Kulunutta vuotta ja tulevaa

Oioi, voi voi... On taas ollut hiljainen vuosi. Äh. Vaikka koirat olennaisena osana elämääni kuuluvatkin, on silti ollut aika paljon muutakin elämää elettävänä. Olemme me sentään jotain tehneet. Katsotaanpa taas vuoden takaisia suunnitelmia ja sitä, miten ne ovat toteutuneet tai jääneet toteutumatta. Kopioituna siis viimevuotinen teksti, kursiivilla kommentit.

Jekku

Minä tein nyt sitten sen päätöksen, että jätän agilityn yhä tauolle. Minulla on jo useana perjantaina tiedossa muita menoja ja juttuja, ja itseni tuntien tiedän itseni myös niin väsyneeksi, etten jaksa välttämättä treeneihin raahautua. Lisäksi kesä ammottaa suurena kysymysmerkkinä, joten ainakaan mikään kisaaminen ei tavoitteena olisi. Tässä kun on muiden blogeja lueskellut ja agilityvideoita katsellut, on kyllä vähän hinku kentille. Se on sinänsä hyvä tunne, että ehkä se sitten syksyllä taas siivittää meidät toivottavasti agilityn pariin!

Syksyn tullen työt veivät minua yllättäen vähän kauemmas niin, että perjantaisiin treeneihin ehtiminen olisi ollut vähän hilkulla. Lisäksi on vain myönnettävä, että työ kuormittaa sen verran, että viikon päätteeksi on päästävä makaamaan sohvalle, ei juoksemaan agilityradalle. Näin ollen voinen nyt todeta agilityn olleen osaltamme tässä. Lajista pidän kovasti, joten toivon, että ehkä joskus jonkun kanssa vielä kisakentillekin pääsen.

Vähän myös olen ajatellut viritellä jotain rally-tokoa, taas, Jekullekin.

 No hei, tämä toteutui! Kun Jalo oli sairaslomalla, Jekku pääsi treeneihin. Ja niistä innostuneena sitten kahdesti kisoihinkin.

Treffeillä käyn, jos aikatauluihin ja jaksamiseen passaa.

No, enpä käynyt. Ehkä kerran. Kun on ollut pitkään pois, on jotenkin kova kynnys taas mennä sinne.


Jalo

Jalon kanssa jatkamme rally-tokoa nyt täällä Turun seudulla, tai siis Liedossa. Vuoden ekat treenit ovat huomenna! Jee! Olen myös katsonut jo kalenteriin vähän kisoja. Eli ainakin se RTK1 olisi tämän vuoden tavoite!

Jes! Tämän tavoitteen saavutimme! Jäin oikein miettimään, että mitenkäs tuo treenaaminen. Mutta niin, kävimme tosiaan Liedossa pari kuukautta. Sitten se jäi. Yhden kurssin kävin Tuijalla. Sitten syksyllä rally-toko jatkui taas Paulan ja Hannan opissa. Syksyllä ilmoitin Jalon yksiin kisoihin, tai no, tuplakisoihin, joista ekalta radalta napsahti hyväksytty tulos ja se koulutustunnus RTK1! Jes!

Perjantaina menemme Halikkoon Paulalle kokeilemaan nose workia. Katsotaan, miltä se vaikuttaa. Jos se tuntuu sopivalta, siitä voisi sitten ihan jonkun kurssin käydä.

No sehän vaikutti kivalta! Halikkoon asti en jaksanut treeneihin ajella, mutta onneksi Kaarinassa pidettiin loppukesästä alkeiskurssi, ja siihen perään Turussa jatkoa. Sen jälkeen kävin pari kertaa vapaissa treeneissä. (Meille kyllä sopii huomattavasti paremmin sellainen ihan kurssimuotoinen tai säännöllisesti sovitut treenit.)

Luulen, että Jalon osaksi en nyt kirjaa mitään tämän enempiä. Jos jotain muuta tulee, se on sitten ihan vaan plussaa ja ekstraa.

No, ei ollut eikä tullut.

Romun osalle en aseta mitään. Romu asuu Miehen äidin kanssa Espoossa ja viettää siellä kivaa kotikoiran elämää. Ehkä välillä Jalo ja Romu pääsevät treffaamaan toisiaan.

Tästä en olekaan blogissa tainnut kertoa... Miehen äiti ei enää halunnut pitää Romua, joten Romu löysi lopulta ja onneksi uuden kodin Kirkkonummelta. Kaikkea hyvää ihanalle Romulle sinne! < 3 


Melko maltillinen vuosi siis tavoitteiden suhteen ainakin tulossa. Niin joo, ehkä blogia voisi päivittää ahkerammin, jos siis jotain päiviteltävää ilmenee!

 No jaa, enpä tainnut kovin ahkera olla blogin päivittämisessä. Toisaalta blogiin kirjoittelu on kyllä ihan suoraan verrannollinen siihen, miten paljon elämässä tapahtuu. Ja nyt kun ei tapahtunut, ei juuri kirjoittelemistakaan ollut.

Vuosi 2018 kehiin!

Kyllä en uskalla suurempia enää suunnitella...

Olen ilmoittautunut kevääksi taas rally-tokoon ja ehkäpä vaihtelen siellä vuoroin Jekkua vuoroin Jaloa. Tai riippunee ryhmästä. Voi olla, että pääsääntöisesti treenaan Jaloa, jos ryhmä tuntuu kivalta. Syksyllä Jalo vähän provosoitui liikaa eräästä porukan uroksesta, joten loppusyksyn kävin treeneissä vain Jekun kanssa, kun se on niin paljon rennompi tyyppi. Silti kuitenkin Jalo on se, jolle säännöllinen harjoittelu tekisi kovin hyvää.

Jalo sai sen RTK1:n, enkä tiedä, tohdinko ikinä edes tavoitella seuraavaa koulutustunnusta. Lisäksi rally-tokon kisaamiseen on tulossa muutoksia (joista minun piti komeasti kirjoitellakin), jotka vähän vaikuttavat siihen, viitsiikö ylipäätään kisata.

Huomenna olemme menossa vuoden viimeisiin nose work -treeneihin. Sitä lajia haluaisin ensi vuonnakin jatkaa. Kuka tietää, jos pääsisi siinä vaikka ihan kisaamaankin!

Niin ja hei, minullakin on suunnitelmia! Siis ihan itseni kanssa! Olen jo tovin pohtinut, että kun enää ei tule harrastettua koiranäyttelyitä näytteilleasettajana, voisiko näyttelyitä harrastaa jotenkin toisella tavalla. Niinpä ilmoitin itseni kehäsihteerikurssille. Se on heti tammikuun toisena viikonloppuna Ikaalisissa. Kennelpiirit noita kursseja järjestävät, mutta Varsinais-Suomen kennelpiiri on ollut kovin hiljainen, joten piti sitten lähteä Satakuntaan kouluttautumaan. Vähän jo jännittää. Katsotaan, mitä siitä seuraa, vai seuraako mitään. Luultavasti tulen kyllä raportoimaan ainakin kurssista.

Kiitos mahdollisille lukijoille, toivottavasti teitä vielä on, vaikka aika hiljaista on pidellytkin.

Menestyksekästä tulevaa vuotta kaikille! 

Joulun rauhaa

Joulu tuli, oli ja meni ilman, että täällä blogin puolella huomasin asiasta toivotella. Yllä olevan kuvan myötä toivotin hyvät joulut meidän porukaltamme, kas kun en taaskaan saanut aikaiseksi lähettää joulukortteja.

Meidän joulumme oli tänä vuonna sikäli hieman erilainen, että joulua vietettiin täällä meillä äitini ja Miehen äidin ja veljen kanssa yhdessä. Oli kivaa, kun ei tarvinnut itse pakata ja roudata itseä ja kamoja jonnekin. Toisaalta missään vaiheessa en varsinaisesti saanut kiinni joulufiiliksestä. Mutta ei se mitään.

Itse stressasin etukäteen, että miten Jalo suhtautuu Miehen veljeen. Jalo kun ei vieraista oikein diggaile. Vieraiden saavutta istutin setämiehen (kyllähän Miehen veljeä voi koirien sedäksi kutsua, eikö!?) keittiöön ja annoin kasan nameja kouraan. Hän sitten syötti Jaloa, joka söi ihan kiltisti. Kun setä ojensi kätensä, Jalo ärähti. Mutta se olikin sitten ainoa ärähdys. Setä osasi olla rauhallisesti ja hötkyilemättä, eikä kiinnittänyt Jaloon mitään huomiota. Jalokaan ei kokenut tarvetta vahtia, vaan esimerkiksi meidän ruokaillessamme Jalo makoili ihan rentona olohuoneessa.

Olen kovin iloinen siitä, miten kaikki sujui! Ei Jalosta ja sedästä nyt kavereita tullut, mutta joulupäivänä Jalo istui paikallaan sedän kävellessä vierestä ohi. Pitäisi varmaan nähdä useammin, niin Jalo tottuisi. Huomasi kyllä, että nuo pari päivää olivat kuitenkin kovin stressaavia Jalolle: sen verran se oli taas väsynyt joulupäivän iltana ja vielä tapaninakin.

Katsotaan, jospa saisin aikaiseksi vielä perinteisen vuosikatsauksen tässä ennen vuoden vaihtumista!

Rally-tokokisa 3.12.

Kuten viimeksi totesinkin, olen hullu, yllytyshullu. Niinpä päätin, että yritän ilmoittaa sekä Jekun että Jalon Tsaun rally-tokokisoihin. Luvassa oli tuplakisat, eli kaksi erillistä ja eri tuomarin rataa. Sormi oli liipaisimella heti 00.00 yöllä, kun vuorokausi vaihtui ja ilmoittautuminen alkoi. Ja niin lunastin meille neljä kisapaikkaa: kaksi Jalolle ja kaksi Jekulle. Ja hyvä olikin, että olin ajoissa; myöhemmin kävi erinäisissä keskusteluissa ilmi, että 00.04 yrittäneet eivät enää ehtineet. Taustalla toki on tulevat muutokset rally-tokossa (joista ehkä vielä joskus saan tehtyä oman postauksensa). No mutta, me pääsimme mukaan! Jalo tavoittelemaan koulutustunnusta RTK1, johon olisi hyvät mahdollisuudet, kun oli kaksi rataa mentävänä. Jekku lähti ihan villinä korttina noin neljän treenin perusteella ja pystymetsästä.

Kisapäivä koitti sateisena. Onneksi kisa sentään oli sisätiloissa. Koska vedin kahdella koiralla molemmat radat, olin jo ounastellutkin, että saattaisimme startata sekä alussa että lopussa. Niinkin alussa sitten olimme, että Jalo oli ensimmäisen, Iiris Harjun, radan ensimmäisenä koirana. Enpä olekaan vielä koskaan missään lajissa startannut ensimmäisenä. Nyt olin oikeastaan ihan helpottunutkin, kun ei tarvinnut pidempään jännätä. Rataantutustuminen oli vieläpä kahdessa erässä, joten ehdin rauhassa hakea Jalon ja tehdä pieniä juttuja sen kanssa, kun loppuosa oli vielä tutustumassa rataan.

Eniten jännitin radan alkua: jos Jalo lähtee messiin, se menee kuin juna. Mutta pahinta on ollut meillä radan alku: Jalolla kun on tapana lähteä hillumaan ja ihmettelemään, että missä olemmekaan. Kyllä se nytkin yritti vähän pöristä yhdelle koiralle, mutta muutoin katseli radalle ja oli kontaktissa kanssani. Pyörittelin sitä sitten erinäisissä tehtävissä radalle astellessamme. Niinpä se oli mukanani ja kuulolla. Se malttoi odottaa, kun vastasin tuomarille olevamme valmiita ja vieläpä lähti asiallisesti mukaani! Kyllä siitä henki sellainen, että se saattaisi millä hetkellä hyvänsä ampaista jonnekin, mutta armollisesti se suostui kanssani kulkemaan.

Näin jälkikäteen ajatellen en taas muista radasta juuri mitään, yksityiskohtia ainakaan. Hyvä fiilis jäi, vaikka jotkin jutut kai jäivät vähän epävarmoiksi. Mutta mitään hillumista tai kuumumista ei ollut, joten en voinut kuin olla tyytyväinen Jalon suoritukseen. Kisoissa oli ilmeisesti tavoitteena reaaliaikainen tulospalvelu, joka lakkasi toimimasta noin viidennen koirakon jälkeen. Mutta ei se mitään: meidän tuloksemme tuli heti näkyviin: 85 pistettä. 85 pistettä! Hyväksytty tulos, joka tiesi RTK1-koulutustunnusta! Voi Jalo! Ja taas, jos harrastaisin sydämiä tai hymiöitä, tässä totta totisesti olisi sydämen paikka!

Olen niin todella iloinen saavutuksestamme! Aina ei Jalon kanssa ihan helppoa ole ollut. Tiedän, että se osaa ja tekee mielellään, mutta sitten kisatilanteessa hermo pettää, sekä siltä että minulta. Nyt oli tähtien asento suosiollinen.

Jalo olisi päässyt sitten siirrettynä avoimen luokan radalle, mutta minä en tohtinut siihen tarttua. Niinpä Jalon osalta päivä oli pulkassa. Vein sen autoon ja hain Jekun tilalle. Ensimmäisen alokasluokan radan jälkeen lähdin viemään Jaloa kotiin, kun turhapa sen olisi ollut lähinnä autossa makoilla. Nyt se pääsi kotiin ja Miehen viereen sänkyyn makoilemaan.

Jekku sitten kisasi kahden startin verran. Niistä kummastakaan ei jää jälkipolville mainittavaa. Huoh. Ensimmäinen rata kaatui eteen tulemiseen ja peruuttamiseen siitä. Vähän osasin näin ounastellakin, sillä tuo liike on jostain syystä Jekulle vaikea, emmekä ole sitä oikein treenanneet kunnolla. Lisäksi hihna kiristyi muutamaan kertaan, ja kerran Jekku käväisi oikealla puolellani! Pisteitä jäi meille 58 siltä radalta... Toiselle radalle mennessä Jekku oli kyllä paremmin kuulolla selkeästi ja se lähti tekemään todella iloisesti. Siitä huolimatta nollatulos 64 pisteellä tältäkin radalta... Argh! Nyt tosin lopullinen moka meni minun piikkiini, sillä ohitin maalikyltin väärältä puolelta! Aivan täysin turha virhe! Lisäksi Jekulle tuli ihan totaalinen jäätyminen radan loppupuolella, kun se ei äkkiä muistanut, mitä tarkoittaakaan käsky "istu!". Se vain seistä toljotti, eikä tehnyt elettäkään istuakseen. Uusin liikkeen, kun ajattelin, että jospa se sitten uudella lähestymisellä muistaisi. Mutta ei muistanut, ei. Niinpä jatkoimme vain eteenpäin. Tosin olisimme saaneet 74 pistettä ja hyväksytyn tuloksen, jos minä, hitto vie, en olisi mokannut niin nolosti!

En nyt sitten tiedä jatkosta... Kiva olisi jatkaa kumpaisenkin kanssa, mutta... Nyt huilitaan joulun yli ja katsellaan sitten ensi vuoden puolella, mitä teen/teemme.

Ai niin, tuomareiden kommentit! Jalolle todettiin: "hienon näköistä yhteistyötä"! No niin on, parhaimmillaan! Iiris Harju totesi Jekusta: "koiralla erinomainen takapään käyttö", ja Tiia Hämäläinen sanoi: "Hieno kontakti".

Kaiken kaikkiaan oli mukava päivä, ja olen todella iloinen koiristani!

Hullun hommaa?

Joskus taannoin saimme schipperketreffeille valokuvaaja Kimmo Karvisen ottamaan kuvia pikkumustista. Tykkäsin kuvista kovin, joten kun huomasin Karvisen taas huhuilevan kuvattavia koiria, ilmoittauduin oitis mukaan. Sovimme treffit viime sunnuntaiksi hänen kotikulmilleen. Sunnuntai valkeni suhmuraisena, mutta lähdimme matkaan. Ajattelin kyllä, että onko tämä nyt ihan hullun hommaa..? Saada kaksi väkkärää paikalleen, kun ei ole edes takeita, millaista materiaalia siinä säässä saisi. No, onneksi lähdimme. Toki olisi ollut kiva, jos olisi voinut kuvata vaikkapa metsässä, mutta hienoja kuvia sentään saimme!

Eikä siinä vielä kaikki! Hullu meininki jatkuu! Kerroinhan, etä olen nyt käynyt Jekun kanssa rally-tokotreeneissä ja että Hanna on kovasti kannustanut meitä kisaamaan. No, ei ehkä ihan heti-just-nyt, mutta pian. Sen verran olen sitten yllytyshullu, että menin ja ilmoitin sekä Jekun että Jalon Tsaun rally-tokokisoihin. Tuplakisoihin! Kaksi rataa kumpaisellekin siis. Mitähän siitäkään tulee... Mutta pakko yrittää saada Jalolle RTK1 ja Jekullekin tulos tai pari ennen kuin... Niin, ennen kuin mitä. Siitä seuraavassa postauksessa...

Kaikki postauksen kuvat on ottanut Kimmo Karvinen. Kiitos.

Rally-tokosijainen

Sunnuntaina, kun olin vähän kotona ehtinyt huilia päivän tapahtumien jäljiltä, ilmoitin heti Paulalle ja Hannalle, että Jalo ei ainakaan pariin kertaan pääse rally-tokoon. Rohkeasti kysyin, voisiko Jekku tulla tuuraamaan. Ja sehän sopi!

Vähän jännitti: mitäköhän siitä tulee... Olemme me kai joskus Jekunkin kanssa rally-tokoa harrastaneet. Tai ainakin silloin aikoinaan, kun ensimmäisen kerran Paulalle satuimme, aloitin rallyn nimenomaan Jekun kanssa, kunnes siirsin Jalon tilalle.

Maanantaina suuntasimme treeneihin (Jalon jäädessä ulvomaan peräämme, kuulemma). Jekun kanssa on sikäli aika stressitöntä, kun se suhtautuu toisiin koiriin hyvin lunkisti. Se ei ollut millänsäkään, kun shelttiuros yritti vähän haastaa. Jalohan oli ihan tukkanuottasilla tuon uroksen kanssa. Jekku oli ihan elementissään ja intsinä. Se hyppi ja kähisi. Pari treenitoveria kysyi, että minkä ikäinen Jekku on. Heille tuli suurena yllätyksenä vastaus 7,5 vuotta. (Tosin myös Jaloa he olivat luulleet nuoremmiksi... Miksiköhän molempia koiriani luullaan nuoremmiksi kuin ne ovatkaan..?)

Radasta suurin osa tehtiin oikealla puolella. Ou jeah.

Mutta Jekkupa yllätti! Epätarkkaahan tekeminen oli, mutta melkoisen kivasti klaarasimme radan! Paulakin oli ehkä yllättynyt, että sehän meni sujuvasti. Eniten yllätti, miten kivasti Jekku osasi seurata oikealla. Vasemmalla se puolestaan edisti. Saksalaiset käännökset olivat vähän hankalia, varsinkin, kun koira oli oikealla. Jekku ei osaa niin hyvää kontaktia pitää kuin Jalo. Mutta sanoisin, että ihan kehityskelpoinen tuo on! Pitäisiköhän treenata enemmän... Toisaalta nyt kun tiedossa on muutoksia ensi vuodeksi, niin mitäpä suotta. Noista muutoksista ehkä voisi jopa ihan oman postauksensa muuten laatia, jos tässä syyslomaillessa vielä ehtisi!

Epäonninen sunnuntai eli kaikkea voi sattua

Joo, että terveisiä vaan Turun eläinsairaalasta. Tulipa siellä vietettyä tunti jos toinenkin (okei, neljä) sunnuntaina. Potilaana siis kuvassakin näkyvä Jalo. Jaa, että mitä tapahtui? No, minäpä kerron. Ei siinä toisaalta ehkä niin paljoa kertomista ole...

Lähdin sunnuntaina päivällä koirien kanssa kävelylle. Koska pitkästä aikaa oli aurinkoinen ja ihana ilma, päätin kulkea "metsälenkin", jota emme hetkeen ole pimeyden ja märkyyden vuoksi tehneet. Ja kas, sielläpä oli sateiden jäljiltä varsin hieno ja täysi oja. Jalo sen oitis bongasi, kun kohdalle pääsimme ja ilman sen kummempia lupia kysymättä syöksyi sinne. Mikäpä minä olisin ollut estämäänkään. On kuitenkin ihana katsoa, kun toisella on hauskaa. Tai oli, tiettyyn pisteeseen asti. Jalo nousu ojasta pidellen oikeaa etutassuaan ylhäällä. Ajattelin heti, että voi ei! Ajattelin, että venäyttikö tai peräti poikkaisiko se sen nyt. Mutta Jalo lähti kuitenkin kulkemaan eteenpäin. Sitten huomasin veren. Kerran aiemminkin Jalo ojasukelluksellaan sai vekin anturaansa, joten jotain sellaista uumoilin nytkin. Verta tuli kuitenkin sen verran runsaasti, etten tarkalleen pystynyt paikallistamaan haavaa. Ei muuta kuin suunta kohti kotia. Välillä Jalo käveli ihan hyvin, välillä ontui, välillä pysähtyi nuolemaan tassua. Pienen matkan jopa kannoin sitä. Ja kiskoin Jekku-rukkaa perässäni.

Kotona huusin heti ovelta Miehen hereille. Hän oli toivonut saavansa nukkua sunnuntaina mahdollisimman pitkään, kun olisi yövuoro edessä. Ajattelin, että liioittelenkohan nyt mutta halusin kuitenkin edes henkistä tukea. Vein Jalon suihkuun, ja koko karmeus alkoi paljastua. Verta tuli ja tuli ja tuli. Ensimmäiseksi käteen osui pyyheliina, jolla yritin verentuloa tyrehdyttää. Käskin Miestä etsimään kaapista desinfiointiainetta, eikä hän meinannut sitä löytää (miehet...). Näin jälkikäteen ajateltuna eipä sillä kyllä olisi mitään tehnytkään. Aloimme valmistella itseämme valmiiksi päivystykseen lähtöä varten. Hetken mietimme, että tyrehtyisiköhän se sitten kuitenkin, että kannattaako lähteä. Välillä verentulo ehkä hieman himmasi, mutta totesin, että mennään nyt kuitenkin. Soitin päivystykseen ilmoittaakseni tulostamme. "Varautukaa sitten odottamaan" minulle sanottiin. Jep.

Päivystyksessä odotusaulan lattia oli pian ihan veressä. Jalo ei meinannut pysyä aloillaan, emmekä olleet siis saaneet tehtyä sille mitään sidosta. Säälittävän pienellä pyyheliinalla vain yritimme... no, jotain. Sen jälkeen siivosimme Miehen kanssa aulan lattian. Ei kuulemma olisi tarvinnut. Jalo sai ensiavuksi erittäin päheän pääkallositeen.

Sitten alkoi odottelu. Sitä kesti ja kesti. Ihmettelen, miten Jalo pysyikin niin rauhallisena. Kai sitä sattui sitten sen verran, ettei tehnyt mieli reuhtoa. Se lähinnä makoili tuolini alla. Muutama kiireellisempi tapaus pääsi täysin oikeutetusti ohitsemme. Jossain vaiheessa (ehkä noin puolentoista tunnin odottelun jälkeen) totesin, että eiköhän se haava jo ole tyrehtynyt, onkohan ihan typerää mennä sellaista venttiä näyttämään lääkärille...

Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme tutkimushuoneeseen. Kun sidosta oli saatu kuorittua pari kerrosta, huomasi, että verta oli jo tullut monesta kerroksesta läpi. Ja kun viimeinenkin kerros avattiin, verta alkoi jälleen valua niin, ettei lääkäri nähnyt, missä vika. Sidos takaisin kiinni, Jalolle rauhoittava piikki pyllyyn ja tikattavaksi. Ihmeen sinnikäs tuo oli: pitkään se jaksoi vastustaa piikin rauhoittavaa vaikutusta.

Sitten alkoi seuraava odottelu. Päästin Miehen kotiin nukkumaan ja soitin äidin hakemaan meitä. Äitikin ehti kanssani hetken siinä venailla. Lopulta tokkurainen Jalo talutettiin toimenpiteestä. Se oli aivan töttöröö.

Sen takapää ei tuntunut kantavan ollenkaan ja muutenkin olo oli hutera. Se sammahti siihen jalkoihini, kun jäimme odottamaan, että kaikki paperit ovat valmiit. Selvisi, että siltä oli mennyt ulommaisen varpaan jänne poikki. Kuulemma jänteen toista päätä ei löydetty (mihin ja miten se voi kadota?) mutta toinen pää oli ommeltu kiinni... johonkin. Se ei ikinä palaudu entiselleen, mutta tavallista arkea tuo ei haittaa. Kunhan nyt paranee! Jalo sai muutamaksi päiväksi kipulääkettä ja vajaaksi viikoksi antibioottia. Tikit otetaan pois 10-12 vuorokauden kuluttua. Siinä yhteydessä sitten näkee, miten tassu on parantunut. Nyt sitten pitäisi kaveri pitää levossa. Hehheh.

Potilas vällyjen välissä

Potilas

Haistelua

Nyt on kolme kertaa Nose Workin jatkoa takana. Vielä yksi kerta jäljellä, ja sitten pääsemme mukaan treeniryhmään, joka kokoontuu ilmeisen säännöllisen epäsäännöllisesti. Innostun tästä jutusta kerta kerralta enemmän. Tämä sopii Jalolle niin todella hyvin!

Itse viime viikon treeneistä on muista juuri mitään... Taisimme tehdä kolmisen kierrosta. Nyt aloimme rakentaa ilmaisua. Tai sitä siis aloitettiin jo ihan ekalla jatkokerralla, mutta nyt sitä syvennettiin. Ensiksihän aloin naksutella Jalolle käskyä "näytä", kun se löysi hajun ja tökkäisi sitä kuonollaan. Siitä sitten jatkettiin siihen, että pyysin Jalon maahan. Haluan siis, että Jalo ilmaisee löytämänsä hajun menemällä maate ja tökkäämällä nenällä (kunnes eilen tajusin, että voihan se haju olla jossain korkeallakin! Mutta se on sitten eri tarina se oivallus). Joskus aikoinaanhan jälkeä vähän aloitellessamme aloin opettaa siinäkin ilmaisua maahan menolla. Toivoin siis, että jotain olisi Jalon mieleen jäänyt jo aiemmilta ajoilta. Päällimmäiseksi viime viikon treeneistä jäi kuitenkin viuhahtaja! Kyllä, viuhahtaja! Treenikentän laidalla on alan miesten metsäpub, oikein sohvat ja kaikki. Siellä he örisivät ilmeisesti kiinnostuneina, kun kuljimme ohi. Viimeksi sitten yksi heistä päätti riisua vaatteensa ja tulla kentälle juoksemaan kunniakierrosta. Hän huusi ja viuhtoi ja lopuksi pyllisti. Sellaista! Sitten hän teki uuden paluun, tosin bokserit jalassa ja paita päällä. Vielä kolmannen kerran hän yritti täysissä pukeissa avaten puheen, että mitä mieltä olemme Terese Johaugin dopingtuomiosta. Kun vastakaikua ei hellinnyt vieläkään, hän poistui. Oli kyllä sikäli ikimuistoiset treenit. Kaikkea sitä!

Eilen Ida ensitöikseen kehotti meitä hakemaan autot kentälle. Kun olin siirtämässä autoa, oli kentälle ilmestynyt kolme retkituolia ja lastenrattaat. Ida istutti aina kolme meistä tuoleihin istumaan, kun yksi tuli koiran kanssa etsimään. Ekan kierroksen hajuista yksi oli kiinni tuolissa, toinen kentällä jo entuudestaan olevassa puulaatikossa. Vähän mietin, mitä Jalo tuumaa ihmisistä. Toisaalta, mitäpä se, kun kaikki istuvat paikoillaan. Nyt tuntui aluksi jotenkin vaikealta. Kentällä oli kauempana myös tuttuja koreja hajuineen, joten Jalo meinasi keulia sinne, koska tuuli sieltä suunnalta. Kyllä se sitten löysi hajun siitä puulootasta. Sen jälkeen se lähti kiertelemään oikeaa retkituolia, mutta piti vähän jelppiä, että se osasi paikallistaa hajun.

Seuraavalla kierroksella piti löytää haju niistä lastenrattaista sekä kentällä olevasta keinutelineestä. Ida itse istui keinumassa. Totesin, että Jalo ei ehkä ihan täysillä tykkää, kun keinutaan. Ida lupasi olla iisisti. Jalo lähti nuuhkiman rattaita ja paikallisti hajun, mutta sitten jokin hämmensi sitä. Rattaista riippui jotain remeleitä, joita Jalo kovin kiinnostuneesti haisteli. Huomasin, että kaikki muutkin koirat olivat niistä kovin kiinnotuneita. En sitten tiedä, mikä haju niissä houkutti. Mutta löytyi se oikea kohta rattaistakin. Sitten piti etsiä keinurakennelmasta. Jalo ihmetteli sellaista lasten keinua, jota vasten nousi ja hämmentyi kovasti, kun se heilahti alta. Taas oikea haju löytyi, ja ihan ilman minun käskyäni Jalo kävi maahan! Jes, se osaa ilmaisun!

Sitten Ida halusi ottaa kohdallamme vähän häiriötreeniä. Otin Jalon perusasentoon, kun Ida alkoi keinua. Huomasin, että Jalo vilkaisi keinuvaa Idaa ja heti perään minua. Onneksi olin kerrankin hereillä, joten sain kehuttua ja palkattua tuosta! Ida keinui vielä hetken ja yritti vetää Jalon huomiota puoleensa. Jalo vilkaisi, mutta katsoi heti taas minua, joten se sai palkkaa. Jälkikäteen mietin ensinnäkin, että aika pitkälti kaikki möröt ja oletukset ovat oman pääni sisällä. Toisekseen huomasin kuitenkin luottavani Jaloon, sillä remmi oli koko ajan ihan löysällä. Onneksi Jalo oli luottamuksen arvoinen! Jäi kyllä hyvä mieli, kun selvisimme tästä niin sanotusta häiriökokeesta.

Kolmannella kierroksella haju oli taas vanhassa tutussa laatikossa. Lisäksi kuulemma oli yksi mysteerihaju, jonka löytämisestä pitäisi kehua oikein kunnolla. Jalo löysi oikean laatikon ja aika pian oikean kohdankin. Taas se ihan itse kävi maahan! Vähän hassusti se asettaa tassunsa käteni päälle, mutta se ei kuulemma esimerkiksi kisoissa haittaa. Sitten lähdettiin etsimään tuota mysteeripiiloa. Ajattelin, että se olisi ollut jossakin kentän kiinteistä kalusteista. Jalo jonkinlaisen vainun tuntui saavan. Lopulta huomasin, että haju on Idan kengänkärjessä! Pienellä avustamisella Jalo löysi senkin.

Olen kyllä niin iloissani ja innoissani tästä lajista! Sopii Jalolle kyllä todella hyvin. On ihana nähdä, kun toinen on innoissaan mutta kuitenkin kuulolla. Kyllä oli taas väsynyttä mudia kotiintuomisena.

Loppuja ja alkuja

Syksyt ovat yleensä uusien alkujen aikaa: uusia opiskeluita, töitä, harrastuksia, kuvioita. Itse aloitin uudessa työpaikassa, tällä kerralla vähän kauempana Turusta. Työmatka ei ajallisesti silti pidentynyt; olinhan aiemmin kulkenut bussilla töihin Turkuun, jolloin matkaan meni tunti. Nyt tarvitsen omaa autoa, jolla huristelen töihin noin 40 minuutissa. Mutta enhän minä töistäni ole ennenkään blogini sisältöä ammentanut. Harrastuksiin, siis!

Päädyin nyt lopulta siihen, että lopetan agilityn Jekun kanssa. Vielä kesällä olin sitä mieltä, että jatkaisimme agilitya syksyllä. Totesin kuitenkin, että ihan kertakaikkiaan olen työviikon jäljiltä niin väsynyt, että en halua mennä perjantaina treenaamaan. Koska se ei tuntuisi hyvältä eikä kivalta, keksisi sitä helposti tekosyitä jättää treenejä väliin, missä ei olisi mitään järkeä. Ja haluan, että harrastus on kivaa! En myöskään kovin heppoisin perustein halunnut vaihtaa treeniryhmää. Vähän kyllä jo kartoitin, että josko siirtyisi takaisin ATT:lle, kun pari kaveria on siellä yhä. Mutta sitten mietin realiteetteja. Jekku täyttää keväällä kahdeksan. Eihän se nyt vanha ole, mutta eipä se tuosta nuorrukaan. Koska vauhtia on tähänkin asti ollut vähänlaisesti, se tuskin tulisi lisääntymään jatkossakaan. Lisäksi on oma rapakuntoni, jolle myös ihan ensitilassa pitäisi tehdä jotain. Ja kylmä tosiasia on, että minua ei liikuta agilityn harrastaminen pelkässä höntsäilymielessä; on se sen verran kallis ja vaativakin harrastus. Kisaamaan pitäisi päästä, mutta se ei enää tunnu realistiselta. Niinpä päädyin lopettamaan. Harmittaa tavallaan kyllä paljonkin, mutta minkäs teet.

Pidämme Katin kanssa syyskuun lopulla Luupäille ja ehkä muillekin schipperkeille treenipäivän, jossa Kati opettaa koiratanssia ja mahdollisesti Doboa, minä puolestani agilitya ja rally-tokoa. Ajattelin, että katson tuolloin, miltä Jekun tekeminen vaikuttaa. Voisihan sitä sitten omaksi iloksi vuokrata hallia. Koska Jekulle haluaisin yhä jonkin aktiviteetin tarjota. Olen myös miettinyt, että voisin sen kanssa treenailla rally-tokon alkeita. Enköhän minä sen kisakuntoon saisi itsekin.

Mutta sitten niitä uusia (tai paremminkin vanhoja) alkuja. Jalon kanssa pääsimme Nose workin jatkokurssille. Sitä on nyt yksi kerta takana. Nyt jatkokurssin aikana olisi tarkoitus saada rakennettua sille ilmaisu kuntoon. Ajattelin ottaa ilmaisuksi maahanmenon. Jatkokurssin ekalla kerralla lähdimme vähän takaperoisesti rakentamaan tuota ilmaisua niin, että Jalon tökätessä hajua annan käskyn ("näytä") ja siitä sitten naksautus ja palkka. Jalolle on nyt innon myötä tullut kova tassuilla huitominen, joten välillä piti ottaa aikalisä ja viedä Jalo jäähylle. Hienosti se kyllä hajuja löytää! Viimeksi treeneissä oli hankaluutena se, että Ida ei kertonut, missä laatikossa haju on. Niinpä olin epävarma, että löysikö Jalo oikean lootan vai ei. No, kyllä se löysi. Pitäisi vaan luottaa siihen. Kyllä sillä selkeä käsitys on, mitä pitää tehdä. Kotona olen treenannut niin, että käsken sen istumaan olohuoneeseen (tuleepa paikallaolotreeniä samassa!) ja käyn keittiöön piilottamassa huopatassun. Hienosti ne aina löytyvät aika helpostikin.

Lisäksi riemuni oli suuri, kun kuulin, että Paula palaa Turun seudulle! Kaarinassa on nyt uusi halli, jossa pyörähtää käyntiin muun muassa rally-tokoa. Olinkin heti ilmoittamassa itseäni kurssille. Paula ehdotti meille Hannan kisaavien ryhmää, joten sinne suuntaamme syyskuun lopulla. Saapa nähdä, saisimmeko vielä jollakin ihmeellä tämän vuoden puolella vihdoin sen RTK1-tunnuksen. En tosin ota siitä paineita: tulee, kun on tullakseen.

Nose Work, osa 3

Torstaina oli kolmas kerta Nose Workia. Voi että, miten tykästyn tähän lajiin aina vaan enemmän! Tällä kerralla treeniporukka oli jaettu kahtia, jotta koirille ei tulisi niin pitkiä odotusaikoja. Meitä tuo ei olisi haitannut, mutta kun mukana oli nuoria koiria, ne väsyivät odottelusta. Itse taas ajattelin niin, että pitkät odottelut ehkä myös ikään kuin nollaavat koiran päätä. Mutta samapa tuo. Luulen, että meille käy kumpi tahansa. Tai no, silloin kahdella ensimmäisellä kerralla Jalo ei enää jaksanut kolmatta kierrosta...

Nyt kuulemma luvassa oli neljä nopeaa kierrosta. Jo treenikentälle mennessämme huomasin, että siellä on erilaisia "pisteitä" ja erilaista rekvisiittaa. Alkoi ehkä jopa vähän jännittää. Jalon kanssa saimme aloittaa. Ihan aluksi piti löytää kolmesta purkista se oikea. Löytyi heti. Muutama naksaus, ja se oli siinä. Seuraavaksi sitten tulikin jo taas lisää haastetta. Maassa oli purkkien kansia, niin muovisia kuin metallisiakin, ja niiden joukossa sitten tuttuja hajupurkkeja. Idan sanojen mukaan Jalo lähti heti haistelemaan hyvin, ja kyllähän se sieltä purkin löysikin. Tämän jälkeen pääsimme taas tauolle.

Kolmannella kierroksella ei ollut enää vanhoja tuttuja purkkeja, vaan haju oli tuttuun tapaan kyllä huopatassussa, mutta tällä kerralla tuo tassu oli liimattu muoviseen palikkaan. Siis sellaiseen lasten rakennuspalikkaan tms. En oikein keksi edes oikeaa termiä. Jalo oli aluksi ihan kahvilla. Sain itse ohjeen, että voisin antaa "etsi" käskyn vähän hillitymmin. Ihan aluksi sain myös valita, että annanko Jalolle lähtöhajun purkista ja sitten päästän etsimään, vai lähdetäänkö etsimään ihan noin vaan. Koska kokemusta ei ole, enkä oikein hahmota juttuja, päätin kokeilla, että päästän Jalon vaan ihan suoraan haistelemaan ns. radalle. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. En tiedä, olisiko Jalo hoksannut lähtöhajun jälkeen lähteä etsimään sitä kentältä. No, joka tapauksessa. Jalo tovin siinä ihmetteli, mutta löysi lopulta oikean palikan! Ida nappasi sen talteen, ja Jalon piti hakea vielä yksi. Sekin löytyi sitten aika pian. Jes!

Neljännellä kierroksella piti etsiä haju muovikoreista. Jos haluaa osallistua Nose Work -kokeeseen, pitää ensin suorittaa hajutesti, eli löytää esimerkiksi alokasluokan haju eucalyptus laatikoiden joukosta. Ida kertoi, missä kohdassa laatikkoa haju sijaitsee. Sain ohjeen, että jos ja kun Jalo löytää oikean laatikon, kehun sitä maltillisesti, jos se ei heti osoita oikeaa kohtaa. Vain oikeasta kohdasta tulee naksaus ja palkka. Ilokseni Jalo hiffasi jutun juonen ja löysi oikeastaan heti oikean laatikon. Vähän vaati hienosäätöä, että oikea kohta tuli merkatuksi. Nyt voin jo kehua itse itseänikin, että kerrankin sain naksautuksen osumaan ihan juuri oikealla hetkellä! Toinen muoviloota oli pienempi, ja Jalo meinasi jo lähteä ihan tyylilleen uskollisena voimalla ja vimmalla laatikkoa tuhoamaan. Pienistä laatikoistakin se siis bongasi sen oikean, mutta hienosäätö ei meinannut riittää siihen, että oikea kohta olisi tullut merkatuksi, kun olisi kai ollut paljon kivempaa riepotella rasia pitkin kenttää.

Vielä on yksi kerta jäljellä, ja sitten jään odottelemaan jatkokurssia. Vähän käyn tässä pohdintaa itseni kanssa, että jatkanko Jalon kanssa myös rally-tokoa, vai keskittyisimmekö vain tähän. Toisaalta ihan kiva pohja rally-tokollekin on jo rakennettu, joten se RTK1-koulutustunnus olisi kiva saada. Ja sitten taas toisaalta toisaalta olen ehkä nyt lopettamassa agilitya Jekun kanssa, joten rally-toko voisi olla sille kiva eläkelaji. Pitääpä nyt pohtia, mihin päädyn.

Nose Work, osa 2

Torstaina kävimme toista kertaa Nose Work -treeneissä. Oli kivaa! Ainakin minä alan syttyä lajille, ja tuntuu, että niin kyllä Jalokin.

Ensimmäisellä kierroksella Ida testasi ensin yhdellä purkilla, että muistaako koira homman idean. Sitten otettiin jo kolme purkkia! Eli kaksi tyhjää ja yksi hajullinen. Sujui hienosti! Saimme kehuja, ja olinkin kyllä ihan todella iloinen Jalon toiminnasta! Sekä suorituksesta että käyttäytymisestä. Se ei ole moksiskaan, vaikka Ida vaihtelee purkkien paikkaa ihan sen nenän edessä tai ylipäätään on siinä vieressä. Ihan kuin sillä hetkellä Jalolle ei olisi olemassa muuta kuin minä ja hajut. Ihanaa! Aloimme rakentaa myös viivettä, eli odotin ihan pienen pienen hetken ennen naksautusta.

Toisella kierroksella sitten hommaa vaikeutettiin melkoisesti! Purkit kiinnitettiin nyt jalkapallomaalin reunaan (niin, jos en ole maininnut, treenit pidetään siis ulkokentällä). Nyt Jalo ei hoksannut ensinkään! Se hyöri ja pyöri ihan ihmeissään, että mitähän pitäisi tehdä. Ida välillä kolisutti maalitolppaa ja välillä purkkia. Lopulta purkki oli pakko laittaa takaisin maahan, josta Jalo sen sitten bongasi. Sen jälkeen sitä hilattiin hiljalleen tolppaa pitkin ylemmäs. Ida lohdutti, että tämä tapahtuu todellakin kaikille koirille. Kun purkki siirretään eri asentoon, koirat eivät meinaa sitä millään siitä hoksata. Huh, hyvä tietää, ettei se ollut vain Jalo, joka ei tajua. Saimme sitten lopulta muutamia kertoja hyviä nuuhkaisuja siitä tolpasta.

Kolmannella kierroksella piti ensin haistaa maasta kolmen purkin joukosta se oikea, sitten purkit oli tarkoitus siirtää aitaan. Nyt maassa oli jotain, mitä Jalo kavahti, eikä se enää kiinnostunut purkkien haistamisesta. Ilmeisesti siis vähän yliväsymystä taas. Jännä, että se ei kestä kuin kaksi kierrosta. Toisaalta jo ekalla kiekalla sillä oli kolme purkkia, eli jo aika vaikeaa.

Ostin pari purkkia, joten nyt niitä on kotonakin kolme. Eilen vähän testasimme niin, että laitoin purkit patteriin. Nyt Jalo osasi lähteä etsimään patterista ihan oikein, mutta se jäi kiinni tyhjään purkkiin, huitoi sitä tassullaan ja yritti ottaa suuhun. Täytyy tänään ehkä taas ottaa ensin maassa parilla tai kolmella purkilla ja sitten vaikka yhdellä purkilla patterista.

Kuten viimeksi jo hehkutin, olen kovasti innostunut tästä lajista! Kyselin jo jatkoa, ja ilmeisesti ja toivottavasti sitä on tulossa...

Nose Work, osa 1

Kirjoitin tuossa taannoin, kun kävimme tutustumassa noseworkiin . (Nyt iskee ammatillinen kriisi: miten tuo lajin nimi muuten pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa? Katsoin ko. lajin yhdistyksen sivuilta, ja näemmä se kirjoitaan juuri noin: Nose Work. Okei.) Koska jostain syystä minua nämä hajujutut kiinnostavat, päätin sitten ilmoittaa Jalon neljän kerran Nose Work -kurssille, kun Paula sellaista mainosti. Kurssi pidetään Kaarinassa, joten välimatka on sopiva.

Ensimmäinen kerta oli eilen. Meitä on yhteensä kuusi koirakkoa, joista osa aika nuoria, jopa pentuja. Jokaiselle tehtiin siis oman tasonsa mukaisesti. Osa ei tuntunut kiinnostuvan haistelusta juurikaan, tai ei siis tajunnut, mikä on se metallinen pyöreä rasia siinä hiekkakentällä. Oli hauskaa seurata koirien ilmeitä ja eleitä. Osa huitoi tassulla omistajaa yrittäen näin saada namia, osa välillä ihan suorastaan jäätyi ja jäi tuijottelemaan muualle. Jokainen sai kuitenkin onnistuneitakin hetkiä. Teimme kolme kierrosta.

Jalon kanssa teimme ensimmäisellä kierroksella ihan perusjuttua: purkki maahan, nuuhkaisu, naks, palkka. Sen jälkeen siirryimme jo siihen, että palkan jälkeen heitän namin kauemmas, jotta kouluttaja, Ida, sai siirrettyä purkkia, ja Jalon piti sitten taas hakeutua purkille. Sujui ihan kivasti. Kerran tuli Jalolle jäätyminen. Väliajat Jalo odotti autossa. Se taitaa taas olla pitkästä aikaa haastavin osuus sille, kun ei se ole juuri tottunut autossa venailemaan. Onneksi kahdella seuraavalla kierroksella tajusin ottaa Jalon hyvissä ajoin autosta pois, jotta se vähän rauhottui.

Toisella kierroksella teimme alkuun samaa, mitä ensimmäiselläkin kierroksella. Sitten mukaan otettiin toinen, tyhjä purkki. Molemmat laitettiin maahan, ja Jalon piti nuuhkaista sitä oikeaa, hajun sisältämää, purkkia. Palkan jälkeen taas heitin namin kauemmas, ja Ida vaihteli purkkien paikkaa. Välillä Jalo toki meni tyhjälle purkille (niin kuin varmaan kuuluukin), mutta hoksasi sitten mennä sille oikealle. Onnistuneiden toistojen jälkeen pidimme taas tauon.

Kolmannella kierroksella oli taas nuo kaksi purkkia. Lopuksi sitten niin, että jäi vain oikea purkki, ja namitin Jaloa minkä kerkesin, kunhan se kuonolla tökkäisi purkkia. Kolmas kierros jäi ehkä vähän vajaaksi, kun jotkut ötökät tulivat kiusaamaan Jaloa ja sen keskittyminen herpaantui täysin. Toki kyseessä saattoi olla ihan puhtaasti väsyminenkin.

Kivaa oli! Olen varsin iloinen ja ylpeä Jalon käyttäytymisestä! No okei, vähän se kiskoi hihnassa, mutta ei kiinnittänyt huomiota muihin koiriin eikä ihmisiin. Välillä se ihan nuuhki Idaa, eikä ollut moksiskaan, vaikka Ida käänteli ja heilutteli purkkeja sen nenän edessä. Sitä minä vaan ihmettelen, kun niin lupailtiin, että Nose Work totaalisesti väsyttää koiran... Että koska pitäisi olla jotain merkkejä näkyvissä? Nimittäin kotona Jalo veti loppuillan rallia pitkin kämppää, kun kärpänen kehtasi pörräillä täällä ympäriinsä...

Luupää ja toinen tohelo

Olen minä ennenkin todennut, että ei käy aika pitkäksi noiden kahden nelijalkaisen kanssa. Ja hyvähän se niin on! En oikeastaan edes tiedä, miten lähtisin niiden edesottamuksia tässä purkamaan. Paljon on ehtinyt kesän aikana ihan arkipäiväisiäkin juttuja tapahtua, vaikka mitään niin sanotusti järjestäytynyttä emme olekaan tehneet.

Jekku on keppostellut totuttuun tapaan: varastanut, minkä on ehtinyt. Tai ehtinyt olisi paljonkin, mutta vihdoin, seitsemän vuoden jälkeen, alamme olla sitä hitusen edes edellä. Ihan rutiininomaisesti esimerkiksi tulee työnnettyä tuolit keittiönpöydän alle (ja tätä teen myös kaikkialla, mihin menen vieraaksi, oli siellä eläimiä tahi ei). Kerran Jekku teki vanhan kunnon "suihkukaivonritilähämäyksen": se rapisteli kylpyhuoneessa, kun söin aamu(päivä)palarahkaani pöydän ääreesä. Huusin sille, mutta eihän se tehoa. Käännyin ja näin Jekun tulevan ritilä suussaan olohuoneeseen, jolloin ponkaisin äkkiä hakemaan sitä, ettei se ällötys enempiä aikoja lojuisi matolla. Kun olin viemässä sitä kylpyhuoneeseen (sitä ritilää siis), tajusin, että voihan! Jekkupa oli jo rahkani kimpussa! Sinne meni! Pari kertaa Jekku on myös ihan pokerina hypähtänyt sohvalta sohvapöydälle, tai terassilla terassin pöydälle. Onpa jopa käynyt siihen maate! Joo, tiedän. Koiran paikka ei ole pöydällä (eikä sohvalla saati sängyssä) jnejnejne. Mutta hei, meni jo! Eihän tuolle oikeasti voi kuin nauraa! Eräänä aamupäivänä olin heittänyt koirat ensihätään pihalle ja soitin sitten äidilleni. Ovi oli jäänyt raolleen, joten Jekku livahti sisälle. Ja marssi suoraan olohuoneeseen nostamaan koipeaan rahia vasten! Kyllä minä karjaisin, mutta en lopultakaan voinut muuta kuin nauraa.

Jalo sen sijaan leikkisi päivät läpeensä. Sillä on sellainen rutiini, että kun herään ja nousen sängystä ja tulen alakertaan (Jalo siis ei tule yläkertaan laisinkaan, koska se pelkää portaita, huoh), Jalon on innostuksissaan pakko saada jotain suuhunsa. Jos lelua ei ole (yleensä ei ole, koska ne ovat kaikki hajalla), Jalo tarttuu feikkicrocsiini. Sitten se juoksee rallia ihan onnesta soikeana. Tämän tästä aina haluan hankkia sille leluja, vaikka tiedän hyvin, mikä niiden kohtalo on. Mutta en minä noita feikkicrocsejakaan viitsisi tämän tästä ostaa, joten mielummin tarjoan Jalolle jotain ihan omaa jyrsittävää.

En muista, mikä lelu Jalolla alkukesästä oli kierroksessa. Olisiko ollut ihan vaan joku pallo tai muu vastaava. Istuimme ulkona, ja kieltäydyin lopulta heittämästä lelua Jalolle enää. Hetken se siinä vähän vinkui, mutta tyytyi asemaansa. Se kävi maate terassin laidalle ja nenällään töykki lelua kaiteen alle. Ja kas, leluhan tippui! Jalo riensi oitis noutamaan sitä. Sitten se toisti ja toisti ja toisti tuota samaa. Se siis leikitti itse itseään! En tiedä, onko se aivan pöljä vaiko suorastaan nero!

Viimeisin Jalon saama lelu kesti jopa pari viikkoa! Se oli sellaista todella sitkeää ja kovaa kumia oleva, eriväristen rinkuloiden muodostama, ikään kuin pallo. Sitä ensin heiteltiin sisällä, kunnes Jalo hivutti sen ulos. Lopulta pari päivää sitten siitä alkoi hajota osia. Vielä eilen se oli jonkinlainen pyörivä ja vierivä kokonaisuus, jota Jalo onnessaan tökki kuonollaan alas rappuja, kalliota ja terassia. Sitten jäljellä olikin enää irtonaisia rinkuloita! Tai no, ei ollut kauaa, sillä nehän Jalo puri rikki alta aikayksikön. Tänään niistä kyllä vielä riitti riemua! Jalo on siitä höppänä, että sille kelpaa ihan peukalonpäänkokoinen objekti, jota sen mielestä ihan hyvin voisi heitellä. Sellaista pientä nysää muovinpalaa se sitten kantoi syliini, että heitä heitä!

 

Ja jos Jekku pissii sisälle, osaa sitä Jalokin... Tai no, vähän eri eritteellä mentiin. Eräänä päivänä satoi kovasti. En tiedä, liittyykö sade tähän mitenkään, vai oliko kyse nyt ihan vaan jostain muusta oikusta. Jalo istui ulkoportailla, koko piha avoinna edessään. Sitten se kääntyi mennäkseen sisälle. Hetken kuluttua lähdin katsomaan, että mitä se sisällä tekee. No mitäpä muutakaan kuin oksensi olohuoneen karvalankamatolle, loogisesti.

Tall Ships Race ja koirat

Turussa oli viikonloppuna vipinää, kun paikkakunnalle saatiin taas muutaman vuoden tauon jälkeen isot purjelaivat (viimeksi tapahtuma oli täällä vuonna 2009). Toisin sanoen Tall Ships Race vilkastutti kaupunkia. Hieno on tapahtuma! Mikäs siinä on laivoja ihaillessa, kun sääkin suosi. Mutta... Koirat.

Tapahtuma alkoi torstaina, ja samoihin aikoihin tuli tapahtuman järjestäjiltä tiedote, että ns. turistikoirien tuominen alueelle on kiellettyä. No siitäkös someraivo purskahti valloilleen! Keskusteluissa huudeltiin, että kiitos Turku, eipä tarvitse tulla, ja että maahanmuuttajien vikaa kaikki tyynni. Voi huoh. Pakko myöntää, että itsekin vähän provosoiduin ja otin osaa keskuteluihin. Onneksi siellä oli muitakin turkulaisia, jotka sekä komppasivat minua että toivat omia kommenttejaan keskusteluun. Totesipa joku osuvasti, että pahuksen kotkalaiset, kun ehtivät ensin. Nimittäin Kotkan Tall Ships Racessa oli niin ikään koirakielto.

Anita, Jekun kasvattaja siis, oli kyllä ehdottanut, että olisimme voineet pitää laivakoiratreffit tapahtuma-alueella. Ei pöllömpi idea! Mietin tosin itsekin, että porukkaa on kuin pipoa, joten ehkä koiria ei ole rantaan niin järkevää viedä. Ymmärrän siis varsin hyvin tuon kiellon. Sitä en voi ymmärtää, miksi jotkut niin pahoittivat siitä mielensä.

Kävin itse paikalla sekä perjantaina että lauantaina. Perjantaina olin länsirannalla, lauantaina puolestaan itäisellä puolella. Länsipuoli oli todella tukkoinen, ja siunailin, että onneksi koiria ei saa paikalle tuoda. Tai no, someraivon jälkeen ilmeisesti kieltoa vähän liennyteltiin ja kirjoitusasua muutettiin muotoon "ei ole suositeltavaa". No ei totta totisesti! En ymmärrä, miksi siihen tungokseen olisi pitänyt koira raahata! Tuskinpa koiratkaan siitä nauttivat. Tämä oli myös onneksi vallalla ollut argumentti esimerkiksi Facebookin keskusteluissa. Koiria kun voi sosiaalistaa vähän helpommissakin ympäristöissä.

Lauantaina kuljin itäpuolta, joka oli huomattavasti väljempi, kuin läntinen puoli! En kyllä silti olisi sinne koiraani vienyt. Alueen päässä, missä oli erinäisiä ravitsemusliikkeiden telttoja, oli muutamia koiria. Pakkohan se oli yhtä pentua tietysti mennä tervehtimään. Se oli tuotu alueelle nimenomaan sosiaalistumaan, eikä siinä mitään. Sitä ei kuljetettu ihmismassassa, vaan sen kanssa istuskeltiin syrjemmällä.

Itse "vertaan" tätä silakkamarkkinoihin. Sitaateissa siksi, että kyseessä on kuitenkin kaksi aivan eri luokan tapahtumaa. Muistan, kun erään kerran silakkamarkkinoiden aikaan päädyin alueelle, muistaakseni molempien koirien kanssa. Olisin toki voinut vielä kääntyä ympäri, mutta päätin luovia alueen läpi. Otin Jekun syliini ja käskytin Jalon seuraamaan. Muistan, että joku sivullinen kommentoikin, että fiksusti tehty, kun  otin Jekun syliin. Ja tuo oli muistaakseni vielä perjantaina päivällä. Yhtään myöhemmin en olisi koiria sinne vienyt. Tall Ships Race on kuitenkin  vielä aika eri luokan tapahtuma: kävijöitä oli kaikkiaan 544 000. Olen vakaasti sitä mieltä, että koirat eivät sinne kuuluneet. Mielensäpahoittajat olkoot tykönään mitä mieltä tahansa.

Voihan punkki!

Iskin koirille ensimmäiset punkkiaineet niskaan pääsiäisenä. Viime vuodesta oli kaappiin jäänyt vielä kahdet satsit Exspotia kummallekin. Tätä valmistetta olen käyttänyt kai suunnilleen siitä asti, kuin Jekulle sitä on voinut antaa. Lapsuudenkodin koirallani käytettiin erinäisiä punkkipantoja, mutta niistä en enää oikein innostunut. Niinpä tuo lius niskaan tuntui parhaalta vaihtoehdolta silloin aikanaan, joten mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. Olen nimittäin Exspotin kokenut oikein toimivaksi ja molemmille koirille sopivaksi. Toistin käsittelyn siis toukokuussa. Punkit pysyttelivät kiltisi pois.

Kesäkuun puolivälin tietämillä olisi pitänyt uusia hoito, tiedän. Mutta sitten se jäi. Ja jäi. Ja Jekun tassusta löytyi ensimmäinen punkki. Ai kun kiva, Jekkuhan nimittäin nukkuu minun tyynylläni! Onneksi Mies huomasi punkin jo varhaisessa vaiheessa, ja se saatiin pois. Edelleenkään en saanut aikaiseksi mennä apteekkiin. Pakko myöntää, että Exspotin hinta vähän kirpaisee...

Sitten viime viikolla, juuri ennen kuin lähdimme eläinlääkärille, Jalo käyttäytyi oudosti. Tai se kaiveli jotain haaroistaan ja oli selvästi vähän hämmentyneen oloinen. Jotain se sieltä kalusi. Mies arveli, että pistiköhän sitä joku ötökkä ulkona. Kutsuin Jalon luokseni ja hiplailin sen sisäreittä ja tunsin siellä jotain. Pyysin Jalon makuulle eteeni, ja jotenkin ihmeellisen auliisti se jopa käännähti selälleen. No siellähän se punkin pirulainen oli! Tosin Jalo herkkänä poikana oli jo ehtinyt havaita sen ja käydä siihen käsiksi. Jalon sisäreisi oli siis veressä, kun punkki oli hajonnut. Onneksi punkista oli sen verran jäljellä, että sain sen irrotettua. Onnea on pitkät kynnet. Ja onni myös, että molempien koirien punkit sain irti ihan kokonaan; pienet jalat vaan heiluivat, kun punkin poistin. Vaikka pelkään ja kammoan kaikkia ötököitä, vie punkki kyllä voiton. Siihen pystyn sentään pakon edessä tarttumaan; minä kun olen meillä se, joka ne sitten lopulta poistaa.

Ennen kuin ajelimme lääkärille, pysähdyimme apteekissa, ja kävin hakemassa Exspotia. Nyt sitä sitten taas on! En viitsinyt laittaa sitä heti samana päivänä kuin pojat olivat saaneet rokotukset. Seuraavana päivänä kumpikaan ei ollut juuri moksiskaan. Vähän se kutittaa, ja Jalo varsinkin hinkkailee itseään sohvaan ihan antaumuksella, mutta sitä se tekee oikeastaan aina. Nyt on punkkisuoja taas voimissaan tovin verran.

Rokotetut

Keskiviikkona kävimme poikien kanssa rokotuksilla. Kummallakin ne olivat vanhentuneet (uuups!), mutta nyt on kätevää, että menevät samassa tahdissa. Eli kolmen vuoden päästä taas molemmat voi viedä samalla kertaa.

Aluksi molemmat punnittiin. Jekku painaa 7,5 kiloa ja Jalo 17,6 kiloa. Eläinlääkäri kopeloidessaan totesi molempien koon olevan juuri sopiva. Omaan silmääni Jekku on ehkä vähän tuhdissa kunnossa, joten siltä voisi vähän saada painoa pois. Suurin syy lienee se, että liikunta on ollut hieman turhan vähäistä, mutta makupaloja koirat ovat kuitenkin saaneet säännöllisesti. Jalo sen sijaan on kyllä kovin solakka ja saisi painaa enemmänkin mielestäni, vaikka noin silmämääräisesti se onkin hyvin sopusuhtainen.

Eniten jännitin itse eläinlääkärin tarkastusta Jalon kohdalla. Se kun ei vieraista tykkää vaan helposti ärhentelee... Mies nosti sen pöydälle, josta se koitti heti ensitöikseen hypätä pois. Kovasti sitä jännitti. Eläinlääkäri puheli leppoisasti mutta oli kuitenkin varma otteissaan. Hän tarttui heti Jaloa päästä, silitteli, tutki korvat ja silmät, kurkkasi suuhun ja rapsutteli. Jalo ei tehnyt elettäkään väistääkseen saati äristäkseen. Huh! Itse rokotusta se tuskin huomasi.

Tuli Jekun vuoro päästä pöydälle. Sitä jännitti myös ihan valtavasti. Nyt Jalo yritti kurotella pöydälle ja oli selvästi kiinnostunut, mitä Jekulle tehdään. Jekku sai huomautuksen hammaskivestä ja kehotuksen, että vielä tämän vuoden puolella sitä kannattaisi poistaa. Tuli vähän syyllinen olo, että huono koiranomistaja tässä, hei. En minä ole vaan tullut Jekun suuhun katsoneeksi... En edes osaa selittää, että miksi en. Olin suoraan sanottuna järkyttytkin, millaiset kerrostumat sillä oli osassa hampaita. Pitää syksyllä hoitaa homma!

Molemmat koiramme saavat kuitenkin samaa ruokaa ja samoja puruluita, mutta silti Jalon hampaissa ei ole mitään moittimista. Ehkä se sitten jäystää luitaan hartaammin kuin Jekku, joka syö vain parhaat päältä (siis jos puhutaan ihan aidoista luista). Dentastixejä nuo saavat säännöllisen epäsäännöllisesti. Mies kyllä kertoi, että hammaskiven kertyminen johtuu syljestä ja sen erityksestä ja on siis kovin yksilöllistä. Näköjään.

Rokotuksiin kumpikaan ei sen kummemmin reagoinut, tai no... Jekku taisi saada jonkun virtapiikin lisää, kun se illalla olisi kovasti halunnut leikkiä Jalon kanssa; Jekku komensi ja komensi ja otti leikkiasentoja Jalon edessä. Jalo sen sijaan vaan makasi sohvalla ja katsoi todella tympääntyneesti, että mitä Jekku riehuu. Jalon voimille siis selvästi tuo eläinlääkärikäynti otti. Sillä on ollut tapana iltaisin käpertyä nojatuolille nukkumaan, niin myös keskiviikkona. Se oli oloonsa niin tyytyväinen, että se piti ihan erikseen käydä pyytämässä iltaulkoilulle. Eipä ole sellaistakaan ennen tapahtunut.

Kesä! (Eikä mitään tekemistä?)

Jahas, kas, se on siis kesäkuu jo melkein puolessa välissä, eikä toukokuussa tullut näpyteltyä tekstin tekstiä tänne blogiin. Eipä sillä, ei nyt ollut juuri kirjoittamistakaan. Yksi luonnos oli aloitettuna, mutta en koe sitä enää "tarpeelliseksi".

Olen taas samassa tilanteessa kuin pari vuotta sitten, että oma elämä on sen verran käymistilassa, ettei oikein irtoa blogiin kirjoittamista. Elämän täyttä ihan vain tavallisen harmaa arki. Toivon, että vihdoin loppukesästä voisin aktivoitua, ihan kaiken suhteen! No, aloitin minä toukokuussa virkkaamisen ja geokätköilyn, mutta ne eivät liity koiriin. Tai no, koirat voi joskus ottaa geokätköilemään mukaan.

Kävimme sentään Jalon kanssa tuossa huhti-toukokuussa Tuijan koirakoulussa rally-tokon alkeiskurssin, kuten taisinkin muuten aiemmin mainitakin. Kurssi tuli käytyä, ja toivon taas pääsevämme syksyllä jatkamaan. Oli kaikin puolin kivaa! Koimme varsinaisia onnistumisen elämyksiä, sillä saimme monesti olla mallikoirakkona, kun Tuija tiesi meidän osaavan liikkeet ja tehtävät. Vaikka olenkin sitä mieltä, että kehitystä tapahtuu parhaiten, kun joutuu vähän pinnistelemään, teki kyllä hyvää tehdä välillä ihan täysin perusjuttujakin!

Eli ehkä loppukesästä tai alkusyksystä jotain aktivitettia odotettavissa. Sitä ennen näihin kuviin ja tunnelmiin:

Koiranpäivää!

Tänään, 24.4., vietetään valtakunnallista Koiranpäivää. Olen aiempinakin vuosina blogannut tänä päivänä. Suomen Kennelliitto on siis Koiranpäivän takana ja heidän tavoitteenaan on tehdä päivää tunnetuksi ja tuoda esiin erilaisia teemoja koiriin ja niiden kanssa elämiseen liittyen. Viime vuonna teemana oli "lapsi ja koira". Siitä aiheesta en tainnut kirjoittaa. Edeltävän vuoden teemana oli "hyvää elämää koiran kanssa", ja siitä taisin jotain raapustaa.

Tänä vuonna, kun on kerran Suomi100 ja kaikkea, teemana ovat kotimaiset koirarotumme. Kennelliitto haluaa näin tuoda esiin kansallisia rotujamme ja edistää niiden tunnettavuutta ja jalostustyötä. Kotimaisia rotuja halutaan myös tehdä tunnetuksi. Harmi vaan, että Kennelliitto ei vielä aamulla ihan tuntenut kaikkia viittä rotua... Tässä kaverin nappaama kuva jostakin printistä löytyneestä mainoksesta.

Jos ei saa selvää, niin selvennettäköön: lapinporokoira ja suomenlapinkoira olivat lipsahtaneet väärin päin. No, sattuuhan noita... Nyt Kennelliiton sivuilla on oikea versio, kas näin sen olla pitää:

Minulla ei varsinaisesti ole tästä teemasta sen kummempaa sanottavaa. Suomen pystykorva on minun silmiini aivan älyttömän kaunis koira, mutta en itse tunne yhtäkään yksilöä. Muitakaan kotimaisista roduistamme en valitettavasti kyllä tunne, että sikäli ehkä tämän päivän teema on osuva ja herättelevä.

Paluu juurille

Palasimme Jalon kanssa sinne, mistä kaikki aikanaan alkoi: Tuijan koirakoululle. Mitään syytä ei ollut, miksi emme jatkaneet siellä pentu- yms. kurssien jälkeen. Viihdyin Tuijan opissa aina varsin hyvin ja koin, että Tuija loi hyvää ryhmähenkeä. Sitten jostain syystä erinäisten vaiheiden kautta päädyin Paulalle, mitä en kyllä sitäkään kadu ensinkään. Loimaan rally-tokokisoissa törmäsin taas Tuijaan, ja hän houkutteli meidät taas oppiinsa.

Niinpä ilmoitin Jalon Tuijan kurssille. Parhaiten ajallisesti sopi alkeiskurssi. Vaikka oikeasti osaammekin jo aika paljon kaikkea, ei tee yhtään huonoa lähteä taas ihan perusasioista liikkeelle! Oli myös kiva päästä näkemään Tuijan uusi treenihalli Littoisissa. Mutta parasta kaikista oli Jalon käytös! Se oli odottaessa täysin lunki ja makoili paikoillaan. Vähän se vinkui yhden nartun perään, mutta ei ollut mitään ylitsepääsemätöntä häiriötekijää onneksi kuitenkaan.

Teimme aika simppeleitä juttuja, mitkä Jalo kaikki hallitsi. Siitäkin tuli hyvä mieli, että osasimme suorittaa pyydetyt jutut. Tämä kurssi kestää nyt toukokuun puoleen väliin asti suunnilleen. Kesä on vielä yksi iso musta aukko, mutta toivottavasti viimeistään syksyllä pääsisimme taas treenaamisen syrjään kiinni!

Uusi ystävä

Ehkä suurin muutos tässä omakotiasumisessa keskusta-asumiseen verrattuna on lenkkimaastojen puutteen ohella se, että koirakavereita on nyt vähemmän. Keskustassa näki kavereita harvase lenkki, eli useita kertoja päivässä. Täällä tuttuja on huomattavasti vähemmän. Toisaalta itsekin olen nyt ottanut sen linjan, että ohitamme vaan vastaantulevat koirat, kun en jaksa alkaa selvittää, onko urosta vai narttua ja voiko moikata... Sääli Jekulle ja Jalolle kyllä.

Mies (hieman ehkä yllättäen) on tutustunut nuoreen länsigöötanmaanpystykorvaan ja sen omistajaan. Tässä joku tovi sitten, kun itse kotiuduin iltariennoistani, Mies kertoi, että Jekulla ja Jalolla oli tuo nuori uros leikkikaverina pihallamme! Seuraavana päivänä törmäsimme lenkillä ja moikkasimme ihan vaan remmissä. Hyvin tuntui koirilla juttu sujuvan.

Eilen sitten taas Mies oli törmännyt tuohon gööttiin iltalenkillä ja kutsui heidät pihallemme. Mies tuli minullekin huikkaamaan, että tulisinko ulos. Lähdin katsomaan koirien touhuja. Ilta oli jo pitkällä, mutta mitäpä tuosta. Koirat peuhasivat varmaan tunnin pihallamme. Jekku ei niinkään osallistunut ralleihin, mutta Jalolla oli lystiä!

Oli kyllä reipas pentu! Se on siis kymmenen kuukauden ikäinen. Se ei yhtään arastele, vaan reippaasti lähtee haastamaan Jaloa. Toisaalta Jalo osaa olla hienosti sen kanssa, vaikka niillä kokoeroa onkin. Ihanaa, kun Jalo on nyt saanut uuden leikkikaverin! Toivottavasti tuo kaveruus säilyy, vaikka göötti varttuukin nuoreksi urokseksi...

Rally-tokokilpailu 11.3.

Oho... Olen jokin tovi sitten alkanut kirjoittaa meidän taannoisesta rally-tokokisastamme. Koska luonnos oli jo aika pitkä, naputtelen sen valmiiksi ja julkaisen nyt.
 
Viikko sitten (edit: jo siis jokunen viikko sitten) lauantaina suuntasimme Jalon kanssa Loimaalle rally-tokokilpailuihin, kun satuimme ihan muutaman päivän varoitusajalla saamaan peruutuspaikan kyseiseen kisaan. Ja kyllähän se koulutustunnus RTK1 mielessä siinti. Tsaun kisat menivät hyvin, mutta toisaalta onnistuneita treenejä ei edelleenkään ollut alla.

Loimaan seudun kennelkerhon halli oli vähän metka. Se sijaitsi vanhan tehdasrakennuksen kolmannessa kerroksessa. Betoniportaat vähän jännittivät Jaloa, mutta kyyryssä ja seinää pitkin se perille kiipesi. Parille koiralle piti rähähtää, mutta muuten Jalo oli taas todella hienosti! Nyt sitten käskytin ja namitin sitä uutterasti ennen vuoroamme. Lelu ei kelvannut, mutta onneksi eineslihapullat maistuivat (itselläni meinasi tosin tulla aamulla oksennus, kun lihapullapussin avasin, hui olkoon, mitä kamaa!). Ennen omaa vuoroamme otin Jalon sivulle, käskin maahan ja takaisin istumaan ja kääntyilin itse. Sitten suuntasimme radalle.

