keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Siedätyshoitoa

Koska opiskelijan vappu on kestävyyslaji, on vappuisia juhlijoita näkynyt katukuvassa jo jokusen päivän ajan. Oi niitä aikoja. Eilen juhlat olivat lähteneet oikeastaan kunnolla käyntiin, ja minä ajattelin suunnata ihan tulta päin koirien kanssa. Ajattelin, että käydäänpä iltalenkillä kiertelemässä puistoja ja vähän katselemassa meininkiä.

Heti ensimmäisessä puistossa oli erääseen puuhun jeesusteipillä kiinnitetty pumpattava barbara. Mietin, että siinäpä olisi pojille, siis tässä viittaan nyt koiriini, jotain katsomista. Mietin, miten vaikkapa Jalo reagoi puussa töröttävään nukkeen. No ei kuulkaa yhtään mitenkään. Koirat tuskin vilkaisivat sitä. Ne eivät myöskään välittäneet puistossa vellovasta juhlijajoukosta.

Matka jatkui lähemmäs yliopistoa. Eräässä toisessa puistossa oli kaksikin erillistä porukkaa, joilla molemmilla oli omat musiikkivehkeet mukana. Kuljetin koiria porukoiden ohi. Reaktio: ei mikään. Molemmat koirat ignoorasivat aivan täysin, mitä ympärillä tapahtui. Ei kiinnosta, ei nappaa, ei hätkäytä.

En minä tietenkään koiria veisi mihinkään jumalattomaan tungokseen tai meluun, mutta nämä olivat sellaisia siedettäviä, mutta joihin koirat kuitenkin olisivat saattaneet reagoidakin. Mutta enemmän kuin hyvä näin! Ainoa, joka täällä siedätyshoitoa tarvitsee, on siitepölyallerginen omistaja...

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Lahti KV 27.4.2014

Voi pojat, mikä huikaakin huikeampi näyttelypäivä meillä eilen oli Lahdessa. Ai keillä meillä? No minulla ja Jekulla tietysti ja sitten Miehen vanhempien nahkacolliella Topilla. Koska sileäkarvaisten collieiden arvostelu alkoi kello kymmenen, piti meidän täältä länsirannikolta startata aamulla kuudelta. Se, miksi lähdimme Lahteen johtui siitä, että sekä sk. colliet että schipperket arvosteli sama tuomari. Hätätapauksessa minä olisin voinut esittää Topin, mutta nyt sen homman hoiti, ehkä onneksi, Topin kasvattaja.

Tuomari oli aivan tuntematon nimi, Nadjia Timmermans-Kadenko Alankomaista. Minua vähän paljon epäilytti, kun schipperkejä oli ilmoitettu vain seitsemän. Verrattuna syksyn Lahden KV-näyttelyyn, jossa sipukoita oli kuitenkin 26. Mietitytti siis, mistä johtuu tuo vähäinen määrä. Ehkä ihmiset sitten eivät vain uskaltaneet tuoda koiriaan tuomarille, joka ei ole Suomessa ennen schipperkejä arvostellut.

Tuomari oli hyvinkin perusteellinen, ja aikaa kului ja kului ja kului. Jekku-parka joutui virumaan häkissään pitkiä aikoja. (Mainitsinko, että ostin sille siis sellaisen kovaa muovia olevan kopan. Kevythäkistähän tuo syö tiensä ulos hetkessä. Ajattelin, että kesän Viron reissua varten tarvitaan kunnon koppa. Ja ihan kätevähän tuo on vaikka agilitykisoissakin. Olemme kotona treenanneet häkitystä, ja ihan kiltisti Jekku sinne menee.) Välillä toki kävin sitä ulkoiluttamassa ja liikuttamassa. Ihan rauhallisena se tuntui kopissaan olevan: se ei vinkunut eikä haukkunut ja mitä minä kauempaa vilkuilin, siellä se näytti makoilevan.

Topi-juniori kyllä räjäytti melkoisen potin! Se sai ERIn ja SAn ja oli junnujen ykkönen. Tuomari oli höveli erien suhteen mutta kitsasteli sa:n kanssa. Niitä saivat vain luokkiensa voittajat. Topin matka jatkui siis paras uros -kehään. Siellä vastassa oli kuitenkin kokeineita, vanhempia multivalioita. Yllätys oli melkoinen, kun Topi sijoitettiin ykköseksi! Ja sertihän siitä sitten heti napsahti. Vau! Sitten odoteltiin narttujen kisa, jotta Topi pääsisi kisaamaan rotunsa paras -tittelistä. Topi meni, näki ja voitti. Huhhuh, mikä näyttelyuran aloitus! Upea koira!

Topin kasvattaja jätti ystävällisesti meille oman kevythäkkinsä, jotta Topikin sai lepopaikan. Lopulta kellon lähennellessä kolmea koitti schipperkejen vuoro. Tuomari nakutti kaikille uroksille erit ja sa:t. Pessimistisesti ajattelin, että olemme varmasti taas kakkosia, kun meillä on vähän tätä ikuisen kakkosen ongelmaa ollut havaittavissa. Paras uros -kehässä tuomari pyöräytti meidät pari kertaa ympäri, ja yllätyin melkoisesti, kun hän osoitti meille ykköspaikkaa! Taisin siinä jopa vähän hypähtää ilosta. Ja tämähän tiesi sitä, että Jekun CACIB-tili napsahti auki! Jes! Tätähän me lähdimme Lahdesta tavoittelemaankin. En vain uskaltanut aiemmin sitä ääneen sanoa, vaikka saattoi kai sen nyt arvata. Ja ensimmäistä kertaa näyttelyurallamme pääsimme rop-kehään. Ajattelin, että VSP:n titteli olisi ihan kelvollinen. Mutta tuomari ajatteli toisin ja nosti Jekun rotunsa parhaaksi! Aaaaa! Ja koska iltapäivä oli niin pitkällä, että ryhmäkehät alkoivat samoilla hetkillä, jäimme vielä sinnekin.

Ryhmätuomarina toimi Päivi Eerola. Olin vähän pihalla kaikesta, kun enhän minä ole koskaan isossa kehässä ollut. Kyselin tyhmiä edessäni olleilta sheltin ja pulin omistajilta. Heitä taisi vähän huvittaa. Ensin olimme siis esikatselmuksessa, josta meidät ohjattiin jonossa varsinaiseen kehään. Koko juttu muuten lähetettiin livenä jonkin sortin livestreamin kautta kaiketi. Siellä minä sitten painelin, likaisissa farkuissa, tennareissa, lököttävässä t-paidassa ja harmaassa neuletakissa, hei vaan. Vähän ajattelin, että ryhmäkehä schipperken kohdalla on sellainen päivääkiitoshei. Tuomari tulikin siitä sitten poimimaan meidät ja muun muassa ne edellämme olleet sheltin ja pulin pois rivistä. Ajattelin, että tämä oli tässä ja aloin katsella ympärilleni, että mihin pitää poistua. Silmäkulmasta sitten huomasin, että muu joukkio suuntaa pois kehästä! Mitä hittoa?! Kysyin sheltin omistajalta, että olemmeko me jatkossa? Häntä huvitti vähän lisää: "No ollaan ollaan, etkö sä sitä tajunnut?!" No enpä tajunnut en. Ensin seistäpönötimme rivissä, sitten jokainen koira vuorollaan kulki pienen matkan edestakaisin ja sitten ympäri rivin jatkoksi. Nyt vähän harmittaa, kun Jekku alkoi olla vähän väsynyt, enkä saanut kulkemaan sitä kunnolla. Jos se olisi ravannut nätisti, olisimmekohan päässeet neljän parhaan joukkoon? Nyt nimittäin jouduimme sitten pois. Toisaalta onhan se aika huikeaa olla kuuden parhaan joukossakin! En olisi ikinä osannut moista odottaa!

Sitten edessä oli vielä kotimatka. Voin sanoa, että väsytti niin eilen kuin vielä tänäänkin. Mutta fiilis on edelleen aika mahtava! Tuli taas lisää kipinää näytelmiin ja mietinkin, mihin sitä vielä tämän vuoden puolella voisi mennä...

Ja loppuun vielä Jekun arvostelu:

"Really nice breed type. Strong compact body and elegant bones. Very typical head and expression. Lovely ear set. Excellent angulations. Movement typical. Free at elbow."

Lopuksi hieman epätarkka kuva Jekusta, ruusukkeista, pokaaleista - ja Jalosta, joka myös halusi kuvaan pönöttämään.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Koiranpäivä 2014

Kappas, nyt vasta tajusin, että ehkä tärkeimpiä asioita elämässäni juhlistetaan peräkkäisinä päivinä: eilen vietettiin Kirjan ja ruusun päivää, tänään puolestaan on valtakunnallinen Koiranpäivä. Koirat ja kirjat ovat nimittäin olleet lapsesta asti minulle tärkeitä ja ovat sitä yhä. Kysyisin vielä, koska aletaan viettää Viinipäivää tai Karkkipäivää?

Tämän vuoden teemana on "Hyvää elämää koiran kanssa". Millaista se sitten on? Ehkä se on jotain yleistä harmoniaa, sitä, että sen oman koiran kanssa on hyvä elää. Joskus minulta kysytään, eikö minua harmita, kun aina pitää olla menossa ulos koiran kanssa. Satoi, paistoi, kuumotti, kylmäsi. Minä vihaan talvea, enkä minä nyt niin kylmästä sateestakaan pidä, mutta siitä huolimatta ei ole ollut aamua, jolloin en olisi mielelläni ulos lähtenyt, saati jättänyt menemättä. Sitä paitsi ainakin herää hyvin, kun tekee pienen kävelyn heti aamusta. Eikä mökkiydy pirttiin, kun tulee töistä, vaan voi lähteä taas ulos. Nämä koirat ovat antaneet niin paljon iloa, etten voi sitä edes sanoin kuvailla.

Minua itseäni harmittaa nähdä (tässäkin lähellä) koiria, joita ulkoilutetaan harvoin ja vähän. En ole sitä mieltä, että koiran kanssa olisi pakko harrastaa, mutta ulkoilut pitäisi hoitaa. Enkä pidä ajatuksesta, että koira joutuisi olemaan pitkiä aikoja yksin. Jos olen ollut pitkän päivän töissä, en halua lähteä uudelleen illalla jonnekin, jos koirat joutuvat olemaan yksin. Meitä on onneksi kaksi noista huolehtimassa, joten sikäli hommat lutviutuvat yleensä hyvin.

Toinen asia, mikä mielestäni on tärkeää, on valita itselle sopiva rotu. Rotuvaihtoehtoja kun Suomessakin on kai se 300-400. Jos asuu taajamassa, ei pidä valita laumanvartijaa, jos haluaa metsästää, ei ehkä kannata valita paimenta, jos haluaa kovasti harrastaa agilitya, ei kovin pieni tai kovin suuri koira ehkä ole paras vaihtoehto.

Hyvää Koiranpäivää! Eläkää hyvin nelijalkaisten ystävienne kanssa!


tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kas kakkosta

Eilen oli varsin agilityntäyteinen päivä. Niin täysi, etten enää illalla jaksanut raapustella raporttia tänne. Ensiksi aamulla kahdeksalta suuntasin parin kaverin kanssa hallille suorittamaan kisatyövelvoitetta. Olimme ratatyöntekijöinä, joten oli kiva seurailla muiden ratoja. Ihania suorituksia! Osa oikeasti taidokkaita ja nopeita, osa sympaattisen viihdyttäviä, kun esimerkiksi pieni chihuahua lähti juoksemaan kunniakierrosta ympäri kenttää. Aluksi fiilikseni oli ihan leppoisa, mutta sitten alkoi jännittää edessä siintävä kakkosten korkkaus. Pelotti, millainen rata sieltä tulisi eteen.

Mies toi Jekun minulle hallille sitten vähän ennen kakkosten kisan alkua. Koska osallistujia oli melko vähän, kaikki tutustuivat rataan samalla kerralla. Miten minulle aina tuleekin kiire rataantutustumiseen? Olen joko vessassa tai puolipukeissa. Nytkin piti kirmata ihan joukon hännillä radalle. Minulle turvaa ja rohkaisua toi se, että itse kouluttajani oli ratatyöntekijänä, kuten myös toinen ryhmätoveri ja kolmas oli kuuluttajana. Toki se osaltaan myös lisäsi jännitystä.

Eka rata ei tuntunut erityisen pahalta.Vähän jännitti, muistanko radan ja että saan Jekun putkeen kun on sen aika ja A:lle kun on sen vuoro. Niin, ja keppejä jännitin toki myös. Taas jälkikäteen en tunnu muistavan radasta yhtään mitään. Paitsi, että minä juoksin! Pienestä kipeydestä huolimatta kirmasin minkä pääsin. Keinu ja kepit olivat taas armottoman hitaat. Ne pitää ottaa tehotreeniin (ihan kuin olisin sanonut tästä joskus aiemminkin...) Ja kunhan köhäni paranee, minun pitää alkaa treenata juoksua (tästäkin ehkä olen joskus maininnut jotain...) Mutta niin, kepit menivät puhtaasti ja niiden jälkeen olikin sitten enää suunnilleen loppusuora jäljellä. Ja me kirmasimme puhtaasti maaliin! Jes! Heti meidän jälkeemme, viimeisenä luokassaan, radan suoritti rakettimainen sheltti, joka siis tempaisi voittoon. Me olimme toisia ja saimme LUVAn! En taas meinannut uskoa tätä todeksi. Ja paineitahan se sitten tiesi toiselle radalle. Että vedettäisiinkö sitä heti toinen nolla tähän perään.

Toinenkin rata oli ihan kiva. Tai siis todella kiva. Mutta minua jännitti ihan sikana enemmän kuin ekalla radalla. Kepit otin ns. heikommalta puoleltamme, jännäsin, luulin niiden onnistuvan ja lopetin ohjaamisen vähän ennen niiden loppua. Yritin korjata, mutta pieleenhän se meni. Harmittaa pirusti. Varsinkin kun rata muuten olisi ollut puhdas ja nopeakin. Mutta kaikkinensa kyllä erittäin kiva aloitus kakkosluokalle.

Päivän iloa lisäsi myös treenikavereiden onnistumiset omilla tahoillaan. Meillä on kyllä hieno ryhmä! Sain kannustusta muilta ja sain kannustaa puolestani heitä. Nyt sitten ajatukset ovat jo tulevissa kisoissa. Tai lähinnä siinä, että mihinköhän sitä sitten lähtisimme.

Mies otti ratamme kyllä videolle, mutta en taas tiedä, miten ne tähän saisin. Jätän ne tuonnemmaksi. Illalla suuntasimme vielä terassille, ja sitten yritin ottaa Jekusta kuvan pokaalin ja ruusukkeen kanssa.



sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Jäljitellen

Kyllä minä sitten eilen tein Jalolle parit jäljet, kun kerran olin meinannut. Tein molemmat äitini puutarhaan nurmikolle. Molemmat olivat, ainakin omasta mielestäni, melko pitkiä, ja toiseen sisältyi loiva kaarre johtuen erään pensaan sijainnista. Jalolla oli päällään ensimmäistä kertaa uudet jälkivaljaat. En tiedä johtuiko se niistä vai mistä, mutta Jalo pyrki aluksi etenemään kylki edellä. Toisella jäljellä se sitten meni jo ihan nokka kohti jäljen päätä. Toisen jäljen lopussa Jalo kavahti jotain. Tarkasteltuani tilannetta huomasin, että loppunamit olivat aivan täynnä kusiaismuurahaisia! Voihan itku! Yritin kuitenkin pari namia poimia siitä Jalolle.

Tänään sitten tein toiset kaksi jälkeä. Toinen oli sellaista kuivaa heinikkoa ja toinen kuivahkoa maata ja ruohoa. Tajusin siinä jälkiä tehdessäni, että en oikein osaa itse ajatella, millainen maasto olisi sopivaa. Onko kuiva maa liian kuivaa? Hukkuuko jälki ruohikkoon? Näitä pitää kokeneemmilta sitten jossain vaiheessa selvittää.

Tänään jäljestys meni jo paremmin! Jalo kulki ihan oikein päin ja kuono maassa. Se ei kyllä poiminut edes kaikkia nameja matkalta, kun sillä oli niin kova kiire eteenpäin. Ehkä pitäisi siis vähän toppuutella sen menoa. Mutta se suoritti jäljen ripeästi ja suoraan, ei kääntyillyt, ei ihmetellyt, että mitä onkaan tekemässä, ei harhautunut pois jäljeltä. Jee, eiköhän tästä ihan hyvä tule! Kun vaan nyt saisin aktiivisesti viriteltyä jälkiä jonnekin...

Lopuksi vielä yksi kuva eiliseltä, kun mudi ja kelpie painavat menemään pitkin ojaa. Ihanasta kuvasta kiitos Hanna-Marille!


Edit. En näköjään koskaan muista kirjoittaa kaikkea kerralla. Pitäisi kai suunnitella vähän tarkemmin, mitä kirjoittaa. Kröhöm. Mutta siitä piti vielä kertoa, miten Jalo pääsi tekemään tuttavuutta kilpikonnan kanssa! Kun olimme tulossa tänään toiselta jäljeltä, äitini naapuri huikkasi pihaltaan, että tulkaas katsomaan Roope-kilpparia. En edes tiennyt naapurilla moista olevan. Vanha oli kaveri, ainakin noin 22-vuotias maakilpikonna. Se oli kevään kunniaksi päässyt ulkoilemaan. Ensin Jalo ei tiennyt, mitä katsoa. Sitten Roope lähti liikkeelle, ja Jalo hämmästyi. Kilppari kulki hämmästyttävän nopeasti ja suuntasi ihan pois meistä. Jalo ei uskaltanut lähelle, vaan se meni vähän kyyryyn ja jäi haistelemaan kilpikonnan jälkiä. Jotenkin hellyttävää, kun Jalo sitten sellaisen pensaan suojista katseli konnaa ja mietti, mitä pitäisi tehdä. Kävelin Jalon kanssa vähän lähemmäksi, mutta ei Jalo uskaltanut kovin lähelle. Enkä tiedä, miten lähelle olisin sitä uskaltanut päästääkään. Hauska kohtaaminen!

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Pääsiäisen treeni

Tänään tavattiin taas Hanna-Maria ja Nooaa treenien merkeissä. Ajattelin, että kirjoitan treeneistä heti, kun ne ovat vielä hyvin muistissa. Hanna-Mari otti kuvia, mutta laitan niitä sitten erikseen vaikka seuraavaan postaukseen.

Vitsit, kun kelpie vetää hyvin, en voi muuta sanoa! Sitä työskentelyä on mahtavaa seurata, vähän jopa kateellisena. Minun pitäisi varmaan alkaa rakentaa Jalolle oikeaa virettä tekemiseen. Tänään ei ollut meillä paras mahdollinen päivä. Seuraaminen meni ihan kivasti, maahanmeno ei. Hanna-Mari yritti kokeilla Jalon kanssa, mutta Jalo ei ollut ymmärtävinäänkään, kun vieras ihminen sitä käski, että mitä olisikaan pitänyt tehdä. Lopulta Hanna-Mari demonstroi Nooan kanssa, miten he ovat tätä treenanneet. Sain taas hyviä vinkkejä omaan tekemiseen.

Oli yllättävän lämmin, joten olin itse kuumissani, kuten myös oli Jalo. Sillä ei tuntunut nyt oikein jaksamista riittävän. Viimeiseksi olisin halunnut ottaa luoksetulon, mutta eihän tuo meinannut odottaa ensinkään. Lopulta teimme niin, että käskin Jalon odottaa, otin pari askelta, palasin palkkaamaan ja vapautin. En tiedä, mistä nyt kiikasti. No, ensi kerralla toivottavasti paremmin.

Treenien jälkeen lähdimme eräälle pellolle, jotta pojat pääsivät kirmaamaan. Ei meinannut mudi pysyä kelpien vauhdissa. Siellä ne peräkanaa painelivat. Hauskaa tuntui olevan. Reissu huipentui, kun paluumatkalla Jalo bongasi ojan. Ensin ajattelin, että se vähän kävisi juomassa. Mutta eihän se siihen tietenkään jäänyt. Nooakin kutsuttiin paikalle, ja sitten pojat aloittivat rallailun ojaa pitkin. Jalo kerran oikein jopa sukelsi sinne. Kotona sitä sitten taas odotti suihkukomennus. On taas väsynyttä mudia meillä täällä, mutta mikäpä sen parempaa oikeastaan. Illalla olemme menossa äitini luo, missä ajattelin tehdä pari jälkeä. Katsotaan, tuleeko siitä mitään, vai jäävätkö jäljet huomiselle.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Hiljaiseloa

Kylläpä vaan on huhtikuu vierähtänyt hiljaisissa merkeissä. Huhtikuu ei kuulu mitenkään suosikkeihini, päin vastoin, minusta huhtikuu on kuukausista julmin. Onneksi se on jo puolessa välissä. Ja pian se on pääsiäinen ja heti perään vappu, joten huhtikuu on pian jo selätetty!

