Kumpi käsi?

Emme päässeet eilen agilityyn, sillä jouduin illalla "edustamaan" töissä. Toisaalta ilmakin oli sateinen, joten ehkä koko agilitya ei olisi edes ollut. Joka tapauksessa Jekku oli vähän turhautunut, kun ei ollut saanut tarpeeksi huomiota tai aktiviteettia. Laiska koiranomistaja täällä siis ilmoittautuu, hei vaan.

Vielä ennen nukkumaanmenoa ajattelin vähän piristää Jekun päivää ja puuhailla sen kanssa jotakin. Teimme alkuun ihan perustokoa, tyyliin "sivulle - seuraa - istu - maahan - paikka". Nuo ovat ainakin kotona tehtyinä ihan hyvin hallussa, joten jotain uutta pitäisi keksiä. Mielikuvitukseni temppujen suhteen on todella huono. Aiemmin olen opettanut Jekun vilkuttamaan, mutta juuri muuta se ei osaa. Vinkkejä?

Eilen kuitenkin muistui mieleeni vanha juttu, jota tein alkukodin koirani kanssa: "kumpi käsi?". Käskin Jekun istua, otin makupalan toiseen käteen, laitoin kädet nyrkkiin ja ne sitten Jekun eteen. "Kumpi käsi?" kysyin. Pari ekaa kertaa taisi mennä vähän summamutikassa huitoessa, mutta äkkiä Jekku tuntui saavan ideasta kiinni! Se haisteli kumpaakin kättä ennen kuin teki päätöksensä ja läpsäisi tassulla toista nyrkkiä. Ja oikeaan osui! Useamman kerran! Ensin ajattelin, että ehkä se oli vain aloittelijan tuuria, mutta tänään ehdimme aamulla vielä koittaa pari kertaa, ja taas onnistui. Jee! Uusi temppu plakkarissa!

Nomen est omen

Kukaan mies ei ole omena? Ei, vaan että nimi on enne. Se on kyllä tullut todettua jo monesti, että nimi totisesti on enne. Jekku on täyttänyt nimensä asettamat odotukset ja mielikuvat kyllä ihan täydellisesti. Seuraavan koiran nimeksi tulee sitten Jalo, tai Rauha, tai Onni, tai Auvo. Mutta ei ainakaan Touhoa, Intoa, eikä Oivaa. Kyllä näin on.

Viimeksi Jekku oli vauhdissa äitini luona, taas kerran. Sinne tuli kylään äidin naapuri naisystävänsä kanssa. Tämä naisystävä ei oikein koirista pidä, joten voinette arvata, että Jekkuhan esitti koko temppurepertuaarinsa aloittamalla tunkemalla päänsä naisen hameen alle. Unohtumaton ensivaikutus oli taattu. Jekku jatkoi vankkaa linjaa yrittämällä hypätä naisen syliin, hakemalla kenkiä kaapista (onneksi äidin ja minun), vetämällä pöytäliinan alas pöydältä ja lopuksi yrittämällä tuolin kautta kiivetä pöydälle herkkujen perään. Ai niin, kerran se juoksi olohuoneeseen näytöstyylillä sohvatyynyä suussaan ravistellen. Minä olin ihan helisemässä, enkä ehkä ennen ole hävennyt Jekun käytöstä noin. Tai ehkä häpeä kohdistui ihan itse itseeni: mitäs en ole osannut kouluttaa koiraani.

Nyt se ei ole kotona vähään aikaan tehnyt mitään. Mitä nyt yrittänyt saada tavaroita pöydiltä. Se on myös keksinyt oivan piilopaikan: se hyppää keittiötuolille makaamaan niin, että jää tavallaan pöydän ja tuolin väliin. Noin sitä ei meinaa edes huomata. Olen monet kerrat etsinyt sitä lattioilta, kunnes olen älynnyt katsoa tuolilta.

Ja vaikka minä nyt täällä vähän purnaan, on Jekku silti kaikkine jekkuineen aivan ihana.

Nokian näyttely

Kävimme eilen Luupää-porukalla Nokialla näyttäytymässä. Kyseessä oli vain ryhmien 1. ja 2. näyttely, joten kyseessä oli hieman pienempi kattaus. Schipperket olivat ihan alussa ja niitä ennen oli vain muutama koira, joten arvostelu alkoi jo hieman aamukymmenen jälkeen. Lähdimme ajamaan kohti Nokiaa siis jo siinä seitsemän maissa aamulla.

Sikäli oli vähän ehkä hölmöä, kun tuomari oli sama kuin viime viikollakin. Hänen linjansa piti, joten Jekku sai taas EH:n, ja arvostelussa mainittiin samoja asioita kuin viimeksikin. Nyt uutuutena toteamus liian pitkästä kuonosta. Mutta toisaalta aina kannattaa yrittää! Viime viikolla Pimu (Luupään Bilekärpänen) sai EH:n, nyt se oli luokkana paras narttu, vastakkaisen sukupuolen paras, ja sai vielä sertinkin! Hyvä hyvä! Muutenkin Luupäiden näyttelymenestys oli kaiken kaikkiaan hyvä: Jekun lisäksi kaksi sai EH:n, Pimu tosiaan ERIn ja sertin, ja Peikko (Luupään Filmaattinen Peikko) ERIn ja sertin. Hienoa!

Itselläni on vähän ristiriitaiset ajatukset näyttelyistä ylipäätän. Ovatko ne koirille kärsimystä, tai ovatko ne koiran esineellistämistä? Toisaalta Jekun arvo ei riipu sen näyttelymenestyksestä, vaan Jekku on ihana, paras ja rakkain minulle juuri tuollaisena kuin se on. Palvelevatko näyttelyt vain jalostusmielessä? Vai ovatko ne harrastus siinä missä agilitykin? Mies on sitä mieltä, että Jekun kanssa ei pitäisi mennä enää näyttelyyn, kun ei se pärjää. Toisaalta arvostelut ovat aina olleet ihan hyviä, mutta eivät erinomaisia kuitenkaan. No, katsotaan. Ehkä ensi vuoden alussa voisi taas tänne Turun näyttelyyn mennäkin, ellei tuomarina ole taas Gunnel Holm, joka tällä kertaa arvosteli Jekun näin:

"Sopivan kokoinen juniori. Korvien sijainti liian lähellä toisiaan. Tummat silmät ja hyvä purenta. On hieman pitkä. Hyvät takakulmaukset. Saisi liikkua paremmin edestä."

Jekusta on kovin vaikeaa saada sellaista poseerauskuvaa, mutta tämä kelvatkoon:

Patsastelua

Onko teille koskaan käynyt niin, että kuljette samoja reittejä päivästä, kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen, ja yhtäkkiä huomaatte jonkin yksityiskohdan, jota ette ennen ole huomanneet? Itselleni on käynyt noin useinkin. Nyt niin kävi näköjään Jekulle.

Päivittäinen reittimme ei kulje tuomiokirkon ohi, sillä meillä ei mitään päivittäistä reittiä ole, vaan menemme sinne, mikä sattuu kulloinkin huvittamaan. Olemme tämän reilun vuoden aikana kuitenkin useasti kulkeneet tuomiokirkon ohi, editse ja taitse. Viimeksi tänään. Ja tänään Jekku huomasi kirkon sivustalla, Åbo Akademin kirjaston edessä olevan J.J. Wecksellin patsaan. (Jos ette tiedä, kuka hän oli, voin valaista, että hän oli suomalainen runoilija ja näytelmäkirjailija [näin kertoi minulle wikipedia...]) Jekku tuntui huomaavan patsaan vasta nyt. Olimme jo melkein kulkeneet sen ohi, kun Jekku kavahti, katsoi yläviistoon, huomasi patsaan, nosti niskakarvat pystyyn ja alkoi haukkua. Se hyppi, ulvoi ja haukkui patsaalle. Minä nauroin melkein kippurassa. Yritin vähän rauhoittua ja käyttäytyä asiallisesti kuitenkin, ja rauhoittelin Jekkua. Ihan omatoimisesti se sitten lähestyi patsasta, mutta murahti vielä pari kertaa epäilevästi. Minäkin menin patsaan viereen, jolloin Jekku tuli ja nousi seisomaan patsaan jalustaa vasten ja haistoi patsaan jalkoja. Sen jälkeen saatoimme jatkaa matkaa. Että sellaista patsastelua tänään.


En ihan äkkietsimällä löytänyt arkistoista kuvaa, jossa olisi Jekku ja patsas, joten tämä "perhepotretti" kelvatkoot tämän postauksen kuvitukseksi.

Askeleen edellä

Olen huomannut, että koiran kanssa pitää itse olla aina askeleen edellä. Voi olla, että terävämpi koiranomistaja olisi havainnut tämän suurinpiirtein heti, mutta minulla siihen näköjään meni reilu vuosi. Huoh. Tämä pätee niin agilityyn kuin jokapäiväiseen elämäänkin.

Lenkeillä pitää (lähes) koko ajan tarkkailla koiraa, sen askeleita ja menemisiä: ei kai kadulla tai ruohikossa ole lasinsiruja tai ruoan tähteitä. Monesti on käynyt niin, että omat ajatukseni ovat olleet muualla, ja Jekku on saalistanut itselleen jonkin aarteen. Kerran sillä oli suussaan linnunraato, kerran tutti, kerran jäätelötötterö. Mies on yrittänyt tolkuttaa päähäni, että pitää koko ajan katsoa, minne Jekku menee tai mitä se tekee. Nykyään osaan jo aavistaa suuren saaliin olevan odottamassa, kun Jekku selkeästi saa jonkin vainun ja alkaa kuono maata viistäen viipottaa minne sattuu. Toisinaan se on saaliineen niin salamannopea, että mitään ei ehdi tehdä. Onneksi tähän asti suuret saaliit ovat olleet pizzan reunoja, tai kebabsämpylää. Pitäisi olla tarkkana, sillä aina välillä uutisoidaan, miten jostakin on löytynyt myrkytettyjä lihapullia tms. kammotuksia.

Tuo askeleen edellä pätee myös agilityssa, olen huomannut. Siinäkin pitää ennakoida ja olla itse tarkkana. Jos ei ajoissa ohjeista koiraa, se menee minne sattuu. Eilen oli taas ihan onnistunut ja mukava kerta. Nyt huomasi selkeästi, miten kova hinku Jekulla oli radalle. Se ei olisi mitenkään malttanut olla paikoilaan, vaan olisi heti pitänyt päästä hyppäämään.

Ensin harjoittelimme taas valssia. Voi tuska, miten se voi olla niin vaikeaa?! Miten minä en vaan tajua?! Tein kuivaharjoittelua pari kertaa, mutta kun otin Jekun liikkeeseen mukaan, minulla tuntui olevan kaksi vasenta kättä ja kaksi oikeaa jalkaa. Teimme ensin pelkästään siivekkeiden läpi, mutta sitten kun otettiin rimat mukaan, homma onnistui vähän paremmin.

Valssaustuskan jälkeen otettiin eteen lähettämistä esteillä. Ensin otettiin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen esteen takaa. Ohjaaja piti namikippoa, kun minä ohjasin Jekun lähtemään. Se irtosi todella hienosti esteille! Jee! Lopuksi otettiin putki ja siitä kolme estettä. Jekku lähti hienosti putkeen ja siitä ekalle esteelle, mutta sen jälkeen se haahuili sivuun haistelemaan jotakin. Kun kutsuin sitä, se tuli vielä loput kaksi estettä. Ihan lopuksi otettiin sitten niin, että yksi este ja siitä putki. Senkin Jekku suoritti hienosti. Ihanaa, kun kerta kerralta huomaa lisää edistystä! Voi, kun minäkin oppisin samaa tahtia Jekun kanssa!

Sokerista tehty

Välillä, tai useinkin sateella, tuntuu, että Jekku on tehty sokerista. Se ei tykkää, ei niin ollenkaan kävellä sateella. Eniten sitä tuntuu harmittavan, kun silmiin menee vettä. Näkisittepä, kun se luimistelee korviaan, seisoo niska kyyryssä, siristelee silmiään ja katsoo minua sen näköisenä, että "en varmana tule enää askeltakaan". Mikäs minun olisi siinä kävellessä, kun on Hai-saappaat ja uusi takki. Sateen kestävät housutkin tarvitsisin, mutta toisaalta, enpä tiedä, paljonko niille on käyttöä, kun Jekku ei sateella kulje korttelia pidempää matkaa.

Agilityn teematunti 8.8.

Viikko sitten osallistuimme agilityn teemakurssille, tai itse miellän kurssin joksikin pidemmäksi pätkäksi, joka koostuu useasta kerrasta. Tämä viimeviikkoinen oli vain se yksi tunti, joten siksi käytän ilmausta "teematunti". No, joka tapauksessa, sellaiselle tunnille osallistuimme. Sen aiheena oli motivointi ja palkkaus, ja ohjaajana toimi Tiina Jaakkola.

Oli kyllä oikein hyödyllistä! Vaikka sen on tiennytkin, että oikea-aikainen palkkaus on ensiarvoisen tärkeää, ei pienestä kertauksesta silti haittaakaan ole. Tuolle teematunnille osallistui kuusi koirakkoa, ja teematunti kesti 1,5 tuntia, joten siinä ehdittiin ihan kivasti tehdä kaikkea. Ehkä itselleni tärkeimpiä mieleen jääneitä ajatuksia oli, että koira pitää palkita liikkeen suuntaan. Ei siis niin, että itse pysähdyn ja tungen namia suuhun samalla pysäyttäen koiran. Niin, näinhän se on, noin tehdessä koko liike pysähtyy. Palkka pitäisi siis antaa mahdollisuuksien mukaan vauhdissa ja vaikka jalan vierestä. Itse olen tainnut sortua siihen, että käännyn Jekkua kohti ja palkkaan. Nyt otimme sarjan, jossa putkesta mentiin esteelle ja siitä toiseen putkeen, ja tämän jälkeen minä juoksin eteenpäin ja palkkasin Jekun vasta kun se ennätti perääni. Ja kas, vauhti kasvoi aivan uusiin lukemiin! Jee!

Pitäisi myös ehkä enemmän käyttää namialustaa, jotta Jekun saisi irtoamaan paremmin eteenpäin. Lelukin olisi yksi palkitsemis- ja motivointikeino, mutta Jekku ei niistä niin kovasti kuitenkaan välitä. Toisaalta yksi teematunnin opetuksista oli se, että jokaiselle koiralle pitäisi löytää juuri sille sopiva palkkausmuoto. Jekulla se lienee namit, perso kun on.

Elonäyttely, EH

Tänään oli vuorossa Turun Elonäyttely. Ilma suosi, sillä oli aurinkoista, mutta ei liian kuuma. Schipperkejä oli kaiken kaikkiaan 16, joista Jekun kanssa junnuissa kolme. Jekku sai tulokseksi EH:n, joka on siis ihan, tai oikeastaan erittäin, hyvä. Tässäpä arvostelu:

13.8.2011 Turun Elonäyttely, tuomari Gunnel Holm:
Hyvän tyyppinen, korvat hieman liian lähellä toisiaan. Hyvä purenta. Liian suora ylälinja. Hyvät takakulmaukset. Saisi liikkua paremmin edestä.

Eli ihan sinänsä hyvä arvostelu. En tiedä, mitä noiden liikkeiden kanssa pitäisi tehdä, sillä niistä huomautettiin viimeksikin. Viimeksi sain kehotuksen luopua valjaista ja treenata liikkumista pyörällä. Nyt hankin sitten ihan tavallisen pannan, josko siitä olisi vähän jotain apua. Mielestäni Jekku ei tällä kertaa oikein esiintynyt edukseen, tai ainakin Pöytyällä se esiintyi nätimmin. Nyt se ei olisi malttanut seistä paikoillaan ja liikkuminenkin oli hieman jähmeää. Mielenkiintoisinta on, että ensi viikolla menemme näyttelyyn Nokialle, missä on sama tuomari. Saa nähdä, mikä on lopputulos viikon päästä.

Hätä keinot keksii...

...ja (alati) nälkäinen schipperke keinot päästä ruoan luo. Pennusta asti on ollut erittäin näkyvästi tiedossa, että Jekku on ruoan perään (kuten kuulemma myös äitinsä Iita). Tuo persous ruoalle ei ole pentuajoista minnekään kadonnut, päinvastoin. Aina, kun jääkaapin ovi käy, Jekku valpastuu. Ja ei, sille ei ole annettu ruokaa pöydästä, eikä jääkaapista. Se vaan on osannut kerjätä alusta alkaen.

Kun ruokaa ei heru kuin kahdesti päivässä, eli pientä koiraraukkaa pidetään selkeästi nälässä, pitää keksiä itse keinot hankkia ravintoa lisää. Erään kerran olimme äitini luona, söimme pizzaa ja jätimme pizzalaatikot keittiön pöydälle. Itse menimme olohuoneeseen, kun keittiöstä alkoi kuulua outoja ääniä. Hiippailimme ovelle katsomaan. Jekku yritti ensin päästä käsiksi pizzalaatikoihin hyppäämällä. Ei kyllä paljoa puuttunut, ettei se olisi päässyt hyppäämään pöydälle, mutta ihan ei ponnistusvoima (onneksi) riittänyt. Ja kun ruokaan ei hyppäämällä päässyt käsiksi, piti keksiä jotakin muuta. Näppäränä poikana Jekku tarttui pöytäliinan reunaan ja kiskaisi! Tässä kohtaa menin hätiin, kielsin, siirsin pöytäliinan paikoilleen ja poistuin takavasemmalle. Ei kulunut kauaakaan, kun Jekku yritti taas nykiä liinaa pois pöydältä. Kielto, poistuminen, ärinää, Jekku kiinni pöytäliinassa, kielto... Tätä olisi varmaan jatkunut ties kuinka pitkään, ellemme olisi todenneet parhaaksi siirtää pizzalaatikoita pois ärsyttämästä.

Tänään olimme taas äitini luona, kun pari sukulaista tuli kyläilemään. Tarjolla oli mm. mustikkapiirakkaa. Vieraiden lähtiessä menimme ovelle saattelemaan. Vähän ihmetytti, miksei Jekku tullut. Joko arvaatte? Kun lähdin etsimään, Jekku löytyi ruokahuoneen pöydältä! Se oli vetänyt mustikkapiirakat parempaan talteen. Tuolit oli kaikki asianmukaisesti työnnetty pöydän alle, mutta siitä huolimatta Jekku oli taiteillut tiensä pöydälle! Argh! Vaikka pitäisi torua ja kieltää, noissa tilanteissa en ainakaan itse voi muuta kuin nauraa...

Hiuksissa hiekkaa

Eilen oli hiekkaa kyllä hiuksissa asti, kun kävimme koirien uimarannalla Jekun ja lapinkoira Vincentin kanssa. Jekkuhan ei liiemmin vedestä välitä, mutta ajattelin josko se nyt menisi perässä, kun kaveri menee edellä. Jekku kyllä kahlaili ihan reippaasti, mutta pysähtyi siihen kohtaan, kun maha kastui. Sen jälkeen se ei tullut, vaikka miten makupalalla houkutteli. En tiedä, mikä fiksaatio minulla on saada Jekku uimaan, jotenkin se olisi vain niin kivaa. Mutta eipä sen nyt niin väliä. Jekku tosin kahlaili ihan mielellään ja meni ihan oma-aloitteisestikin veteen.

Ehdottomasti kivointa oli kuitenkin yleinen riehuminen ja riekkuminen Vincentin kanssa. Hiekka siis lensi, kun pojat painelivat menemään pisin pitkin rantaa. Välillä jo hirvitti, kun koirat leikin tohinassa päätyivät kivikkoon, mutta ilman vammoja onneksi vältyttiin.

Ennen uimareissua kävimme Miehen vanhempien luona, jossa Jekku puolestaan paini Mustin kanssa. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Mustikin tuntui nuortuvan silmissä, kun se juoksenteli Jekun kanssa.

Kaikkien päivän aktiviteettien jälkeen Jekku oli aivan reporankana koko illan. Ihan mukavaa vaihtelua. Koska Jekku nukkui illan, jäi viimeinen iltapissatus tavallista myöhemmäksi. Satoi kaatamalla, mutta päätimme Miehen kanssa molemmat lähteä käymään ulkona. Pääsinpä testaamaan uuden takkinikin, ja hyvin toimi! Kumisaappaat jalassa me hypimme lätäköissä kuin lapset. Jekku katsoi meitä vähän hitaasti, eikä selvästikään nauttinut sateesta samalla tavoin kuin me.

Maasta se pienikin ponnistaa

Ja korkealle ponnistaakin. Jekku voi hyppiä vaikka paikoillaan ponnaten todella korkealle. Tänään päiväkävelyllä kävelimme erään huoltamon ohi. Huoltamon pihan erottaa jalkakäytävästä sellainen betoninen aita, jonka korkeutta en nyt kovin tarkkaan osaa arvioida. Juuri siinä kohdalla ollessamme pihalla olevassa autossa alkoi haukkua äänestä päätellen iso koira. Käännyin katsomaan ja huomasin eräässä autossa olevan ison tanskandogin. Jekkukin kuulu haukun ja nousi takajaloilleen aitaa vasten. Sen etutassut ylettyivät juuri ja juuri aidan päälle ja sen kuono kurkisti vähän aidan yli. Ja ennen kuin huomasinkaan, Jekku oli ponnistanut itsensä siitä maasta paikoiltaan tuon aidan päälle! Takajalat jäivät vähän roikkumaan aidan yli, mutta sinnikkäästi se nekin sai hilattua aidan yli. Ihmiset huoltamon pihalla katsoivat naureskellen. En antanut Jekun hypätä aidalta alas, vaikka olisi se sen varmasti tehnytkin. Erään toisenkin kerran Jekku yllätti minut hypyllään. Se hyppäsi Sibeliusmuseon niin ikään betonisen, ehkä vielä aavistuksen korkeammankin aidan yli, kun se sai jonkun vainun ja minun huomioni oli taas kiinnittynyt johonkin muuhun. Tuntui vain nykyäisy hihnassa, ja Jekku löytyi aidan toiselta puolelta. On se kyllä ihmeellinen pomppija.

Terapiakoira?

Olimme taas eräänä lämpimänä iltana kesän suosikiksemme muodostuneella terassilla, Puutorin vessassa. Onhan paikassa koirille pöytiintarjoilu. Jekku käyttäytyi itseään ja rotuominaisuuksiaan vastaisesti: se oli kaikkien kaveri! Eniten se tuntui ihastuvan paikan järjestyksenvalvojaan, jota seurasi tarkasti katseellaan. Välillä järkkäri tuli Jekun luo ja kyykistyi silittämään. Jekku oikein hakeutui tämän jalkoihin. Naapuripöydässä oli pari miestä, joista toisen Jekku niin ikään otti omakseen. Se hakeutui koko ajan miehen jalkojen juureen istumaan. Toinen pöydässä ollut mies ei Jekusta tuntunut niin kiinnostavalta. Välillä Jekku hypähti syliini ja välillä se taas istuskeli maassa. Useat ihmiset kävivät sitä tervehtimässä ja Jekku jaksoi olla ystävällinen kaikille. Hämmentävää. Ei se yleensä nykyään vieraista ihmisistä välitä, kuten rodulle tyypillistä on.

Kerran olin itse kiinnittänyt huomioni johonkin muuhun, kun Jekku nykäisi. Kun käännyin katsomaan, löysin Jekun erään naisen hameenhelmoista. Onneksi häntä ei haitannut Jekun lähentely. Nainen ihasteli Jekkua ja sen käytöstä ja kysyi, olemmeko harrastaneet terapiakoiratoimintaa? Totesin, että ei kyllä ole käynyt ajatuksissakaan. Hänen mielestään Jekku sopisi niin hyvin terapiakoiraksi, vai sanotaanko niitä kaverikoiriksi, jotka käyvät esimerkiksi vanhainkodeissa tervehtimässä vanhuksia. Olisihan tuollainen kivaa, mutta en usko, että Jekusta normaalisti siihen olisi. Nyt oli kuitenkin mukavaa, kun Jekku oli niin avoin ja ystävällinen kaikille. En tiedä yhtään, mistä tuuli, mutta ei se sen jälkeen taas niin innostunut muista ole ollut.

Uusia esteitä

Tänään olimme taas agilityssä, viidettä kertaa vissiin. Mukana oli myös hovikuvaajamme, joten yritän linkittää tähän joitakin kuvia. Tällä kerralla kokeilimme paria uuttakin estettä: pussia ja puomia.

Aloitimme hyppysarjalla: kaksi estettä ja putki. Jekku tuli hienosti hypyt, mutta epäröi vähän putkea. Meni se senkin sitten lopulta läpi. Positiivista oli se, että se ei väistänyt toista estettä, vaan hyppäsi molemmat reippaasti.

Sitten oli vuorossa uutena esteenä pussi. Ohjaaja piti pussin suuta auki, ja minä ohjasin Jekun pussiin. Ensin se vähän epäröi, mutta meni lopulta. Otimme pari toistoa, ja Jekku meni ihan reippaasti läpi. Joka kerralla ohjaaja tosin piti sitä pussia auki, eli kertaakaan Jekku ei mennyt niin, että sen olisi pitänyt varsinaisesti työntyä pussin läpi. Mutta ehtiihän tuota.

Seuraavaksi kokeilimme puomia. Jekku oli oma-aloitteinen ja kiipesi puomille ennen kuin ehdin käskeä mitään. Tämä ensimmäinen kerta tosin päättyi siihen, että Jekku hyppäsi alastulossa liian aikaisin pois. Otimme pari kertaa uudelleen niin, että pidin hihnaa vähän tiukemmalla. Todella reippaasti Jekku puomin meni. Täytyy vaan kiinnittää huomiota siihen, ettei se tule siitä liian aikaisin pois. Hienoa kuitenkin, ettei se epäröinyt sitä.

Tämän jälkeen otimme taas hyppysarjan: kolme estettä ja putki. Olen jotenkin todella tyytyväinen siihen, että nyt Jekku seurasi ohjaustani ja hyppäsi kaikki esteet, eikä kiertänyt niitä. Putken suulla se taas vähän epäröi, mutta kun otimme vähän vauhtia, se tuli hienosti läpi. Tämän kerran edistysaskel on siis hyppysarjat. Jossain vaiheessa jo pelkäsin, ettei tästä tule mitään, jos Jekku ei hyppää kuin yhden esteen ja tulee sen jälkeen vain minun perässäni ohi.

Aika paljon yhdessä tunnissa loppujen lopuksi ehtii. Tällä kerralla tosin koirakkoja oli vähän. Ohjaajia oli kaksi, joista toinen otti ensikertalaiset ja toinen muutaman kerran jo käyneet. Meitä oli molemmissa ryhmissä kolme koirakkoa. Vielä ehdimme ottaa kepit ja A-esteen. Kepit menee ihan ok:sti, mutta taas omassa ohjauksessani töpeksin. Jekku varmaan menisi, jos minä osaisin ohjata. A-esteen ekan kerran epäröinnistä ei ollut tietoakaan, sillä Jekku meni sen todella hienosti ja reippaasti.

Jekku on selkeästi tottunut siihen, että agilityssa käydään Paavon kanssa. Tällä kerralla Paavo ei päässyt, mutta Jekku selvästi odotti sitä. Kun seuraavaan ryhmään tuli musta snautseri, Jekku oli jo ihan tärinöissään, kun se luuli varmaan snautseria Paavoksi. Mikä pettymys.