Sain rallykouluttajaltamme Hannalta peuraa. Siis pussillisen keitettyjä peuran sisäelimiä. Treeninameiksi niitä ajattelin. Laitoin ne pakastimeen ja otin sitten viikko sitten sunnuntaina sulamaan, jotta saisin maanantain treeneihin ihan ekstrahyvät namit (yleensähän nuo saavat treeneissä Frolicia...). Kävi kuitenkin niin, että treenit oli peruttu. Jotta ei olisi mennyt hyvä peura hukkaan, laitoin sitten maanantai-iltana ja tiistaiaamuna vähän lihaa kuivaruoan joukkoon. Ja sanotaanko nyt vaikka näin, että eipä tarvitse enää peuraa syötellä. Tai no Jekulle nyt voisi varmaan antaa vaikka pieniä kiviä. Onni oli myös, että laitoin lihaa vain vähän ruoan joukkoon. En halua edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin treeneissä namittanut ihan huolella.
Jalon vatsa nimittäin oli neljä päivää sekaisin. Muistan ja muistin kyllä, että keväällä Jalo ripuloi viikon, kun olin antanut sille lihaisan peuran luun. Nyt kuitenkin määrä oli aika paljon vähäisempi, mutta sisäelimet toki ovat aika tiukkaa tavaraa. Olen minä aiemmin antanut niin keitettyä maksaa, munuaista, kieltä kuin sydäntäkin, mutta ilmeisesti nauta on kuitenkin miedompaa.
Hankin heti ensimmäisenä ripulointipäivänä Canikuria mutta en tohtinut heti antaa maksimiannosta. En oikeastaan tiedä, että miksi en... Olisi pitänyt. Oikeastaan ensimmäinen tabletti meni Jekulle... Huoh. Jalolle sitä tarjosin, mutta ei kelvannut. Niinpä Jekku tuli takavasemmalta ja näytti, että kas näin se menee! Sitten kelpasi Jalollekin.
Onneksi Jalon vointi helpotti tosiaan muutamassa päivässä. Opinpahan nyt, että ei enää peuraa! Tulipahan ainakin lattiat pestyä...
torstai 6. joulukuuta 2018
perjantai 26. lokakuuta 2018
Luontohetki ruudun takaa
Kuten viimeksi mainitsin, jonossa olisi postauksia vaikka kuinka. Ne saavat nyt odottaa, sillä on ihan pakko kertoa tännekin luontokokemus viime viikolta.
Tontillamme pyörii jonkin verran oravia (joista osa on valitettavasti kuollut pudottuaan ränneihin, mutta se on eri tarina se), joita on mukava seurata ikkunasta. Kerran ihmettelin, minkä sätkyn Jalo sai, kun se ryntäsi olohuoneen ikkunaan. Sätky sai heti selityksen, kun näin oravan hännän vilahtavan ikkunalaudalla! Kurre oli ilmeisesti kiipeillyt villiviiniä pitkin ja jatkoikin siitä sitten jonnekin saatuaan häädöt Jalolta.
Viime viikolla vietin syyslomaa ja ansaitusti (?) makoilin sohvalla. Koirat makoilivat siinä lähelläni. Itse havahduin rapinaan ja huomasin oravan taas kipittävän ikkunalautaa pitkin ja jopa pysähtyvän katsomaan ikkunasta sisään. Kumpikaan koirista ei tähän havahtunut, joten totesinkin ääneen, että hiton puusilmät. Jalohan tästä havahtui ja nousi katselemaan ikkunasta. Eikä aikaakaan, kun orava ilmestyi taas! Se kipitteli muina kurreina ikkunalautaa pitkin ja jäi taas katsomaan sisälle. Silloin Jalo huomasi sen muttei oletuksistani huolimatta alkanutkaan ärjyä sille. Niinpä katsoivat he toisiansa: Jalo alaspäin pientä oravaa häntäänsä heiluttaen ja mielenkiinnolla, orava pienet käpälät kiinni ikkunassa ja Jaloa ylöspäin katsoen. Molemmat olivat selkeästi kovin kiinnostuineita toisistaan. Kurre siirtyi vielä viereiseen ikkunaan, Jalo perässään. Oi, jospa tämän hetken olisi saanut taltioitua! Toisaalta jos olisin siinä hetkessä alkanut kaivella kännykkää ja siitä kameraa päälle, olisi hetki ollut jo kauan sitten ohi. Eli ehkä on parempi vain muistaa, millaisia luontohetkiä voi todistaa ihan ikkunaruudun takaa.
Tontillamme pyörii jonkin verran oravia (joista osa on valitettavasti kuollut pudottuaan ränneihin, mutta se on eri tarina se), joita on mukava seurata ikkunasta. Kerran ihmettelin, minkä sätkyn Jalo sai, kun se ryntäsi olohuoneen ikkunaan. Sätky sai heti selityksen, kun näin oravan hännän vilahtavan ikkunalaudalla! Kurre oli ilmeisesti kiipeillyt villiviiniä pitkin ja jatkoikin siitä sitten jonnekin saatuaan häädöt Jalolta.
Viime viikolla vietin syyslomaa ja ansaitusti (?) makoilin sohvalla. Koirat makoilivat siinä lähelläni. Itse havahduin rapinaan ja huomasin oravan taas kipittävän ikkunalautaa pitkin ja jopa pysähtyvän katsomaan ikkunasta sisään. Kumpikaan koirista ei tähän havahtunut, joten totesinkin ääneen, että hiton puusilmät. Jalohan tästä havahtui ja nousi katselemaan ikkunasta. Eikä aikaakaan, kun orava ilmestyi taas! Se kipitteli muina kurreina ikkunalautaa pitkin ja jäi taas katsomaan sisälle. Silloin Jalo huomasi sen muttei oletuksistani huolimatta alkanutkaan ärjyä sille. Niinpä katsoivat he toisiansa: Jalo alaspäin pientä oravaa häntäänsä heiluttaen ja mielenkiinnolla, orava pienet käpälät kiinni ikkunassa ja Jaloa ylöspäin katsoen. Molemmat olivat selkeästi kovin kiinnostuineita toisistaan. Kurre siirtyi vielä viereiseen ikkunaan, Jalo perässään. Oi, jospa tämän hetken olisi saanut taltioitua! Toisaalta jos olisin siinä hetkessä alkanut kaivella kännykkää ja siitä kameraa päälle, olisi hetki ollut jo kauan sitten ohi. Eli ehkä on parempi vain muistaa, millaisia luontohetkiä voi todistaa ihan ikkunaruudun takaa.
sunnuntai 14. lokakuuta 2018
Rally-tokokisa Tsaulla 13.10.
Taas tyypillinen blogipostauksen aloitus nykyään: voi taivas, että taas on vierähtänyt aikaa sitten viime kirjoituksen. Tovin tuon saarireissun jälkeen minulla alkoivat työt, minkä jälkeen arki on ollut hektistä, ja olen ollut todella väsynyt, joten en ole jaksanut kirjoittaa. Paljon olisi kyllä juttuja mielessä ja jemmassa. Tosin en tiedä, kehtaanko enää kirjoittaa, kun niistä on kulunut jo niin pitkä aika. Luultavasti kirjoitan, kun nyt toivottavasti taas alkuun pääsen. Järkevintä tietysti olisi aloittaa vanhimmista ja edetä uusimpiin, mutta en malta! Kerron eilisistä rally-tokokisoista nyt aivan kärkeen.
Vietimme Jalon kanssa eilen pitkän päivän Tsaulla. Kyseessä oli siis triplakisat: kaikille luokille oli kolme rataa! Olin ilmoittanut Jalon kaikille kolmelle avoimen luokan radalle, jotta olisi paremmat mahdollisuudet saada RTK2-koulutustunnut. Kaksi hyväksyttyä tulosta siis tarvitsimme. Olin itse lupautunut tekemään myös töitä kisoissa, joten saavuin hallille aamulla kahdeksan maissa. Olin tuomari Taru Leskisen mestariluokan radalla tuomarinsihteerinä. Se pesti on hieno, kun näkee suoritukset ja oppii myös paljon, sillä tuomarit mielellään kertovat perusteluja vähennyksille ja antavat vinkkejä, mitä pitää tai ei pidä tehdä. Vielä kun muistaisi kaiken oppimansa!
Meidän ensimmäinen ratamme oli Anna Klingenbergin rata. Jännitti. Eniten siis taas Jalon käytös. Onneksi minulla oli upeat tukijoukot, jotka olivat portilla varmistamassa, ettei Jalo pääsisi karkaamaan radalta. En nyt edelleenkään tiedä, miksi se lähtisi, mutta jos vaikka nyt tulisi mieleen. Enemmän se höökii itse radalle kuin sieltä pois; ei se paljoa taakseen katsele, kun on lähtöön saavuttu. Nyt se tosiaan hihnassa ollessaan tempaisi rataa kohti mutta ei onneksi ylittänyt lähtökylttiä. Sain sen napattua haltuuni ja pyysin vierelleni. Sain myös koottua itseni, ja pääsimme liikkeelle. Ei se meno kovin hyvältä tuntunut, mutta Jalo pysyi kutakuinkin hallussa, tai siis se ei lähtenyt sinkoilemaan tai mitään muutakaan. Radan jälkeen koutsimme Hanna totesi, että tulosta tuskin tulee, kun virheitä oli, mutta pääasia, että minulle jäi nyt fiilis, että tekeminen onnistuu. Jäin vielä Jalon kanssa halliin odottelemaan, että saisimme pisteemme. Kas! 72 pistettä! Hyväksytty tulos siis!
Sitten alkoi pitkä odottelu seuraavalle radalle, jonka arvioitu rataantustuminen oli 14.30. Tein siinä välissä hommia pistelaskussa, kun Jalo puolestaan joutui odottelemaan pitkät pätkät autossa. Aikataulu venyi ja vanui, enkä muista, koskahan lopulta pääsimme tutustumaan seuraavalle, Taru Leskisen radalle. Hanna oli lähtenyt jo kotimatkalle, mutta eräs toinen tuttu oli onneksi taustatukena. Tällä radalla huomasi, että Jalo oli totaalisen väsynyt kaikesta odottelusta, eikä tekeminen ollut enää oikein innokasta. Jouduin monessa kohdassa käskyttämään useamman kerran, ja eräällä kyltillä Jalo lähti haistelemaan sitä, enkä meinannut mitenkään saada sitä mukaani. Tämä rata tuntui todella kuin suossa olisi rämpinyt. Mutta niin vain pääsimme maaliin ilman katastrofeja! Minusta tuntui, että alkurata meni kivasti, loppurata ei niinkään, kun pakka hajosi jossakin vaiheessa vähän.
Totesin jo tutulle koetoimitsijalle, että meidän ei varmaan kannata kolmannelle radalle enää edes mennä, vaikka ilmoittauduttu onkin. Jäin vielä sen verran Jalon kanssa halliin, että kävimme kokeilemassa Jalolle valjaita, jotka olin myyntikojussa aiemmin huomannut. Siinä valjaita sovitettuamme olin lähdössä viemään Jaloa autoon, kun koetoimari tuli huutamaan: "Elina, mitä sä höpiset! Ei sun enää tarvitse kolmannelle radalle mennä, etkä sä edes saisi! Tehän saitte tuloksen ja koularin!" Pääsi niin spontaani hihkaisu, että toivottavasti en tällä kiljahduksellani pilannut kenenkään suoritusta. Voi hyvänen aika! Taas tuli 72 pistettä! Ei kovin kummoinen suoritus, mutta mitäpä noista, tulos kuin tulos. Ja ennen kaikkea saimme nyt koulutustunnuksen RTK2. Olen niin iloinen ja ylpeä Jalosta, ettei mitään rajaa! Jokin aika sitten en edes uskonut, että voimme saavuttaa edes tuota kakkosta.
Loppujen lopuksi avoinluokka onnistui kohdallamme aika kivuttomasti: ensimmäisen avoimen luokan radan keskeytin, kolme seuraavaa starttia toivat tuloksen!
Ihan kiva kehityssuunta siis! Pisteet nyt eivät ole kovin kummoisia, eli jos mielimme joskus voittajaluokassa startata, treeniä tarvitaan rutkasti lisää! Mutta mikäpä kiire tässä olisi. Sikäli voittajaluokka saattaa olla joskus jopa ihan mahdollinen, kun ensi vuoden alusta alkaen käytösruutu poistuu. Siitä emme olisi suoriutuneet. Nyt keskityn sitten siihen, että saan Jekun alokasluokasta läpi. Luulen sen kyllä olevan mahdollista. Jalon treenit jatkuvat taas huomenna ihan normaalisti. Tästä tuli kyllä rutkasti lisää intoa treenaamiseen!