Itselläni on nyt mennyt jo parin viikon treenit ohi flunssan ja yskän takia. Koiratkin ovat, raukat, joutuneet tyytymään hieman lyhyempiin lenkkeihin ja pieneen kotitokoon. Eilen olin pitkästä aikaa vähän pidemmällä kävelyllä niiden kanssa. Jospa tämä tästä.

Perjantaina meillä on treenit, vaikka pyhä onkin. Ja hyvä että on treenit, sillä maanantaina me starttaamme Jekun kanssa kakkosissa! Vähän jo jännittää ja hirvittää. Pitäisi myös alkaa hiljalleen katsella ja suunnitella tulevia kisoja. Nämä ovat nyt viimeiset ATT:n kisat ennen syksyä, joten nyt on vähän pakkokin sitten laajentaa reviiriä. Kuun lopulla matkaamme Lahteen näyttelemään, pitkästä aikaa sitäkin. Toukokuussa on luvassa Jekulle yksi näyttely ja Jalolle paimennusta ja BH-kurssia.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

1-vuotisneuvola

Hah, pakko oli laittaa ko. otsikko. Vaikka Jalo onkin jo vuoden ja 3 kuukautta, 1-vuotisneuvolassa käytiin nyt, kun rokotukset menivät vanhaksi. Kutsu tuli jo alkuvuodesta, ja ihan hätäännyin, että joko ne rokotukset menevät vanhaksi. Hätäpäissäni soitin eläinlääkäriin, jossa lohduteltiin, että kutsu tulee automaattisesti, mutta rokotus on voimassa ihan niin kuin rokotuskortissa lukee. Ja koska rokotukset olivat voimassa 11.4. asti, kävimme uusimassa ne jo heti nyt.

Jalo taisi kaikesta ajatella, että nyt on emäntä mennyt ihan hassuksi. Ensin piti matkustaa bussilla, mikä jo sinällään oli jännittävää ja outoa. Jalo huuteli pitkin matkaa. Minua vähän nolotti, kanssamatkustajia lähinnä huvitti. Istuimme bussin keskiosaan, vaikka ehkä taktisempaa olisi ollut mennä taaemmas tai jäädä edemmäs. Nyt tuohon keskiväliin änkesivät myös parit lastenvaunut. Jalo meinasi myös änkeä syliini, kun se kai luuli, että lastenvaunujen kahvassa roikkunut muovikassi hyökkää kimppuun.

Eläinlääkäriasemalle Jalo marssi reippaana poikana sisään. Se ihmetteli, miksei se saanut tervehtiä odotushuoneen muita tyyppejä, mutta kävi lopulta makaamaan lattialle. Lääkäri oli aivan ihana (Sari Granholm)! Jalo ei paljoa hänestä välittänyt, vaan oli enemmänkin kiinnostunut muista huoneen hajuista. Lääkäri totesi vain, että tyypillinen rotunsa edustaja. Nostin Jalon pöydälle ja hetken mietin, miten se mahtaa käyttäytyä. Se seisoi hievahtamatta, kun sille tyystin vieras ihminen tutki ja hipelöi! Jalo antoi jopa katsoa hampaansa mukisematta. Kun lääkäri alkoi rapistella rokotteista, Jalo oli kovin kiinnostunut. Sitten rokotus jo tuikattiinkin niskaan ja Jalo pääsi pöydältä alas. Että bussimatkan jälkeen käydään uudessa paikassa ja ihmeellisessä huoneessa kääntymässä ja lähdetään pois. Kaikke kanssa. Eläinlääkäri kehui, että onpa Jalo kivan luontoinen! Niin on!

