Keskiviikkona pääsimme pitkästä aikaa Jekun kanssa skipitreffeille, kun agilityn ryhmätreenejä ei ollut. Oli todella mukavaa päästä taas treffaamaan muita pieniä mustia menijöitä. Paikalla taisi olla kymmenen koiraa, joista yhdeksän Luupäätä ja yksi joidenkin Luupäiden isä ja pappa eli Nemo.
Tällä kerralla Jekku käyttäytyi oikein mallikkaasti, eikä rähinöinyt kenenkään kanssa. Mahtavaa! Päivä oli sopivan lämmin minulle, mutta jo aivan liian kuuma Jekulle. Tuntui, ettei se ihan täysillä jaksanut siellä painella. Mahtavuutta oli myös se, että koirien ikähaarukka oli laaja: vanhimmat olivat 14-vuotiaita, nuorin vasta 10 viikkoa. Nuorin tulokas on Luupään Jumankekka (joka muuten olisi vielä vailla sopivaa kotia...), ihana reipas pieni tyttönen! Siellä se tepasteli muiden mukana, eikä pelännyt ensinkään. Sylissäkin se oli rennosti käpälät rentona roikkuen, eikä takertunut tassuilla kiinni, kuten yleensä ne tekevät.
Vähän myöhemmin paikalle saapui vielä yksi Luupää mukanaan omistajansa ja tämän 11 kuukautta vanha tyttönen. Itsehän en ole millään lailla lapsirakas, mutta nyt en minäkään voinut olla hihkumatta ihastuksesta, kun tuo lapsi istui maassa, ja pentu meni häntä nuuskimaan. Pentu nosti tassunsa lapsen syliin ja nuuhki tätä kaikkialta. Kahden pienen kohtaaminen oli vain kerrassaan sydämet sulattava! Toivon, että myös pennun ja vanhimman koiran nuuhkiminen tallentui kameraan.
Nuo kaksi vanhinta koiraa, Garos ja Grigor, ovat muuten jääneet mieleeni jo huhtikuussa vuonna 2010. Silloin kun me kävimme ekoilla skipitreffeillä, vielä ilman koiraa, tai edes varsinaista tietoa siitä. Jo silloin nuo vanhat charmantit herrat ihastuttivat. Ja yhä nyt, kolme vuotta myöhemmin, he ovat yhä menossa mukana!
Se treffeistä. Torstaina tokoilimme Jalon kanssa. Teemoina olivat liikkeestä pysähdys ja paikallaolo. Me tietysti olemme ihan alkutekijöissämme ihan kaikissa jutuissa, mutta onneksi myös meidänlaisillemme aloittelijoille on kurssilla tilaa. Jalo alkoi hiffata pysähdyksen kyllä. Se tuntuu ainakin alkuun aina nopealta oppimaan, mutta kun pitäisi jatkaa eteenpäin tai vaikeuttaa, tulee stoppi. Tai sitten se olen vain minä, joka etenen liian nopeasti.
Luoksepäästävyyttäkin testattiin taas. Jalo pysyi jo paremmin perusasennossa mutta lähti väistämään taakseni, kun Tuija tuli sen vierelle. Kun Tuija kyykistyi, Jalo meni kyllä ihan oma-aloitteisesti ihan heti katsomaan tarkemmin. Sitä kuitenkin selkeästi ahdisti olla käskyn alla vieressäni, kun vieras ihminen tulee siihen lähelle. Lopuksi teimme niin, että Jalo oli perusasennossa, ja Tuija antoi minulle makupaloja, jotka minä annoin edelleen Jalolle. Tämä meni hyvin.
Lopuksi oli sitten se paikallaolo. Edistyneemmiltä sujui kai melko kivasti se, että koira makasi paikoillaan vaaditut kaksi minuuttia. Meillä ei sujunut yhtään mitenkään. Jalo oli itse asiassa jo aiemmin päivällä käyttäytynyt vähän omituisesti. Tuntui, että se olisi pelästynyt ulkona jotain suurta ja tuntematonta, mitä kukaan muu - siis minä, Jekku tai Romu - ei huomannut. Tuolloin sisälle päästyämme Jalo haki paikkansa erään tuolin alta, eikä poistunut sieltä muuta kuin syömään ja sitten tuonne tokoon. Ja sitten tokotunnin päätteeksi se vaipui taas johonkin omaan ulottuvuuteensa. Se vain istui ja katseli kattoa. Se ei reagoinut oikein mihinkään. En tiedä, voiko koira reagoida esimerkiksi matalapaineeseen noin? Nimittäin sadetta on pidellyt. Tuija sanoi, että aiemman rallytokoryhmän koirat olivat myös olleet vähän poissa tolaltaan. No, mene ja tiedä.
Ensi viikolla on sitten tokon viimeinen kerta. Täytyykin kysyä, miten meidän kannattaisi Jalon kanssa tuota harrastusta jatkaa. Uskokaa tai älkää, minä olen ihan oikeasti kiinnostunut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti