Tuntuu kuin olisimme Jekun kanssa nyt vähän jossain suvantovaiheessa agilityn suhteen. Olen miettinyt asiaa paljon, enkä tiedä, osaanko sitä kuitenkaan sanoiksi muotoilla. Itse tykkään lajista älyttömästi, mutta en ole varma, tykkääkö Jekku, ainakaan tarpeeksi siis. Ei se kentällä vastoin tahtoaan mene, schipperke kyllä marssisi kentältä pois, jos ei todella kiinnosta. Mutta vauhtia ei ole tarpeeksi, eikä edistystä tunnu tapahtuvan. Olemme nyt kuitenkin harrastaneet jo pari vuotta, emmekä silti ole kisavalmiita! Paljon johtuu toki siitäkin, että olen laiska treenaaja: kesälläkään en saanut juuri mitään juttuja loksahtamaan eteenpäin. Toisaalta voi toki kysyä, onko sitä sitten pakko alkaa kisata. On. Kyllä minä ainakin haluaisin, että treenaaminen myös johtaa selkeästi johonkin, ettei se vain ole sellaista muuten vaan -treenaamista. Enkä tiedä, johtuuko tämä tökkiminen Jekusta vai minusta. Enkä haluaisi antaa periksi ja luovuttaa, enkä varsinkaan luopua ryhmäpaikastamme, kun vihdoin oman paikkani löysin!
Katselin viimeksi tekniikkakurssilla, miten pari nuorta espanjanvesikoiraa teki töitä. Ei vitsit! Kyllä oli tekemisen meininki ja vauhti jotain aivan muuta kuin meillä. Ehkä tässä on myös sitä, että vertaan Jekun ja Jalon treenaamista. Jalolla tuntuu olevan paloa niin agilityyn kuin tokoonkin ihan eri tavalla.
Tavoitteeni tälle vuodelle Jekun kanssa oli kisauran aloittaminen. No, tuo tavoite ei tule täyttymään. Josko jo ensi vuonna! Enkä mitään kummempia varmaan lähde tavoittelemaan, jos nyt jonain päivänä kolmosiin asti pääsisimme. Sen sijaan tänä vuonna Jekku valioitui, mikä tuli vähän yllättäen minullekin. En minä mitään näyttelymeininkejä ollut suunnitellut. Liekö suunnittelematta paras, agilityssakin?
Ja mikä tämän kirjoituksen tarkoitus oli? Kuulkaa, en oikein tiedä itsekään. Halusin vain kirjoittaa sen, mitä olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt. Ehkä nämä kaikkia asiat lutviutuvat ja selkiytyvät, ja ehkä Jekkukin vielä joskus oppii kepit ja kontaktit menemään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti