Aksajekkuilut

Eilen Jekku pääsi taas vähän aksailemaan. Kyseessä oli siis kohdallamme syksyn toiset treenit. Rata oli melkoinen juoksupläjäys, ja olisi ihan hitsisti tehnyt mieli itse päästä kokeilemaan kuntoaan. Annoin kuitenkin kunnian Tanialle.

Tällä kerralla Jekku oli vähän enemmän irti itsestään ja jekkuili menemään ihan kunnolla. En nyt ihan tarkalleen muista, mitä kaikkea se keksi. Ainakin hyppäili esteitä edestakaisin, lipsahti A:lle hypyn sijaan, kääntyi pois putkesta ja sen sellaista. Minua kyllä vähän nauratti. Ihailen kyllä suunnattomasti, miten Tania jaksoi olla iloinen ja kannustava. Luulen, että itseäni olisi alkanut jo ketuttaa jekut, mutta Tania oli kuin ei mitään. Lisäksi ihailen sitä, miten tuo tyttö juoksee, liikkuu ja hallitsee tilansa. Melkein tekisi mieli ulkoistaa Jekun ohjaaminen ihan tykkänään hänelle.

Kyllä Jekku lopulta ihan ansiokkaastikin meni. Hienointa oli ehkä leieröidyt kepit! Itsehän olen kehittänyt keppikammon ja olen ihan todella epävarma niiden kanssa. Tuntuu, että aina pitää ikään kuin yliohjata ne. Taniapa vetäisi kepit niin, että keinu jäi siihen väliin. Ohhoh! Itselle ei olisi ihan heti tullut mieleenkään.

Jekku on ollut kyllä ihan täpinöissään, kun on päässyt treenaamaan ja hallille hengaamaan. Se on ihan elementissään ja haluaa rakastaa kaikkia. Tai sitten se vain on oivaltanut, että söpöilemällä se saa aina kerjättyä kaikilta nameja...

Rally-tokoiloittelua

Niin, miten meidän juttumme jatkuu? No siten, että viime viikolla aloitimme uuden harjoitteluohjelmamme torstaina. Perjantaina Jalo oli jo lähtenyt Miehen kanssa reissuun, kun palasin töistä. Jalo kotiutui Miehen kanssa lauantaina illalla, ja oli niin väsynyttä poikaa, että paineli suoraan makuuhuoneeseen kirjahyllyn alle nukkumaan murahdettuaan Jekulle heit. Sunnuntaina jatkoimme treenejämme, samaten maanantaina aamulla.

Sitten maanantaina oli tämän syksyn viimeiset rally-tokotreenit. En siis jatkanut tuota rentoutusohjelmaa ennen treenejä sitten kuitenkaan. Emmekä juuri olleet rally-tokoakaan ehtineet tekemään.

Paula oli jo etukäteen vähän maininnut, että syksyn viimeisellä kerralla saattaisi olla koonti meidän itse keksimistämme kylteistä. Ja niin oli. Ja voi mahdoton, mitä kylttejä! Piti kantaa koiraa, tehdä kuperkeikka, kieriä (joko koira tai ohjaaja), peruuttaa jalkojen välistä, ja vaikka mitä kaikkea. Rataan tutustuessani hoin vain, että ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan.

Ennen kuin edes lähdin radalle, Paula totesi, että Jalo on huomattavasti rauhallisempi, mitä aiemmin! Wohoo! Totta tosiaan: se ei piippaillut eikä hötkyillyt. Vähän kyllä jännitin, kun radalla oli pari kohtaa, joissa koira piti jättää makaamaan, kun itse meni kauemmas. Ekan tehtävän kohdalla sai itse määritellä etäisyyden. Siinä koira jätettiin siis makaamaan, käveltiin eteenpäin, kumarruttiin ja kutsuttiin koira jalkojen väliin. Hyvin meni. Seuraava oli, meille ehkä, vähän haastavampi: koira jätettiin kyltille makaamaan (kyltti sijaitsi siis jotakuinkin keskellä hallia), käveltiin itse hallin päähän hakemaan suklaakonvehti ja palattiin takaisin koiran luo. Treenikaverit olivat kuitenkin kaikki vanhoja tuttuja, ja ajattelin, että ei Jalo pääse suurta vahinkoa aiheuttamaan, vaikka se siitä karkaisikin. Ja katso: Jalo makasi ihan hievahtamatta, kun minä kävelin hakemaan suklaata ja palasin takaisin sen viereen. Voi valtava!

Yhtenä tehtävänä oli, että koiran olisi pitänyt kierähtää ympäri, siis kyljen kautta. Se oli se tehtävä, jonka tiesin epäonnistuvan. Tiesin, että Jalo paineistuu, jos sitä yrittää saada ohjattua kyljelleen makaamaan, saati siitä ympäri. Koitin pari kertaa, ja sitten vielä Paula tuli yrittämään. Jalo ei muuten ollut oikeastaan moksiskaan, vaikka Paula tuli siihen sen kanssa touhuamaan. Emme lopulta sitten yrittäneet väkisin, vaan jatkoimme rataa ihan maaliin asti.

Olin ihan huikean tyytyväinen. Sain myös Paulalta hyvää palautetta. Samaten yksi treenikaveri, jonka kanssa olemme nyt treenanneet, puolitoista vuottako jo, kommentoi, ettei ole vielä ennen nähnyt Jaloa noin rauhallisena. Että ennen ei olisi tullut kuuloonkaan, että voisin jättää sen ihan pokkana keskelle hallia makaamaan ja marssia itse toiseen päähän.

En oikeastaan voi käsittää, ovatko nuo tekemämme harjoitteet voineet auttaa parissa päivässä? Vai puhalsiko joku muu suotuisa tuuli juuri nyt. Mutta Jalo oli huikea, vaikka näin itse sanonkin. Ihan parhaalta tuntui saada vastaavaa palautetta myös muilta ihmisiltä, etten se ollut vain minä, joka näin kuvittelin.

Kun menimme takaisin ns. omalle paikallemme katselemaan muiden suorituksia, Jalo kävi makaamaan ja oli hieman rentoutuneen oloinen. Aloin silitellä sitä, jolloin se kellahti kyljelleen! Oli pakko hihkua Paulalle hallin toiselle laidalle, että katso! (Tuli kyllä kommenttia, että olenko antanut Jalolle Diapamia :D {uh, nyt oli ihan pakko tyrkätä tähän hymiö, uh} )

Niin, en siis edelleenkään tiedä, miten tässä näin kävi. Jalo toimi paremmin kuin koskaan ja oli rauhallisempi, mitä ikinä milloinkaan. Tuli ainakin älyttömästi lisää motivaatiota jatkaa noita saamiamme harjoitteita! Ikävintä tässä on, että tämä oli syksyn viimeinen rally-toko, enkä nyt ilmeisesti pääse enää keväällä jatkamaan... On ollut ilo treenata Paulan opissa! Mutta josko vaikka taas ensi syksynä voisimme palata Paulan vakioryhmään. Rally-tokoa en tokikaan aio unohtaa tai jättää tässä välilläkään. Tavoitteena on myös päästä kisaamaan kevään aikana. Nyt taas alkaa olla sellainen olo, että se voisi olla ihan realistinenkin tavoite.

Ongelmakoira?

Ensin ajattelin, että en kirjoittaisi tästä aiheesta täällä. Sitten mietin, että miksi en. Olenhan täällä kirjoittanut kaikkea mahdollista koiriin liittyvää. Nimittäin, Jalon käytös on viime aikoina ollut vähän, no, jopa ongelmallista.

Jalohan oli pentuna arka vieraita kohtaan, varsinkin, kun sen ensimmäiset kokemukset vieraista ihmisistä täällä meillä oli ikäviä (lienen kirjoittanut silloin siitä tädistä, joka väkisin tunki Jaloa silittämään). Myöhemmin varsinainen arkuus kyllä karisi, mutta ei Jalo ole oikein koskaan vieraista välittänyt. Välillä se on kyllä antanut tuntemattomienkin ihmisten silittää sitä, mistä olen ollut todella iloinen.

