Pentutreffeillä ja agilityssa

Kun sunnuntaina oli schipperketreffit ja sen jälkeen Jalolle toimintaa, tänään oli päinvastoin. Ensin oli pentutreffit parin mudin kanssa, ja sitten Jekku pääsi aksaamaan. Tänne seudulle on muuttanut taas uusi mudin pentu, Jekku nimeltään. Hassu sattuma. Jekun omistaja sitten ehdotti täksi päiväksi treffejä. Onneksi treffit olivat sen verran aikaisin, että ehdimme sekä sinne että sieltä sopivasti Jekun treeneihin. Myös Jalon sisko Rauha tuli paikalle. Olipa kiva nähdä taas sitäkin!



Jekku-mudi oli vielä kovin pieni, vasta 9 viikkoinen. Silti se jo aika terhakkaasti ärähti, kun Jalo ja Rauha vähän jyräsivät. Aika paljon molemmat Jekut, niin isompi kuin pienempikin, olivat omissa oloissaan, kun taas Jalo ja Rauha painivat ja juoksivat ympäriinsä. Niillä tuntui kyllä olevan hauskaa ja hyvä meininki keskenään. Kaiken lisäksi Jalo meni melko reippaasti ihan itse haistelemaan muita ihmisiä! Jes!



Ihan kivan tovin ehdimme olla metsikössä pentujen kanssa, kunnes piti lähteä kohti agilityhallia. Jalo herätti kovasti huomiota ja hilpeyttäkin ulkonäöllään. On se kyllä sellainen katukoiran näköinen honkkeli. Ei sitä mudiksi kyllä arvaisi, ellei tietäisi. Mutta ihana se on! Se tuli uteliaasti halliin sisään ja jäi Jekun kanssa äitini kanssa radan laidalle odottelemaan, kun itse tutustuin rataan. Vähän se siellä ulvoi mutta ei pahasti. Sitten se katsoi silmä tarkkana ensimmäistä radalla kiitävää koirakkoa. Me pääsimme Jekun kanssa heti toisina radalle. Harjoittelimme taas takaakiertoja. Minä alan tykätä niistä. Tällä kertaa kouluttajakin totesi, että nyt tein oikeasti kunnolla töitä ja muistin kaikki pienetkin yksityiskohdat: mihin suuntaan pitikään lähteä, miten työntää koira esteen yli ja ihan hienosäätönä että miten pitää kättä! Olen nimittäin joistain valokuvista huomannut, että olen aina etusormi ojossa ohjaamassa koiraa. Ja jo nyt, parin vuoden harrastamisen jälkeen tästä minulle huomautettiin. Että koira näkisi paremmin, kun ohjaisin ihan koko kämmenellä enkä pelkällä yhdellä sormella. Vielä kun muistaisi sen. No, tänään muistin. Vaikka teimmekin rataa vähän pätkissä, teimme sitä aika onnistuneissa sellaisissa. Jäi kyllä taas todella hyvä fiilis!



Jotenkin on edelleen vähän ristiriitainen olo: haluaisin niin kovasti edetä, mutta aina välillä tulee kynnys mennä treeneihin, kun pelkään, että vaan sählään. Pitäisi enemmän luottaa omaan tekemiseen. Ja ennen kaikkea olla ottamatta tätä niin vakavasti!