Portaitakin pääsee

Jekulla on ollut vähän ongelmia portaiden kanssa. Meillä kotona kerrostalossa se kyllä tulee sujuvasti sekä ylös että alas yhdet rappuset hissille. Vaikka rappukäytävän muutkin portaat ovat ihan samanlaisia, se ei suostu niitä kulkemaan. Jos joskus pitää mennä rappuja, täytyy Jekkua kantaa. Sitä eivät kaiketi pelota ne itse rappuset, vaan liukkaat lattiat siinä välissä.

Ehkä liukkaus on tosiaan se tekijä, joka eniten pelottaa, kun nyt alkaa oikein miettiä. Äitini luona Jekku menee reippaasti portaat yläkertaan, sillä ne portaat on päällystetty kokolattiamaton tavoin. Sen sijaan kellarin kivirappuja se ei suostu menemään.

Täällä Miehen vanhempien luona se tulee taas reippaasti ulkoraput alhaalta ovelle, mutta sisällä olevia portaita se pelkää. Se on mielestäni ihan ymmärrettävää, sillä ne ovat ns. avoportaat, joissa askelmien väli on avoin. On oikeastaan ollut hyväkin, ettei Jekku niitä kiipeä, sillä kissalla on näin ollut turvapaikka yläkerrassa. Nukumme Miehen kanssa ylhäällä, mutta olemme jättäneet Jekun aina yöksi alas. Tänään aamulla kuulin, kun Jekku alkoi haukkua Mustille ja päättelin, että Jekun mielestä olisi jo syytä nousta ylös. Sitten kuulin, kuinka se yritti tulla rappuja ylös, mutta pysähtyi kai alimmille portaille. Tämän jälkeen taisin nukahtaa uudelleen, sillä heräsin siihen, kun Jekku tulla tupsahti sänkyyn! Se oli voittanut pelkonsa ja kiivennyt ihan kaikki portaat ylös luoksemme! Reipas poika. Se oli selkeästi itsekin hämmentynyt rohkeudestaan, mutta samalla iloinen. Se hyöri sängyssä korvat luimussa ihan täpinöissään. Saa nähdä, miten jatkossa käy: kiipeääkö Jekku portaat esimerkiksi kissan perässä ylös...

Vieraassa talossa

Olemme nyt sunnuntaista asti asustelleet Miehen vanhempien luona, sillä he ovat viikon verran reissussa. Täälläkin riittää vauhtia, vipinää ja vaarallisia tilanteita. Miehen vanhemmilla on siis koira, Musti, sekä kissa, Titti. Näiden kahden takia me kolme olemme täällä. Jekku ja Musti ovat ylimmät ystävykset. Jekusta Musti on vaan aivan kertakaikkisen ihana (kuten minustakin!), ja Mustikin tuntuu tykkäävän, kun sillä on (nuorta) seuraa. Mustihan on jo vanhus, ikää n. 12 vuotta. Välillä Jekkua pitää oikein toppuutella, että se jättäisi Mustin rauhaan.

Kissan kanssa Jekku sen sijaan ei tule toimeen. Jekku ei vaan ymmärrä, että mikä otus se on, kun koira se ei ole. Titti on kyllä tottunut koiriin Mustin kanssa asuessaan, mutta Jekku on sille vieras. Niinpä Jekku haukkuu Tittiä, ja Titti murisee, sylkee ja sähisee. En ole ennen kuullut kissasta tuollaisia ääniä. Vaatii siis hieman, tai oikeastaan paljonkin, huomiota, että kaikki järjestyy niin, etteivät nämä kaksi pääse toistensa pariin. Titti tosin pakenee Jekkua, minkä ehtii. Mutta ei Titillekään ole kivaa, että Jekku sitä jahtaa. Siksi yritämme huolehtia, että kukin vuorollaan pääsee sisään, ulos, ja syömään.

Täällä on myös iso ja ihana piha, jossa koirat saavat juoksennella. Eilen treenailin Jekun kanssa perustottelevaisuutta pihalla, ja ihan kivasti meni! Jekku seurasi vapaana oikein hienosti. Myös luokse se tuli nätisti. Sitten heitin peliin oikein kunnolla luovuutta ja rakensin haloista ja laudanpätkästä esteen, jonka yli Jekkua hypyytin. Sekin meni hienosti! Tänään tarvitsin estettä jo ihan muihin tarpeisiin...

Pihaa ympäröi aita, jottei Musti pääse pihalta pois. Valitettavasti aita ei Jekkua ihan kaikilta osin pitele. Jekku on jo kahdesti livahtanut naapuriin tervehtimään naapurin koiraa. Onneksi naapurin koirakin on kiltti, joten vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta kiusallistahan se on. Siitä aiemmin mainitsemastani hienosta luokse tulosta ei ole jälkeäkään, kun Jekku päättää livistää. Olemme Miehen kanssa yrittäneet tilkitä aitaa ja luulimme, että se on jo tiivistetty kaikilta osin, mutta edelleen Jekku pääsi naapuriin. Aloimme kunnolla tutkia asiaa ja huomasimme, että aidassa on todella monessa kohtaa sellaisia aukkoja, joista Jekku mahtuu ryömimään. Ei kun lisää lautaa, kukkapurkkeja, oksia ja lisää lautaa peliin.

Olimme Miehen kanssa todella tyytyväisiä kättemme tulokseen. Kunnes huomasin Jekun seuraavan naapurin pihalla! Nyt se sentään totteli, kun minä yläpihalta kiljuin ja karjuin "tänne", minkä keuhkoista lähti. Ja taas katsomaan, millaisia aukkoja siellä on. Pahinta oli, että näistä raoista Jekku olisi päätynyt suoraan ajotielle. Ja vielä kerran lautaa peliin. Vähän tuntui kurjalta, kun lautojen alle jäi sinivuokkoja... Mutta toivon, että sinivuokkojen juuret säilyvät sentään. Nyt tärkeintä oli kuitenkin se, että aita saatiin tarpeeksi tiiviiksi Jekun temmeltää.

Sydämentykytystä

Ei tule elo Elämän Ilon kanssa yksitoikkoiseksi. Jekku se keksii aina kaikkea mielestään kai kivaa, joka meistä ei aina ole ehkä niin kivaa. Olimme lauantaina äitini luona käymässä ja Jekku järjesti koko ajan jotain pientä aktiviteettia. Kengät pitää säilyttää eteisen liukuovikaapissa, jottei Jekku pääse niihin käsiksi. Tosin sitähän ei yksi kaapinovi paljoa estele. Se saa hyvinkin helposti jo tassuillaan avattua liukuoven. Kerran yllätin sen puoliksi kaapin sisältä. Mitkään torumiset eivät myöskään juuri auta. Kun Jekku taas kerran oli raapimassa ovea auki, lähdin eteiseen sitä torumaan. Minun vielä ollessani eteisessä säntäsi Jekku keittiöön, hyppäsi tuolille ja siitä ruokapöydälle. Siinä vaiheessa minä ennätin takaisin keittiöön. Tuntuu, että Jekku järjesti oikein hämäyksen: kun minä tulen eteiseen, se pääsee livahtamaan keittiön pöydälle.

Sitten Jekku aiheutti sydämentykytystä ja tärinöitä oikein kunnolla. Mies oli ulkona ja kun hän oli tulossa sisälle, lähdin luonnollisesti avaamaan ulko-ovea. Pidin Jekusta kiinni, kun se oli ihan täpinöissään. Olihan Mies ollut pois jo ainakin viisi minuuttia. Ajattelin, että ei Jekku enää mihinkään livahda, vaan peruuttaa sisälle Miehen tullessa peremmälle. Joopa joo. Jotenkin mystisesti Jekku vaistosi kauempaa lähestyvät polkupyörät ja livahti oveta kadulle niitä kohti. Huusimme Jekkua niin nimeltä kuin "tänne!" -käskyllä, mutta vähänpä se kuuli. Onneksi pyörät lähestyivät äitini taloa, joten Jekku juoksi sitä myöten takaisin. Mutta hui hitsi, miten pelästyimme! No, oppipa tästäkin taas jotakin.

Isoja ja pieniä kavereita

Olen aiemmin kirjoittanutkin, että Jekku tykkää melkoisesti isoista koirista. Ehkä jopa enemmän kuin pienistä. Syynä varmaankin on se, että Jekku on ihan pienestä pennusta asti tottunut Miehen vanhempien Mustiin. Jekku on kova painimaan, joten isomman koiran kanssa siihen on paremmat mahdollisuudet. On myös hyvä, ettei Jekku pelkää isoja koiria. Joskus ehkä olisi vähän syytä kunnioittaa isompaansa, mutta hyvä, ettei ainakaan ole peloissaan.

Pienien koirien kanssa Jekku ei oikein osaa olla. Niistä ei saa painiotetta, eikä muutenkaan niin seuraa peuhaamiseen. Toki skipitreffeillä Jekku mennä vilistää muiden mukana tyytyväisenä, mutta kotikulmilla pienet koirat eivät kiinnosta. Tai no, pienihän Jekkukin on. Eilen lähdimme tapaamaan kaverini suomenlapinkoiran kahdeksan viikon ikäistä pentua. Mietin, miten mahtaa käydä. Hivenen pelotti, että Jekku on liian raju, ja että pentu pelästyy. Päätimme kuitenkin testata, miten käy. Hyvin kävi! Jekku oli todella fiksusti. Vaikka on nuori itsekin, se taisi tajuta, että toinen on todella vielä lapsi. Jekku leikki ihan kiltisti, kävi maate ja antoi pennun selättää. Olin oikein tyytyväinen Jekun käytökseen, ja ilmeisesti pennullakin oli kivaa. Otamme uusiksi joskus. Sikäli hämmentävää, että pentu oli jo nyt melkein Jekun kokoinen! Painoa ei ollut kuin puolet, mutta korkeutta enemmän.

Tänään Jekku sai vähän suurempaa seuraa. Lähistöllä asuu suunnilleen Jekun ikäinen itäsiperianlaikanarttu, jonka kanssa Jekulla on jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Tämä vaihtelu tosin on todella kiivasta. Saman tapaamisen aikana tunteet vaihtuvat rakkaudesta vihaan ja takaisin. Koirat painivat kiihkeästi, sitten jompikumpi suuttuu ja nanosekunnissa ne ovat taas kavereita. Tänään päätimme lähteä yhdessä kävelylle. Lenkki ei ollut erityisen pitkä, mutta aikaa siihen meni 2,5 tuntia. Välillä kun piti jäädä ruohikolle tai hiekalle painimaan ja telmimään, tai muuten vain makoilemaan. Nämä kaverukset myös yrittävät jakaa yhteistä keppiä: kun toinen löytää oksan, toinen syöksyy toiseen päähän kiinni, ja sitten hetki väännetään risun herruudesta. Jekku on aika usein se röyhkeämpi osapuoli, joka varastaa koko oksan itselleen. Suurimmaksi osaksi kävely meni ihan kivasti: on hyvä, että koirat tottuvat kävelemään yhdessä. Tästä on hyvä jatkaa yhteisiä retkiä.

Risuja

Jekku ei ole koskaan perustanut kepeistä, tai emme koskaan oikeastaa ole sille keppejä heitelleetkään. Jos joku toinen koira ottaa kepin suuhunsa, saattaa Jekku alkaa kiskoa sitä toisesta päästä, tai sitten se yrittää varastaa koko kepin toiselta. Itsekseen se ei ole keppeihin kajonnut. Nyt se sitten on huomannut ne: se saattaa ottaa jostakin isostakin oksasta kiinni ja yrittää raahata sitä mukanaan. Kaikkein yleisintä parina viime päivänä on ollut se, että Jekku ottaa kepin/risun/oksan/tikun suuhunsa, kuljettaa sitä hetken ja alkaa sitten järsiä sitä. Tässä vaiheessa Jekku asettuu mukavasti makuulle, jotta on leppoisampaa keppiä/risua/oksaa/tikkua järsiä. Aika huvittavaa taas tämäkin toiminta.

Jotkut ovat sanoneet, etteivät anna koiransa leikkiä kepeillä, sillä niistä saattaa irrota säleitä, jotka voivat jäädä joko hampaiden väleihin, tai sitten rikkoa mahaa/suolistoa. Mielestäni Jekku ei saa kepeistä niin paljoa irti, että olisi vaarana, että niitä kulkeutuisi mahaan asti. Vaikuttaa siltä, että Jekku ikään kuin putsaisi hampaitaan keppejä järsimällä. Olen yleensä jälkeen päin tarkistanut, ettei sillä ole jäänyt ikeniin tikkuja. Mitä mieltä muut ovat, annatteko koirien leikkiä kepeillä, tai heittelettekö niitä hauvoillenne?

Madotonta

Koska Jekku oli eilisen synttärisankari ja täytti vuosia, on edessä myös neuvola, eli toisin sanoen lääkärikäynti. Ja jotta voi mennä rokotuksille, pitää madottaa, ainakin näin meille opastettiin. Edessä oli siis matokuuri. Olen aiemmin madottanut Jekun Flubenolilla, joka on sellaista tahnaa. Se maistuu maksalta tai muulta sellaiselta, josta voi kuvitella koiran pitävän. Jekku on siis ahneesti maiskuttanut annoksen ja olisi ottanut vielä lisääkin. Tällä kertaa kuitenkin päätin vaihtaa merkkiä, lähinnä taloudellisista syistä: Flubenolia olisi pitänyt ostaa kaksi tuubia, mutta yhden tuubin hinnalla sain Axiluria, josta jää vielä seuraavaankin kertaan. Axilur on Flubenolin tapaan laajakirjoinen, eli pitäisi tuhota kutsumattomat vieraat tehokkaasti. Axilur on tablettimuotoinen, ja mietinkin, että mitenköhän Jekku ne ottaa. Apteekin täti tosin sanoi, että kuulemma jotkut koirat syövät tabletit reippaasti ihan sellaisenaan. Muistelin vanhaa koiraamme, ja kuinka se sylki kaikki tabletit suupielestään ulos, vaikka ne olisi kätkenyt juustoon, makkaraan, tai molempiin.

Kotona sitten ennen kuin rupesin sen kummempiin piilotusoperaatioihin, päätin testata tabletin antamista makupalojen seassa. Sinne meni! Uskomatonta! Jekulle annettiin siis 1,5 tablettia kolmena päivänä. Joka päivä se söi ne makupalojen seassa sen kummemmin nikottelematta. Vau. En olisi uskonut. Nyt on sitten loishäätö tehty ja eläinlääkäriaika varattu.

Jekku täyttää vuoden!

Oho, unohdin viimeksi ihan tykkänään otsikon kirjoitukseltani. No, ei se mitään.
Sitten päivän aiheeseen:

Jekku Kepposemme täyttää tänään vuoden. Onnea Jeksu! Samaten onnittelut Stara-siskolle tätäkin kautta vielä. Jekku sai lahjaksi "herkkuja": naudan ruokatorven ja kengurun sydäntä. Työtoverini ehdotti nakkimetsää: paketti jauhelihaa ja siihen sitten nakkeja pystyyn. Kuulostaa hauskalta, mutta en sitten kuitenkaan tähän lähtenyt. Tuo ruokatorvi ei enää tunnu niin kovin hyvältä idealta. Se nimittäin haisee aivan kamalalle ja nyt Jekku on syönyt sitä ympäri kämppää. Saa nähdä, minne se sen vielä kätkee. Mutta täytyihän nyt päivän sankaria vähän hemmotella.Kengurun sydän jää odottamaan seuraavaan kertaan.

Olimme eilen taas totuttuun tapaan skipitreffeillä. Aloin sitten muistella, miten viime vuonna huhtikuussa olimme ensimmäisillä treffeillä, mutta silloin vielä ilman koiraa. Mukana oli Miehen isä ja heidän koiransa Musti. Lähdimme treffeille silloin ikään kuin näytille, josko Anita hyväksyisi meidät osaksi luupäistä porukkaa. Ja meidät hyväksyttiin! Pari päivää treffien jälkeen Jekku sitten jo syntyikin. Jekulla siis on ylihuomenna synttärit. Voi, miten aika rientää!

