosi kivan rytmin ja liikkeen.

Nyt pitäisi vaan päästä hallille itsenäisesti treenaamaan, että saisi käytyä läpi näitä juttuja. Saan ne nyt sentään tänne kirjattua, mutta pelkään, että ennen pitkää unohdan kaiken, jos en heti ala aktiivisesti tehdä ja treenata. Todella hyvä fiilis kaiken kaikkiaan jäi tästä ekasta treenikerrasta, vaikka etukäteen vähän jännittikin.

Tampere RN 31.8.2013

Tänään jatkoin Jekun kanssa sertin metsästystä, kohteena Tampereen ryhmänäyttely. Starttasimme aamulla seiskalta ja haimme Aurasta mukaamme Anitan. Matka taittuikin mitä mukavimmin mennen tullen. Juttelimme jo autossa, että paljon oli pelissä ja suuria odotuksia ilmassa. Ja koska lähdimme soitellen sotaan, pessimisteinä ajattelimme, että mitään emme saavuttaisi.

Schipperkejä oli mukana kahdeksan, joista puolet Luupäitä. Ja Luupäät sitten putsasivat koko pöydän! Omaksi harmikseni Jekku ei osallistunut tähän, mutta en voi kuin olla iloinen muiden Luupäiden menestyksestä. No, siis. Jekku on jotenkin salakavalasti päässyt lihomaan, mistä tuomari heti huomauttikin. Jekun arvostelu oli muuten kiva, mutta tuli huomautus tuosta painosta. Pitää laittaa Jekku siis laihikselle.

Onneksi muut Luupäät loistivat: Peikko (L. Filmaattinen Peikko) ERI AVK1 SERT -> FI MVA -> ROP -> RYP2! Vau ja onnea vielä Peikolle mahtavasta saavutuksesta! Lisäksi Demi oli VSP ja Hani PN2 ja sai SERTin. Kertakaikkisen upea päivä Luupäille! Jekku harmillisesti jäi ilman mitään, mutta eipä sille sitten voi mitään.

Jekku sai EH:n ja seuraavan arvostelun:
"Well sized. Good proportions. Masculine head. A little open in angulations. Good topline. On today carries too much weight which you can see on the movement. Good coat and collar."
Tuomarina norjalainen Mona Selbach.

Hiukkapikkasen harmittaa, ettei Jekun kanssa päästy parempaan. Nyt pitää hieman saada siltä painoa pois, jotta sitten parin viikon päästä Porvoossa pystyisimme kenties parempaan.

Superisti onnitteluja vielä kaikille Luupäille, varsinkin Peikolle, joka loppujen lopuksi oli RYP2!

Jekun toko, osa 3

Tänään tokoilin taas Jekun kanssa. Ohjelmassa oli liikkeestä pysähtymistä tai noutoa, kumman sitten halusikaan valita. Kaksi muuta koirakkoa päätti tehdä noutoa, mutta itse valitsin pysähtymisen, sillä se on niin vaiheessa meillä vielä (hehheti heh, mikäpä ei olisi...).Olin alkanut miettiä, että olen käyttänyt pysähdykseen seis-käskyä ja seisomiseen seiso-käskyä. Ja ne ovat melkoisen lähellä toisiaan. Tuija sanoi, että monet käyttävät samoin, ja että koira pystyisi ne erottelemaan. No, toivottavasti.

Otimme nyt treenauksen kohteeksi sen, että Jekku pysähtyisi, vaikka minun liikkeeni jatkuisi. Tai ehkä paremminkin niin, että minun liikkeeni jatkuisi, teki Jekku mitä hyvänsä. Olen aiemmin pysäyttänyt sen kädellä (lätkäisemällä käden ja makupalan nokan eteen ja vaihtanut suuntaa) ja ehkä vähän hihnastakin nykimällä. Nyt yritimme päästä siitä eroon. Kokeilimme takapalkkaa, joka jo etukäteen ajateltuna sai pääni pyörälle: samalla, kun annan käskyn, minun pitäisi heittää palkka Jekun taakse, jatkaa matkaani ja antaa vapautuskäsky. Mitä hittoa?! Miten tuon nyt voi koordinoida? No, aluksi siitä ei meinannut tulla mitään. Oma liikkeeni pysähtyi töksähtäen eikä Jekku tajunnut palkkaa. Hiljalleen se luonnistui vähän paremmin. Lopulta Jekku oli vapaana ja kulki vierelläni, kun annoin käskyn, viskasin palkan, jatkoin omaa liikettä ja vapautin. Eipä se nyt erityisen luonteva ollut, mutta molemmat Jekun kanssa taisimme saada juonesta kiinni.

Sitten siirryimme seuraamaan kahta muuta koirakkoa. Tokotunnin jälkeen jäimme vielä juttelemaan ja totesimme, että kurssilla jo pelkästään kuuntelemalla voi oppia rutkasti! En myöskään ollut ennen nähnyt tunnistusnoutoa, mutta nytpä näin. Se näytti hienolta. Tuli myös pienoinen epätoivo, että miten tuhottoman pitkä matka meillä vielä on edessämme! No, pala kerrallaan se norsukin syödään. Enkä edes tiedä, miten pitkälle jatkan Jekun kanssa tokoa, vai vaihtaisinko tyystin rallytokoon. Jalon kanssa ainakin haluaisin panostaa tokoon, siksikin on hyvä käydä eri kursseilla ja pitää korvat auki.

Lopuksi oli vielä paikkamakuu. Ja Jekku pysyi siinä sen kaksi minuuttia! Olen niin ylpeä Jekusta, vau! Mutta kyllä vaan tuntui kaksi minuuttia pitkältä. Kävin siis toki palkkaamassa sen välissä, mutta pääasia on, että Jekku ei edes yrittänyt nousta. Ekan kerran kävin palkkaamassa, kun aikaa oli kulunut 40 sekuntia (itsehän olin varma, että aika oli jo lähes täynnä...) Jekku ei häiriintynyt siitä, että tulin vierelle. Yritin toki liikkua mahdollisimman rauhallisesti ja siihen vilkuilematta. Ja kun aika oli täysi ja palasimme koirien viereen, ei Jekku ihan olisi ehkä noussut silloinkaan. Sitten kun vielä olisi reippaammin aikaa treenata omalla ajalla kaikkea, mitä jo olemme oppineet...