Ja taas! Jalon mielenkiinto minuun herpaantui, kun se alkoi katsella kehää! Hei apua, miten tästä pääsee eroon? Uusimme heti ensimmäisen kyltin, kun Jalo ei vaan ollut kuulolla. Sitten sain taas sen huomion itseeni, ja rata jatkui. Kunnes ehkä viides kyltti tehtiin niin, että ison ikkunan edessä piti tehdä käännös. Vaan mitä tekikään Jalo? No, sehän singahti ihan spontaanisti ikkunaan katsomaan maisemia! Se siis nosti etutassut ikkunalaudalle ja katseli ympäristöä. Minulla alkoi pukata tuskanhikeä, ja kuulin kehän laidalta äitini naurun. Äidin vieressä ollut Tuijan koirakoulun Tuija sitten oli selventänyt muille läsnäolijoille, että äiti se vaan nauraa tyttärelleen, eikä suinkaan kukaan ns. ulkopuolinen vieraalle suorittajalle.

Tajusin, että pelimme on menetetty, kun Jalo oli poistunut kehästä, eli hylkyhän siitä tuli. Jatkoimme kuitenkin radan loppuun. En tiedä, herpaantuiko sitten omakin tekemiseni, kun Jalo ei ollut oikein kuulolla loppuradan aikana. Taistelimme radan loppuun ja poistuimme juosten kehästä.

Kiitosta haluan antaa sekä järjestäneelle seuralle että ihanalle tuomarille, Pia Heikkiselle. Palkintojenjaossa tuomari kertoi jotain mukavaa jokaisesta koirasta. Siis sijoittuneista. Myös kaikki muut hän kätteli ja sanoi jotain kivaa. Me saimme sellaista palautetta, että Jalo tekee kyllä hienosti, kunhan keskittyy. Niinpä. Huoh. Arvostelulomakkeeseen oli kirjoitettu: "Hieno juoksuosuus!"

Jaloa hymyilyttää

Matkalla haimme Miehen pubista. Koska hän ei ihan heti ollut valmis, saimme luvan Jalon kanssa päästä sisälle odottelemaan. Kerrankos sitä nyt tuulipuvussa pubiin mennään! Ilahduttavaa oli, että Jalo otti sielläkin taas rauhallisesti.

JK. Harmittaa kyllä itseänikin kovasti tämä blogin hiljaisuus. Nyt vaan on tosiaan näköjään harrastusrintamalla sellainen hetki, ettei oikein mitään tapahdu. En nyt ihan joka treeneistä Jalon kanssa jaksa raportoida. Yritän aktivoitua... ainakin vielä joskus!

Sano muikku!

Jokin tovi sitten ostimme ihan ex tempore kaupan kalatiskiltä muikkuja, koirille siis. Ajatus oli, että heitetään ne ihan sellaisenaan, raakana siis, nappuloiden sekaan. Kalatiskin myyjä oli itsekin koiraihminen ja hän sitten kertoi, että on itse omalle koiralleen uunissa kuivattanut muikkuja. Päädyimme sitten ostamaan vähän isomman satsin, että pääsisimme mekin kokeilemaan uunissa kuivattamista.

Pari päivää sitten päädyin taas ostamaan muikkuja, kun olivat tarjouksessa. Tällä kerralla ostin heti vähän isomman erän. Iltaruoan yhteydessä laitoin Jekulle neljä muikkua ja Jalolle yhden. Jalo kun ei ollut järin vakuuttunut kaloista silloin ekalla kerrallakaan. Niinpä nytkin, kun Jekku oli annoksensa jo ahminut, Jalo pyöri vielä ruokakuppinsa ympärillä, kun siellä oli se pahuksen muikku pilaamassa koko annoksen! Ei auttanut muu kuin napata pienen pieni kala pois ja antaa se Jekulle. Sitten kelpasi Jalollekin nappula-annos. On se niin tosikko ja konservatiivinen, varsinainen epäilevä Tuomas.

Muikkuja oli niin paljon, että ne eivät kerralla mahtuneet uunipellille. Idea kun siis on, että ne eivät ole klimpissä ja päällekkäin, vaan tasaisesti siinä pellillä. Paistoin/paahdoin ne sitten kahdessa erässä. Koko iltahan siihen meni, ja haju oli melkoinen. Mutta ei haittaa, kun lopputulos oli maittava! Molemmat koirat ovat ihan hulluina noihin uunissa paahdettuihin muikkuihin. Jalollekin ne siis maistuvat oikein mainiosti, vaikka raa'at muikut puistattivatkin sitä. Hassua. Näitä kuivattuja se oikein kerjää. Vähän tällainen terveellisempi ja aidompi makupala koirille siis.

Sano muikku!

Rally-tokokilpailut 25.2.

 

Eilinen päivä meni minulla ja vähän Jalolla ja äidillänikin Tsaun rally-tokokilpailuissa. Koska olen tsaulainen, olin vähän niin kuin velvoitettu olemaan myös kisatöissä. Alokasluokka oli vuorossa kisan viimeisenä, joten käväisin aamupäivällä voittajaluokassa tuomarinsihteerinä. Oli muuten antoisa aamupäivä! Voisin kernaasti mennä toistekin tuomarinsihteeriksi! Oli mielenkiintoista ja opettavaista se!

Töiden jälkeen ajelin kotiin ja ehdin levähtääkin hetken. Ratapiirros oli jo nähtävillä, joten vähän tapailin muutamaa liikettäkin Jalon kanssa. Mutta ainahan se on eri juttu kotona tehdä kuin sitten kisapaikalla. Matkalla kisoihin hain äitini mukaan, kun hän halusi tulla katsomaan. Oli kivaa, kun oli seuraa. Vaikka toisaalta kisapaikalla oli jonkun verran myös vanhoja treenikavereita, joiden kanssa jutellessa aika meni mukavasti.

Koiria alokasluokassa oli 24. Me pääsimme starttaamaan kuudensina, mikä oli kovasti kiva, ettei tarvinnut kauempaa jännittää! Olisin varmasti ollut ihan rikki, jos omaa vuoroa olisi pitänyt odotella pitkään. Toisaalta pitäisi siihenkin oppia ja tottua. Jännitykseni myös vähän hälveni aamun aikana, kun huomasin, että eivät ne aina siellä voittajaluokassakaan ihan moitteetta suorita.

Suuntasin kisaradalle siis aika rauhallisena. Siinä odotellessa hetsasin Jaloa vireeseen. Toisaalta vire oli hyvä, mutta opin, että olisi pitänyt jo ennen radalle astelua aloittaa suoritus. Nyt Jalolla vähän keuli siinä lähdössä, kun se ei selkeästi tiennyt, mitä olemme tekemässä. Siitä tuli kontrollista pari miinuspistettä, minkä lisäksi uusimm ensimmäisen tehtäväkyltin. Mutta kun sain sitten Jalon huomion itseeni, sehän teki kuin kone! Oli oikeasti ilo suorittaa rataa, kun tiesin, että osaamme kyllä tehtävät. Jopa eteentuleminen, mikä on kompastuskivemme, onnistui ehkä hienoiten ikinä! Jalo menee nykyään myös maahan todella hienosti. Viimeisenä oli spiraali juosten, jonka jälkeen maali, minkä jälkeen poistuimme vielä juosten radalta. Lelupalkka toimii kyllä hyvin. Lisäksi oli hienoa huomata, että Jalo jaksaa tehdä koko radan ihmettelemättä tai kyselemättä. Kai se sitten vaan on niin siistiä tehdä hommia.

Saimme pisteitä 75, eli tulos on hyväksytty! Jee! Vähän ihmettelin, mistä nuo kaikki vähennykset sitten tulivat. Samaa ihmetteli taannoinen treenitoveri, joka rataamme seurasi. Voi, kunpa olisin tajunnut pyytää videoimaan radan!

Sitten alkoi pitkä odottaminen, kun loput koirat suorittivat rataa. En oikein seurannut radan tapahtumia, eli en tiedä, miten muilla sitten meni. Sitten oli vielä superpitkä odotus ennen kuin sai kisakirjat ja ratalomakkeet. Selvisi, että olin saanut kaksi kymmenen pisteen vähennystä ihan vaan omien mokien takia. Tehtävässä istu - kierrä koira en ollut muistanut pysähtyä (wtf, en tajua, miten tuo on mahdollista!) ja sitten siinä koira eteen ja peruuttaen askeleita olin ottanut liian lyhyitä askeleita. Eli jos minä en olisi mokannut, olisimme saaneet 95 pistettä! No mutta, samapa tuo, hyväksytty mikä hyväksytty, ja se on pääasia. Nyt vielä yksi hyväksytty tulos, ja olisi plakkarissa RTK1-koulutustunnus.

Ja sitten vielä yksi juttu, mistä olen superiloinen: Jalo käyttäytyi kisapaikalla todella hienosti! Okei, ärähti se pari kertaa joillekin koirille, mutta sellaista nyt kai sattuu. Olin ajatellut, että vien Jalon sitten oman suorituksen jälkeen autoon odottamaan. Totesin kuitenkin, että ihan hyvin se voi olla hallissa. Se rauhoittui todella hienosti viereeni penkille. Se siis hyppäsi siihen ja makasi siinä. Se seurasi kyllä maailmanmenoa, mutta ei sen enempiä kokenut tarvetta puuttua siihen. Yhden kerran se ärähti, kun joku hyppeli ja hetsasi koiraansa, että nyt loppuu tuollainen pelleily, mutta noin muuten se oli rauhassa. Jes!

Rally-tokoilua

Kuten taisin viime vuoden puolella mainita, Paula muutti Halikkoon, ja minä päätin, että en valitettavasti sinne enää lähde rally-tokotunneille, vaikka ihan yli kaiken Paulan (ja Hannan) tunneista pidinkin. Matka on näin työssäkäyvälle ainakin tällä hetkellä hieman liikaa. Lajin harrastamista halusin kuitenkin jatkaa, joten päädyin sitten Turun Murren tunneille.

Tammikuussa ehdimme treenata valitettavasti vain kahdesti, mutta nyt helmikuussa olemme olleet kolmesti. Ensin olimme sellaisessa aika alkeisryhmässä, jossa keskityttiin tekemään ihan perustekniikkaa ja -harjoitteita. Ei siinä, hyväähän sellainenkin välillä tekee. Se vaan, kun olin kuitenkin tottunut tekemään ylempienkin luokkien ratoja, tuntui hieman tylsältä vain junnata käännöksiä. Jalokin vähän ihmetteli, että mikä meininki.

Iloitsin kovasti, kun sain viestiä, että haluaisimmeko siirtyä aikaisempaan ryhmään, joka tasoltaan on hieman edistyneempi. Kiire minulle niinä päivinä tulee, mutta halusin ehdottomasti! Muutenkin dynamiikaltaan ryhmä olisi ollut meille parempi; siinä ensimmäisessä kokeilemassamme kun oli pari koiraa, joille Jalo tuppasi ärjäisemään. No, tämän uudemman ryhmän dynamiikka sopi sitten niinkin hyvin, että tie taisi nyt nousta pystyyn. Ryhmässä on sellainen ihana novascotiannoutajauros, joka on leikattu, ja joka on Jalon mielestä ihan maailman ihanin. Se oli rakkautta ensinuuhkaisulla. Kun tolleri saapui halliin, Jalo nosti kuononsa, sai vainun, ja se oli menoa! Jalo itkee ja vonkuu sen perään niin, ettei mitään järkeä. Eivät kelpaa namit, eivät omat tai lainatut, eivätkä lelut, edelleen eivät omat eivätkä lainatut. Huoh. On muuten jokseenkin raskasta! En olisi uskonut, että Jalo voi noin seota toisesta koirasta! Leikatusta uroksesta vieläpä!

Ensimmäisellä kerralla, kun Jalo tollarin kohtasi, tein sitten kouluttajan vinkistä niin, että päästin Jalon ensin halliin ihan vapaasti haistelemaan ympärilleen, ja sitten vasta teimme rataa. Se onnistui jotenkuten, kun lelulla hetsasin. Silloin Jalo siis teki radan ihan vapaana ollen. Viime viikolla tuo ihanuus ei ollut paikalla, joten Jalon keskittyminen oli parempaa. Silloin tosin emme juuri tehneet rataa, vaan harjoittelimme yksittäisiä liikkeitä. Tänään sitten piti taas tehdä rataa, joka olikin aika hauska kaikkine käännöksineen. Mutta eipä siitä mitään tullut. Pari pätkää sain tehtyä, mutta Jalo ei kyllä ollut yhtään oma itsensä. Voi itku!