Eilisiltä treffeiltä oli tuliaisena kurainen koira. Kevät oli vuosi sitten paljon paljon pidemmällä kuin nyt. Suurimmat kurat sain onneksi Jekusta puhdistettua, kun juoksentelimme vähän lumihangessa. Jekku oli eilen taas koko ajan Demin kimpussa. Alkoi jo säälittää, kun Demi ei saanut Jekulta hetkenkään rauhaa. Lopulta minun oli pakko ottaa Jekku kiinni ja pitää sitä loppuaika hihnassa.

Viikonlopun vietimme Miehen vanhempien luona, joten Jekku sai taas touhuta Mustin kanssa. Musti alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta jaksaa silti ainakin vähän leikkiä Jekun kanssa. Kai sekin on onnellinen, kun saa nuorta seuraa. Välillä Musti menee ihan itse Jekun luo ja lätkii sitä tassullaan. Välillä Jekku puolestaan hyppää sohvalle ja koittaa siitä kiivetä Mustin selkään. Jekulla on kyllä selvästi kunnioitusta Mustia kohtaan: kun Musti makasi pedillään, Jekku meni sen luo ja alkoi nuolla Mustin suupieliä.

Ja kuten arvata saattaa, kaikkien viikonlopun aktiviteettien jäljiltä oli kotona illalla hiljainen ja rauhallinen koira.

Valjastettu

En ole taas hetkeen ehtinyt kirjoitella, kun on ollut työ- ja opiskelukiireitä. Tällä hetkellä olen kotona kipeänä, joten on aikaa kirjoittaa. Flunssa iski juuri, kun olisi pitänyt rutistaa koulussa pari viimeistä päivää, mutta ei voi mitään. Opiskelukiireet nyt siis hellittävät, ja on ihanaa, kun voi keskittyä vain töihin. No niin, sitten asiaan.

Kävimme ostamassa Jekulle valjaat. Pentupannan jälkeen siirryimme puolikuristavaan pantaan, joka nyt tuntuu liian tiukalta ja liian kuristavalta. Olimme jonkin aikaa miettineet, että valjaat voisivat olla kivat, ja nyt sitten toteutimme suunnitelman.

Tassuttelimme lähieläinkauppaan (Akvaariopiste Aninkaistenkadulla) Jekun ja Miehen kanssa. Tykkään asioida tuossa eläinkaupassa, sillä palvelu on todella mukavaa ja asiantuntevaa. Myös liskomme ovat peräisin tuolta. Myyjä löysi heti ensimmäisellä kokeilukerralla sopivat valjaat Jekulle. Päädyimme siis Hurtta-merkkisiin vihertävän oransseihin valjaisiin. Jätimme ne heti Jekulle päälle. Jekku ei alkuun oikein tuntunut osaavan kävellä niiden kanssa, tai se meni outoon venkuraan ja kääntyili katsomaan, että mitä sillä on päällään, mutta pian se tottui. Pidimme niitä hetken kotona päällä, että Jekku tottuisi niihin.

Eläinkaupan täti tarjosi reippaalle Jekulle palan kuivattua kengurun lihaa. Täti epäili, että mahtaako Jekku häneltä huolia, kun yleensä koirat eivät kuulemma uskalla ottaa hänen kädestään mitään. Me taas olimme varmoja, että tietysti Jekku ottaa ja syö. Ensin se otti kengurua suuhunsa, mutta pudotti sen maahan, kun keskittyi katsomaan lorisevaa akvaariota. Sen jälkeen myyjä tarjosi uudelleen, Jekku otti sen uudelleen suuhunsa, sylki maahan ja yritti hieroa itseään kenguruun. Kotona se sitten maistui.

Ostin lisäksi pari puruluuta ja ihan oikean lampaan luun. Mainitsimme myyjälle, että Jekulla on tapana kätkeä luitaan pitkin poikin asuntoa. Myyjä totesi, että onpa Jekulla alkukantaisia viettejä tallella, kun kätkee ruokaa ja hinkkaa niiden hajua itseensä. Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksikaan tuota!