keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Onnistumisen elämyksiä

Jalon kanssa on nyt tullut parina viikkona onnistumisen elämyksiä rally-tokossa. En oikeastaan edes muista, mitä viikko sitten tapahtui. Ei kai mitään ihmeempiä, mutta treeneistä jäi ihan hyvä fiilis, varsinkin verrattuna silloiseen olotilaan agilityn suhteen. Tämän viikon maanantaina kuitenkin Jalo niin sanotusti räjäytti pankin, ainakin tässä minun pienessä mittakaavassani.

Päivällä minua väsytti viikonlopun jäljiltä, enkä olisi ihan välttämättä jaksanut lähteä treeneihin ensinkään. Se hyvä noissa myöhäisissä treeneissä on, että ehtii kuitenkin alkuillasta levätä hetken. Niinpä levättyäni lähdin kuuliaisesti treenaamaan. Kouluttajana toimi tällä kerralla Hanna, jolla oli mukanaan oma 11-vuotias mummokoiransa. Jalo taisi vähän ihastua tuohon mummoon treenihallin pihalla. Meitä ei ollut treenaamassa kuin neljä koirakkoa. Noista kahdella koiralla oli jotain kärhämää keskenään, ja ne vähän hallissa sitten huutelivat rumia toisilleen jo rataan tutustumisen aikana. Jalo ei tällä kerralla sotkeutunut soppaan, vaan istui paikoillaan, vaikkakin näyttäen vähän vaivaantuneelta. Kehuin sitä jo siitä, että se ei lähtenyt rähinään mukaan. Lisäksi se istui aloillaan, vaikka sellainen villakoirapoika kuljeskeli Jalon ohi aika läheltäkin. Jostain syystä tuo villakoirauros ei ole oikeastaan kertaakaan aiheuttanut Jalossa suurempia reaktioita, mikä on tietysti hieno juttu!

Ekalla kerralla rata meni jo ihan kivasti, mitä nyt en taas humanistina osannut peruuttaessa laskea kolmeen, mutta ei kai tuo nyt suuri vika ihmisessä ole... Radalla oli sekä pujottelu että spiraali, ja niiden tötsissä houkuttimena palloja ja leluja. Niistä ja taustalla olevista koirista huolimatta Jalo suoritti rataa oikein kivasti kahdella kierroksella. Itse sain pitkästä aikaa noottia siitä, että remmi kiristyy. Tuohon ei ole hetkeen kiinnitetty huomiota, enkä minäkään sitä ole tiedostanut. Hanna kysyi, mitä tapahtuisi, jos päästäisin Jalon irti. No, pelkään, että se lähtisi rallattelemaan ja aukomaan päätään muille. Tuskin se ketään vahingoittaisi, mutta en halua aiheuttaa itselleni ylimääräisiä sydämentykytyksiä. 

Hanna sitten vähän haastoi minua. Hän järjesti yhden koirakon hallissa olevaan keittiötilaan piiloon ja kaksi muuta verkkoaidan taakse. Itse hän jäi mummokoiran kanssa keskelle rataa. Niin, siis sitten piti lähteä suorittamaan rataa niin, että Jalo oli irti! Apua! Olisiko Jalo pari kertaa vilkaissut Hannan koiraa, siis vilkaisi, mutta kun hieman kannustin Jaloa, se käänsi huomionsa heti minuun. Hanna myös laittoi koiransa haukkumaan siinä radalla mennessämme, eikä se aiheuttanut mitään ongelmia. Että hitto vie! Me suoritimme radan niin, että Jalo oli irti hihnasta! Eikä se ihan oikeasti meinannut edes lähteä hanskasta! Olin niin iloinen ja ylpeä, ettei mitään rajaa! En tiedä, osasinko edes osoittaa tarpeeksi vuolaasti kehuja Jalolle tuosta hyvästä. Kiitos mahtavista treeneistä! Tästä on totta vie hyvä jatkaa!


tiistai 27. syyskuuta 2016

Tsaukkilan kisat 25.9.

Viime kirjoituksessa painiskelin erinäisten motivaatio-ongelmien kanssa. Sen jälkeen oli viikon tauko agilitysta, mutta viime perjantaina taas treenasimme. Ekalla yrittämällä pääsimme jopa esteelle neljä. Sen jälkeen sitten jotenkin homma lähtikin sujumaan, ja teimme ihan hyvää rataa! Treeneistä jäi siis hyvä mieli. Olin jo aikoja sitten ilmoittanut Jekun sunnuntaille Tsaun kisoihin, joten ei muuta kuin suunta sinne sunnuntaiaamusta! Vähän nyt mietin, että ennakoiko hyvä kenraali huonoa suoritusta, mutta samapa tuo.

No, eipä tullut tuloksia, edelleenkään. Mutta ei se mitään! Ihan oikeasti, ei se mitään! Tekemisen meininki alkoi olla jo paremmalla tolalla. Ensimmäinen rata meni kivasti, mutta kepit kosahtivat. En korjannut, vaan jatkoin matkaa, joten tuloksena HYL. En usko, että olisin uusimalla keppejä saanut sen parempaa jälkeä. Toinen rata puolestaan oli ehkä karmivinta ja surkeinta ohjausta minulta ikinä kuunaan milloinkaan! Minulla ei ollut hommaan mitään kosketusta, ei niin mitenkään päin. Hävetti! Onneksi pääsen näistä ihan hyvin yli. Onneksi tästä(kään) radasta ei ole videomateriaalia. En haluaisi katsoa sitä edes itse, vaikka tiedän, että niistä oppisi.

Olin päättänyt vetäistä kolme rataa neljästä (kun oli juuri sopivasti starttilahjakortteja kolmeen). Ilmoittauduin loogisesti radoille A-C, joista C oli hyppäri. Mutta sitten epäloogisesti järjestäjäpuoli olikin laittanut radat menemään kaavalla A-B-D-C, joten meidän piti välissä vähän odotella. Mutta kaikki järjestelyt sujuivat jouhevasti, eikä pieni odottelu haitannut. Ehtipä lämmitellä ja jäähdytellä koiraa ja vähän itse tankata siinä välissä.

Hyppäri näytti aivan kamalalta! Siinä oli älyttömästi hankalia kierttoja ja ansoja, joihin odotin Jekun lankeavan. Kohtaloksemme koitui taas hyppy, joka hypättiin ihan "normaalisti" edestä, mutta jonka jälkeen piti kääntyä takaisin samaan suuntaan, mistä tultiinkin. Eh, ei tuosta ehkä ymmärrä, mutta ei se mitään. Samalla tavalla mokasimme piirimestiksissä. Tällä kerralla kuitenkin yritin pyöräyttää Jekun siitä ympäri, mutta ei auttanut: takaisinhan se hyppäsi väärään suuntaan. Loppurata oli aivan hitsin hienoa! Voi, jospa jotenkin olisin saanut sen pyörimään, olisimme saaneet ensimmäisen nollamme kolmosista! Mutta kun en saanut, jäi nollakin saamatta. Mutta juuri tuohon rataan oli todella hyvä lopettaa, kun jäi niin hyvä fiilis!

Harmittavasti taas muut velvollisuuden haittaavat harrastamista, joten en ehkä kovin moniin kisoihin syksyllä enää pääse. Nyt aloin kuitenkin pitkästä aikaa miettiä, että ehkä voisi mennä myös epiksiin, ihan vaan harjoittelemaan lähtöjä, kontakteja ja kisatilannetta ylipäätään. Jospa se sitten siitä alkaisi lutviutua. Nyt onneksi oma olo on jo valoisampi kuin edellisen kirjoituksen aikaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Etsintäkuulutus

Etsintäkuulutus! Kadonnut motivaatio, jonnekin välillä Raisio - Lieto. En tiedä, mitä tapahtui. Agilitymotivaatio on nyt täysin hukassa. Vielä viikko sitten seuramestiksissä kulki ihan kivasti. Perjantain treeneissä ei ollut ollenkaan tekemisen meininkiä: minä vain sättäsin ja sähelsin, ihan kuin olisin ollut radalla ensimmäistä kertaa eläissäni. En jäänyt hinkkaamaan, vaan ensimmäisen ratayrityksen jälkeen lopetin. No, huono kenraali, hyvä suoritus, tuumin ja suuntasin lauantaina ATT:lle Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisoihin. Eka rata vaikutti ihan suoritettavalta. Olin iloinen, kun kuvittelin, että kerrankin osasin suunnitella hyvät valssit ja vastakäännökset. Mutta eipä se sitten ihan niin mennyt. Kiva vastakäännös joo esteellä neljä, mutta sen jälkeen hetkeksi hukkasin Jekun, ja se sitten hyppäsi esteen vielä toisesta suunnasta varmuuden vuoksi. Jatkoin kuitenkin tietysti rataa. Ihana entinen treenitoveri huusi kannustusta katsomosta, se tuntui kivalta. Jos jotain hyvää, niin kepit ainakin sujuivat mallikkaasti! Sitten taas loppurata meni kertakaikkiseksi sähellykseksi. Istuin ja katsoin minien radan loppuun ja huomasin monta parempaa tapaa suorittaa muutamat esteet. En jaksanut jäädä odottelemaan medejä ja sen jälkeen uuden radan rakennusta ja jännitystä, vaan pakkasin Jekun autoon ja lähdin kotiin.

Nyt vaan tuntuu, että ei suju, ei sitten millään. Jekulla olisi vihdoinkin vauhtia ja keppivarmuutta. Kontaktit ovat pielessä ja keinu ja puomi ovat todella hitaat. Suurin ongelma on kuitenkin kartturissa. Miten minä en osaa ohjata!? Tuntuu, kuin en olisi näiden vuosien aikana kehittynyt ollenkaan. Todellisuudessa olenhan minä, varmasti paljonkin, mutta silti juuri nyt tuntuu, että ei tästä tule mitään. Harmittaa, kun en vain löydä itsestäni oikeanlaista asennetta ja kovuutta ja meininkiä, en niin millään.

Huh, tulipa tästä nyt varsinainen itkuvirsi. Ensi perjantain treenit jäävät meiltä nyt joka tapauksessa väliin, mikä voi olla ihan hyväkin. Sen jälkeen kyllä aion jatkaa treenaamista, ja syyskuun lopun kisoihinkin olen Jekun ilmoittanut. Katsotaan, mitä tästä vielä tulee, vai tuleeko.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Seuramestikset

Lauantaina kisailtiin Tsaulla seuramestaruuskisat. Emme nyt taas ole aikoihin päässeet Jekun kanssa kisaamaan, mutta vakaa aikomus oli vihdoinkin päästä seuramestiksiin mukaan. Ja näin toteutui. Olimme paikalla hyvissä ajoin. Muut treenitoverit lähtivät jo lämmittelemään koiria, kun minä vasta riensin ilmoittautumaan. He ottivat Jekun mukaansa, joten juoksin porukan kiinni. Siinäpä tuli itselle hyvä alkulämppä, olkoonkin, että tuon jälkeen kesti vielä parisen tuntia ennen kuin oma vuoromme koitti.

Avoimen luokan agilityrata näytti, no, haastavalta. Tuomarina toimi Tiina Jaakkola. Siinä oli esimerkiksi heti alkuun sellainen koko radan pituinen suora, jossa oli hyppy, muuri ja suora putki kepeille, jotka olivat vinossa kentän päädyssä. Mutta siinä välissä oli mutkaputki, johon koira piti puikata. Jännäsin, että miten saan Jekun käännettyä sinne. Sitten rata jatkui ihan loogisesti, mutta silti mietin, miten minkäkin kohdan ohjaan. Lopputulema oli, että jäin jotenkin liiaksi hinkkaamaan radan keskiväliä, joten tuntui, että rataantutustumisaika loppui ihan tyystin kesken. Jännitti.

Jekku varasti lähdössä, mutta jotenkin aavistin, että näin saattaa käydä, joten käänsin päätäni juuri sopivasti nähdäkseni Jekun ekalla esteellä. Siitä sitten vähän niin kuin lentävä lähtö. Ja tadaa! Sain Jekun siihen mutkaputkeen, minkä jälkeen posotin minkä jaloista lähti kohti keppejä, jotka nekin menivät puhtaasti! Koska yliohjasin kepit, Jekun linja syötti putkeen, vaikka A:lle olisi pitänyt mennä. Hyllytimme sitten siihen paikkaan. Keinu oli tuskaisen hidas, ja Jekku löysi toisenkin putken puomin sijaan. Outoa, että ennen niin kontaktihullu koira nyt rallatteli putkiin. Mutta tyytyväinen olen. Varsinkin vauhtiimme ja siihen alkurataan!

Nyt sitten on vuorossa taas perjantaina treenit ja sitten lauantaina onkin Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisat ATT:lla, minne Jekun toki ilmoitin. Huh, ne ovatkin aavistuksen isommat skabat kuin seuramestikset, eli saapa nähdä tulevan jännityksen määrää.

Sitä ennen muutama kuva lauantailta. Agilitytuomari Henri Luomala on myös taitava valokuvaaja ja hän ystävällisesti kuvasikin koiria kisoissa koko päivän. Hän oli pystyttänyt kuvauspisteen hallin päätyyn, ja siellä sitten makoili kuvaamassa. Otatin Jekusta pari potrettia, mutta ilokseni huomasin, että suorituksemmekin oli tullut taltioiduksi. Kas tässä.