Tokossa on toivoa

Eilen alkoi uusi tokokurssi Tuijan koirakoululla, olisikohan tämä jo kolmas laatuaan. Junnaamme edelleen samaa alo-avo -kurssia nuorille koirakoille. Toisaalta mikäpä siinä on junnatessa, kun pitäisi ne alokasluokan liikkeet saada kuntoon kuitenkin, ennen kuin voi ajatellakaan seuraavia luokkia ja liikkeitä. Nyt tuntuu, että pari ekaa kurssia ovat menneet ihan vain virittelyyn, josko nyt pääsisimme tositoimiin.

Nyt alkaa Jalo syttyä tähän hommaan. Sivulle se tulee jo hienosti: ihan sivulle, ei jää enää kauemmas, välillä se tulee loikalla, mutta haitanneeko tuo. Itse huomaan eron pienen ja isomman koiran ohjaamisen välillä. Jekku on ollut helppo pyytää sivulle ja taipua palkkaamaan. Jalon kanssa olen ongelmissa, kun en tiedä, millaiseen asentoon vasemman käteni oikein laittaisin, ettei se olisi tiellä tai ohjaamassa koiraa. Pienen pienen käsiohjauksen Jalo tosin yhä tarvitsee. Se pitäisi nyt seuraavaksi saada häivytettyä pois.

Toisena juttuna eilen oli seuraaminen. Muita kehotettiin aloittamaan niin, että koira pyydetään perusasentoon ja sitten otetaan ensin yksi, sitten kaksi ja sitten enemmän askeleita eteenpäin. Koska me olimme jo aloittaneet seuraamista omalla tavallamme, teimme sitä. Tähän asti olemme harjoitelleet lähinnä sitä, että Jalo seuraisi oikeassa paikassa. Nyt pitäisi sitten lähteä kasvattamaan seurattavaa matkaa.

Olin todella tyytyväinen Jalon eiliseen toimintaan. Niin tyytyväinen, ettei haitannut, vaikka paluumatkalla satoi kaatamalla ja Jalo kahlasi läpi muutamat kuralätäköt. Nyt alkoi huomata myös sen, mitä kasvattaja mudista kertoi: se palkkautuu itse tekemisestä. Kun yritin tarjota Jalolle lelua, se katsoi minua sen näköisenä, että laita se lelu pois ja tehdään niitä hommia! Kunpa nyt en yrittäisi edetä liian nopeasti tai jäisi jurruttamaan yhtä ja samaa liikettä liikaa, että koiralla pysyisi motivaatio yllä.