Kuten taisin viime vuoden puolella mainita, Paula muutti Halikkoon, ja minä päätin, että en valitettavasti sinne enää lähde rally-tokotunneille, vaikka ihan yli kaiken Paulan (ja Hannan) tunneista pidinkin. Matka on näin työssäkäyvälle ainakin tällä hetkellä hieman liikaa. Lajin harrastamista halusin kuitenkin jatkaa, joten päädyin sitten Turun Murren tunneille.
Tammikuussa ehdimme treenata valitettavasti vain kahdesti, mutta nyt helmikuussa olemme olleet kolmesti. Ensin olimme sellaisessa aika alkeisryhmässä, jossa keskityttiin tekemään ihan perustekniikkaa ja -harjoitteita. Ei siinä, hyväähän sellainenkin välillä tekee. Se vaan, kun olin kuitenkin tottunut tekemään ylempienkin luokkien ratoja, tuntui hieman tylsältä vain junnata käännöksiä. Jalokin vähän ihmetteli, että mikä meininki.
Iloitsin kovasti, kun sain viestiä, että haluaisimmeko siirtyä aikaisempaan ryhmään, joka tasoltaan on hieman edistyneempi. Kiire minulle niinä päivinä tulee, mutta halusin ehdottomasti! Muutenkin dynamiikaltaan ryhmä olisi ollut meille parempi; siinä ensimmäisessä kokeilemassamme kun oli pari koiraa, joille Jalo tuppasi ärjäisemään. No, tämän uudemman ryhmän dynamiikka sopi sitten niinkin hyvin, että tie taisi nyt nousta pystyyn. Ryhmässä on sellainen ihana novascotiannoutajauros, joka on leikattu, ja joka on Jalon mielestä ihan maailman ihanin. Se oli rakkautta ensinuuhkaisulla. Kun tolleri saapui halliin, Jalo nosti kuononsa, sai vainun, ja se oli menoa! Jalo itkee ja vonkuu sen perään niin, ettei mitään järkeä. Eivät kelpaa namit, eivät omat tai lainatut, eivätkä lelut, edelleen eivät omat eivätkä lainatut. Huoh. On muuten jokseenkin raskasta! En olisi uskonut, että Jalo voi noin seota toisesta koirasta! Leikatusta uroksesta vieläpä!
Ensimmäisellä kerralla, kun Jalo tollarin kohtasi, tein sitten kouluttajan vinkistä niin, että päästin Jalon ensin halliin ihan vapaasti haistelemaan ympärilleen, ja sitten vasta teimme rataa. Se onnistui jotenkuten, kun lelulla hetsasin. Silloin Jalo siis teki radan ihan vapaana ollen. Viime viikolla tuo ihanuus ei ollut paikalla, joten Jalon keskittyminen oli parempaa. Silloin tosin emme juuri tehneet rataa, vaan harjoittelimme yksittäisiä liikkeitä. Tänään sitten piti taas tehdä rataa, joka olikin aika hauska kaikkine käännöksineen. Mutta eipä siitä mitään tullut. Pari pätkää sain tehtyä, mutta Jalo ei kyllä ollut yhtään oma itsensä. Voi itku!
Toisaalta onhan tämäkin ihan hyvää treeniä sen suhteen, että pitäisi oppia sietämään vaikka jos mitä treeniympäristössä olevaa ja tapahtuvaa. Mutta nyt tämä ei ole enää kivaa muillekaan, kun tolleri joutui ulos siksi aikaa, että me saimme edes jotain pätkää tehtyä, ja me puolestamme kökimme toimistotilassa odottaessamme (no okei, tuuri oli sentään meidän puolellamme). Mutta yhtä kaikki, ei tuo ole kivaa kenellekään. Niinpä jouduin pyytämään taas siirtoa johonkin toiseen ryhmään. Katsotaan, mihin meidät sijoitetaan. Toisaalta jos nyt jotain positiivista yrittää hakea, ryhmää pitää vaihtaa nyt rakkauden, ei vihan takia! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti