Väsynyt ja onnellinen

Tänään osallistuimme Jekun kanssa toisiin agilitykisoihimme. Olin jotenkin yhtään mitään miettimättä ilmoittanut meidät kaikille kolmelle radalle: hyppärille ja kahdelle agilityradalle. Ekana oli hyppäri, josta napsahtikin heti nolla! Kunnes sitten joku minua valaisi, että LUVIsta yksi saa olla hyppäriltä. Eli tällä nollalla emme varsinaisesti saavuttaneet muuta kuin kolmannen sijan, pokaalin ja ruusukkeen. Mutta olihan sitä jo siinäkin. Ei sitten jatkossa tarvitse ykkösten hyppärille enää mennä. Ja toisaalta on hyvä saada kisakokemusta kuitenkin. Ei se hyppärikään nyt ihan kaunista katseltavaa kaikilta osin ollut, mutta eipä se mitään, tulos kai se on tärkein.

Noin tunnin odottelun jälkeen oli vuorossa agilityrata. Siitä ei jäänyt mieleeni oikein mitään ihmeellistä. Otin kontaktit todella varman päälle, ja vähän sekunteja kuluikin, kun Jekku otti A:n kontaktin sitten ihan tosissaan ja jäi haistelemaan maata. Muistaakseni kovin paljon kimurantteja kohtia ei ollut, ja me vetäisimme tältäkin radalta nollan! Jes! Ja uskomatonta! Pitkään olimme johdossa, kunnes pari koirakkoa kiri ajassa ohitsemme, joten sijoituksemme tälläkin radalla oli kolmas. Niin, ja LUVA tuli kuitenkin plakkariin.

Sitten alkoikin ehkä kertyä vähän paineita, kun takaraivossa takoi, että jos vielä kolmannelta radalta tulisi nolla, saisimme sertin ja menolipun kakkosiin. Olisihan se hienoa, mutta ehkä jo vähän liikaa pyydettyä. Ehkä myös kisaväsymys alkoi painaa (minua). Oma keskittymiseni ei pysynyt kasassa, joten hyllyksi meni jo heti alkupätkällä. Ensinnäkin Jekku vähän varasti lähdössä: se oli noussut ja ottanut muutamia askeleita kohti estettä. Päästin sen kuitenkin tulemaan. Neljännestä putkesta se livahti kepeille, vaikka A:lle olisi pitänyt tulla. Jatkoin rataa. Kepitkin meni plörinäksi. Sikäli harmi, että hienon päivän päätteeksi päällimmäisenä mieleen jäi nyt kuitenkin tämä hyllytetty rata. Mutta ei se mitään.

On kyllä ollut huikea startti meidän kisaurallemme! En voi muuta sanoa. En uskaltanut odottaa tällaista alkua. Nyt pitää pitää pää kylmänä ja jalat maassa. Näköjään aika hyvin menee, kun vain jaksan keskittyä. Ja minä tarvitsen enemmän vauhtia, jotta Jekunkin saisi menemään kovempaa. Nyt sijoituksemme tippui ihan siksi, että vauhtimme on hidas. Osittain se johtuu siitäkin, että otan kepit ja kontaktit aika varman päälle.

                                                    Hieman hämärä kuva päivän sankarista ja saldosta.

Fiilis on nyt vähän sama kuin näyttelyurankin alussa: kotikoira tästä piti tulla, mutta siitä tulikin harrastuskoira. Kiitos Anitalle ihanasta Jekusta! Tuossa on kyllä mahtava kisakumppani!

Jalompi vuosi

Jo eilen muistelin Facebookissa, miten vuosi sitten hiihtolomani ensimmäisenä päivänä ajelimme Ilmajoelle ja palasimme Turkuun mukanamme pienen pieni mudinpentu. Tänään siitä on sitten päivälleen vuosi. Tuo vuodentakainen hiitolomani kului, yhtään valehtelematta, lähinnä lattialla istuskellessa ja koirien touhuja katsellessa.

Vuoteen on toisaalta mahtunut paljon, toisaalta jäänyt puuttumaankin jotain. Lähinnä nuo puutteet ovat itsestäni johtuvia, kun tuntuu, että en ole saanut opetettua tässä ajassa Jalolle tarpeeksi esimerkiksi tokoliikkeitä. Mutta hei, väliäkö sen! Se on ihan kiva koirakansalainen kuitenkin! Ja se on vasta vuoden ja rapiat, ei sen vielä, minusta, tarvitsekaan osata ihan kaikkea. Toisaalta tämä tuntuu vähän selittelyltä, kun minä itse en ole saanut irti tarpeeksi. Mutta ei se mitään. Nyt on aikomuksena keväällä panostaa tokoon ja jos vähän agilityynkin.

Hetkeäkään en todellakaan kadu tätä rotuvalintaa. Jalo on ollut mitä ihanin tyyppi ja on sitä yhä!

Tällainen se oli:

18.2.2013

Ja tällainen siitä on tullut:

18.2.2014

Rakkaudesta ruokaan?

On hämmentävää, miten taloudessamme voi olla ruokatottumuksiltaan kaksi niin täysin erilaista koiraa, oikein toistensa ääripäät. Jekkuhan on aina ollut ahne ja se varmaan söisi itsensä hengiltä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus. Jalo puolestaan ei ole koskaan syönyt erityisen ahnaasti, mutta nyt siitä on tullut niin nirso, että tuntuu, että se ei syö edes henkensä pitimiksi. En tiedä, pitäisikö siitä oikeastaan alkaa jo huolestua pikkuhiljaa...

Jekku on aina syönyt kuivamuonaa. Aluksi ekat vuodet annoimme First Choise -merkkistä ruokaa, jota ostin kasvattajan kautta. Se sopi hyvin ja Jekku voi mainiosti. Jalon tultua taloon ja sen kasvettua ruokamääränkin kasvaessa siirryimme antamaan Jekullekin samaa ruokaa kuin Jalolle. Tällöin ruokavalioon tuli osaksi myös jauheliha. Syötimme vajaan pussin Jahti&Vahtia, mutta se ei tuntunut oikein uppoavan. Se oli kooltaankin kovin suurta, joten se ei Jekulle niin passannut. Sitten marssin lähieläinkauppaamme ja pyysin apua. Myyjä suositteli Nutroa, joten sillä on menty nyt jokunen tovi. Olen välillä ostanut lammas-riisiä, välillä kanaa. Edelleen Jekulle maistuu. Jalolle ei.

Aiemmin Jalo on sentään syönyt, vaikkakaan ei kovin innostuneesti. Nyt viimeiset pari viikkoa on ollut todella nihkeää syömisen suhteen. Se on saattanut pyöritellä nappuloita kupissa varmaan viisi minuuttia ennen kuin on saanut satsin alas. Välillä se vain kääntyy kupilta pois, joten olen nostanut kupin ylös. Jekkuhan olisi valmis avustamaan Jalon kupin tyhjentämisessä, mutta sitä ei sallita.

Olen sotkenut ruokaan myös jauhelihaa, milloin minkäkin eläimen. Viimeksi kokeilin naudan mahaa. Jalo nyppii lihat kyllä sieltä nappuloiden seasta pois. Nyt parina päivänä tilanne on ollut se, että Jalo ei syö, ei kertakaikkiaan. Alan olla huolissani ja epätoivoinen. Tuo on niin laiha jo valmiiksi, että sen pitäisi kyllä ravintoa saada. En oikein usko sen olevan kipeäkään, kun se on muuten ihan pirteä ja makupalat kyllä maistuvat.

Mudeilla ilmeisesti on jonkin verran nirsoilua ihan yleisestikin. Kun kysyin muilta mudisteilta, joku suositteli raakaruokaa. Olen jo pitkään pohtinut Jekunkin kohdalla, että pitäisikö barffausta koittaa. Jotenkin olen vain niin mukavuudenhaluinen, että tuntuu helpommalta tuupata eteen kuivaruokaa. Tai nykyäänhän toki on tarjolla valmiita annospaloja barffiruokaakin, mutta säilytystilamme ja rahavaramme ovat rajalliset. Jekun kokoisella koiralla on sikäli sama, mitä syöttää, mutta Jalo syö jo huomattavasti enemmän.

Eilen päätin sitten kuitenkin, että jos ryhtyisi antamaan Jalolle ainakin raakaruokaa. Taas marssimme lähieläinkauppaamme, josta saa valmiita pakasteaterioita. 800 gramman pötköön on sotkettu kaikki koiralle tarpeellinen. Päätimme oikein ostaa fasaania, kuninkaiden ruokaa. Vähän ehkä herätti hilpeyttä Miehessä ja minussa, että annamme koirallemme hienompaa lihaa kuin itse koskaan syömme.

Aamulla koitti sitten hetki, kun Jalo sai eteensä ihan oikein fasaania. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Päädyin nauramaan ja soittamaan äidilleni "et ikinä usko" -puhelun. Ekan suupalan Jalo lähes yökkäsi takaisin kuppiin. Sen jälkeen se otti pienen pienen pienen palan lihaa, sylki sen lattialle... ja kävi kierimään sen päälle! Sillä välin kun minä olin hakemassa puhelinta, oli keittiön lattialle siroteltu lihaa oikein enemmänkin. Jalo asetteli itseään huolellisesti lihojen päälle makaamaan. Ja lopulta se sai ne syötyä. Tai siis osan. Kun aikaa oli taas kulunut 10 minuuttia, otin kupin pois ja lähdimme ulos. Ulkoilun jälkeen Jalo sitten hitaasti söi ruokansa loppuun.

Seuraavaksi yritän sitä, että motivoin Jaloa syömään antamalla sille jonkun käskyn. En tiedä, voi olla, että itse teen tästä nyt turhan ison numeron. Ei kai koira nälkään itseään tapa, eli kai se syö sitten lopulta, kun nälkä kasvaa tarpeeksi suureksi. Ja ehkä me suuntaamme lääkäriin, jos tämä ei tästä ala muuttua.

Mudien kokoontumisajot

Sunnuntaina oli eka kerta mudien tottistelua Tuulissuolla. Yksi Turun seudun mudisteista on ystävällisesti varannut meille hallivuoron kevääksi, joten pääsemme mudiporukalla kokoontumaan yhteen, treenaamaan ja saamaan vertaistukea. Itse olen ainakin kokenut tärkeäksi, niin Jekun kuin Jalonkin kohdalla, että pääsen vaihtamaan kokemuksia muiden samaan rotuun haksahtaneiden kanssa. Lisäksi on kiva nähdä samaa rotua olevia lajikumppaneita. Jekun kohdalla tätä tarkoitusta palvelevat varsinkin schipperketreffit, Jalon kohdalla nyt nämä alkavat tottikset.

Meillä ei ole siis varsinaisesti ohjaajaa tai kouluttajaa, vaan jokainen saa omalla vuorollaan treenata tasonsa mukaan mitä haluaa. Toki apua saa kokeneemmilta. Odotteluajan koin myös hyödylliseksi sikäli, että Jalo sai vähän kaveerata siskonsa Rauhan kanssa ja oppi olemaan aloillaan häiriöstä huolimatta. Tätä jälkimmäistä on tullut tosin treenattua jo Tuijan tokotreeneissäkin.

Tällä kerralla tein Jalon kanssa lähinnä seuraamista. Ongelmana on ollut se, että kotona saamme tehtyä vain melko lyhyitä pätkiä. Nyt pääsi menemään ihan hallin pituudelta. Otimmepa vähän juoksuaskeleitakin. Seuruu toimi yllättävän kivasti.

Toisena ajatuksenani oli treenata maahan menoa ja varsinkin sitä, miten sen saisi napakammaksi. Sain muilta paikalla olleilta hyviä vinkkejä, mm. sen, että tekisin suoraan seisomasta maahan, en istumisen kautta (tai siis käskisin Jaloa tekemään...) ja että oma käskyni olisi napakka ja että auttaisin kädellä sitä. Eli ottaisin vähän nyt taaksepäin koko hommaa.

Tässä kuvassa treenattavana juuri tuo maahan meno. Nala paheksuu taustaulla, kun nuoriso on tullut riekkumaan. Paikalla oli siis peräti neljä suunnilleen saman ikäistä mudia. Oli kyllä kivaa! Sitten päivän päätteeksi ja vielä eilisen ratoksi Jalo pääsi peuhaamaan Romun kanssa. Voin kertoa, että eilen oli kotona hyvin hiljaista mudia...

Seuraavaa muditottista odotellessa siis. Kuvista (ja järjestelyistä) kiitos Eeva-Stiina "Iitu" Hatakalle!

Tauko tekee terää, vol. 2

Oho, onpas nyt aktiivisen tammikuun jälkeen tullut vähän taukoa niin kirjoittelusta kuin muustakin tekemisestä. Viime viikko oli siis osaltamme hiljainen ja rauhallinen. Tällä viikolla olemme taas aktivoituneet. Maanantaina olin Jekun kanssa rally-tokossa, tällä kerralla alo-avo -luokan kurssilla, jossa ei enää opetella kylttejä, vaan tehdään jo ihan kunnollista rataa. Siellä lomassa toki tulee uusiakin juttuja, mutta ei enää mitään sellaista, mitä pitäisi jäädä hinkkaamaan.

Jekku tekee todella iloisesti, mutta sen takapää on, Tuijan sanoin, kovin kevyt. Se kyllä tulee sivulle, mutta ei meinaa pysyä istumassa, vaan heti palkkaamisen jälkeen tuppaa nousemaan. Tätä pitäisi siis vähän kuuriluontoisesti treenata. Seuraaminen on parantunut mielestäni ihan kivasti. Keksin, että pidän remmin oikeassa kädessä ja namit vasemmassa. Näin jotenkin homma toimii parhaiten. Hankalinta yhä on, kun koiran pitää kiertää oikean kautta sivulle. Samaten liike, jossa koira istuu/makaa/seisoo ohjaajan kiertäessä ympäri. Jekku ei pysy pyydetyssä asennossa, ei mitenkään. Kivaa tekemistä tuo kuitenkin kaiken kaikkiaan on!

Tänään olimme mölliratakurssilla. Meiltä jäi yksi kerta väliin, vissiin viime tai sitä edellisellä viikolla. Harmi, koska silloin oli kuulemma tehty jotain kivaa rataa. Ei tämänpäiväisessäkään varsinaisesti mitään vikaa ollut. Pääsimme laakista esteelle 10, mikä oli minusta ihan onnistunut suoritus. Ylipäätään oli parempi fiilis tehdä kuin ekalla kerralla. Jekullakin oli vauhtia ihan kivasti. Jee! Teimme rataa vähän pätkissä, yllättäen oman sössimiseni takia. En vain mitenkään pystynyt muistamaan esteitä 11-17. Pyörin ja hyppelin kuin mikäkin ballerina, mikä ei siis ole mitenkään nyt tarkoituksen mukaista. Miten tämä voi olla niin vaikeaa? Joka toinen kerta vakuutun siitä, että tämä ei vain ole minun lajini. Lopussa Jekkukin alkoi osoittaa pieniä väsymisen merkkejä, mutta teki kuitenkin kaiken mitä pyydettiinkin.

Huomenna jatkamme Jekun kanssa agilitya normaalissa perjantairyhmässämme Olavin komennuksessa. Lauantaina vihdoin Jalo pääsee mukaan actioniin, kun koittaa eka kerta muditottista! Jee! Ja sunnuntaina olisi sitten vielä schipperketreffitkin.