Ongelmat alkoivat loppukesästä, suunnilleen. En tiedä, mistä johtuen. Ehkä siksi, kun vietimme suuren osan kesästä Miehen vanhempien tiluksilla, emmekä juuri nähneet muita, lauman ulkopuolisia, ihmisiä. Jalo saattoi kadulla haluta mennä katsomaan jotain ihmistä, mutta jos tämä ojensi kätensä Jalolle haisteltavaksi, Jalo alkoi muristen haukkua. Se ei kyllä koskaan hyökännyt, vaan vetäytyi haukkuen kauemmas. Tuttujen ihmisten kanssa tätä ongelmaa ei siis ole koskaan ollut.

Sitten ikään kuin viimeinen niitti tuli, kun olimme taas Miehen äidin luona, ja sinne tuli vieraita miehiä, siis Jalolle vieraita. Yhteen heistä Jalo ei reagoinut, mutta yhtä kohti Jalo hyökki ja pelkäsin, että se vielä nappaa miestä lahkeesta. Kolmannen miehen saapuessa otin Jalon sohvalle ja pyysin, ettei sitä lähestyttäisi. Tuo tyyppi kuitenkin väen väkisin halusi tulla Jaloa katsomaan ja ojensi kätensä, jolloin Jalo taas hyöki kohti.

Olin hetkellisesti ihan hajalla: olenko minä kasvattanut koirastani ongelmakoiran? Selailin netin syövereitä, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Niinpä päätin varata Paula Speeriltä, eli rally-tokokouluttajaltamme, konsultointiajan. Hän kun on myös ongelmakoirakouluttaja. Saimmekin onneksi ajan nopeasti.

Helpotuksekseni Jaloa ei leimattu kaistapäiseksi ja aggressiiviseksi ongelmakoiraksi. Ihan lohdullisia olivat myös sanat, että tuohan on mudille melko rotutyypillistäkin käytöstä. No, niin on. Paula kartoitti tarkkaan elinolojamme, rutiinejamme, liikuntaa, ravintoa, treeniä ja leikkiä.

Niin sanotuksi tuomioksi tuli, että Jalo on temperamenttinen, mutta herkkä ja se stressaantuu helposti. Paula on nähnyt Jaloa kuitenkin nyt puolentoista vuoden ajan treeneissäkin, joten hän on huomannut, että Jalo on vähän rauhaton. Kuulemma jos koiran stressitaso nousee, sillä kestää kolmesta kahdeksaan päivään palautua siitä. Voi apua! Tuohan on sitten ollut stressissä koko ajan melkeinpä! Enkä tätä ollut tyhmänä tajunnut: leikkiminen vain lisää ja nostattaa sen kierroksia! Yhdeksi ohjeeksi tuli, että leikkiminen, siis lelujen retuuttaminen ja heittely tulisi lopettaa. Ja sitä heittelyähän minä olen päivät pitkät tässä tehnyt, kun en muutakaan oikein ole voinut.

Näin jälkikäteen ongelmat, tai niiden tietynlaisen kärjistymisen, voi aika hyvin ajoittaa loppukesään ja tähän syksyyn, kun itse olen ollut puolikuntoinen, enkä ole kunnolla pystynyt mitään touhuamaan. Oli kuitenkin kiva kuulla, että noin normaalielämässä lenkkimme ovat riittäviä. Sen sijaan aktivointia, siis ihan sellaista, missä koira käyttää päätään, saisi ja pitäisi olla enemmän. Saimme myös kotiohjeiksi sellaisen rentoutusohjelman. Se kestää 14 päivää ja joka päivälle on 25 tehtävää. Niitä ei pidä tehdä putkeen, vaan ripotellen pitkin päivää. Tarkoituksena on, että koira joutuu keskittymään. Ja jotta se voi keskittyä, sen pitää olla rauhallinen.

Totesimme myös, että Jalo on erityisen herkkä minun mielialoilleni. Vaikka minä hermostuisin ja jännittyisin, minun pitää ensin huijata omia aivojani ja sitä kautta Jaloa. Luultavaa on myös se, että Jalo vaistoaa vieraista ihmisistä, ketkä ovat rentoja ja ketkä jännittyneitä. Useimmat ehkä ovat jännittyneitä vieraan koiran kohdatessaan, jolloin Jalokin reagoi överisti. Totesinkin, että olemme nyt syksyn aikana kuitenkin tavanneet pari vieraampaa ihmistä, jotka kuitenkin ovat koiran kanssa osanneet käyttäytyä, eikä mitään ongelmaa ole ollut. Se on pienestä kiinni näemmä.

Paulalla oli paikalla koiranomiopiskelijoita, joten yhteensä viiden hengen testiryhmä pääsi testaamaan Jalon käytöstä. Ensin Paula syötti Jalolle nameja ja pyysi sitten istumaan. Ja hohoo, Jalo totteli Paulaa! Se meni Paulan käskystä myös maahan. Myös kaikki muut saivat namittaa Jaloa, tai siis Jalo söi nameja ja oli ystävällinen. Kukaan ei kuitenkaan yrittänyt Jaloa silittää. Paula totesikin, että esimerkiksi lenkillä minun ei tarvitse päästää ketään vierasta ihmistä Jalon iholle, kun se siitä on niin vastenmielistä. Samaten jos meille tulee vieraita (mitä ei kyllä juurikaan tapahdu), koirat voisivat olla erillään, mutta niin, että näkevät ihmiset. Vieraita pyydetään olemaan ottamatta kontaktia koiriin, mutta he voisivat tuoda pojille jotkin spesiaaliherkut. Näin vieraista saataisiin edes vähän mukavampia. En nyt tiedä, pitäisikö tässä alkaa ihan sosiaaliseksi ja kutsua vaikka kavereita kylään!

Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi hyvä mieli. En tiedä, liioittelinko, kun hain heti apua. Toisaalta parempi kai näin, ettei ongelma pääse paisumaan, no, ongelmaksi. Ja sain ainakin todella hyviä ohjeita ja neuvoja. Paulan kanssa on ilo asioida.

Entä mitä sitten tapahtui? Siitä pääsette lukemaan heti seuraavasta postauksesta...

Ahmatti agilityssa

Jekku pääsi eilen pitkästä pitkästä aikaa agilitytreeneihin. Voi sitä pienen koiran riemua! Se oli ihan innoissaan jo kun auto kaarsi hallin pihalle. Tehtiin lämmittelylenkki ja Jekku suorastaan rynni sisälle halliin. Siellä oli paljon uusia ja kiinnostavia hajuja, jotka melkein meinasivat viedä Jekun mennessään. Vähän jännitti, mitä tuleman pitää. Itse en vielä voi juosta hetkeen, mutta Tania ystävällisesti lupautui viemään Jekkua. Oli oikeastaan ihan kiva katsella sivusta, että miten Jekku suoritutuu radasta pitkän tauon jälkeen. Ja hyvinhän tuo suoriutui, kun oli kartturi, joka osasi viedä! Kepit ja keinukin menivät ilman haparointeja. Oi vau. Melkein tekisi mieli jättää Jekku tyystin toisten ohjattavaksi, mutta sittenhän en itse kehittyisi. Ehkä tammikuussa voin itse alkaa ohjata sitä. Kävelin kyllä radan läpi ihan vain vähän palautellakseni ohjauskuvioita mieleen.

Jekku oli kyllä oikein elementissään. Se moikkasi kaikkia kanssatreenaajia iloisesti ja oli heti kerjäämässä nakkia ja juustoa. Omat namit kun olivat ankeita eläinkaupan valmisnameja. Kyllähän nekin toki maistuvat, jos ei muuta ole, mutta ainahan toisten herkut parempia ovat.