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Viikko sanoina

Onpas taas tullut vähän taukoa päivittelyssä. Mitään kovin ihmeellistä ei tosin ole tapahtunutkaan. Saimme Jalon kanssa taannoin läksyksi tehdä kolme jälkeä viikossa... Viikon saldomme on pyöreä nolla. Voi ei! Mutkumutku... Autottomana kaupunkilaisena on hippasen vaikeaa tuo jäljille meno. Tästä voisi tietysti miettiä, että kannattaako jälkeä sitten harrastaa. Mutta mikä jottei! Ehkä tämä tästä vielä käyntiin lähtee. Olin ajatellut, että alkavalla viikolla olisi pakko jotain jälkiä tallailla, mutta ainakin tällä hetkellä olen niin vahvasti flunssassa, että saapa nähdä, miten käy.

Vaikka olin ajatellut ottaa kevään kevyemmin uusien kurssien kannalta, päädyin sitten kuitenkin vielä yhdelle rallytokokurssille Jekun kanssa. Tällä kertaa menimme Paula Speerin oppiin. Nimi on tuttu, itse ihminen ei. Kurssi vaikutti kivalta, ja vastaanotto oli todella mukava! Menimme kurssille vähän kesken kaiken, kun ostin eräältä tutulta hänen loppukevään tuntinsa. Ihan uutena juttuna viime maanantaina tuli oikealla perusasennossa oleminen ja viereen tuleminen. Olipa hankalaa! Toisaalta oli kiva harjoitella taas jotain uutta! Jekun kanssa on aiemmin ollut hankalaa liike, jossa koira istuu/makaa ja ohjaaja kiertää koiran ympäri. Nyt kokeilimme tätä muutaman kerran etupalkalla. Olen ollut todella skeptinen etupalkan suhteen, kun olen ajatellut, että Jekku kuitenkin rynnii nappaamaan palkan heti kun vain suinkin pystyy. Mutta kas: ei se rynninyt ja se pysyi maassa minun kiertäessäni ympäri! Vau ja jee!

Torstaina treffasimme Jalon kanssa Hanna-Marin ja Nooan tokoilun merkeissä. Hanna-Mari kehui Jaloa kovin. Se teki kyllä tavattoman hyvällä innolla tällä kerralla. Oli jopa hankalaa saada sitä keskittymään. Mutta oli mahtavaa, kun Jalo oli selkeästi niin tosi vireessä. Ja olen kiitollinen kaikista neuvoista, joita Hanna-Marilta sain. Kotona itse treenatessa ei kertakaikkiaan näe, mitä ja miten tekee. Itse selkeästi tarvitsen palautetta ja treenitukea, joita siis tällä kerralla sainkin. Päätin myös aloittaa alusta naksuttimen käytön Jalon treenaamisessa.

Perjantaina sitten oli agilitya vakioryhmässämme. Vein tarjolle piirakkaa luokkanousumme kunniaksi. Jostain syystä aina onnistuneiden kisojen jälkeiset treenit ovat ihan katastrofi, niin tälläkin kerralla. Etenimme Jekun kanssa noin kolmen esteen vauhtia. Huoh. Nyt(kin) kyse oli ihan omasta vireestäni. En saanut keskityttyä enkä pidettyä pakkaa koossa. Meitä oli melko vähän, joten aikaa per koirakko oli reilusti. Olavi juoksutti lopulta minut ihan henkihieveriin. Hän kysyi lopussa, jaksaako Jekku vielä tehdä kerran erään kuvion. Totesin, että Jekku varmasti jaksaa, minä en. Mutta tein silti. Ja tosiaan kisahuumasta tulimme taas ropisten maanpinnalle. Tulevana perjantaina ei ole treenejä, kun on epikset. Pitkäperjantaina taas treenataan ja pääsiäismaanantaina me korkkaamme Jekun kanssa kakkoset! Apua! Taas tuli sellainen olo, että mitä hittoa, miten muka. Mutta kai me taas menemme, kun olemme meinanneetkin.

Tänään minun oli valitettavasti pakko jättää rallytoko väliin, kun yritän tokeentua tästä flunssastani. Jospa se lepäilyllä helpottaisi. Koirat kyllä jostain syystä ovat vähän levottomia ja sen oloisia, että jotain pitäisi tehdä. Ehkä minä vielä illan ratoksi vähän naksuttelen niille.