Toisaalta onhan tämäkin ihan hyvää treeniä sen suhteen, että pitäisi oppia sietämään vaikka jos mitä treeniympäristössä olevaa ja tapahtuvaa. Mutta nyt tämä ei ole enää kivaa muillekaan, kun tolleri joutui ulos siksi aikaa, että me saimme edes jotain pätkää tehtyä, ja me puolestamme kökimme toimistotilassa odottaessamme (no okei, tuuri oli sentään meidän puolellamme). Mutta yhtä kaikki, ei tuo ole kivaa kenellekään. Niinpä jouduin pyytämään taas siirtoa johonkin toiseen ryhmään. Katsotaan, mihin meidät sijoitetaan. Toisaalta jos nyt jotain positiivista yrittää hakea, ryhmää pitää vaihtaa nyt rakkauden, ei vihan takia! :D

Nose Workiin tutustumassa

Yritän nyt vähän päivitellä alkuvuoden tapahtumia ajantasalle. Tammikuun alussa, loppiaisena, kävimme tutustumassa ensinnäkin Paulan uuteen halliin Halikossa, ja siellä sitten Nose Workiin. Hajutunnistus ei silloin aikaan oikein tuntunut omalta jutultamme, mutta hajujutut kuitenkin kiinnostavat. Noseworkissa ideana siis on, että koira opetetaan etsimään tiettyjä hajuja. Suomessa käytettävät hajut ovat eukalyptus, laventeli ja laakerinlehti. Nämä hajut siksi, että niitä ei Suomen luonnossa esiinny. Kuulemma Jenkeissä, mistä laji on peräisin, käytetään mm. koivun hajua! Hauska pieni kuriositeetti. Lajissa voi kilpailla, ja tarkoitus on etsiä hajua sekä ulkoa että sisältä.

Tällä tutustumiskerralla teimme kolmeen otteeseen harjoitteita. Lähinnä ihan vaan, että koira oppi haistamaan metallista kippoa, jossa hajua oli. Siinä sitten naksuteltiin aina, kun koira nuuhkaisi, tai ylipäätään osoitti kiinnostusta kippoa kohtan. Jalo tajusin mielestäni homman juonen aika hyvin. Se alkoi jopa ihan oma-aloitteisesti tarjoamaan maahanmenoa siinä haistaessaan! Eli jos tätä lajia jatkaisi, Jalon ilmaisumuodoksi voisi varmaan ottaa tuon maahanmenon.

Kuulemma joistain lemmikkiliikkeistä saa ostaa tarvikkeita noseworkiin. Mietin, pitäisiköhän... Ehkäpä. Voisi olla ihan kivaa aktiviteettia kotioloissakin! Paulalla olisi ollut tarjolla kurssikin, mutta välimatka kyllä valitettavasti on liian pitkä. Mutta uusi halli oli hieno! Treenitila siis sijaitsi erään eläinkaupan ikään kuin takahuoneessa. Halli oli iso ja valoisa ja viihtyisä. Ainoa haittapuoli oli, että kun ajoin takaovelle, sinne piti kivuta sellaisia metallisia portaita, joista Jalo kieltäytyi... Jouduin siis kantamaan sen mennen tullen. Huoh. Onneksi treenitilaan pääsee myös eläinkaupan kautta, eli jos joskus vielä tuonne menemme jotain treenailemaan, täytyy sitten suunnata eri puolelta sisään.

Lopuksi vielä kuvia. Kaikki kuvat otti Paula Speer.

Laiskottelua

Kovin on laiskasti tämä vuosi pyörähtänyt käyntiin... On jotain sentään tehty, mutta ei vaan ole ollut inspiraatiota kirjoittaa, mutta jospa se tästä. Voisin mm. kertoa nose work -kokeilusta ja kommentoida Jalon rally-tokotreenejä, mutta palaan niihin myöhemmin.

Tänään kävimme meidän osaltamme vuoden ensimmäisillä treffeillä. Pikkumustia vilisti silmissä vaikka kuinka; lukua en saanut pidettyä. Jalokin oli mukana. Aluksi kaikki sujui hyvin: paikalla olimme vain me, Anitan nartut, sekä nuori Simo-uros. Jalo spurttaili sydämensä kyllyydestä ja oli varsin ihastuksissaan Ellistä, kuten muutkin pojat. Valitettavasti Jalolla oli sitten kuitenkin joku räyhähenki päällä. Kun porukkaa (uroksia lähinnä) alkoi saapua lisää, Jalo kävi vähän ärhentelemään niille. Nappasin sen lopulta kiinni, kun Jalo on sen verran isompi muita, että ei ole kiva, jos se muiden päälle käy. Tai eihän siis mikään kinastelu ole toivottavaa eikä sallittua, mutta kuitenkin.

Kävelin Jalon ja Anitan kanssa edellä, kun takana alkoi kuulua rähinää. Erotin, että joku komensi Jekkua. Anita nappasi Jalon, ja minä lähdin katsomaan tilannetta. Siinä vaiheessa koirat oli saatu jo erotettua toisistaan. En sitten lopultakaan tiedä, mitä oli tapahtunut. Jekku sai ainakin kolauksen egoonsa, niin kovasti se yritti päästä syliini. Se myös taisi vähän satuttaa takatassuaan ja ontui sitä aluksi vähän. Nyt se on kyllä jo ihan kunnossa. Höh. Harmillista, että meni rähinöinniksi.

Muut jatkoivat vielä toiselle kierrokselle, mutta minä päätin ontujan ja rähisijän kanssa poistua siinä vaiheessa. Oli kyllä kivaa pitkästä aikaa nähdä kaikkia! Nyt ihan oikeasti pitää tsempata ja yrittää päästä kevään treffeille mukaan!

Uusi vuosi, ei kujeita

 Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Ensin ajattelin jättää tällaisen vuosikatsauksen suuntaan ja toiseen täysin tekemättä, mutta päätinpä sitten kuitenkin koota vähän ajatuksia. Vuosi 2016 jääköön aikakirjoihin vähän sellaisena välivuotena, jolloin ei tapahtunut juuri mitään ihmeellistä, ei hyvässä eikä onneksi pahassakaan. Tai no, muutto omakotitaloon nyt oli melkoisen iso ja yllättäväkin juttu toki! Vuoteen mahtui kyllä sitten myös reissu Viron näyttelyyn Romun kanssa, oma reissuni niin ikään Viroon oppilaideni kanssa, sekä sitten kesällä tekemämme kesälomamatka Karigasniemelle ja Norjan puolelle Hammerfestiin. Tuossa taisivat olla vuoden kohokohdat. Koiraharrastusrintamalla vuosi oli kaikkein hiljaisin ja passiivisin tämän kuuden vuoden aikana kun koiran olen omistanut. Kevät meni muutossa, syksy sitten työväsymyksen kourissa. Tulevaksi kevääksi en oikein myöskään uskalla suunnitella paljoa mitään, kun työt edelleen kuormittavat. Enkä uskalla mitään miettiä kesäksikään. Suuntaan toiveeni syksyyn: jospa sitten pääsisin harrastuksiin uudella innolla kiinni!

Mutta asiaan. Katsaus vanhoihin tavoitteisiin:

Vuosi 2016

Mitäpä tältä uskaltaisi odottaa?

Jekku

Tavoitteenani on nyt vain mahdollisimman ehjä treenikevät. Mieli tekisi jo kovasti kisaamaan, mutta treenataan nyt ensin.




No ei nyt ihan mennyt niin kuin suunnittelin. Keväällä treenasimme kyllä, mutta kun koin olevani valmis kisaamaan, tuli sitten kaikkea. En tiedä mitä. Mutta kisaaminen jäi ihan muutamiin kisoihin, joissa tuli epäonnistumisia enemmän kuin onnistumisia. Tiedän, että pitäisi (tai olisi pitänyt) kisata ahkerammin: ei kai se suju, kun mitään rutiinia ei ole. Mutta no, se siitä.
 
Jos pääsemme Jalon kanssa rally-tokoilemaan, Jekku voisi tulla myös mukaan.

No, ei ollut Jekku mukana.
 
Niin, ja schipperketreffeillä aion käydä ahkerasti!

Enkä käynyt treffeilläkään...
 
Jalo

En valitettavasti voi enää jatkaa rally-tokon vakioryhmässämme. Jotain aktiviteettia Jalolle siis pitäisi keksiä. Yhteen rally-tokoporukkaan olen menossa mukaan. Eli rally-tokoa ja toivottavasti jokunen kisa. RTK1 voisi olla tulevan vuoden tavoite!

No, kesällä onneksi aktivoiduimme rally-tokon suhteen Jalon kanssa! Sillä seurauksella, että syksyksi ilmoitin meidät taas vakiryhmään, ja sitten alkoikin tapahtua! Vuoden kohokohta on ehdottomasti ollut Jalon edistys rally-tokon parissa! Kisaamaan emme päässeet, mutta nyt se ei edes haittaa. Sen verran hienon treenisyksyn vetäisimme!
 
Paimennusta haluan ehdottomasti päästä kokeilemaan!

No tämä sentään toteutui sen verran, että kerran kävimme!
 
Nyt sitä jälkeä, hitto vie! Jokin muukin nenänkäyttöjuttu voisi olla kiva.

Jooei.
 
Myös TKK:n tokotreeneihin voisi yrittää päästä.

Jooei.
 
Romu

Romulle on pari näyttelyä katsottuna. Ulkomaat kiinnostaisivat kovasti! Riippuu vähän rahatilanteesta, miten niiden kanssa käy.


Kävimme siellä Virossa. Sitten totesin, että nuo reissut ovat Romulle sen verran stressaavia, kun se joutuu olemaan pois laumansa luota, että jätämme tämän harrastuksen tähän. Harmi, mutta koiran ehdoilla tässä mennään.

Okei, se siitä vuodesta. 2017 kehiin!

Jekku

Minä tein nyt sitten sen päätöksen, että jätän agilityn yhä tauolle. Minulla on jo useana perjantaina tiedossa muita menoja ja juttuja, ja itseni tuntien tiedän itseni myös niin väsyneeksi, etten jaksa välttämättä treeneihin raahautua. Lisäksi kesä ammottaa suurena kysymysmerkkinä, joten ainakaan mikään kisaaminen ei tavoitteena olisi. Tässä kun on muiden blogeja lueskellut ja agilityvideoita katsellut, on kyllä vähän hinku kentille. Se on sinänsä hyvä tunne, että ehkä se sitten syksyllä taas siivittää meidät toivottavasti agilityn pariin!

Vähän myös olen ajatellut viritellä jotain rally-tokoa, taas, Jekullekin.

Treffeillä käyn, jos aikatauluihin ja jaksamiseen passaa.

Jalo

Jalon kanssa jatkamme rally-tokoa nyt täällä Turun seudulla, tai siis Liedossa. Vuoden ekat treenit ovat huomenna! Jee! Olen myös katsonut jo kalenteriin vähän kisoja. Eli ainakin se RTK1 olisi tämän vuoden tavoite!

Perjantaina menemme Halikkoon Paulalle kokeilemaan nose workia. Katsotaan, miltä se vaikuttaa. Jos se tuntuu sopivalta, siitä voisi sitten ihan jonkun kurssin käydä.

Luulen, että Jalon osaksi en nyt kirjaa mitään tämän enempiä. Jos jotain muuta tulee, se on sitten ihan vaan plussaa ja ekstraa.

Romun osalle en aseta mitään. Romu asuu Miehen äidin kanssa Espoossa ja viettää siellä kivaa kotikoiran elämää. Ehkä välillä Jalo ja Romu pääsevät treffaamaan toisiaan.

Melko maltillinen vuosi siis tavoitteiden suhteen ainakin tulossa. Niin joo, ehkä blogia voisi päivittää ahkerammin, jos siis jotain päiviteltävää ilmenee!