Mudiainen ja kelpiini

Koko rähinäremmi on taas kasassa, kun viikonloppuna haimme Jalon ja Romun kotiin Saaresta. Jekku pääsi mukanamme viikonlopun viettoon Itä-Suomeen. Lähdimme ajamaan perjantaina kahdeltatoista. Yöllä siis. Kokemus se oli sekin, eikä yhtään huono sellainen. Itse ajoin inhottavimman pimeän ja hämärän ajan ja pelkäsin hirviä ihan sikana (heheh). Mutta kesäyö se on valoisa: nyt näki ihan konkreettisesti, miten nopeasti aamun valkeaminen alkaa. Läpi yön ajaminen ei tuntunut ollenkaan pahalta, tai sitten olimme sellaisissa energiajuomaövereissä, ettei vaan tuntunut missään. Perillä olimme aamulla kuudelta, eli kuuden tunnin reissu. Muutamia kertoja pysähdyimme jaloittelemaan. Mies lähti heti aamukahvin jälkeen kalaan, ja minä jäin rannalle nauttimaan auringosta. En tiedä, miksi nyt tästä jaarittelen, kun ihan muusta piti oikeastaan kirjoittaa. Sen verran nyt vielä, että koirilla oli meno päällänsä ihan koko ajan. Jalo ja Romu ovat kyllä uskomattomia vesipetoja. Jalo lähinnä pärskii ja polskii ja hakee keppiä, mutta Romu menee uimaan ihan hyvällä tekniikalla. Se myös tykkää istua veneessä, vaikka se olisi rannassakin. Myös autossa matkustaminen (tai ihan vaan autossa oleminen) on Romusta huikeaa.

Sitten varsinaiseen päivän epistolaan. Me saimme uuden treenikaverin! Internetin ihmeellisestä maailmasta bongasin Hanna-Marin, joka asuu australiankelpiensä Noan kanssa ihan tässä lähiseudulla. Hän kaipaili treeniseuraa alkuiltaan, sitä kun on huonosti saatavilla. Minä sitten ilmoittauduin ihan puskista, kun itselleni sopivat aikaisemmatkin ajat. Ja olisi kiva saada treeniseuraa, kun yksinään tekeminen on niin ponnetonta. Tänään me sitten treffasimme.

Kävelimme läheiselle hiekkakentälle siis tottistelemaan. Teimme vuorotellen niin, että toinen koira oli tolpassa kiinni kun toinen teki. Jalo oli yllättävän nätisti: vähän se piippaili muttei haukkunut tai riuhtonut. Hanna-Mari sanoi, että on mielenkiintoista päästä näkemään mudi tositoimissa. Valitettavasti tänään Jalo ei kyllä näyttänyt parasta mahdollista virettään. Se oli jotenkin löysä koko koira. Teimme alkuun perusasentoa. Jalo jää kovin kauas taakse, enkä meinaa mitekään saada sitä houkuteltua tarpeeksi eteen. Seuraamista teimme nyt vähän uudella tavalla, siitä kiitos Hanna-Marin vinkeille ja kommenteille! Kun saimme onnistuneen, joskin lyhyen, seuruun tehtyä päätin, että siihen on hyvä lopettaa. Lopuksi vähän leikimme yhdessä, siis minä ja Jalo, ja sitten lähdimme yhdessä metsään, jossa koirapojat puolestaan saivat riekkua. Kivaa oli, niin minulla kuin koirillakin. Kotiin päästyämme Jalo oli ihan kanttuvei. Jekku koitti turhaan saada sitä ylös sohvalta leikkimään, ei ollut ihan heti leikkijäksi Jalosta.

Kiitos vielä Hanna-Marille ja Noalle seurasta! Lopuksi vielä Hanna-Marin ottamia kuvia Jalosta.