Jekku on keppostellut totuttuun tapaan: varastanut, minkä on ehtinyt. Tai ehtinyt olisi paljonkin, mutta vihdoin, seitsemän vuoden jälkeen, alamme olla sitä hitusen edes edellä. Ihan rutiininomaisesti esimerkiksi tulee työnnettyä tuolit keittiönpöydän alle (ja tätä teen myös kaikkialla, mihin menen vieraaksi, oli siellä eläimiä tahi ei). Kerran Jekku teki vanhan kunnon "suihkukaivonritilähämäyksen": se rapisteli kylpyhuoneessa, kun söin aamu(päivä)palarahkaani pöydän ääreesä. Huusin sille, mutta eihän se tehoa. Käännyin ja näin Jekun tulevan ritilä suussaan olohuoneeseen, jolloin ponkaisin äkkiä hakemaan sitä, ettei se ällötys enempiä aikoja lojuisi matolla. Kun olin viemässä sitä kylpyhuoneeseen (sitä ritilää siis), tajusin, että voihan! Jekkupa oli jo rahkani kimpussa! Sinne meni! Pari kertaa Jekku on myös ihan pokerina hypähtänyt sohvalta sohvapöydälle, tai terassilla terassin pöydälle. Onpa jopa käynyt siihen maate! Joo, tiedän. Koiran paikka ei ole pöydällä (eikä sohvalla saati sängyssä) jnejnejne. Mutta hei, meni jo! Eihän tuolle oikeasti voi kuin nauraa! Eräänä aamupäivänä olin heittänyt koirat ensihätään pihalle ja soitin sitten äidilleni. Ovi oli jäänyt raolleen, joten Jekku livahti sisälle. Ja marssi suoraan olohuoneeseen nostamaan koipeaan rahia vasten! Kyllä minä karjaisin, mutta en lopultakaan voinut muuta kuin nauraa.
Jalo sen sijaan leikkisi päivät läpeensä. Sillä on sellainen rutiini, että kun herään ja nousen sängystä ja tulen alakertaan (Jalo siis ei tule yläkertaan laisinkaan, koska se pelkää portaita, huoh), Jalon on innostuksissaan pakko saada jotain suuhunsa. Jos lelua ei ole (yleensä ei ole, koska ne ovat kaikki hajalla), Jalo tarttuu feikkicrocsiini. Sitten se juoksee rallia ihan onnesta soikeana. Tämän tästä aina haluan hankkia sille leluja, vaikka tiedän hyvin, mikä niiden kohtalo on. Mutta en minä noita feikkicrocsejakaan viitsisi tämän tästä ostaa, joten mielummin tarjoan Jalolle jotain ihan omaa jyrsittävää.
En muista, mikä lelu Jalolla alkukesästä oli kierroksessa. Olisiko ollut ihan vaan joku pallo tai muu vastaava. Istuimme ulkona, ja kieltäydyin lopulta heittämästä lelua Jalolle enää. Hetken se siinä vähän vinkui, mutta tyytyi asemaansa. Se kävi maate terassin laidalle ja nenällään töykki lelua kaiteen alle. Ja kas, leluhan tippui! Jalo riensi oitis noutamaan sitä. Sitten se toisti ja toisti ja toisti tuota samaa. Se siis leikitti itse itseään! En tiedä, onko se aivan pöljä vaiko suorastaan nero!
Viimeisin Jalon saama lelu kesti jopa pari viikkoa! Se oli sellaista todella sitkeää ja kovaa kumia oleva, eriväristen rinkuloiden muodostama, ikään kuin pallo. Sitä ensin heiteltiin sisällä, kunnes Jalo hivutti sen ulos. Lopulta pari päivää sitten siitä alkoi hajota osia. Vielä eilen se oli jonkinlainen pyörivä ja vierivä kokonaisuus, jota Jalo onnessaan tökki kuonollaan alas rappuja, kalliota ja terassia. Sitten jäljellä olikin enää irtonaisia rinkuloita! Tai no, ei ollut kauaa, sillä nehän Jalo puri rikki alta aikayksikön. Tänään niistä kyllä vielä riitti riemua! Jalo on siitä höppänä, että sille kelpaa ihan peukalonpäänkokoinen objekti, jota sen mielestä ihan hyvin voisi heitellä. Sellaista pientä nysää muovinpalaa se sitten kantoi syliini, että heitä heitä!
Ja jos Jekku pissii sisälle, osaa sitä Jalokin... Tai no, vähän eri eritteellä mentiin. Eräänä päivänä satoi kovasti. En tiedä, liittyykö sade tähän mitenkään, vai oliko kyse nyt ihan vaan jostain muusta oikusta. Jalo istui ulkoportailla, koko piha avoinna edessään. Sitten se kääntyi mennäkseen sisälle. Hetken kuluttua lähdin katsomaan, että mitä se sisällä tekee. No mitäpä muutakaan kuin oksensi olohuoneen karvalankamatolle, loogisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti