Pelle Peloton

Jekku on kyllä varsinainen pelle. Toisinaan olen kuvaillut sitä myös sanalla marakatti. Ja onpa se kyllä virallisen nimensäkin veroinen: Elämän Ilo. Niin paljon iloa ja hupia se on meille jo tänä lyhyenä aikana tuottanut ja joka päivä tulee lisää. Nyt se on alkanut kätkeä puruluita; se saattaa kävellä ympäri asuntoa luu suusta törröttäen lähes onnettoman näköisenä, kun hyvää piiloa ei meinaa löytyä. Sohvan tyynyjen alle tai väliin se niitä alkusijoittaa, kunnes siirtää parempaan säilöön. Eilen se haki sängyn alta kavalkadin erilaisia puruluita: ensin kevytkengän kappaleen, jonka se söi, sitten se haki sieltä solmuluun lopun ja söi sen, ja lopuksi vielä siankorvan. Tätä kirjoittaessani se kuljetti solmuluun ensin sohvalta makuuhuoneeseen ja toi sieltä takaisin olohuoneeseen. Nyt se koittaa kätkeä sitä kukkaruukkuun.

Pelotonkin Jekku on: juuri mitään se ei pelkää. Ihmettelin, kun se ei välitä edes linkoavasta pesukoneesta, vaan meni ihmeissään lähemmäs tutkimaan ja nosti etutassunsa tärisevää konetta vasten. Lenkillä se kerran pelästyi tyhjää muovipussia. Sitä se ensin haukkui, mutta kun vein Jekkua lähemmäksi, se huomasi, ettei mitään pelättävää ole ja kävi haistelemassa pussia.

Minullakin alkaa ääni taas kulkea, joten toivottavasti nyt pääsemme jatkamaan koulutusta.

Treffeillä

Keskiviikkona oli taas kuukausittaiset skipitreffit. En tiedä, oliko nyt osallistujaennätys, sillä paikalla oli 17 skipiä ja kaksi muun rotuista. Uutena paikalla oli Paavo, johon olimme tutustuneet koirakoulussa. Vinkkasin Paavon omistajalle näistä treffeistä, joten oli kiva, että he tulivat paikalle. Treffeillä oli sellainen pikkumusta vilinä, etten aina edes tiennyt, missä omani menee. Mutta hauskaa taisi olla. Jekku oli taas ihan väsynyt treffien jälkeen ja nukahti jo autoon.

Samaisena keskiviikkona Jekku täytti puoli vuotta! On se jo iso poika. Tuntuu, että se on näyttelyn jälkeen kasvanut ja muuttanut muotoaan. Ei sitä itse niin tajua, mutta nyt kun näki sen muiden rinnalla. Anitan mielestä Jekku oli kehittynyt ulkonäöllisesti parempaan suuntaan.

Meillä on nyt ollut pitkä tauko koirakoulusta: ensin oli sellaisia keskiviikkoja, jolloin en päässyt paikalle. Kun taas olisin päässyt, koulutusta ei ollut. Sen jälkeen koulutuksen siirtyivät lauantaille, ja taas meni pari lauantaita niin, etten päässyt. No, nyt meinasin, että mennään eikä meinata. Lupasin Paavo-schipperken omistajallekin, että olemme tulossa ja että nähdään koulutuksessa. No, eipä se mennytkään niin. Olen itse niin kipeä, etten voinut kuvitellakaan lähteväni. Olen hieman flunssainen, joka ei ehkä muuten niin haittaisi, mutta ääneni on aivan totaalisesti pois. Koiran käskytys ei siis ihan onnistu. Jo pelkästään kävelyllä on ollut haasteellista, kun ei voi juurikaan komentaa Jekkua. Sille on tullut nyt tavaksi, että se yrittää imuroida maasta suuhunsa kaikkea mahdollista. Ainoa keinoni äännellä on naksuttaa kieltä, joten Jekku on jo tajunnut, että kun naksutan, sen pitää jättää maassa oleva kiehtova objekti rauhaan. Sen jälkeen se saa palkkion. Toivon kuitenkin, että saisin ääneni pian takaisin!