Vietimme Jalon kanssa eilen pitkän päivän Tsaulla. Kyseessä oli siis triplakisat: kaikille luokille oli kolme rataa! Olin ilmoittanut Jalon kaikille kolmelle avoimen luokan radalle, jotta olisi paremmat mahdollisuudet saada RTK2-koulutustunnut. Kaksi hyväksyttyä tulosta siis tarvitsimme. Olin itse lupautunut tekemään myös töitä kisoissa, joten saavuin hallille aamulla kahdeksan maissa. Olin tuomari Taru Leskisen mestariluokan radalla tuomarinsihteerinä. Se pesti on hieno, kun näkee suoritukset ja oppii myös paljon, sillä tuomarit mielellään kertovat perusteluja vähennyksille ja antavat vinkkejä, mitä pitää tai ei pidä tehdä. Vielä kun muistaisi kaiken oppimansa!
Meidän ensimmäinen ratamme oli Anna Klingenbergin rata. Jännitti. Eniten siis taas Jalon käytös. Onneksi minulla oli upeat tukijoukot, jotka olivat portilla varmistamassa, ettei Jalo pääsisi karkaamaan radalta. En nyt edelleenkään tiedä, miksi se lähtisi, mutta jos vaikka nyt tulisi mieleen. Enemmän se höökii itse radalle kuin sieltä pois; ei se paljoa taakseen katsele, kun on lähtöön saavuttu. Nyt se tosiaan hihnassa ollessaan tempaisi rataa kohti mutta ei onneksi ylittänyt lähtökylttiä. Sain sen napattua haltuuni ja pyysin vierelleni. Sain myös koottua itseni, ja pääsimme liikkeelle. Ei se meno kovin hyvältä tuntunut, mutta Jalo pysyi kutakuinkin hallussa, tai siis se ei lähtenyt sinkoilemaan tai mitään muutakaan. Radan jälkeen koutsimme Hanna totesi, että tulosta tuskin tulee, kun virheitä oli, mutta pääasia, että minulle jäi nyt fiilis, että tekeminen onnistuu. Jäin vielä Jalon kanssa halliin odottelemaan, että saisimme pisteemme. Kas! 72 pistettä! Hyväksytty tulos siis!
Sitten alkoi pitkä odottelu seuraavalle radalle, jonka arvioitu rataantustuminen oli 14.30. Tein siinä välissä hommia pistelaskussa, kun Jalo puolestaan joutui odottelemaan pitkät pätkät autossa. Aikataulu venyi ja vanui, enkä muista, koskahan lopulta pääsimme tutustumaan seuraavalle, Taru Leskisen radalle. Hanna oli lähtenyt jo kotimatkalle, mutta eräs toinen tuttu oli onneksi taustatukena. Tällä radalla huomasi, että Jalo oli totaalisen väsynyt kaikesta odottelusta, eikä tekeminen ollut enää oikein innokasta. Jouduin monessa kohdassa käskyttämään useamman kerran, ja eräällä kyltillä Jalo lähti haistelemaan sitä, enkä meinannut mitenkään saada sitä mukaani. Tämä rata tuntui todella kuin suossa olisi rämpinyt. Mutta niin vain pääsimme maaliin ilman katastrofeja! Minusta tuntui, että alkurata meni kivasti, loppurata ei niinkään, kun pakka hajosi jossakin vaiheessa vähän.
Totesin jo tutulle koetoimitsijalle, että meidän ei varmaan kannata kolmannelle radalle enää edes mennä, vaikka ilmoittauduttu onkin. Jäin vielä sen verran Jalon kanssa halliin, että kävimme kokeilemassa Jalolle valjaita, jotka olin myyntikojussa aiemmin huomannut. Siinä valjaita sovitettuamme olin lähdössä viemään Jaloa autoon, kun koetoimari tuli huutamaan: "Elina, mitä sä höpiset! Ei sun enää tarvitse kolmannelle radalle mennä, etkä sä edes saisi! Tehän saitte tuloksen ja koularin!" Pääsi niin spontaani hihkaisu, että toivottavasti en tällä kiljahduksellani pilannut kenenkään suoritusta. Voi hyvänen aika! Taas tuli 72 pistettä! Ei kovin kummoinen suoritus, mutta mitäpä noista, tulos kuin tulos. Ja ennen kaikkea saimme nyt koulutustunnuksen RTK2. Olen niin iloinen ja ylpeä Jalosta, ettei mitään rajaa! Jokin aika sitten en edes uskonut, että voimme saavuttaa edes tuota kakkosta.
lauantai 11. elokuuta 2018
Saarella
Ihan aavistuksen ennen kuin työni alkavat lähdimme viettämään aikaamme Saareen. Saari sijaitsee Saimaalla ja siellä on Miehen suvun mökki. Jekku on käynyt siellä muistaakseni jopa ensimmäisenä kesänään, Jalo ehkä ekana tai toisena kesänään, en ihan tarkalleen muista. Mutta molemmat ovat tainneet olla siellä vain kerran, ehkä. Itsekin olen siellä vieraillut vain harvakseltaan.
Nyt siis kuitenkin pääsimme taas lähtemään. Lähdimme viikko sitten lauantaina aamusta ajelemaan. Matka on piiiitkä! Sää oli helteinen, joten pariin otteeseen pysähdyimme ulkoiluttamaan ja juottamaan koiria. Määränpäässä odotti yllätys, kun mökkitien päässä oleva parkkipaikka olikin täynnä autoja. Oli pakko jättää hankalahkosti tienvarteen. Viereisellä mökillä oli bileet, joten en olisi viitsinyt päästää koiria vapaaksi. Mies päätti toisin. Jalo ryntäsi oitis iloiten aaltoihin, mutta Jekkupa suuntasi sinne, missä bileet (eli ilmeisesti ruokapöytä) oli. Nöyränä ja kiukkuisena lähdin sitä sieltä noutamaan, mutta eihän se olisi tullut! Lopulta joku juhlavieraista sai sen kainaloonsa. Ajjettä hävetti!
Venematka sujui jotenkuten. Jalo ei onneksi ollut pelokas, mutta levottomia molemmat olivat. Onneksi sää oli kelvollinen. Kun pääsimme rantaan ja päästimme koirat laiturille, aloimme purkaa tavaroitamme. Samalla kuului jo pärskähdys, kun Jalo otti tuntumaa mökkirantaan. Ihanaa, kun kerrankin ja vihdoin pääsi kunnolla plutimaan!
Kuten kuvasta huomaa, vesi oli ihanan kirkasta! Ja niin lämmintä, että minäkin oitis kävin heittämässä vuosikertatalviturkkini!
Koko helteisen heinäkuun seurasin lähes kadehtien kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien laiturikuvia somessa. Haaveilin, että pääsisin juomaan aamukahvia laiturille jalkoja vedessä uittaen. Lopulta se toteutui!
Jalo oli uskollinen kumppani vedessä, kun Jekku puolestaan seurasi tapahtumia visusti laiturin päässä.
Jekkuhan ei siis jalkojaan kastele. Sen verran se kävi ensimmäisenä iltana veden äärellä, että joi järvestä. Muutoin se pysytteli tuossa kohdassa laituria. Jalo sen sijaan väsytti itsensä kahdessa päivässä niin, että toisen päivän iltana se oli jo ihan reporanka. Sen tassuihin taisi sattua kivikkoinen ranta, joten kolmantena päivänä se ei enää edes hinkunut veteen vaan tyytyi saalistamaan kärpäsiä kuivalla maalla.
Me ihmiset kävimme kalastamassa. Ensimmäisellä kerralla jätimme koirat ihan vaan Saareen sillä emme olleet menossa kauas vaan pyörimme lähinnä Saaren ympäristössä niin, että kuulimme, kun Jalo ulvoi rannalla peräämme. Se ensin kahlaili ja seurasi rantaviivaa, mutta kun katosimme kaislikon taakse, se alkoi ulvoa. Tuo sen ulvominen on kyllä jotain aivan ainutlaatuista (ja sydäntäsärkevää)!
Saalista tuli niin katiskalla kuin vavallakin!
Minä sain nuo hauet ihan itse! Tai no, Mies kyllä auttoi saamaan ne veneeseen ja tainnoksiin.
Seuraavana päivänä kalaan lähtiessämme päätimme ottaa koirat mukaan paattiin, ettei tarvitse Jalon rannalla ulvoa (eikä satuttaa enempää tassujaan siinä kivikkoisella rannalla ravatessaan). Vaan Jekkupa se ei suostunut tulemaan veneeseen! Päätimme sitten jättää sen rantaan, kun ei seuramme kelvannut. Takaisin palattuamme näky oli tämä:
Saamistani hauista tein haukipullia. Hitto, mikä urakka! Jatkossa lasken kyllä hauet takaisin veteen enkä tee niistä yhtään mitään! Hyviä niistä tuli, vaikka itse sanonkin. Jekkukin olisi halunnut maistaa, kuinkas muuten.
Jalolle selkeästi riitti, kun se pääsi plutimaan, veneilemään, olemaan uudessa ympäristössä ja saalistamaan kärpäsiä. Jekku sen sijaan selkeästi vähän turhautui, päätellen ihan överistä keppostelusta ja levottomuudesta. Tuon roskiksen raatelun lisäksi se mm. varasti ja söi vajaan pussillisen korppujauhoja! Lisäksi se löysi itsestään kansanvalistajan, kun se kahtena päivänä peräkkäin varasti Miehen tupakka-askin.
No, osasi se välillä ihan rennostikin ottaa:
Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu! Kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka vähän nuo haukkuvat, kun ei kerrassaan ole, mitä haukkua. Ihan pari kertaa kuului jokin ääni, mihin Jekku reagoi, ja mitä Jalo sitten komppasi. Ei voi syyttää tyhjänhaukkujiksi ainakaan.
Nyt siis kuitenkin pääsimme taas lähtemään. Lähdimme viikko sitten lauantaina aamusta ajelemaan. Matka on piiiitkä! Sää oli helteinen, joten pariin otteeseen pysähdyimme ulkoiluttamaan ja juottamaan koiria. Määränpäässä odotti yllätys, kun mökkitien päässä oleva parkkipaikka olikin täynnä autoja. Oli pakko jättää hankalahkosti tienvarteen. Viereisellä mökillä oli bileet, joten en olisi viitsinyt päästää koiria vapaaksi. Mies päätti toisin. Jalo ryntäsi oitis iloiten aaltoihin, mutta Jekkupa suuntasi sinne, missä bileet (eli ilmeisesti ruokapöytä) oli. Nöyränä ja kiukkuisena lähdin sitä sieltä noutamaan, mutta eihän se olisi tullut! Lopulta joku juhlavieraista sai sen kainaloonsa. Ajjettä hävetti!
Venematka sujui jotenkuten. Jalo ei onneksi ollut pelokas, mutta levottomia molemmat olivat. Onneksi sää oli kelvollinen. Kun pääsimme rantaan ja päästimme koirat laiturille, aloimme purkaa tavaroitamme. Samalla kuului jo pärskähdys, kun Jalo otti tuntumaa mökkirantaan. Ihanaa, kun kerrankin ja vihdoin pääsi kunnolla plutimaan!
Kuten kuvasta huomaa, vesi oli ihanan kirkasta! Ja niin lämmintä, että minäkin oitis kävin heittämässä vuosikertatalviturkkini!
Koko helteisen heinäkuun seurasin lähes kadehtien kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien laiturikuvia somessa. Haaveilin, että pääsisin juomaan aamukahvia laiturille jalkoja vedessä uittaen. Lopulta se toteutui!
Me ihmiset kävimme kalastamassa. Ensimmäisellä kerralla jätimme koirat ihan vaan Saareen sillä emme olleet menossa kauas vaan pyörimme lähinnä Saaren ympäristössä niin, että kuulimme, kun Jalo ulvoi rannalla peräämme. Se ensin kahlaili ja seurasi rantaviivaa, mutta kun katosimme kaislikon taakse, se alkoi ulvoa. Tuo sen ulvominen on kyllä jotain aivan ainutlaatuista (ja sydäntäsärkevää)!
Saalista tuli niin katiskalla kuin vavallakin!
Seuraavana päivänä kalaan lähtiessämme päätimme ottaa koirat mukaan paattiin, ettei tarvitse Jalon rannalla ulvoa (eikä satuttaa enempää tassujaan siinä kivikkoisella rannalla ravatessaan). Vaan Jekkupa se ei suostunut tulemaan veneeseen! Päätimme sitten jättää sen rantaan, kun ei seuramme kelvannut. Takaisin palattuamme näky oli tämä:
 |
| Jekku oli onnistunut avaamaan saunan oven ja raatelemaan sinne jätetyn roskapussin |
Jalolle selkeästi riitti, kun se pääsi plutimaan, veneilemään, olemaan uudessa ympäristössä ja saalistamaan kärpäsiä. Jekku sen sijaan selkeästi vähän turhautui, päätellen ihan överistä keppostelusta ja levottomuudesta. Tuon roskiksen raatelun lisäksi se mm. varasti ja söi vajaan pussillisen korppujauhoja! Lisäksi se löysi itsestään kansanvalistajan, kun se kahtena päivänä peräkkäin varasti Miehen tupakka-askin.
 |
| Huono kuva, mutta lähemmäs en päässyt. |
No, osasi se välillä ihan rennostikin ottaa:
Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu! Kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka vähän nuo haukkuvat, kun ei kerrassaan ole, mitä haukkua. Ihan pari kertaa kuului jokin ääni, mihin Jekku reagoi, ja mitä Jalo sitten komppasi. Ei voi syyttää tyhjänhaukkujiksi ainakaan.
tiistai 17. heinäkuuta 2018
Kehäsihteeri!
No niin, nyt se on sitten taputeltu, ja meitsi on kehäsihteeri! Ruisrockviikonloppuna suuri osa kavereistani taisi rokata Ruissalossa, minä puolestani huhkin kyseisen viikonlopun viimeisten kahden harjoitteluni parissa. Tovin kestää, ennen kuin virallisen kehäsihteerikortin saan, mutta yhtä kaikki, nyt se on suoritettu. Ja kivaa on ollut! (Ja kukapa kissan hännän nostaisi ellei kissa itse: olen saanut kaikista harjoitteluistani kiitettävän tai kiitettävä+ -arvosanan :D )
Kaksi viimeistä harjoittelua tein Ruskolla vinttikoirien erikoisnäyttelyssä ja heti perään ryhmänäyttelyssä (FCI5 ja 10). Kumpanakin päivänä minulla oli sama kehiskaveri ja olimme saman, alankomaalaistuomarin, kehässä. Tuomari, Andre Van Den Broek, oli muuten erittäin miellyttävä tyyppi, niin meille kehäsihteereille, ja mikä vielä tärkeämpää, näytteilleasettajille. Esimerkiksi hän aina perusteli suullisesti ja henkilökohtaisesti, miksi sijoitti koirat siihen järjestykseen kuin sijoitti. Tämä ehkä vähän hidasti kehän pyörimistä, mutta ainakin itse olisin arvostanut, jos joku tuomari olisi joskus perustellut, miksi järjestys on se mikä on. Tuomari oli muutoinkin ystävällinen ja huomaavainen.
Itse olin varsin kiinnostunut vinttikoirista, joiden kehässä sain olla; pääsin tutustumaan mm. slougheihin, azawakhein ja unkarinvinttikoiriin. No, oli niitä muitakin, mutta nuo olivat itselleni ne, mitä odotin ja joista olen kiinnostunut. En tiedä, miksi ja miten vinttikoira meille koskaan tulisi, mutta jos, niin tuo unkarilainen sopisi kyllä perheeseen mielestäni hyvin.
Minua vähän harmittaa, että menee ensi vuoteen ennen kuin pääsen seuraavan kerran näyttelyyn töihin. Loppuvuodesta ei enää ole täällä lähistöllä näyttelyitä, enkä usko, että jaksan töiden ohella minnekään kauemmaskaan ajella, kun nyt olen tällaista kotona viihtyvää sorttia. Ensi vuonna kimuranttia on taas se, mennäkö itse töihin vai ilmoittaako Jekku mukaan geimeihin. Jekkuhan on nyt veteraaniluokkalainen, joten ajattelin sen nyt ainakin jonkun kerran kehään vielä viedä. Riippunee varmaan tuomareista, että ilmoitanko näyttelyyn Jekun vai itseni (töihin, siis).
Kaksi viimeistä harjoittelua tein Ruskolla vinttikoirien erikoisnäyttelyssä ja heti perään ryhmänäyttelyssä (FCI5 ja 10). Kumpanakin päivänä minulla oli sama kehiskaveri ja olimme saman, alankomaalaistuomarin, kehässä. Tuomari, Andre Van Den Broek, oli muuten erittäin miellyttävä tyyppi, niin meille kehäsihteereille, ja mikä vielä tärkeämpää, näytteilleasettajille. Esimerkiksi hän aina perusteli suullisesti ja henkilökohtaisesti, miksi sijoitti koirat siihen järjestykseen kuin sijoitti. Tämä ehkä vähän hidasti kehän pyörimistä, mutta ainakin itse olisin arvostanut, jos joku tuomari olisi joskus perustellut, miksi järjestys on se mikä on. Tuomari oli muutoinkin ystävällinen ja huomaavainen.
Itse olin varsin kiinnostunut vinttikoirista, joiden kehässä sain olla; pääsin tutustumaan mm. slougheihin, azawakhein ja unkarinvinttikoiriin. No, oli niitä muitakin, mutta nuo olivat itselleni ne, mitä odotin ja joista olen kiinnostunut. En tiedä, miksi ja miten vinttikoira meille koskaan tulisi, mutta jos, niin tuo unkarilainen sopisi kyllä perheeseen mielestäni hyvin.
Minua vähän harmittaa, että menee ensi vuoteen ennen kuin pääsen seuraavan kerran näyttelyyn töihin. Loppuvuodesta ei enää ole täällä lähistöllä näyttelyitä, enkä usko, että jaksan töiden ohella minnekään kauemmaskaan ajella, kun nyt olen tällaista kotona viihtyvää sorttia. Ensi vuonna kimuranttia on taas se, mennäkö itse töihin vai ilmoittaako Jekku mukaan geimeihin. Jekkuhan on nyt veteraaniluokkalainen, joten ajattelin sen nyt ainakin jonkun kerran kehään vielä viedä. Riippunee varmaan tuomareista, että ilmoitanko näyttelyyn Jekun vai itseni (töihin, siis).
keskiviikko 4. heinäkuuta 2018
Jekun treffit
Tänään Jekkua lykästi: se pääsi tapaamaan Demiä ja Hania, jotka myös asuvat Raisiossa. On jo pitkään ollut puhetta, että pitäisi meidän raisiolaisten treffata yhdessä, ja vihdoin saimme toimeksi. Jalo sai jäädä kotiin.
Jekku oli kyllä heti innoissaan, kun näki pieniä mustia tyttöjä. Kävelimme Raision Alppiruusupuistoon (enpä ollut sielläkään ennen käynyt mutta jatkossa kyllä käyn!) ja kiersimme siellä ja sieltä lenkin. En tiedä, paljonkohan lenkille tuli pituutta, mutta ihan kivasti kylläkin. Minulla ei ollut mitään käryä, missä päin olemme, mutta onneksi oli paikallisia mukana. Olisipa täällä meilläkin päin Raisiota yhtä kivoja reittejä! Ihmeesti Jekkukin jaksoi, vaikka aamun sateen jälkeen päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Kotikulmilla Jekku tuntuu hyytyvän paljon helpommin.
Lenkin jälkeen menimme vielä Demin ja Hanin kotiin. Jekku kierteli kaikki paikat, eikä ollut moksiskaan pienestä pojasta, joka myös asunnossa temmelsi. Siitä Jekku on kyllä ihana, että on niin avoin ja kiltti kaikille ihmisille. Muutoin sitten taas... hohhoijaa. Asunnossa oli pieni takapiha, jossa olisi vapaasti saanut käydä, mutta pakkohan Jekun oli merkata sisälläkin. Onneksi pitkän lenkin ansiosta ei ollut juuri mitään, millä merkata. Mutta silti vähän hävetti ja stressasikin. Eikä Jekku olisi Jekku, ellei se vähän lisää jekkuilisi. Niinpä lähdettyämme etsimään, mihinköhän Jekku on merkannut, se huomasi tilaisuutensa tulleen, kiipesi keittiön pöydälle ja varasti pullan! Argh! Ai niin, ennen tätä kaikille koirille tarjoiltiin dentastixit. Tytöt söivät omansa, mutta sen Jekku sitten kävi piilottamassa pihalle.
Demin ja Hanin laumaan kuuluvat myös kanit Piki ja Kuua. Ne olivat takapihalla häkissä. Jekku kävi vilkaisemassa niitä mutta ei noteerannut niitä sen kummemmin. Puput tosin pönöttivät ihan paikoillaan, joten en tiedä, tajusiko Jekku edes, mitä häkissä oli. Söpöjä ja niin pehmeitä nuo puput kyllä olivat!
Oli mukava iltapäivä, kiitos ja anteeksi! :D
Lopuksi vielä sarja parhaita paloja schipperkejen kuvaamisesta...
 |
| Hieman on haastavaa tämä mustien koirien kuvaaminen. Kati sai sentään onnistuneen otoksen. |
Lenkin jälkeen menimme vielä Demin ja Hanin kotiin. Jekku kierteli kaikki paikat, eikä ollut moksiskaan pienestä pojasta, joka myös asunnossa temmelsi. Siitä Jekku on kyllä ihana, että on niin avoin ja kiltti kaikille ihmisille. Muutoin sitten taas... hohhoijaa. Asunnossa oli pieni takapiha, jossa olisi vapaasti saanut käydä, mutta pakkohan Jekun oli merkata sisälläkin. Onneksi pitkän lenkin ansiosta ei ollut juuri mitään, millä merkata. Mutta silti vähän hävetti ja stressasikin. Eikä Jekku olisi Jekku, ellei se vähän lisää jekkuilisi. Niinpä lähdettyämme etsimään, mihinköhän Jekku on merkannut, se huomasi tilaisuutensa tulleen, kiipesi keittiön pöydälle ja varasti pullan! Argh! Ai niin, ennen tätä kaikille koirille tarjoiltiin dentastixit. Tytöt söivät omansa, mutta sen Jekku sitten kävi piilottamassa pihalle.
Oli mukava iltapäivä, kiitos ja anteeksi! :D
Lopuksi vielä sarja parhaita paloja schipperkejen kuvaamisesta...
maanantai 2. heinäkuuta 2018
Kontrolloitu
Viime lauantaina päättyi Jalon korvalääkekuuri, ja viime keskiviikkona kävimme korvakontrollissa. Jalo antoi lääkitä itseään hyvin, mikä oli ilahduttavaa. (Jos mietin, että sama olisi osunut Jekun kohdalle, olisi varmasti tarvittu ainakin kolme ihmistä lääkitsemään sitä. Se luultavasti olisi myös niin kyöni, ettei seuraavalla kerralla kutsuttaessa edes olisi saapunut paikalle, kun lääkettä annostellaan.) Joka kerta Jalo tuli iloisesti keittiöön ja nousi haistelemaan, kun uutta ruiskua avattiin pakkauksesta. Ei se lääke ilmeisesti kovin kivalta tuntunut, kun Jalo "sulki" korvansa: se siis laittoi korvat luimuun ja ikään kuin kiinni. Kuitenkin se kuuliaisesti antoi tuutata aineen korviin.
Lääkärissä se oli taas kuin ihmisen mieli. Odotustilassa makoili rauhallisena (siellä on pakko olla jotain feromonia tai vastaavaa ilmassa!) ja tutkimushuoneessa antoi taas tutkia korvia. Vähän se toisen korvan kohdalla vinkaisi, mutta saimme terveen paperit. Jee!
Ilmoittautuessa punnitsin Jalon: 15,5 kiloa. Korkeutta sillä on noin 51 senttiä. Lopuksi kysyinkin vielä lääkäriltä, mitä hän on mieltä Jalon koosta; onko se sopiva vai pitäisikö sitä lihottaa. Kovin hoikkahan se on, kun käsittääkseni useimmat mudit ovat vähän painavampia ja matalampia kuin Jalo. Omaan silmääni kuitenkin Jalo näyttää kovin sopusuhtaiselta, enkä oikeastaan toivoisi sen lihovan tuosta. Lääkäri sitten vielä koplasi Jalon läpi. (Käsittämätöntä, että tässäkin se antoi ihan mukisematta itseään käpälöitävän!) Lääkäri totesi, että Jalo on ihan kerrassaan ihannepainoinen! "Tuossa kun saat pysymään, niin hienoa" totesi hän. Lääkäri sanoi vielä, että yleensä pitää olla huolestuneempi siitä, että koirat ovat ylipainoisia, joten on hienoa, kun on täydellisen ihannepainoinen koira. (Tähän taas hymiö, jos harrastaisin.)
Lääkärissä se oli taas kuin ihmisen mieli. Odotustilassa makoili rauhallisena (siellä on pakko olla jotain feromonia tai vastaavaa ilmassa!) ja tutkimushuoneessa antoi taas tutkia korvia. Vähän se toisen korvan kohdalla vinkaisi, mutta saimme terveen paperit. Jee!
Ilmoittautuessa punnitsin Jalon: 15,5 kiloa. Korkeutta sillä on noin 51 senttiä. Lopuksi kysyinkin vielä lääkäriltä, mitä hän on mieltä Jalon koosta; onko se sopiva vai pitäisikö sitä lihottaa. Kovin hoikkahan se on, kun käsittääkseni useimmat mudit ovat vähän painavampia ja matalampia kuin Jalo. Omaan silmääni kuitenkin Jalo näyttää kovin sopusuhtaiselta, enkä oikeastaan toivoisi sen lihovan tuosta. Lääkäri sitten vielä koplasi Jalon läpi. (Käsittämätöntä, että tässäkin se antoi ihan mukisematta itseään käpälöitävän!) Lääkäri totesi, että Jalo on ihan kerrassaan ihannepainoinen! "Tuossa kun saat pysymään, niin hienoa" totesi hän. Lääkäri sanoi vielä, että yleensä pitää olla huolestuneempi siitä, että koirat ovat ylipainoisia, joten on hienoa, kun on täydellisen ihannepainoinen koira. (Tähän taas hymiö, jos harrastaisin.)
torstai 21. kesäkuuta 2018
Kenttärallya
Kesän ajan Paulalla on ollut pyörimässä rally-tokotreenejä niin Paraisilla kuin Kaarinassakin. Monet ovat varanneet paikan koko kesäksi, mutta itse en tohtinut. Ajattelin, että yritän kalastella irtotunteja mahdollisuuksien mukaan. Jo viime viikolla piti mennä, mutta Jalon lääkäri osui samaan ajankohtaan. Tällä viikolla lopulta pääsimme.
Taas vähän mietin, että mitenköhän sujuu... Kenttä oli kyllä tuttu viime syksyn nose work -alkeiskurssilta. Jalo käyttäytyi ihan normaalisti, kun otin sen ulos autosta. Ei se oikein edes noteerannut muita paikalla olevia koiriakaan. Vähän se ihmetteli kenttää ja meinasi lähteä hajujen perään. Niin, pidin Jalon siis hihnassa, avoimella paikalla kun olimme. Lisähäiriönä oli kentän toisella laidalla ollut perhe, jossa lapset potkivat palloa ja heittivät frisbeetä. Siinä oli minulle jännitysmomenttia kerrakseen. Paula huomasi jännitykseni ja kehotti minua menemään omaan kuplaan tekemisen suhteen. Ja kas, niinpä me menimme. Suurin ongelma oli tällä erää hihna, joka tuppasi sotkeutumaan Jalon jalkoihin. Maalikyltin jälkeen oli vielä muutama ekstrakyltti, jotka päätin yrittää suorittaa. Nekin sujuivat!
Toinen kierros sujui vielä ensimmäistäkin paremmin, kuten meillä yleensäkin. Nyt en edes sekoillut remmin kanssa niin pahasti, joten ylimääräistä sättäämistä ei ollut. Jalo teki ehkä parhaan seuruun spiraalissa ikinä! Olen ihan todella tyytyväinen Jalon suoritukseen tältä päivältä! Paulakin kehui, että Jalo vaikuttaa nyt todella paljon tasapainoisemmalta kuin aiemmin. Se oli mukava kuulla.
Lähtö treeneihin ei kuitenkaan sujunut ihan kovin kivasti. Laitoin kamppeet ja itseni valmiiksi ja otin Jalon pannan ja taluttimen naulakosta ja kutsuin Jaloa. Jekkukin tuli siihen norkoilemaan. Kehotin Jekkua jäämään odottamaan ja että Jalo saisi tulla. Ja mitä tekee Jalo? Juoksee nojatuolissa istuvan Miehen luo, hyppää tämän syliin ja kiipeää vieläpä Miehen niskan taakse nojatuolin selkänojalle istumaan! Siinä se sitten tärisi. Siinä olisi ollut ihan tuhannen taalan paikka valokuvalle muuten! Mies tuli saattamaan meitä ovelle kehottaen Jaloa menemään nyt vaan. Jalo jäi Miehen jalkoihin pyörimään. Lopulta pääsimme matkaan, ja autossa Jalo oli jo ihan normaali. Luulikohan se, että olemme taas matkalla eläinlääkärille..? Voi raukkaa, kun tulossa on vielä korvatulehduksen kontrollikäynti. Täytyy ehkä sen jälkeen jokunen kerta autoilla vaikkapa uimarannalle, ettei nyt ihan mitään lähtö- tai autokammoa jäisi...
Taas vähän mietin, että mitenköhän sujuu... Kenttä oli kyllä tuttu viime syksyn nose work -alkeiskurssilta. Jalo käyttäytyi ihan normaalisti, kun otin sen ulos autosta. Ei se oikein edes noteerannut muita paikalla olevia koiriakaan. Vähän se ihmetteli kenttää ja meinasi lähteä hajujen perään. Niin, pidin Jalon siis hihnassa, avoimella paikalla kun olimme. Lisähäiriönä oli kentän toisella laidalla ollut perhe, jossa lapset potkivat palloa ja heittivät frisbeetä. Siinä oli minulle jännitysmomenttia kerrakseen. Paula huomasi jännitykseni ja kehotti minua menemään omaan kuplaan tekemisen suhteen. Ja kas, niinpä me menimme. Suurin ongelma oli tällä erää hihna, joka tuppasi sotkeutumaan Jalon jalkoihin. Maalikyltin jälkeen oli vielä muutama ekstrakyltti, jotka päätin yrittää suorittaa. Nekin sujuivat!
Toinen kierros sujui vielä ensimmäistäkin paremmin, kuten meillä yleensäkin. Nyt en edes sekoillut remmin kanssa niin pahasti, joten ylimääräistä sättäämistä ei ollut. Jalo teki ehkä parhaan seuruun spiraalissa ikinä! Olen ihan todella tyytyväinen Jalon suoritukseen tältä päivältä! Paulakin kehui, että Jalo vaikuttaa nyt todella paljon tasapainoisemmalta kuin aiemmin. Se oli mukava kuulla.
Lähtö treeneihin ei kuitenkaan sujunut ihan kovin kivasti. Laitoin kamppeet ja itseni valmiiksi ja otin Jalon pannan ja taluttimen naulakosta ja kutsuin Jaloa. Jekkukin tuli siihen norkoilemaan. Kehotin Jekkua jäämään odottamaan ja että Jalo saisi tulla. Ja mitä tekee Jalo? Juoksee nojatuolissa istuvan Miehen luo, hyppää tämän syliin ja kiipeää vieläpä Miehen niskan taakse nojatuolin selkänojalle istumaan! Siinä se sitten tärisi. Siinä olisi ollut ihan tuhannen taalan paikka valokuvalle muuten! Mies tuli saattamaan meitä ovelle kehottaen Jaloa menemään nyt vaan. Jalo jäi Miehen jalkoihin pyörimään. Lopulta pääsimme matkaan, ja autossa Jalo oli jo ihan normaali. Luulikohan se, että olemme taas matkalla eläinlääkärille..? Voi raukkaa, kun tulossa on vielä korvatulehduksen kontrollikäynti. Täytyy ehkä sen jälkeen jokunen kerta autoilla vaikkapa uimarannalle, ettei nyt ihan mitään lähtö- tai autokammoa jäisi...
torstai 14. kesäkuuta 2018
Punkkiaineen vika kun pää on vino?
Eilinen iltamme vierähti Vettorin eläinlääkäriasemalla. Emme onneksi sentään ollet päivystystapaus, vaan varasin meille ajan tiistai-iltana. Jos aloitetaan vähän kauempaa. Kävimme perjantaina Ruissalossa kävelyllä, ja ihan kunnon lenkki tulikin. Lämmintä piisasi, ja huono omistaja unohti vesikipon autoon. Kävimme Honkapirtissä kahvilla, joten saimme siellä onneksi juotettua koirat. Autolla teimme punkkisyynin, mikä Jekun turkinpaksuudella on hippasen vaikeaa. Lähinnä toivoin, etteivät punkit leviäisi tontillemme, koska ei niitä ennen täällä ole ollut. Varmuuden vuoksi illalla uusimme punkkiainekäsittelyt. Käytössämme on ollut Exspot, joka on sopinut ihan hyvin; vähän Jalo on itseään koettanut hinkata sohvaan ja milloin mihinkin, koska aine ilmeisesti kirvelee vähän, mutta mitään kummempaa ei ole tullut. Ja mikä tärkeintä: punkit ovat pysyneet poissa!
Viikonloppuna Jalo kuitenkin alkoi käyttäytyä oudosti. Se raapi niskaansa tai lähinnä ehkä korviaan, hinkkasi itseään, ravisteli päätään, lipoi ilmaa, säpsyi, yritti paeta itseään, makasi pää saunan portaiden alla... Laitoimme kaiken oirehdinnan punkkiaineen piikkiin. Sitä kun oli jäänyt selkeästi myös niskavilloihin kiinni. Sunnuntaina pesin Jalon, toisin pesun (kahdesti) maanantaina, ja illalla Mies vielä kampasi Jalon niskavilloista ainetta pois. Mielestäni oireet yltyivät. Jalo ei ollut ollenkaan oma itsensä. Kyllä se söi, joi ja ulkoili, mutta kotona oli ihan tolaltaan. Ihan kuin se olisi nähnyt tai tuntenut jossain jotain pikku-ukkoja. Se todellakin säpsähteli ja säntäili ja välillä haroi tassuillaan päätään. Minulle yritettiin vakuutella, että punkkiaineesta se vaan johtuu. Olin eri mieltä: jos kyse olisi ollut punkkiaineesta, Jalo olisi vetänyt katolleen ja piehtaroinut ja hinkannut niskaansa. Nyt se selkeästi oirehti korvaa, varsinkin vasenta. Se kulki ikään kuin vasen korva edellä, sillä lailla vinossa, tiedättekö. Se ravisteli päätään toistuvasti ja kuten sanottua, haroi tassuilla päätään. Tiistai-iltana päädyin netin kautta varaamaan Jalolle lääkäriajan, jonka sainkin heti keskiviikkoillaksi.
Kannatti kuunnella omaa intuitiota, tai ehkä ihan vaan omaa järkeä ja viedä koira lääkäriin. Nyt täytyy toivoa, että lääke auttaa, eikä tulehdus enää uusiudu. Jos uusii, pitänee tutkia, missä vika. (Lähinnä jo aloin miettiä, pitäisikö ruokavaliota vähän tarkastella ja fiksata paremmaksi. Tuskin siitä haittaakaan olisi.)
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Puutarhalöytöjä
Arvon omakotiasujat (tai miksei rivarilaisetkin), mitä kaikkea teidän puutarhastanne löytyy?
Minä olen tänä vuonna löytänyt jo kolme ballerinaa (kaikki eri paria), yhden reinon, puolikkaan Crocsin, yhden lapasen, yhden sormikkaan, patalapun - ja juustohöylän! Kaiken takana on, kukapa muu kuin Jekku.
Pankaahan paremmaksi!
Ps. Viimeksi vihjailin jekkuiluista. Tämän siitä saa, kun lupailee kevään kynnyksellä turhia. En enää yhtään muista, mitä mietin. Mutta yllä olevaa tekstiä katsoessa voinee jo päätellä, että jekkuiluja riittää raportoitavaksi vastakin.
Minä olen tänä vuonna löytänyt jo kolme ballerinaa (kaikki eri paria), yhden reinon, puolikkaan Crocsin, yhden lapasen, yhden sormikkaan, patalapun - ja juustohöylän! Kaiken takana on, kukapa muu kuin Jekku.
Pankaahan paremmaksi!
Ps. Viimeksi vihjailin jekkuiluista. Tämän siitä saa, kun lupailee kevään kynnyksellä turhia. En enää yhtään muista, mitä mietin. Mutta yllä olevaa tekstiä katsoessa voinee jo päätellä, että jekkuiluja riittää raportoitavaksi vastakin.
torstai 17. toukokuuta 2018
Parinvaihtoa
Parin viikon tauon jälkeen olimme maanantaina Jalon kanssa rally-tokotreeneissä. Oma kevätväsymykseni alkaa olla siinä pisteessä, että mitään en jaksaisi, mutta halusin silti mennä, sillä ensi viikolla työ haittaa harrastusta, ja sen jälkeen onkin enää yksi kerta jäljellä. Silloinkaan en pääse maanantaina, mutta ystävällinen ryhmätoveri ehdotti, että vaihdan paikkaa hänen miehensä kanssa, joten kiitos tämän, pääsemme tiistain ryhmään lopettelemaan kevätkauden. Melkoinen kausi on kyllä ollutkin!
Maanantaina oli ihan vaan alokasluokan rata, parilla twistillä, totta kai. Ensinnäkin Hanna kertoi, että aikoo laittaa meitä menemään vähän toinen toistemme koirien kanssa, sillä tekee hyvää välillä kokeilla jotain muuta. Totta. Se vaan, että en näe, että Jalo kenenkään muun kanssa voisi mennä. Tarkoitus ei ole korostaa itse itseäni vaan epäilen vain puhtaasti Jaloa; se tuskin pystyisi kenenkään muun kelkkaan lähtemään. Toisekseen radalla oli houkutus ja sen yhtenä kierrettävänä objektina häkki, jossa oli pehmolelu. Kuulemma joskus virallisissa kilpailuissa on houkutuksessa ollut häkki, jossa on ollut musta-valkoinen lelukoira. Tämä oli koitunut monelle turmioksi. Meidän turmioksemme sen sijaan meinasi koitua kärpänen tai joku muu pörriäinen.
Päätin heti ekalle kierrokselle lähteä hihnatta. Asetuimme lähtöön, kun joku itikka lenteli ohi ja liki. Jalon pasmat menivät ihan sekaisin. Se yritti pyydystää lentävää juttua, eikä sen jälkeen pystynyt keskittymään ollenkaan, kun ilmeisesti olisi pitänyt päästä saalistamaan se, mikä se sitten ikinä olikaan. En saanut sen huomiota oikein millään itseeni, joten Hanna kehotti vaan poistumaan radalta ja yrittämään kohta uudelleen. Ihan hyvä veto. Toinen koirakko meni välillä, kun lähdimme taas yrittämään. Hanna epäili, että mahtaako tulla mitään. No kyllä vain! Hienon radan teimme! Ei valittamista. Jalo ei hämääntynyt edes houkutuksen häkistä pehmoleluineen. On se kyllä sikäli luotettava, että kun se lähtee, se tekee hienosti ja häiriintymättä. Eli startteja pitäisi harjoitella!
Sitten oli aika parinvaihdon: minä sain lähteä radalle pienen chihuahuan kanssa. Voi, miten sillä oli hauskaa, kun se pääsi vieraan ihmisen matkaan! Sen häntä heilui ja se oli ihan täpinöissään. Olipa hauskaa! Nyt kun vaihtolinjalle lähdettiin, olisipa kiva joskus kokeilla jotain Jaloa isompaa koiraa. En ehtinyt oikeastaan edes ajatella Jaloa. Hanna oli ollut vieressä istumassa ja antanut nameja, ja olipa Jalo kuulemma ihan nojannut Hannan jalkaan!
Ja siitä se idea sitten lähti, Hannalla, ei minulla. Hän halusi vähän kokeilla, tekisikö Jalo hänen kanssaan jotain. Minua jännitti, jos Jalo alkaa hermostuksissaan äristä tai näykkiä. Sen verran perso se kuitenkin on makupaloille, että ihan nousi Hannaa vastaan nojaamaankin. Se siis lähti seuraamaan Hannaa pienen pätkän, istui ja kävi maahan käskystä. Sitten Hanna palautti Jalon. Taas pari koirakkoa meni välillä, kun vielä lopuksi Hanna haki Jalon mukaansa. Nyt he tekivät oikeastaan melkein koko radan, hieman helpotettuna tosin. Välillä Jalo vilkaisi minua mutta todetessaan minun seisovan paikoillani, se jatkoi Hannan kanssa. Sen verran oli jännää, että nyt Jalo kiinnitti huomiota houkutuksen häkitettyyn pehmoleluun mutta kävi nuuhkaisemassa ja jatkoi taas Hannan kanssa. Voi että, miten minä osaan olla iloinen tuosta! En olisi vielä syksyllä uskonut, että voimme olla tässä: Jalo tekee rataa hihnatta ja lähtee jopa jonkun toisen matkaan! Kenellekään muulle en sitä antaisi, mutta sen verran tuttuja nuo kaksi ovat, että voin luottaa.
Oli ehkä yhdet antoisammista treeneistä ikinä!
(Seuraavassa jaksossa: Jekun jekkuiluja pitkästä aikaa...)
Maanantaina oli ihan vaan alokasluokan rata, parilla twistillä, totta kai. Ensinnäkin Hanna kertoi, että aikoo laittaa meitä menemään vähän toinen toistemme koirien kanssa, sillä tekee hyvää välillä kokeilla jotain muuta. Totta. Se vaan, että en näe, että Jalo kenenkään muun kanssa voisi mennä. Tarkoitus ei ole korostaa itse itseäni vaan epäilen vain puhtaasti Jaloa; se tuskin pystyisi kenenkään muun kelkkaan lähtemään. Toisekseen radalla oli houkutus ja sen yhtenä kierrettävänä objektina häkki, jossa oli pehmolelu. Kuulemma joskus virallisissa kilpailuissa on houkutuksessa ollut häkki, jossa on ollut musta-valkoinen lelukoira. Tämä oli koitunut monelle turmioksi. Meidän turmioksemme sen sijaan meinasi koitua kärpänen tai joku muu pörriäinen.
Päätin heti ekalle kierrokselle lähteä hihnatta. Asetuimme lähtöön, kun joku itikka lenteli ohi ja liki. Jalon pasmat menivät ihan sekaisin. Se yritti pyydystää lentävää juttua, eikä sen jälkeen pystynyt keskittymään ollenkaan, kun ilmeisesti olisi pitänyt päästä saalistamaan se, mikä se sitten ikinä olikaan. En saanut sen huomiota oikein millään itseeni, joten Hanna kehotti vaan poistumaan radalta ja yrittämään kohta uudelleen. Ihan hyvä veto. Toinen koirakko meni välillä, kun lähdimme taas yrittämään. Hanna epäili, että mahtaako tulla mitään. No kyllä vain! Hienon radan teimme! Ei valittamista. Jalo ei hämääntynyt edes houkutuksen häkistä pehmoleluineen. On se kyllä sikäli luotettava, että kun se lähtee, se tekee hienosti ja häiriintymättä. Eli startteja pitäisi harjoitella!
Sitten oli aika parinvaihdon: minä sain lähteä radalle pienen chihuahuan kanssa. Voi, miten sillä oli hauskaa, kun se pääsi vieraan ihmisen matkaan! Sen häntä heilui ja se oli ihan täpinöissään. Olipa hauskaa! Nyt kun vaihtolinjalle lähdettiin, olisipa kiva joskus kokeilla jotain Jaloa isompaa koiraa. En ehtinyt oikeastaan edes ajatella Jaloa. Hanna oli ollut vieressä istumassa ja antanut nameja, ja olipa Jalo kuulemma ihan nojannut Hannan jalkaan!
Ja siitä se idea sitten lähti, Hannalla, ei minulla. Hän halusi vähän kokeilla, tekisikö Jalo hänen kanssaan jotain. Minua jännitti, jos Jalo alkaa hermostuksissaan äristä tai näykkiä. Sen verran perso se kuitenkin on makupaloille, että ihan nousi Hannaa vastaan nojaamaankin. Se siis lähti seuraamaan Hannaa pienen pätkän, istui ja kävi maahan käskystä. Sitten Hanna palautti Jalon. Taas pari koirakkoa meni välillä, kun vielä lopuksi Hanna haki Jalon mukaansa. Nyt he tekivät oikeastaan melkein koko radan, hieman helpotettuna tosin. Välillä Jalo vilkaisi minua mutta todetessaan minun seisovan paikoillani, se jatkoi Hannan kanssa. Sen verran oli jännää, että nyt Jalo kiinnitti huomiota houkutuksen häkitettyyn pehmoleluun mutta kävi nuuhkaisemassa ja jatkoi taas Hannan kanssa. Voi että, miten minä osaan olla iloinen tuosta! En olisi vielä syksyllä uskonut, että voimme olla tässä: Jalo tekee rataa hihnatta ja lähtee jopa jonkun toisen matkaan! Kenellekään muulle en sitä antaisi, mutta sen verran tuttuja nuo kaksi ovat, että voin luottaa.
Oli ehkä yhdet antoisammista treeneistä ikinä!
(Seuraavassa jaksossa: Jekun jekkuiluja pitkästä aikaa...)
maanantai 23. huhtikuuta 2018
Suihkuvahti
Kyllä ovat tutkimattomia mudin ajatuksenjuoksun polut... Talomme on aika pieni ja vietämme suurimman osan ajastamme alakerrassa. Kuitenkaan meillä tai koirilla ei koko aikaa ole näköyhteyttä toinen toisiimme. Molemmat ovat kyllä valppaina, jos joku liikkuu vaikka ulko-oven suuntaan, mutta muutoin koirat makoilevat milloin missäkin, eivätkä juuri liikauta eväänsäkään meidän liikuskellessa täällä.
Mutta. Kun menen suihkuun, Jalo seuraa perässäni. Se käy kylpyhuoneen matolle makaamaan pää suihkukaappia kohti. Olen nyt alkanut oikein tiirailla sitä sieltä suihkun lomasta. Siinä se makaa, silmät auki tarkkaillen. Ja kun astun suihkusta pois, Jalo käy tsekkaamassa suihkukopin ja poistuu tämän jälkeen ihan muina koirina muihin askareisiinsa. Ihan. Joka. Kerta. Kuvitteleekohan se, että teleporttaan itseni jonnekin tai valun viemäristä alas..? Ihanan hassu tyyppi.
Mutta. Kun menen suihkuun, Jalo seuraa perässäni. Se käy kylpyhuoneen matolle makaamaan pää suihkukaappia kohti. Olen nyt alkanut oikein tiirailla sitä sieltä suihkun lomasta. Siinä se makaa, silmät auki tarkkaillen. Ja kun astun suihkusta pois, Jalo käy tsekkaamassa suihkukopin ja poistuu tämän jälkeen ihan muina koirina muihin askareisiinsa. Ihan. Joka. Kerta. Kuvitteleekohan se, että teleporttaan itseni jonnekin tai valun viemäristä alas..? Ihanan hassu tyyppi.
torstai 12. huhtikuuta 2018
Jekku rallattelee
Maanantaina päätin ottaa Jekun kanssani treeneihin; minulla oli sen verran raskas työpäivä alla, joten ajattelin, että treeneistä voisi selvitä rennommin Jekun kanssa. Se kun on niin lunki kaveri. Vähän jekkuiluksihan se sitten kuitenkin meni.
Rata alkoi hyppyesteellä. En tiedä, että saiko Jekku vanhana agilitykoirana siitä kimmokkeen, että kyseessä olisikin agility. Se meinasi vähän sinkoilla ja kierteli kylttejä. Ei ollut kovin kaunista tekemistä nyt kyllä. Rata tosin oli voittajaluokan rata, jossa tehtiin paljon oikealla, eli sikäli ei ihmekään, jos nyt ei ihan nappiin mennyt.
Toisen radan kohdalla teimme niin, että ohitimme tyystin ekan kyltin, eli sen hypyn. Nyt Jekku pysyi hallussa vähän paremmin. Kyllä Hanna meinasi, että Jekku ihan heittämällä pääsisi alokkaasta ja avoimestakin läpi. Tosiaan, se ajatus on vähän alkanut itselläkin kyteä takaraivossa. Meinasin jo, että ilmoitan Jekun huhtikuun lopulla Salossa pidettäviin kisoihin, mutta tulin sentään järkiini. Sen verran vähän olemme treenanneet, ettei ehkä ole järkeä käyttää aikaa ja rahaa tuohon. On meillä vielä aikaa! Siinä odotellessamme vuoroamme treenitoveri kysyi, onko Jekku Jaloa nuorempi. Hänen hämmästyksensä oli melkoinen, kun kerroin, että Jekku täyttää, itseasiassa muuten perjantaina, kahdeksan vuotta! Ei siitä vaan uskoisi.
Ja kävipä muuten vielä sitten niin, että minä nyt ilmoitin syksyksi sekä Jekun että Jalon vakkariryhmiin. Oho.
Rata alkoi hyppyesteellä. En tiedä, että saiko Jekku vanhana agilitykoirana siitä kimmokkeen, että kyseessä olisikin agility. Se meinasi vähän sinkoilla ja kierteli kylttejä. Ei ollut kovin kaunista tekemistä nyt kyllä. Rata tosin oli voittajaluokan rata, jossa tehtiin paljon oikealla, eli sikäli ei ihmekään, jos nyt ei ihan nappiin mennyt.
Toisen radan kohdalla teimme niin, että ohitimme tyystin ekan kyltin, eli sen hypyn. Nyt Jekku pysyi hallussa vähän paremmin. Kyllä Hanna meinasi, että Jekku ihan heittämällä pääsisi alokkaasta ja avoimestakin läpi. Tosiaan, se ajatus on vähän alkanut itselläkin kyteä takaraivossa. Meinasin jo, että ilmoitan Jekun huhtikuun lopulla Salossa pidettäviin kisoihin, mutta tulin sentään järkiini. Sen verran vähän olemme treenanneet, ettei ehkä ole järkeä käyttää aikaa ja rahaa tuohon. On meillä vielä aikaa! Siinä odotellessamme vuoroamme treenitoveri kysyi, onko Jekku Jaloa nuorempi. Hänen hämmästyksensä oli melkoinen, kun kerroin, että Jekku täyttää, itseasiassa muuten perjantaina, kahdeksan vuotta! Ei siitä vaan uskoisi.
Ja kävipä muuten vielä sitten niin, että minä nyt ilmoitin syksyksi sekä Jekun että Jalon vakkariryhmiin. Oho.
perjantai 30. maaliskuuta 2018
Munajahti 2018
Bongasin jokin tovi sitten Facebookin Nose work -ryhmässämme mainoksen kiirastorstain munajahdista. Kyseessä olisi leikkimielinen kilpailu, jossa olisi kolme osakilpailua, joiden jälkeen katsottaisiin vielä kokonaistulos. Sinne siis!
Tietysti minua taas jännitti, kun emme pitkiin aikoihin ole Jalon kanssa juuri treenanneet. Siitä minulla on vähän huono omatunto. Pitäisi vaan säännöllisesti tehdä tätäkin, kun laji Jalolle niin hyvin sopii.
No niin, ensimmäisenä osakilpailuna oli laatikkoetsintä. Aikaa etsiä oli minuutti. Jalolla kesti noin 35 sekuntia. Sen tekeminen näytti vähän kaoottiselta, eikä ilmaisukaan ollut niin vahva, siis se ei mennyt maahan kuten on harjoiteltu, mutta pystyin silti tulkitsemaan sen löydöksi. Tarkoitus siis oli, että ohjaaja nostaa käden ylös ja hihkaisee "löytö!". Siinä jännityksessäni minä ensin kysymään, että onko se tässä, kunnes tajusin korjata ilmoitukseni löydöksi. Huh, sain pelastettua nahkamme, joten saimme täydet pisteet tästä osiosta.
Sitä mukaa kun oma vuoro oli ohi, pääsi halliin seuraamaan muiden suorituksia. Meininki oli mitä mainioin; miten sattuikin niin kiva porukka kasaan. Naurua riitti ja jännitystä toisten suorituksista ja tsemppausta.
Seuraava osio oli taktikointia. Etsittävälle alueelle oli sijoitettu kolme hajua, jotka oli pistetytetty eri tavoin: 15, 20 ja 25 pistettä (muistaakseni näin). Aikaa oli 1,5 minuuttia. Sai siis valita, pitääkö pisteet ensimmäiseksi löydetystä piilosta vai jatkaako vielä. Etukäteen emme tienneet, minkä arvoisia mitkäkin piilot ovat. Jalo löysi hajun pöydän alta, ja minä päätin visusti pitää saamamme pisteet. Se osoittautui kannattavaksi: saimme taas täydet 25 pistettä, jes!
Viimeisenä oli minuutti aikaa etsiä neljää piiloa. Me onnistuime löytämään kolme, eli kivasti meni. Paula kommentoi, että kun Jalo lähtee hajulle, näyttää se pelkältä sättäämiseltä, mutta silti se tietää, mitä tekee ja löytää hajut. Oli kiva huomata, että Jalolle ei tullut laisinkaan vääriä ilmaisuja. Siis kun se alkoi näyttää, että on löytänyt, se myös löysi. Hankala selittää, mutta huomasin joidenkin kohdalla, että koira ilmaisi piiloa, vaikka kyseisessä paikassa ei sitä ollutkaan. Jalo malttoi etsiä, kunnes todella löysi.
Tuli taas intoa alkaa treenata aktiivisemmin! Sitten jäimme odottamaan tuloksia. Kustakin osiosta palkittiin parhaat: nopein muna, taktikoivin muna ja osaavin muna. Me olimme muistaakseni taktikoivin muna -kilpailussa ykkösinä tasapisten toisen koirakon kanssa, joten voitto arvottiin toiselle parille. Sitten alkoi kokonaiskilpailun palkintojenjako. Mietin, että ihan kivasti meillä kyllä meni, joten pääsisimmekö palkinnoille. (Ei niin, että minä mikään kilpailuhenkinen olisin...) Kolmas ja toinen sija eivät napsahtaneet kohdalle. Yllätykseni oli suuri ja aito, kun meidät julistettiin voittajiksi! Mitä ihmettä? Jalo ja minä?!
Voi hyvät hyssykät, miten minä olen iloinen ja ylpeä Jalosta! Hitsi, minkä teki. Huh. Kyllä nyt kelpaa viettää lokoisa pääsiäinen; saimmehan saaliiksi vaikka mitä: suklaata minulle, pallo ja peuranluita Jalolle (ja saa Jekkukin peuraa!)
Suuret kiitokset vielä Idalle ja Paulalle järjestelyistä! Juhannuskisoja odotellessa...
Tietysti minua taas jännitti, kun emme pitkiin aikoihin ole Jalon kanssa juuri treenanneet. Siitä minulla on vähän huono omatunto. Pitäisi vaan säännöllisesti tehdä tätäkin, kun laji Jalolle niin hyvin sopii.
No niin, ensimmäisenä osakilpailuna oli laatikkoetsintä. Aikaa etsiä oli minuutti. Jalolla kesti noin 35 sekuntia. Sen tekeminen näytti vähän kaoottiselta, eikä ilmaisukaan ollut niin vahva, siis se ei mennyt maahan kuten on harjoiteltu, mutta pystyin silti tulkitsemaan sen löydöksi. Tarkoitus siis oli, että ohjaaja nostaa käden ylös ja hihkaisee "löytö!". Siinä jännityksessäni minä ensin kysymään, että onko se tässä, kunnes tajusin korjata ilmoitukseni löydöksi. Huh, sain pelastettua nahkamme, joten saimme täydet pisteet tästä osiosta.
Sitä mukaa kun oma vuoro oli ohi, pääsi halliin seuraamaan muiden suorituksia. Meininki oli mitä mainioin; miten sattuikin niin kiva porukka kasaan. Naurua riitti ja jännitystä toisten suorituksista ja tsemppausta.
Seuraava osio oli taktikointia. Etsittävälle alueelle oli sijoitettu kolme hajua, jotka oli pistetytetty eri tavoin: 15, 20 ja 25 pistettä (muistaakseni näin). Aikaa oli 1,5 minuuttia. Sai siis valita, pitääkö pisteet ensimmäiseksi löydetystä piilosta vai jatkaako vielä. Etukäteen emme tienneet, minkä arvoisia mitkäkin piilot ovat. Jalo löysi hajun pöydän alta, ja minä päätin visusti pitää saamamme pisteet. Se osoittautui kannattavaksi: saimme taas täydet 25 pistettä, jes!
Viimeisenä oli minuutti aikaa etsiä neljää piiloa. Me onnistuime löytämään kolme, eli kivasti meni. Paula kommentoi, että kun Jalo lähtee hajulle, näyttää se pelkältä sättäämiseltä, mutta silti se tietää, mitä tekee ja löytää hajut. Oli kiva huomata, että Jalolle ei tullut laisinkaan vääriä ilmaisuja. Siis kun se alkoi näyttää, että on löytänyt, se myös löysi. Hankala selittää, mutta huomasin joidenkin kohdalla, että koira ilmaisi piiloa, vaikka kyseisessä paikassa ei sitä ollutkaan. Jalo malttoi etsiä, kunnes todella löysi.
Tuli taas intoa alkaa treenata aktiivisemmin! Sitten jäimme odottamaan tuloksia. Kustakin osiosta palkittiin parhaat: nopein muna, taktikoivin muna ja osaavin muna. Me olimme muistaakseni taktikoivin muna -kilpailussa ykkösinä tasapisten toisen koirakon kanssa, joten voitto arvottiin toiselle parille. Sitten alkoi kokonaiskilpailun palkintojenjako. Mietin, että ihan kivasti meillä kyllä meni, joten pääsisimmekö palkinnoille. (Ei niin, että minä mikään kilpailuhenkinen olisin...) Kolmas ja toinen sija eivät napsahtaneet kohdalle. Yllätykseni oli suuri ja aito, kun meidät julistettiin voittajiksi! Mitä ihmettä? Jalo ja minä?!
Voi hyvät hyssykät, miten minä olen iloinen ja ylpeä Jalosta! Hitsi, minkä teki. Huh. Kyllä nyt kelpaa viettää lokoisa pääsiäinen; saimmehan saaliiksi vaikka mitä: suklaata minulle, pallo ja peuranluita Jalolle (ja saa Jekkukin peuraa!)
 |
| Jalon ensimmäinen pokaali |
 |
| Kokonaispalkintosaalis |
tiistai 27. maaliskuuta 2018
Oppimisen iloa
Meillä oli eilen ihan järjettömän hyvät treenit (rally-tokossa Jalon kanssa). Saimme Hannalta vuolaasti kehuja: "Tajuatko itse yhtään, miten hyvän radan just teitte?" ja "Oon niin tyytyväinen Jaloon!" olivat mm. kommentteja, joita saimme. En minä harrasta positiivisen palautteen puutteessa, mutta kun Jalon kanssa ei aina ole ollut ihan helppoa, tuntuu kaikki tällainen niin hyvältä.
Eiliset suorituksemme eivät olleet teknisesti huippuja. Rata oli voittajaluokan rata ja siinä oli paljon oikealla puolella tekemistä (mm. hyppy ja houkutus oikealla) eikä montakaan pysäyttävää kylttiä. Vähän oli hapuilua siis. Mutta se, mikä teki eilisistä vedoista niin huippuja, oli se, miten minä kasasin itseni ja pidin siinä samalla Jalonkin kasassa. Eka rata alkoi, kun mennessä Jalo rähähti eräälle Tepolle. Silti sain sen heti lähdössä haltuuni, eikä matkalla ollut mitään, minkä perään se olisi kimpoillut. Minä oikeasti pystyin luottamaan Jaloon. Ja juuri nämä onnistumiset kirvoittivat vuolaat kehut.
Jäin oikein miettimään kaikkea oppimista ja oivaltamista. Mietin, mitä kautta onnistuminen ja kehittyminen syntyvät. Työmatkani ovat päivässä yhteensä yli 90 kilometriä. Miksi silti jaksan ajaa Kaarinaan treeneihin, vaikka paikkoja löytyisi lähempääkin? Jotkin palat vain ovat tuolla loksahdelleet kohdilleen. Meitä on haastettu ja meihin on luotettu. Emme olisi ikinä varmaan päässeet kisakuntoon, jos olisimme aina vain tehneet alokasluokan ratoja. Alusta asti meitä heitettiin ylempien luokkien radoille ja niitä sitten räpelsimme hihnaan sotkeutuen miten milloinkin. Mutta joka kerta oli aina askel eteenpäin. Lopulta heitettiin haaste sille, että Jalo tekee radan hihnatta. Meihin ei ole hermostuttu, vaikka Jalo joskus on rähissytkin. Tilanne on nollattu ja tehty jotain helppoa. Olemme saaneet odotella omaa vuoroamme muiden kanssa samassa tilassa (ei sillä, että mistään meitä pois olisi heitetty, mutta jossain on tapana, että koira odottaa autossa tai häkissä tms.). Lisäksi arvostan sitä, että jokaista koirakkoa ohjataan ja opastetaan omina yksilöinään ja mietitään, mikä sopisi juuri tälle parille. (Olen heti karvat pystyssä, jos joku julistaa, että näin minä olen oman koirani opettanut.) Varsinkin, kun rotuina on schipperke ja mudi, on ymmärrettävä, että oppiminen ei mene samaa rataa kuin esimerkiksi bordercollieilla, jotka kestävät toistoja toisensa perään. Jekun kanssa pitää tyytyä varsin maltillisiin määriin toistoja, eikä Jalokaan mikään automaattikone ole.
Olin ajatellut, että kunhan kisat ovat ohi, otan Jekun treeneihin. Mutta en sitten malttanutkaan, kun en halua, että Jalon hyvä flow katkeaa. Jekku kyllä ilman muuta ansaitsisi jotain aktiviteettia! Se on kyllä niin reipas, ettei uskoisi, että se täyttää parin viikon päästä jo kahdeksan. Siksikin haluaisin tarjota sille jotain tekemistä, että se pysyisikin vireänä jatkossakin. Ja voisihan senkin kanssa rallyssa kisata; kyllä me nyt aina avoimeen luokkaan ainakin pääsisimme. Vähän jo mietin, olisiko syksyllä rahallisesti rahkeita siihen, että hankkisin treenipaikan ihan molemmille...
Eiliset suorituksemme eivät olleet teknisesti huippuja. Rata oli voittajaluokan rata ja siinä oli paljon oikealla puolella tekemistä (mm. hyppy ja houkutus oikealla) eikä montakaan pysäyttävää kylttiä. Vähän oli hapuilua siis. Mutta se, mikä teki eilisistä vedoista niin huippuja, oli se, miten minä kasasin itseni ja pidin siinä samalla Jalonkin kasassa. Eka rata alkoi, kun mennessä Jalo rähähti eräälle Tepolle. Silti sain sen heti lähdössä haltuuni, eikä matkalla ollut mitään, minkä perään se olisi kimpoillut. Minä oikeasti pystyin luottamaan Jaloon. Ja juuri nämä onnistumiset kirvoittivat vuolaat kehut.
Jäin oikein miettimään kaikkea oppimista ja oivaltamista. Mietin, mitä kautta onnistuminen ja kehittyminen syntyvät. Työmatkani ovat päivässä yhteensä yli 90 kilometriä. Miksi silti jaksan ajaa Kaarinaan treeneihin, vaikka paikkoja löytyisi lähempääkin? Jotkin palat vain ovat tuolla loksahdelleet kohdilleen. Meitä on haastettu ja meihin on luotettu. Emme olisi ikinä varmaan päässeet kisakuntoon, jos olisimme aina vain tehneet alokasluokan ratoja. Alusta asti meitä heitettiin ylempien luokkien radoille ja niitä sitten räpelsimme hihnaan sotkeutuen miten milloinkin. Mutta joka kerta oli aina askel eteenpäin. Lopulta heitettiin haaste sille, että Jalo tekee radan hihnatta. Meihin ei ole hermostuttu, vaikka Jalo joskus on rähissytkin. Tilanne on nollattu ja tehty jotain helppoa. Olemme saaneet odotella omaa vuoroamme muiden kanssa samassa tilassa (ei sillä, että mistään meitä pois olisi heitetty, mutta jossain on tapana, että koira odottaa autossa tai häkissä tms.). Lisäksi arvostan sitä, että jokaista koirakkoa ohjataan ja opastetaan omina yksilöinään ja mietitään, mikä sopisi juuri tälle parille. (Olen heti karvat pystyssä, jos joku julistaa, että näin minä olen oman koirani opettanut.) Varsinkin, kun rotuina on schipperke ja mudi, on ymmärrettävä, että oppiminen ei mene samaa rataa kuin esimerkiksi bordercollieilla, jotka kestävät toistoja toisensa perään. Jekun kanssa pitää tyytyä varsin maltillisiin määriin toistoja, eikä Jalokaan mikään automaattikone ole.
Olin ajatellut, että kunhan kisat ovat ohi, otan Jekun treeneihin. Mutta en sitten malttanutkaan, kun en halua, että Jalon hyvä flow katkeaa. Jekku kyllä ilman muuta ansaitsisi jotain aktiviteettia! Se on kyllä niin reipas, ettei uskoisi, että se täyttää parin viikon päästä jo kahdeksan. Siksikin haluaisin tarjota sille jotain tekemistä, että se pysyisikin vireänä jatkossakin. Ja voisihan senkin kanssa rallyssa kisata; kyllä me nyt aina avoimeen luokkaan ainakin pääsisimme. Vähän jo mietin, olisiko syksyllä rahallisesti rahkeita siihen, että hankkisin treenipaikan ihan molemmille...
sunnuntai 25. maaliskuuta 2018
Avoimen luokan korkkaus
Hups, kevät (ai mikä kevät?! Talvihan täällä vielä on) on kulunut jotenkin vauhdilla, vaikkakin vähin tekemisin. Jalon kanssa olemme treenailleet rally-tokoa. En muista, mainitsinko tästä, mutta yllytyshulluna treenikaverit yllyttivät minut ilmoittautumaan Tsaun maaliskuun rally-tokokilpailuihin. Eipä siinä muuten, mutta me kisaisimme Jalon kanssa avoimessa luokassa. Jaiks! Eikä siinä sitten muuta kuin ilmoa menemään. Niinpä Jalo on tiiviisti päässyt kanssani treeneihin, että olisimme sitten iskussa kisoissa.
Kisapäivä koitti viime sunnuntaina. Tuli sitten oltua hallilla 9.30-17.30 noin suunnilleen. Ensin aamun olin kisatöissä, kun Tsaun jäseniä siihen vähän velvoitettiin. Oli ihan kiva olla töissä, kun pääsin tuomarinsihteeriksi. Siinä saa hyvää oppia, kun saa seurata suorituksia, varsinkin, kun työskentelin mestari- ja voittajaluokan radoilla. Aika täydellisyyttä hipovia suorituksia saa kyllä tehdä, jos meinaa noissa luokissa pärjätä. Työskentely ja hengailu paikalla myös vähensivät jännitystäni. Kyllä minua tietysti vähän hermostutti, mutta olisi se pahempaakin voinut olla.
Mies toi Jalon minulle sinne sitten iltapäivällä. Aluksi Jalo otti vähän kierroksia hallissa ja ärjyi parille koiralle. Kyllä se sitten kuitenkin oli kuulolla, kun vähän tein sen kanssa liikkeitä. Molemmat avoimen luokan radat vaikuttivat ihan mukavilta ja sellaisilta, että noin liikkeiden puolesta tiesin, että pystyisimme ne suorittamaan. Eniten siis minua jännitti, mitä tapahtuu, kun päästän Jalon irti hihnasta. Treeneissä se on pysynyt ihan aisoissa, mutta siellä on sitten varmisettu, etteivät muut koirat ole ihan reitillämme. Olihan kisapaikallakin toki aidat, mutta silti olin epävarma.
Ensimmäisenä oli Pia Heikkisen rata. Siinä lähtö sijoittui niin, että oikealle jäi odottelualue, kun taas suoraan lähdöstä eteenpäin sijaitsi yleisön ynnä muiden alue. Jalo seurasi ihan kiltisti lähtöön, mutta jäi sitten kyttäämään vasemmalle, missä ei mielestäni ollut mitään. Tuskanhikeä jo pukkasi. Jalo ei siis ollut kuulevinaankaan käskyjäni, tai minua ylipäätään. Olin siis irrottanut hihnan mutta pidin pannasta kiinni. Tuomari oli ihana ja kehotti laittamaan Jalon hihnaan ja palaamaan kauemmas ja tulemaan uudelleen. Yritimme uutta lähestymistä. Edelleen Jalo kyttäili vasemmalle mutta istui vierelleni. Tuomari kysyi olenko valmis ja totesin olevani sen verran valmis kuin nyt pystyn. Päästin Jalon irti ja suoristin selkäni. Jalo tempaisi suoraan sinne kyttäämäänsä suuntaan. Siellä oli houkutusruutu ja narulelu! Voi, miten komeasti Jalo toi lelun suoraan minulle! Hieno nouto siis, harmi vaan, että väärä laji. Luovutin tämän radan osalta siinä vaiheessa. Jälkikäteen joku totesi, että olisihan radan voinut suorittaa, vaikka hylätty jo olikin. Olisihan se ollut hyvää treeniä, kun kuitenkin olin tuosta lystistä maksanut. Olin pyytänyt Miestä kuvaamaan radan. Radan jälkeen hän kysyi, haluanko nähdä pätkät. En halunnut vaan käskin poistamaan. Voi että, minua harmittaa! Olisin halunnut nyt nähdä tuon noudon!
Sitten keräilimme vähän itseämme Anna Klingenbergin radalle. Siinä lähtö oli niin, että odotusalue jäi selkämme taakse. Rata alkoi juoksupujottelulla edestakaisin. Ajattelin, että se onkin hyvä, kun juoksuosuudet ovat meiltä yleensä sujuneet hyvin. Mietin, että saan Jalon nyt näppärästi sitten mukaan ja draivin päälle. No, ei se ihan ehkä niin mennyt. Juoksu heti alussa vähän nosti Jalon kierroksia, ja se vähän hyppeli ja selkeästi kuumui. Kyllä se kuitenkin ihan hallussa pysyi. Vähiten olemme treenanneet seisomista. Nyt se yllättäen onnistui hyvin; tehtävänä siis oli istu - seiso - kierrä koiran ympäri. Aiempi suosikki ja yleensä varma liike saksalainen meni pipariksi, kun Jalo kiersi niinkin hyvin, että kiersi koko kyltin. Uusin liikkeen, ja taas sama juttu. Siitä siis -10. Maalin jälkeen käskytin vielä Jalon maahan, että saan sen hihnaan. Vaistomaisesti käteni tavoitteli taskusta namia, mutta äkkiä tajusin, että sitä ei sovikaan kehässä antaa. Sain käsiini hihnan, ja sitten juoksimme kehästä ulos. Olin todella tyytyväinen suoritukseen! En osannut arvioida, saisimmeko tulosta. Uusin kaksi ja sitten tuli se kymppi, kun saksalainen jäi tekemättä. Se, mitä muuta sieltä tuli, jäi minulle hämäräksi. Oli iloinen yllätys, kun taululle lävähtivät pisteet: 75! Hittolainen, saimme tuloksen! Jeeee! Olen niin iloinen ja tyytyväinen. Ensinnäkin: me klaarasimme avoimen luokan radan, eikä Jalo lähtenyt huitelemaan omiaan! Toisekseen... öö... no, ei kai mitään. Huomaan nyt, että menin liian lähelle useita kylttejä. Saamamme virheet eivät ole pahoja: kolme pistettä vinoudesta, yksi puutteellisesta yhteistyöstä, yksi kontrollista ja yksi Jalolle kyltin nuuhkimisesta. Kolme pistettä ohjaajavirheestä ja kahdesta uusimisesta, sen kympin lisäksi siis. Näin jälkikäteen en yhtään muista, mikä olikaan se kyltti, jota Jalo haistoi ja vinotti ja jonka uusin. Enkä oikein muista puutteellisen yhteistyön kylttiäkään. Pitäisi löytää ratapiirros jostakin. Pahus, etten tajunnut ottaa siitä kuvaa. Videomateriaaliakin löytyy... Ehkä jopa julkaisen sen. Joskus.
Kisapäivä koitti viime sunnuntaina. Tuli sitten oltua hallilla 9.30-17.30 noin suunnilleen. Ensin aamun olin kisatöissä, kun Tsaun jäseniä siihen vähän velvoitettiin. Oli ihan kiva olla töissä, kun pääsin tuomarinsihteeriksi. Siinä saa hyvää oppia, kun saa seurata suorituksia, varsinkin, kun työskentelin mestari- ja voittajaluokan radoilla. Aika täydellisyyttä hipovia suorituksia saa kyllä tehdä, jos meinaa noissa luokissa pärjätä. Työskentely ja hengailu paikalla myös vähensivät jännitystäni. Kyllä minua tietysti vähän hermostutti, mutta olisi se pahempaakin voinut olla.
Mies toi Jalon minulle sinne sitten iltapäivällä. Aluksi Jalo otti vähän kierroksia hallissa ja ärjyi parille koiralle. Kyllä se sitten kuitenkin oli kuulolla, kun vähän tein sen kanssa liikkeitä. Molemmat avoimen luokan radat vaikuttivat ihan mukavilta ja sellaisilta, että noin liikkeiden puolesta tiesin, että pystyisimme ne suorittamaan. Eniten siis minua jännitti, mitä tapahtuu, kun päästän Jalon irti hihnasta. Treeneissä se on pysynyt ihan aisoissa, mutta siellä on sitten varmisettu, etteivät muut koirat ole ihan reitillämme. Olihan kisapaikallakin toki aidat, mutta silti olin epävarma.
Ensimmäisenä oli Pia Heikkisen rata. Siinä lähtö sijoittui niin, että oikealle jäi odottelualue, kun taas suoraan lähdöstä eteenpäin sijaitsi yleisön ynnä muiden alue. Jalo seurasi ihan kiltisti lähtöön, mutta jäi sitten kyttäämään vasemmalle, missä ei mielestäni ollut mitään. Tuskanhikeä jo pukkasi. Jalo ei siis ollut kuulevinaankaan käskyjäni, tai minua ylipäätään. Olin siis irrottanut hihnan mutta pidin pannasta kiinni. Tuomari oli ihana ja kehotti laittamaan Jalon hihnaan ja palaamaan kauemmas ja tulemaan uudelleen. Yritimme uutta lähestymistä. Edelleen Jalo kyttäili vasemmalle mutta istui vierelleni. Tuomari kysyi olenko valmis ja totesin olevani sen verran valmis kuin nyt pystyn. Päästin Jalon irti ja suoristin selkäni. Jalo tempaisi suoraan sinne kyttäämäänsä suuntaan. Siellä oli houkutusruutu ja narulelu! Voi, miten komeasti Jalo toi lelun suoraan minulle! Hieno nouto siis, harmi vaan, että väärä laji. Luovutin tämän radan osalta siinä vaiheessa. Jälkikäteen joku totesi, että olisihan radan voinut suorittaa, vaikka hylätty jo olikin. Olisihan se ollut hyvää treeniä, kun kuitenkin olin tuosta lystistä maksanut. Olin pyytänyt Miestä kuvaamaan radan. Radan jälkeen hän kysyi, haluanko nähdä pätkät. En halunnut vaan käskin poistamaan. Voi että, minua harmittaa! Olisin halunnut nyt nähdä tuon noudon!
Sitten keräilimme vähän itseämme Anna Klingenbergin radalle. Siinä lähtö oli niin, että odotusalue jäi selkämme taakse. Rata alkoi juoksupujottelulla edestakaisin. Ajattelin, että se onkin hyvä, kun juoksuosuudet ovat meiltä yleensä sujuneet hyvin. Mietin, että saan Jalon nyt näppärästi sitten mukaan ja draivin päälle. No, ei se ihan ehkä niin mennyt. Juoksu heti alussa vähän nosti Jalon kierroksia, ja se vähän hyppeli ja selkeästi kuumui. Kyllä se kuitenkin ihan hallussa pysyi. Vähiten olemme treenanneet seisomista. Nyt se yllättäen onnistui hyvin; tehtävänä siis oli istu - seiso - kierrä koiran ympäri. Aiempi suosikki ja yleensä varma liike saksalainen meni pipariksi, kun Jalo kiersi niinkin hyvin, että kiersi koko kyltin. Uusin liikkeen, ja taas sama juttu. Siitä siis -10. Maalin jälkeen käskytin vielä Jalon maahan, että saan sen hihnaan. Vaistomaisesti käteni tavoitteli taskusta namia, mutta äkkiä tajusin, että sitä ei sovikaan kehässä antaa. Sain käsiini hihnan, ja sitten juoksimme kehästä ulos. Olin todella tyytyväinen suoritukseen! En osannut arvioida, saisimmeko tulosta. Uusin kaksi ja sitten tuli se kymppi, kun saksalainen jäi tekemättä. Se, mitä muuta sieltä tuli, jäi minulle hämäräksi. Oli iloinen yllätys, kun taululle lävähtivät pisteet: 75! Hittolainen, saimme tuloksen! Jeeee! Olen niin iloinen ja tyytyväinen. Ensinnäkin: me klaarasimme avoimen luokan radan, eikä Jalo lähtenyt huitelemaan omiaan! Toisekseen... öö... no, ei kai mitään. Huomaan nyt, että menin liian lähelle useita kylttejä. Saamamme virheet eivät ole pahoja: kolme pistettä vinoudesta, yksi puutteellisesta yhteistyöstä, yksi kontrollista ja yksi Jalolle kyltin nuuhkimisesta. Kolme pistettä ohjaajavirheestä ja kahdesta uusimisesta, sen kympin lisäksi siis. Näin jälkikäteen en yhtään muista, mikä olikaan se kyltti, jota Jalo haistoi ja vinotti ja jonka uusin. Enkä oikein muista puutteellisen yhteistyön kylttiäkään. Pitäisi löytää ratapiirros jostakin. Pahus, etten tajunnut ottaa siitä kuvaa. Videomateriaaliakin löytyy... Ehkä jopa julkaisen sen. Joskus.
tiistai 20. helmikuuta 2018
Tuleva kehäsihteeri
Kuten viime vuoden viimeisessä postauksessa mainitsin, olin menossa kehäsihteerikurssille. Se pidettiin tammikuun puolivälissä Ikaalisissa. Näyttelyt kuitenkin kiinnostavat, vaikka niihin sopivaa koiraa ei ole. Siispä ajattelin, että kehätoimitsijuuden kautta pääsisin taas mukaan fiilistelemään näyttelytunnelmia. Oikeastaan olin pohtinut tätä jo tovin, mutta Varsinais-Suomessa ei kursseja näkynyt tai kuulunut. Niinpä päätin tunkea itseni Satakunnan kennelpiirin kurssille.
Oli tiivis ja informatiivinen mutta antoisa viikonloppu! Ei tullut yhtään sellaista oloa, että selaanpa puhelimella nettiä tai piirtelen kuvioita paperille. Pääsin loppukokeestakin läpi kunnialla, joten olen kehäsihteeri, kunhan saan harjoittelun hoidettua. Pitää siis käydä viidessä näyttelyssä harjoittelijana, jonka jälkeen saa varsinaisen kehäsihteerikortin. Päätin, että ainakin aluksi etsin harjoittelupaikkoja lähiseuduilta. Nyt sain kuittauksen viimeisestäkin paikasta, joten harjoittelupaikat ovat nyt plakkarissa. Ehkä vähän harmillisesti näyttely oli tammikuussa, kun näyttelysesonki alkaa vasta paljon myöhemmin keväällä. Nyt pelkään, että unohdan oppimani.Tai no, kyllä minä nyt näyttelysäännöt ja rusettien värit tiedän. Silti jännittää kovasti, osaanko sitten oikeasti toimia oikein kehässä. Minusta taitaa tulla pyörittävä kehätoimitsija: käsialani on niin kehnoa, että en minä arvosteluita kirjoittaa voi.
Itsellänihän on kokemusta vain kahden, aika harvalukuisen rodun käyttämisestä näyttelyssä. Niiden kanssa on aina ollut simppeliä. Mitäpä sitten, jos koiria on useampi kymmen? Mutta no, ei kai tämä ihan rakettitiedettä sitten kuitenkaan ole. Kyllä kuitenkin vähän jännittää ja mietityttää, miten osaan hoitaa hommat. Mielenkiinnolla jään odottamaan tulevia harjoittelunäyttelyitä!
Oli tiivis ja informatiivinen mutta antoisa viikonloppu! Ei tullut yhtään sellaista oloa, että selaanpa puhelimella nettiä tai piirtelen kuvioita paperille. Pääsin loppukokeestakin läpi kunnialla, joten olen kehäsihteeri, kunhan saan harjoittelun hoidettua. Pitää siis käydä viidessä näyttelyssä harjoittelijana, jonka jälkeen saa varsinaisen kehäsihteerikortin. Päätin, että ainakin aluksi etsin harjoittelupaikkoja lähiseuduilta. Nyt sain kuittauksen viimeisestäkin paikasta, joten harjoittelupaikat ovat nyt plakkarissa. Ehkä vähän harmillisesti näyttely oli tammikuussa, kun näyttelysesonki alkaa vasta paljon myöhemmin keväällä. Nyt pelkään, että unohdan oppimani.Tai no, kyllä minä nyt näyttelysäännöt ja rusettien värit tiedän. Silti jännittää kovasti, osaanko sitten oikeasti toimia oikein kehässä. Minusta taitaa tulla pyörittävä kehätoimitsija: käsialani on niin kehnoa, että en minä arvosteluita kirjoittaa voi.
Itsellänihän on kokemusta vain kahden, aika harvalukuisen rodun käyttämisestä näyttelyssä. Niiden kanssa on aina ollut simppeliä. Mitäpä sitten, jos koiria on useampi kymmen? Mutta no, ei kai tämä ihan rakettitiedettä sitten kuitenkaan ole. Kyllä kuitenkin vähän jännittää ja mietityttää, miten osaan hoitaa hommat. Mielenkiinnolla jään odottamaan tulevia harjoittelunäyttelyitä!
tiistai 6. helmikuuta 2018
Helmikuu helistää
Helmikuu helistää ja uusi vuosi nelistää eteenpäin kovaa vauhtia.
Niin kovaa, että päivitteleminen on taas jäänyt. Jos nyt pikakelauksella
totean jotain alkaneesta vuodesta.
Tammikuun puolessa välissä osallistuin Ikaalisissa kehätoimitsijakurssille ja olen nyt harjoitteluja vaille valmis kehäsihteeri. Tuosta kurssista ja kehäsihteereilystä voisin kirjoitella oman postauksensa, ehkä. Toteanpa nyt vain, että antoisaa oli!
Rally-toko alkoi. Menin ensimmäisellä kerralla Jekun kanssa, jotta vähän näen, millainen ryhmä on. No, kiva on ryhmä. Yksi uros siellä on sellainen, joka saattaisi Jaloa provosoida, mutta tuo kyseinen koira ei itse provosoidu. Se on kovin kiivas tekemään, mutta ei suuremmin häiritse muita. Tuolla ekalla kerralla Jekku sai tehdä radat hihnatta, sillä se ei liiemmin hötkyile. Tuntui kivalta, kun Jekku pääsi ikään kuin häiriökoiraksi tuolle kiivaammalle. Kyllä Jekustakin tähän lajiin ihan olisi.
Seuraavilla kerroilla olen kuitenkin ollut Jalon kanssa. Kivasti menee! Se ei ota häiriötä muista koirista. Jos odottelemme vuoroa radan lähettyvillä, otan Jalon kyllä tiiviiseen kontaktiin, mutta ei se tee elettäkään rähinöidäkseen. Rataa tehdessä se ei noteeraa, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä jotenkin päädyttiin porukalla siihen, että enköhä minä Jalon kanssa avoimeen luokkaan mene kisaamaan. Maaliskuussa on Tsaulla kisat, joten sinne yritän saada paikan. Hui. Kriittisin hetki on lähtö: jos Jalo ei siitä ampaise mihinkään ja lähtee tekemään rataa, pysyy se sitten menossa radan loppuun. Kauhuskenaarioni on, että Jalo lähtee rallattelemaan radalle ja huutelemaan kentän laidalla odotteleville koirille. Mutta Tsaulla on aidatut kentät, joten ehkä se ei sentään kenenkään päälle karkaa.Yllytyshullu mikä yllytyshullu, minä, siis.
Tammikuussa kävin kannustamassa Luupäitä Turun koiranäyttelyssä. Menestystä ei sen ihmeemmin tullut, tai no ROP- ja VSP-pennut toki. Oli oikein mukava näyttelypäivä, kun näki paljon tuttuja. Oli leppoisaa oikeastaan olla ilman koiraa, kun saattoi keskittyä nyt katselemaan muita kehiä.
Tammikuun puolessa välissä osallistuin Ikaalisissa kehätoimitsijakurssille ja olen nyt harjoitteluja vaille valmis kehäsihteeri. Tuosta kurssista ja kehäsihteereilystä voisin kirjoitella oman postauksensa, ehkä. Toteanpa nyt vain, että antoisaa oli!
Rally-toko alkoi. Menin ensimmäisellä kerralla Jekun kanssa, jotta vähän näen, millainen ryhmä on. No, kiva on ryhmä. Yksi uros siellä on sellainen, joka saattaisi Jaloa provosoida, mutta tuo kyseinen koira ei itse provosoidu. Se on kovin kiivas tekemään, mutta ei suuremmin häiritse muita. Tuolla ekalla kerralla Jekku sai tehdä radat hihnatta, sillä se ei liiemmin hötkyile. Tuntui kivalta, kun Jekku pääsi ikään kuin häiriökoiraksi tuolle kiivaammalle. Kyllä Jekustakin tähän lajiin ihan olisi.
Seuraavilla kerroilla olen kuitenkin ollut Jalon kanssa. Kivasti menee! Se ei ota häiriötä muista koirista. Jos odottelemme vuoroa radan lähettyvillä, otan Jalon kyllä tiiviiseen kontaktiin, mutta ei se tee elettäkään rähinöidäkseen. Rataa tehdessä se ei noteeraa, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä jotenkin päädyttiin porukalla siihen, että enköhä minä Jalon kanssa avoimeen luokkaan mene kisaamaan. Maaliskuussa on Tsaulla kisat, joten sinne yritän saada paikan. Hui. Kriittisin hetki on lähtö: jos Jalo ei siitä ampaise mihinkään ja lähtee tekemään rataa, pysyy se sitten menossa radan loppuun. Kauhuskenaarioni on, että Jalo lähtee rallattelemaan radalle ja huutelemaan kentän laidalla odotteleville koirille. Mutta Tsaulla on aidatut kentät, joten ehkä se ei sentään kenenkään päälle karkaa.Yllytyshullu mikä yllytyshullu, minä, siis.
Tammikuussa kävin kannustamassa Luupäitä Turun koiranäyttelyssä. Menestystä ei sen ihmeemmin tullut, tai no ROP- ja VSP-pennut toki. Oli oikein mukava näyttelypäivä, kun näki paljon tuttuja. Oli leppoisaa oikeastaan olla ilman koiraa, kun saattoi keskittyä nyt katselemaan muita kehiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)