Kilvan Jukola-pentue vuoden ikään

Taidan olla vähän hölmö tai muuten vaan sentimentaalisella päällä. Mutta tuli tarve kirjoittaa kirjoitus mudista ja mudeista. Tuo rotu on nyt hurmannut minut aivan täysin. Jalo ja Romu täyttävät tänään vuoden, ja mudillista elämää on nyt takana lähes kahdeksan kuukautta. Hetkeäkään en ole katunut ja päivä päivältä ihastuun Jaloon yhä enemmän.

Mudi on todella, todella pitkällisen haaveen lopputulema. Ensikosketukseni (ihan konkreettisesti) mudiin tapahtui Helsingin Maailmanvoittajanäyttelyssä vuonna 1998. Meillä oli tuohon aikaan pumi, ja jotenkin sitten kärttämällä kärtin, että lähdetään tuota isoa näyttelyä katsomaan. Siellä sitten pumeja halusin seurata, mutta samassa kehässä sattuivat olemaan mudit kai ennen pumeja. Kun istuimme äitini kanssa kehän laidalla, vieressä ollut mudi tuli lähemmäs ja laittoi päänsä äitini polvelle. Se oli pikimusta ja sen katse oli suora ja vilpitön. Se hetki on jotenkin jäänyt mieleeni ja kantanut tänne asti.

Kun aloimme Miehen kanssa pohtia koiran hankkimista, en kuitenkaan tullut ajatelleeksi mudia. Se oli jäänyt jonnekin historian hämärään. Niinpä meille tuli schipperke (ei mitään vikaa tässäkään rodussa!). Ja sitten eräänä kauniina päivänä törmäsimme jokirannassa mudiin. Ja sitten se oli menoa se.

Vanha kiinnostus heräsi henkiin, kun tuo mudi oli niin ihana. Jekkukin tykkäsi. Ja sanoinko jo, että se oli ihana. Sitten alkoi pohdinta ja mietiskely ja keskustelu. Tiesin tasan tarkkaan jo valmiiksi, mistä kennelistä mudini haluan. Sitten viime joulukuussa syntyi pentue, josta tuli myös blue merlejä pentuja. (Mikä lie haksahdus tämäkin: ennen oli aivan vissi, että ainoa oikea väri koiralle on musta! Nyt sitten aloin havitella sitä blue merleä mudia. Mies jo kysyikin ennakolta, että mitä sitten, jos ei tulekaan blue merlejä. Ja minä olin varma, että tulisihan niitä!) Ja tulihan niitä blue merlejä sieltä, vaikka sitten lopulta meille tuli se värivirheellinen yksilö. En ole katunut.

Ihastus Jaloa kohtaan kasvaa päivä päivältä. En edes osaa selittää, miksi ja miten. Se vaan on. Voi olla, että meille on sattunut kaksi helppoa, joskin kovin erilaista, yksilöä. Ja edelleen mietin, että koskakohan Jalolle tulee jonkin sortin uhmaikä. Toistaiseksi olemme päässeet suhteellisen helpolla. Ja ehkäpä siksi olenkin niin ihastuksissani. Jalo on kaikkea sitä, mitä koiraltani toivon: työteliäs, tyylikäs, vilpitön, leikkisä, varustettu ihan pienen pienellä hippusella terävyyttä. Se ei myöskään ole automaattisesti ja heti kaikkien kaveri, vaan sen luottamus pitää ansaita. Jotenkin olen aina pitänyt tuosta piirteestä koirassa. Ja kun sen luottamuksen saavuttaa, Jalo on mitä parhain kaveri. Agility meillä on vielä aluillaan, mutta toko, voi, miten Jalo onkaan innostanut minut lajin pariin.

Mainiota synttäripäivän iltaa Jukola-pennuille: Juhani, Aapo, Simeoni, Lauri, Eero, Hilja, Tyyne ja Rauha, missä ikinä lienettekään. Pitkää ikää toivottavat Jalo (Tuomas) ja Romu (Timo).