Rally-tokokilpailu 11.3.

Oho... Olen jokin tovi sitten alkanut kirjoittaa meidän taannoisesta rally-tokokisastamme. Koska luonnos oli jo aika pitkä, naputtelen sen valmiiksi ja julkaisen nyt.
 
Viikko sitten (edit: jo siis jokunen viikko sitten) lauantaina suuntasimme Jalon kanssa Loimaalle rally-tokokilpailuihin, kun satuimme ihan muutaman päivän varoitusajalla saamaan peruutuspaikan kyseiseen kisaan. Ja kyllähän se koulutustunnus RTK1 mielessä siinti. Tsaun kisat menivät hyvin, mutta toisaalta onnistuneita treenejä ei edelleenkään ollut alla.

Loimaan seudun kennelkerhon halli oli vähän metka. Se sijaitsi vanhan tehdasrakennuksen kolmannessa kerroksessa. Betoniportaat vähän jännittivät Jaloa, mutta kyyryssä ja seinää pitkin se perille kiipesi. Parille koiralle piti rähähtää, mutta muuten Jalo oli taas todella hienosti! Nyt sitten käskytin ja namitin sitä uutterasti ennen vuoroamme. Lelu ei kelvannut, mutta onneksi eineslihapullat maistuivat (itselläni meinasi tosin tulla aamulla oksennus, kun lihapullapussin avasin, hui olkoon, mitä kamaa!). Ennen omaa vuoroamme otin Jalon sivulle, käskin maahan ja takaisin istumaan ja kääntyilin itse. Sitten suuntasimme radalle.

Ja taas! Jalon mielenkiinto minuun herpaantui, kun se alkoi katsella kehää! Hei apua, miten tästä pääsee eroon? Uusimme heti ensimmäisen kyltin, kun Jalo ei vaan ollut kuulolla. Sitten sain taas sen huomion itseeni, ja rata jatkui. Kunnes ehkä viides kyltti tehtiin niin, että ison ikkunan edessä piti tehdä käännös. Vaan mitä tekikään Jalo? No, sehän singahti ihan spontaanisti ikkunaan katsomaan maisemia! Se siis nosti etutassut ikkunalaudalle ja katseli ympäristöä. Minulla alkoi pukata tuskanhikeä, ja kuulin kehän laidalta äitini naurun. Äidin vieressä ollut Tuijan koirakoulun Tuija sitten oli selventänyt muille läsnäolijoille, että äiti se vaan nauraa tyttärelleen, eikä suinkaan kukaan ns. ulkopuolinen vieraalle suorittajalle.

Tajusin, että pelimme on menetetty, kun Jalo oli poistunut kehästä, eli hylkyhän siitä tuli. Jatkoimme kuitenkin radan loppuun. En tiedä, herpaantuiko sitten omakin tekemiseni, kun Jalo ei ollut oikein kuulolla loppuradan aikana. Taistelimme radan loppuun ja poistuimme juosten kehästä.

Kiitosta haluan antaa sekä järjestäneelle seuralle että ihanalle tuomarille, Pia Heikkiselle. Palkintojenjaossa tuomari kertoi jotain mukavaa jokaisesta koirasta. Siis sijoittuneista. Myös kaikki muut hän kätteli ja sanoi jotain kivaa. Me saimme sellaista palautetta, että Jalo tekee kyllä hienosti, kunhan keskittyy. Niinpä. Huoh. Arvostelulomakkeeseen oli kirjoitettu: "Hieno juoksuosuus!"

Jaloa hymyilyttää

Matkalla haimme Miehen pubista. Koska hän ei ihan heti ollut valmis, saimme luvan Jalon kanssa päästä sisälle odottelemaan. Kerrankos sitä nyt tuulipuvussa pubiin mennään! Ilahduttavaa oli, että Jalo otti sielläkin taas rauhallisesti.

JK. Harmittaa kyllä itseänikin kovasti tämä blogin hiljaisuus. Nyt vaan on tosiaan näköjään harrastusrintamalla sellainen hetki, ettei oikein mitään tapahdu. En nyt ihan joka treeneistä Jalon kanssa jaksa raportoida. Yritän aktivoitua... ainakin vielä joskus!

Sano muikku!

Jokin tovi sitten ostimme ihan ex tempore kaupan kalatiskiltä muikkuja, koirille siis. Ajatus oli, että heitetään ne ihan sellaisenaan, raakana siis, nappuloiden sekaan. Kalatiskin myyjä oli itsekin koiraihminen ja hän sitten kertoi, että on itse omalle koiralleen uunissa kuivattanut muikkuja. Päädyimme sitten ostamaan vähän isomman satsin, että pääsisimme mekin kokeilemaan uunissa kuivattamista.

Pari päivää sitten päädyin taas ostamaan muikkuja, kun olivat tarjouksessa. Tällä kerralla ostin heti vähän isomman erän. Iltaruoan yhteydessä laitoin Jekulle neljä muikkua ja Jalolle yhden. Jalo kun ei ollut järin vakuuttunut kaloista silloin ekalla kerrallakaan. Niinpä nytkin, kun Jekku oli annoksensa jo ahminut, Jalo pyöri vielä ruokakuppinsa ympärillä, kun siellä oli se pahuksen muikku pilaamassa koko annoksen! Ei auttanut muu kuin napata pienen pieni kala pois ja antaa se Jekulle. Sitten kelpasi Jalollekin nappula-annos. On se niin tosikko ja konservatiivinen, varsinainen epäilevä Tuomas.

Muikkuja oli niin paljon, että ne eivät kerralla mahtuneet uunipellille. Idea kun siis on, että ne eivät ole klimpissä ja päällekkäin, vaan tasaisesti siinä pellillä. Paistoin/paahdoin ne sitten kahdessa erässä. Koko iltahan siihen meni, ja haju oli melkoinen. Mutta ei haittaa, kun lopputulos oli maittava! Molemmat koirat ovat ihan hulluina noihin uunissa paahdettuihin muikkuihin. Jalollekin ne siis maistuvat oikein mainiosti, vaikka raa'at muikut puistattivatkin sitä. Hassua. Näitä kuivattuja se oikein kerjää. Vähän tällainen terveellisempi ja aidompi makupala koirille siis.

Sano muikku!