keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Oivalluksia oppimisesta

Tätäkin postausta olen pyöritellyt mielessäni jo jonkun tovin. Katsotaan, saanko jotain järkevää ihan tännekin näkyviin. Olen nimittäin miettinyt koirien kouluttamista ja oppimista. Siis ihan myös itseäni oppijana näissä koiratouhuissa.

Sen voin suoraan sanoa, että olen itse melkoisen laiska treenaaja. Nykyään teen kyllä joka päivä jotain pientä kotona koirien kanssa, mutta harvemmin jaksan esimerkiksi lähteä Jekun kanssa agilityhallille noin muuten vain. Jalonkin kanssa voisi (ja ennen kaikkea pitäisi!) treenata enemmän, ihan kaikkea. Joka tapauksessa treenimme painottuvat lähinnä ohjattuihin treenikertoihin: Jekulla perjantaisin Olavin opissa ja Jalolla puolestaan maanantaisin Paulalla.

Avaintekijäksi oppimisessamme nostaisin päällimmäiseksi yhden tekijän: molemmat ryhmät ovat edistyneempiä kuin oma tasomme on. Kun siirryimme Jekun kanssa Olavin ryhmään, tiesin, että kyseessä on kisaavien ryhmä, vaikka itse olimme täysin möllejä. Olimme toki jo treenanneet tovin, mutta varsinainen edistyminen tapahtui vuosi sitten syksyllä puolessa vuodessa niin, että tammikuussa pääsimme aloittamaan kisaamisen. Jalon kanssa aloitin rally-tokon syksyllä (oho, oikeasti se oli vasta syksyllä!) ja kisaamisen aloitimme nyt, vajaan vuoden treenien jälkeen. Vähän oli ehkä sellainen soitellen sotaan -olo, kun kisoihin menimme, mutta hyvinhän meidän kävi. Ja kas, myös tuo rally-tokoryhmä on edistyneempi. Toki se lähtökohtaisesti on kaikille avoin ja jokainen koirakko tekee tasonsa mukaan. Mutta yhtä kaikki: molemmissa ryhmissä olemme joutuneet ylittämään itsemme ja pinnistelemään siellä mukavuusalueen äärirajoilla. Aina ei ole ollut helppoa eikä edes kivaa, se myönnettäköön. Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, kunnialla tai sitten vähän vähemmän kunnialla. Kun aloitin Jekun kanssa kisaamisen, ykkösluokan kisaradat tuntuivat ihan hallittavilta, eivätkä nuo rally-tokon alokasluokan radat niin kovin vaikeita taida olla, kun alla on tehtynä myös mestaruusluokan liikkeitä.

Oivallukseni oppimisessa siis on, että pitää rohkeasti mennä tulta päin ja ylittää omien mukavuusalueidensa rajat. Treeneissä se on varsin turvallista, eikä siellä mokailuja lasketa tai myöhemmin muistella.

Jokainen on toki oppijana yksilöllinen, mutta tämä sopii meille. Meillä ei edistystä tapahtuisi, jos vain junnaisimme tuttuja ja turvallisia alempien tasojen liikkeitä. Kotitreeneissä menemme yhä siellä mukavuusalueella, mutta sitä varten on treenit, että pääsee ylittämään itsensä ja omat rajansa. Vaikka asianosaiset eivät tätä lukisikaan: kaunis kiitos ihanille koutseille, jotka laittavat meidät ylittämään omat rajamme!

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Rally-tokokisaura aloitettu

Tänään suuntasimme aamulla heti kohti Saloa ja Salon koirahallia aloittamaan rally-tokokisailuamme Jalon kanssa. Eilisen jälkeen fiilis ei ehkä ollut paras mahdollinen, tai ei ainakaan toiveikkain mahdollinen. En tiennyt yhtään, mitä odottaa tai mitä edes uskaltaa odottaa. Mitään tavoitteita en asettanut; ajattelin, että antaa näiden ekojen kisojen mennä ihan harjoituksen piikkiin, jos on mennäkseen.

Ja koska emme olleet aiemmin kisanneet, piti hankkia ja täyttää kilpailukirja ja Jalon tunnistusmerkintä tsekattiin. Se olisi pitänyt myös mitata, mutta juuri sillä hetkellä mittaa ei ollut saatavilla. Tuomari arvioi silmämääräisesti ja pohti, onko Jalo yli vai alle 50 cm. Totesin, että kotimittauksieni mukaan se on noin 51 cm. Tämä sitten luvallani kisakirjaan merkattiin. Enkä usko, että Jalolle tulee ongelmia 40 sentin hyppyjen kanssa sitten aikanaan.

Rata käytiin ensin tarkasti läpi tuomarin (Heikki Palosaari) kanssa. Häneltä sai vielä kysellä tarkennuksia ja sitten rataan sai tutustua hetken omatoimisesti. Mielestäni rataantutustumisaikaa on rally-tokossa todella rutkasti agilityyn verrattuna! Ratapiirros oli myös nähtävillä heti halliin tullessa. Rata vaikutti oikein kivalta: lähinnä siinä oli kääntyilyä ja pyörimistä suuntaan ja toiseen. Eniten pelkäsin sitä eteentulemista. Juoksupätkiä ei onneksi ollut, ja liikkeestä maahankin on alokasluokassa vielä ihan helppo.

Heti ekalta tehtävältä meille tuli kuitenkin yhden pisteen menetys, kun hihna kiristyi. Itse jäin myös miettimään, mahdoinko suorittaa tehtävän oikein, mutta jatkoimme matkaamme. Ja kuten arvasin: eteentulo meni pieleen. Eka käännös eteen ja yksi ja kaksi askelta meni vielä ok:sti, mutta kolmella askeleella Jalo jäi kovin vinoon. Päätin olla uusimatta, kun ei se sen paremmin olisi mennyt kuitenkaan. Niinpä jatkoimme matkaamme maaliin. Olin tyytyväinen suoritukseen, mutta en tosiaan osannut arvioida, miten noin todellisuudessa meni. Aika pian pisteemme käytiin kirjaamassa tulostaululle: 86 pistettä ja hyväksytty suoritus siis! Vau! Olin aidosti hieman yllättynyt, että tämä eka tulos napsahti näinkin helposti. Tämä rohkaisee kyllä jatkoa ajatellen kovasti!

Kaikkien ekan alokasryhmän koirakoiden suoritettua radan saimme kisakirjat ja arvostelulomakkeet. Meiltä oli tosiaan se ihan alun hihnan kiristyminen vienyt yhden pisteen ja sössiminen eteentulossa 10 pistettä. Sen lisäksi yhdestä kohdasta oli mennyt kolme pistettä selityksellä "epätarkasti suoritettu tehtävä". Nyt en kyllä yhtään osaa sanoa, mikä meni siinä sitten vikaan. Muistaakseni tehtävä oli sivulle, maahan ja siitä liikkeelle. No, oli miten oli, hyväksytty mikä hyväksytty. Kommenttikenttään tuomari oli kirjoittanut: "Tosi kiva meno :)"

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Koiranpäivän treenit

Hyvää koiranpäivää kaikki kamut! Tänä vuonna Koiranpäivän teemana on "Hyvää elämää koiran kanssa - vastuullista koirankasvatusta". Aihe on mielestäni erittäinkin tärkeä! Kampanjajulisteillaan Kennelliitto muistuttaa pennun rekisteröimisen tärkeydestä, vastuullisesta kasvattamisesta sekä koiranomistajan/-ostajan vastuusta pentua valitessaan. Näistä asioista on puhuttu jo paljon, mutta pentutehtailua valitettavasti yhä esiintyy. Toivoisin ihmisten tajuavan vihdoin, että hankkimalla pennun pentutehtailijalta saattaa toki pelastaa sen yhden yksilön, mutta aiheuttaa turhaa kärsimystä useille tuleville pennuille.

Perheemme ensimmäistä koiraa ei hankittu parhaista mahdollisista oloista, mitäpä sitä kiertelemään. Mutta koira eli hyvän elämän (ainakin toivoakseni) ja kuoli 14-vuotiaana. Virheistä kuitenkin oppii, joten kun tuli nykyisten koirien hankkimisen aika, osasin olla jo tarkempi.

Olen iloinen ja onnellinen siitä, millaisista paikoista koiramme saimme. Kiitos Anita! Ja kiitos Soile! Arvostan, että kumpikaan koiriemme kasvattajista ei hetimiten luvannut meille koiraa, vaan meidän piti ensin käydä pienoinen syyni läpi ja todistaa, että me olisimme koiranpennun arvoisia. Jo lähtökohtaisesti tämä herätti luottamusta. Samaten avoimuus esimerkiksi Jekun kohdalla, kun osoittautui, että se saattaisi olla PRA-kantaja. Jekku läimäistiin heti EJ-rekisteriin, jotta se ei niitä mahdollisia viallisia geenejä pääsisi levittämään. Tämä jos mikä on mielestäni vastuullista toimintaa kasvattajalta! Kasvattajilta on myös matkan varrella saanut apua ja tukea erinäisissä askarruttaneissa kysymyksissä.

Toivoisinkin, että kaikki tulevat koiranostajat tutustuisivat valitsemaansa rotuun tarkasti, kuten myös erilaisiin kasvattajiin. Netti on hyvänä apuna tässäkin: KoiraNetistä on helppo seurata, paljonko kullakin kasvattajalla on ollut pentueita ja mitä pennuista on tullut. Ethän siis osta sikaa säkissä etkä koiranpentua asioihin perehtymättä!

Valitsin tähän postaukseen Kennelliiton materiaaleista julisteen "Kuuleeko omistaja?", koska se minua näin omistajana juuri nyt eniten puhuttelee. Juliste muistuttaa, että pentu ei valitse omistajaansa, vaan kasvattaja ja koiranostaja valitsevat pentueesta juuri se sopivan yksilön kulloiseenkin tarpeeseen.





Me vietimme tänään koiranpäivää treenaten. Jekulla oli pitkästä aikaa (tai siltä ainakin tuntuu) agilitytreenit. Voi, miten se oli innoissaan! Ja sitten kaikki menikin pieleen. Jekku oli niin liekeissä, että se varasti lähdöstä ihan koko ajan. Yhden kerran päästin sen sitten menemään radan läpi, sitten annoimme välissä vuoron muille. Hetken huilin jälkeen yritimme uudelleen. Jekku varasti kolmasti, jolloin nappasin sen vauhdista kainaloon ja kannoin autoon. Se niistä treeneistä siis. Vähän säälittää pieni raukka, kun ei päässyt radalle. Mutta niin oli taas Luupää, ettei suostunut tajuamaan ja odottamaan. Täytyy näihin lähtöihin nyt todenteolla kiinnittää huomiota.

Jalo oli minulla myös mukana. Se odotteli kiltisti autossa, kun Jekku yritti treenata. Sitten otin Jalon ulkokentälle tavoitteenani tehdä pientä rally-tokotreeniä huomista silmällä pitäen. En tiedä aiheuttiko ulkokenttä, siellä olleet esteet vai minun eittämättä hieman ärtynyt mielialani, mutta eipä mennyt oikein putkeen senkään kanssa. Se ei keskittynyt, oli levoton, hyppi, pomppi ja katseli taivaalle. Saimme me vähän jotain sentään räpellettyä. Mutta että tällaisin fiiliksin sitten huomiseen kisapäivään. Hiphei!

Ei muuta kuin hyvää Koiranpäivän illan jatkoa!

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kenraaliharjoitus

Tänään olimme pitkästä aikaa Jalon kanssa rally-tokotreeneissä. Treeni tuli todella tarpeeseen, ja huomasi myös, että taukoa on tullut pidettyä. Huoh. No, oma moka, olisin minä voinut kotonakin aktiivisemmin treenata.

Jalo oli taas vähän irti. Siis itsestään, ei hihnasta, heh. Sillä on jotain nokkapokkaa ryhmässämme treenaavan tollerin kanssa, joten niiden pitää sitten puolin ja toisin vähän aukoa päätä toisilleen. Tästä oma keskittymiseni herpaantuu, kun alkaa hävettää moinen huutelu. Teimme radan tänään kolmesti, joista keskimmäinen suoritus oli ehjin ja paras.

Teimme alokasluokan kisarataa, mikä oli kiva ja tarpeen. Olen nyt kehittänyt siitä hiton eteen tulemisesta itselleni peikon, ja kun minä jännitän, hermostuu Jalokin. Paula kyllä lohdutti, että ihan kivasti Jalo oli, ei niin vinossa mitä pelkäsin. Sain kuitenkin vielä hyviä viime hetken vinkkejä ennen tulevaa lauantaista kisaa. Niin! Olemme siis nyt vihdoin osallistumassa ekoihin kisoihimme lauantaina Salossa. Hui. Perästä kuuluu.

Hihnakäyttäytymisestä

Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni jo tovin, varsinkin viime viikosta lähtien, kun lyhyen ajan sisällä tuli erinäisiä kohtaamisia kaupungilla. Tiedän, että tämän vuoden Koiranpäivän teemana on "Hyvää elämää koiran kanssa", joka sopisi varsin hyvin tähän. Mutta haluan silti kirjoittaa just nyt.

Itsehän en ehdottomasti ole sitä mieltä, että koirat eivät saisi hihnassa tutustua toisiinsa. Mutta jonkinlainen käytösetiketti sitä olla pitää! Ja siksipä tämä kirjoitus...






Aiemmin siis tutustuimme useinkin toisiin koiriin hihnassa. Sittemmin on käynyt ilmi, että varsinkaan Jekku ei tule toisten urosten kanssa toimeen. Jalo vielä tulisi, mutta on helpompaa, että otan molemmat koirat haltuun ja ohitan vastaantulevan koiran, ellei se siis ole jokin vanha tuttu. Välillä Jalo meinaa innostuksissaan alkaa huudella ohitettavalle koiralle, mutta ei mitenkään hallitsemattomissa määrin. Olen ollut tyytyväinen siihen, miten omat koirani hihnassa käyttäytyvät ja miten ohitustilanteet sujuvat. Varsinkin näin kaupungissa lähes jokaisella lenkillä toisiin törmäämme.



Mutta, ne muut! Tosiaan viimeksi kuluneen viikon aikana on jostain syystä tullut useampia vähän ikävämpiä kohtaamisia. Sellaisia, että toinen koira on tullut vastaan tai ollut poikkeamassa jostakin sivusta reitillemme. Itse olen taas ottanut molemmat koirat sivulle ja lähtenyt kulkemaan päättäväisesti ohi, viestittäen olemuksellani, että me ohitamme, emme tervehdi. Ja mitä tapahtuu? Tuo toinen koira, fleksissä totta kai, päästetään hihna sojossa kohti meitä. Onneksi nuo päälle tulevat koirat ovat olleet pienikokoisia, Jekkuakin pienempiä siis. Mutta en edes halua ajatella, mitä pahimmillaan voisi tapahtua. Onneksi Jalo on säyseä, mutta hämmentäähän se, kun annan käskyn ohittaa, ja sitten jostain säntääkin jokin pieni tyyppi jalkoihin. Vähän eniten ihmetyttää, että näiden kanssakulkijoiden omistajia on ihan vaan naurattanut. En tiedä, olenko sitten niin hassun näköinen, kun yritän saada kaksi koiraa pysymään asiallisina ohittamaan ja siinä sivussa yritän irvistellä, että pidä koirasi pois. Sen lisäksi, että riskinä on ihan puhdas koiratappelu, riskinä on myös se, että tuo valtoimenaan kulkeva koira jää flekseineen vaikkapa pyörän alle. Eräs näistä kohtaamisistamme nimittäin sattui niin, että koira pääsi fleksissä valumaan pyörätien yli meidän puolellemme.