Olemme nyt viikonlopun Miehen äidin talossa, kun hän on muualla. Koirilla on siis kiva täällä juoksennella. Koirat nukkuivat aluksi kanssamme yläkerrassa, mutta aamulla päästin pojat ulos ja menin vielä itse hetkeksi torkkumaan. Suljin yläkerran portin, jotta molemmat jäisivät alas (tai siis Jalohan ei omaehtoisesti noita rappuja kulje, eli se piti kantaa mennen tullen). Kun sitten lopulta Miehen kanssa nousimme, hän laittoi kahvia tulemaan ja minä ruokin koirat. Jekku ahmaisi oman ruokansa heti ja yritti sitten hyökiä Jalon kupille. Samaan aikaan olohuoneesta kuului Miehen ihmettelyä, että mitä papereita lattialla oikein on. Noh, kävi siinä sitten ilmi, että Jekku oli jostain löytänyt pienen rasian suklaakonvehteja, jotka se luonnollisesti oli syönyt. (Tai no, emmehän olleet näkemässä, mutta kyllä näissä tapauksissa katseet kääntyvät aina Jekkuun.) Papereita noukkiessamme minä huomasin sohvan vierustalla oksennusläikän, tai paremminkin lammikon. Onneksi Jekku oli siis oksentanut sen, mitä oli syönytkin. Mies tosin totesi, että raja se on Jekullakin: yksi konvehti oli jäänyt!

Minun piti tietysti jakaa tämä kokemus Luupäiden facebooksivulla. Totesin, että on tuossa kyllä yksi ahmattien koiraperhe: Jekun äiti Iita on ollut tiputuksessa suklaaövereiden takia ja Jekun siskoa Staraa on elvytetty, kun se oli meinannut tukehtua lihapullaan. Nyt en kyllä enää voi kuin nauraa asialle. Iltaruoasta Jekku saa lähinnä haaveilla.

Mitä mielessä?

Jos Jekulle esitettäisiin otsikon kysymys, vastaus olisi, että ruokahan se on aina mielessä. Jalon kohdalla tilanne ei olekaan niin yksioikoinen. Voi, kun joskus pääsisi sen pään sisään!

Sain kimmokkeen kirjoittaa tämän tekstin, kun taas illalla seurailin Jalon touhuja. Meillä on olohuoneen nurkassa vanha, tyhjillään oleva akvaario (eikä nyt sivuta sitä, mitä se siinä vielä tyhjänä tekee...). Olen useamman kerran kääntänyt katseeni tietokoneelta ja huomannut, että Jalo on kävellyt ihan akvaarion eteen, seisoo siinä hievahtamatta useita minuutteja ja tuijottaa, saattaapa jopa äristä ja murista jollekin "näkemälleen". Ihan todellisuudessa se saattaa nähdä esimerkiksi tietokoneruudun heijastuksen akvaariolasiin. Mutta en sitten tiedä. Huvittavaa se joka tapauksessa on. Ja voi, miten loukkaantuneesti Jalo minua katsookaan, kun erehdyn nauramaan sille.

Jokunen ilta sitten makuuhuoneesta alkoi kuulua vihaista murinaa. Jekku oli olohuoneessa, joten ainakaan sille Jalo ei murissut. Eikä se ollut ikkunassakaan, joten ei se murissut kenellekään alhaalla kadulla. Oli pakko mennä katsomaan. Jalo seisoi sängyllä ja tuijotti lipaston päällä olevaa tyynyliinaa, joka oli vähän rutussa. Se tyynyliina (ja itse tyynykin) ovat olleet jo tovin siinä, mutta juuri tällä kerralla Jalo ne bongasi. Tyyny on siis joskus ostettu Jekun pediksi, mutta ei se sitä ole käyttänyt. Päätin nyt kuitenkin näyttää tyynyä Jalolle, joka nappasi tyynystä kiinni ja raahasi olohuoneeseen. Tuossa se nyt sitten välillä makoilee puoliksi sen päällä ja jyrsii kulmaa. Löytyipä käyttöä sillekin.

Ja sitten jotain ihan muuta: nimittäin Luupäät ovat taas lisääntyneet! Pimu sai eilen kolme pentua, kaksi poikaa ja tytön. Onnittelut sinne! Kuvia odotellessa...