Että nyt ihan oikeasti. Onko liikaa vaadittu saada ohitusrauha? Olen alkanut jopa miettiä keltaista nauhaa koirieni hihnoihin. En haluaisi siihen kuitenkaan tässä vaiheessa lähteä, kun eiväthän nuo vihaisia sinänsä ole. Jotenkin miellän keltaisen nauhan vähän sellaisen äkäisen koiran varalle. Mutta jos nämä kohtaamiset jatkuvat, pitänee uudelleen harkits keltaista nauhaa ulkoilurauhan takaamiseksi.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Synttärisankari

Jekku Kepposemme täyttää tänään kokonaista viisi vuotta! Onnea päivänsankarille ja Stara-siskolle myös! Vastaanottoa ei ollut, vaan juhlistimme ihan perhepiirissä. Jekku sai päähänsä hatun (tätä pahoittelen, minä kun en ole mikään koirien pukemisen puolestapuhuja) ja lahjaksi kuivatun siankärsän.

Itse sankari

torstai 9. huhtikuuta 2015

Jumissa

Täällä näkyy olevan perinteinen kevätväsymys ja -jumitus päällänsä. Vähän niin kuin sekä henkisesti että fyysisesti. Henkisesti minulla, fyysisesti Jekulla, Jalolla näyttäisi kaikki olevan kunnossa.

Jekku otti taas pataan Miehen vanhempien koirilta. Ensin nahkacollielta ruokailun yhteydessä: Jekku yritti käydä nappaamassa Topilta kupin yli roiskuneen nappulan, ja siitäkös Topi hermostui ja kävi kiinni. Mutta Jekkupa vaan ei perääntynyt, vaan kävi vastahyökkäykseen. Sanotaanko nyt näin, että oli hippasen hankalaa erottaa nämä riitapukarit toisistaan: Topi painaa sellaiset 25 kiloa vähintään, joten on tekemistä kammeta se pois, kun Jekku puoletaan kuudella kilollaan on pieni ja vikkelä, eikä siitä saa otetta. Ja kun tämä pariskunta oli erotettu, Romu otti asiakseen tulla kertomaan, mitä mieltä se on moisesta riitelystä. Sitten olikin Jekun ja Romun vuoro selvitellä välejään. Sielläpä me sitten olimme keittiössä: Miehen äiti piteli Topia, minä istuin lattialla ja pidin toisen käden päässä Jekkua niskasta kiinni, toisen käden päässä pidättelin Romua. Romun suuttumus ei meinannut millään mennä ohi, vaan se murisi ja murisi. Ja niin kauan kuin Romu murisi, murisi Jekkukin. Entä mitä tekee Jalo? Se oli hiljaa ja söi Topilta syömättä unohtuneen ruoan. Jalo, tuo diplomaatti!

Tuossa olisi ollut aineksia paljon pahempaankin, mutta vähillä vammoilla selvittiin, ainakin päällisin puolin. Pieni rupi Jekulla oli silmän alapuolella. Kroppa sillä otti osumaa, ja Jekku on tuntunut olevan vähän jumiksissa. Se on aristellut etuosaansa ja kävellessä tuntuu, että takapääkin olisi hieman jäykkä. Päätin siis jättää pääsiäisen agilitykisat väliin, jotta Jekku saisi levätä.

Lepo teki ihan hyvää. Olen ehkä aiemmin maininnutkin, että olen vähän kevätväsymykseen taipuvainen, niin nytkin. Tässä olisi nyt vähän vajaa pari kuukautta vielä jaksettava painaa.

Pääsiäisenä olimme muun muassa äitini luona. Hyvänä aikomuksenani minulla oli aloittaa jälkikausi Jalon kanssa. Kävin vielä erikseen kotoa hakemassa jälkivaljaat ja -liinan ja lauantaimakkarapaketin. No teinkö jälkiä? En.

Nyt olisi tarkoitus perjantaina mennä Jekun kanssa treeneihin ja katsoa, miten kulkee. Mietitään sitten kevään agilitykisoja. Maanantaina pääsemme Jalon kanssa puolestaan rally-tokoilemaan.