sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Pieni paimenpoika

Kävimme eilen Jalon kanssa kokeilemassa paimennusta. Jekunkin kanssa on joskus kokeiltu, ihan tuolla samassa paikassa. Meistä on kovin kuvaava kuvakin, jossa minä seison lampaiden suuntaisesti ja Jekku katselee ihan toisaalle... Ajattelin, että mudi saattaisi olla vähän paimenviettisempi kuitenkin, joten menimme testaamaan. (Tai niin, meidänhän piti testata jo viime kesänä, mutta ei se sitten valitettavasti silloin onnistunutkaan...)

Ihan aluksi minut yllätti Jalon rauhallisuus. Olenhan toki kuullut sen olevan rauhallinen mudiksi, mutta omasta mielestäni ja oman kokemukseni mukaan se on kuitenkin vähän kuumuva välillä. Nyt se kuitenkin aluksi oli ihan iisi ja lunki ja ikään kuin kyseli minulta, että mitä tehtäisiin. Lähdimme kiertämään lammasaitausta niin, että Jalo oli liinassa, mutta sai kuitenkin vähän tilaa mennä halutessaan. Ensin se vaan haisteli, pyöri lumessa ja söi lampaankakkaa. Tämä oli kouluttajan, Kaisa Hilskan, mukaan ihan tavallista: sillä lailla Jalo otti vähän hajua ja tuntumaa siihen, missä mennään ja ollaan. Kyllä se lampaatkin huomasi ja lähti takajaloillaan hyppien niitä kohti, tai siis yritti. Kunnes sitten liinan lukko petti ja Jalo pääsi irti! Oi apua! Sehän lähti ihan käsistä (josko edes käsissäni olikaan) ja lähti ajamaan lampaita! Niin, no, kyllä se toki ehkä näytti siltä, että se tiesi, mitä pitäisi tehdä. Harmi vain, että se ei ollut ensinkään hanskassa. Erinäisten vaiheiden jälkeen sain sen kiinni. Olin varma, että meidät komennetaan pois aitauksesta, autoon ja huit hemmettiin koko tilalta. Vähän hengästytti ja tärisyttikin. Sen sijaan Kaisa siinä itsekin hengähdettyään totesi, että no niin, otetaanpa sitten vielä ihan asiallisesti ja kunnolla. Ja tuohan toki oli ammattilaisen ratkaisu: näin sekä minulle että Jalolle jäi sekä hyvä kuva että toteamus siitä, että kaikki on ihan ok.

Sitten huilasimme tovin ja sitten Jalo pääsi toiselle kierrokselle. Huomattua tuli siis ekalla kiekalla, että lampaat ihan kiinnostavat. Nyt toisella kerralla lähdimme siis harjoittelemaan kaaria. Minun tehtäväni oli ohjata Jaloa puolikaaren muotoisesti kohti lampaita ensin oikealta, sitten vasemmalta. Tällä toisella kierroksella Jalo joko olisi kovasti lähtenyt vähän puhkuen lampaiden perään, tai sitten se olisi halunnut hypellä syliini. Eli se joko ei ollut kiinnostunut juurikaan, tai sitten se oli kiinnostunut ihan kovin kovasti.

Jäi kyllä sellainen fiilis, että haluan jatkaa tätä! On vain niin totaalisen uusi ja vieras laji, että en itse osaa oikein toimia. Olin ihan mykkänä siellä aitauksessa ja kontrolloin Jaloa vain liinalla, kun olisi pitänyt olla skarpimpi ja käskyttää enemmän ja nimenomaan käskyillä hallita koiraa. Mutta toivottavasti tuon voi vielä laittaa ihan vain ensikertalaisen kämmäilyn piikkiin. Ensi kerralla ehkä jo paremmin..?

tiistai 23. helmikuuta 2016

Tuplasti treeniä

Kyllä Jaloa on nyt lykästänyt: se pääsi treenaamaan rally-tokoa sekä sunnuntaina että tänään! Jalo kun oli melkein pari viikkoa pois kotoa, sillä oli alla taukoa vähän kaikesta ohjatusta tekemisestä. Mietinkin, että mitäköhän tuleman pitää. Outillekin sanoin, että yhtään kotiläksyjä ei sitten ole harjoiteltu.

Jotenkin melko kivasti kuitenkin meni, vaikka huomasikin, että Jalo väsyi todella nopeasti, eikä olisi oikein jaksanut enää keskittyä. Teimme silti (siis nyt puhun sunnuntaista) kaksi erillistä kertaa rataa tai sen osia. Jalo sai kehuja käännöksistään ja takapään käytöstään! Vau ja jee! Ne kun ovat sellaisia juttuja, joita itse en sillä lailla näe. Sanomista tuli omasta ohjaamisestani, siis siitä, että en anna koiralle tarpeeksi selkeitä ohjeita. Sitten muuten vaan hankaluuksia tuotti häkkiin meneminen. Jalo harasi vastaan, vaikka miten heittelin sinne nameja. Kehuin sitä kyllä kovasti aina kun se sinne meni. Tätä pitäisi todella treenata kotona. Kyllä Jalo kiltisti siellä sitten oli, kunhan sen ensin sai sisälle.

Tänään sitten otimme heti uusiksi! Kotiläksyjä ei juuri taaskaan tullut tehtyä, kun sunnuntai meni lepäillessä. No, eilen vähän jotain sentään teimme. Ei se kyllä tänään (vielä) näkynyt. Jalon keskittyminen oli parempaa ja itse olen ehkä jotain sisäistänyt käskyttämisestä ja omasta toiminnastani, vaikka kovin paljon siinä on kyllä hiomista. Puuh. Ja edelleen Jalo sai kehuja siitä, miten se kääntyy! Nyt kehujia ja kommentoijia oli useampiakin. Kai se pitää sitten uskoa. Hyvä Jalo! Jee! Nyt on taas pieni tauko treeneistä, eli jospa nyt niitä kotiläksyjä sitten...

Treenien jälkeen Jalo pääsi vielä vähän humputtelemaan Romun kanssa. Ajattelin, että kyllä nyt on koira väsynyt. Ja pah! Päivälenkillä sillä oli virtaa ja se hyöri kuin pentu! Alkuilta sentään on mennyt huomattavan rauhallisissa merkeissä jo.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Sitä ja tätä

Voi hyvänen aika! Olisi ollut kirjoitettavaa vaikka kuinka (ainakin kaksi aihetta!) mutta ei sitten sopivaa hetkeä siihen. Harmillista, kun blogivuosi alkoi aika reippaasti, että nytkö sitten tuli notkahdus. Toivottavasti ei.

Ei siis mitään ihmeellistä ole ollut toisaalta kuitenkaan. Lähinnä olisin voinut kirjoitella ystävänpäiväntreffeistä, joilla vilisti noin 12 pikkumustaa. Eipä siellä sinänsä ihmeitä tapahtunut. Tosin olimme aika kauan ja kiersimme vakiokiekkamme peräti kahdesti! Sää oli ok. Ei liian märkä eikä kylmä. Luntakin oli vähän. Alun perin sinne piti tulla valokuvaaja kuvaamaan Luupäitä, mutta se peruttiin, kun vaikutti, että maa on musta ja märkä. No, ei se sitten treffipäivänä ollutkaan. Nyt sitten keväällä olisi toivottavasti taas mukana valokuvaaja. Olisi niin kiva saada kunnon kuvia noista vipeltäjistä!

Me olemme Jekun kanssa viettäneet (laatu)aikaa kaksin, kun Mies on ollut äitinsä luona talon- ja koiranvahtina anopin ollessa reissussa. Kyllä vaan on ollut outoa olla yhden koiran kanssa! Onhan lenkkeily toki ollut helppoa, se on pakko myöntää. Mutta kyllä Jekku selvästi Jaloa kaipaa. Nuo eivät ennen ole olleet näin pitkää aikaa erossa toisistaan. Jekku on ollut todella paljon haukkuherkempi nyt. Varsinkin öisin se ilmeisesti vartioi reviiriään, ja sekös on kiusallista. Kävin jopa hankkimassa sellaisen haukunestolaitteen... Arvaatteko, miten kävi Luupään kanssa? No, ehkä siitä sitten oma postauksensa myöhemmin... Lisäksi Jekku on aivan suunnattomasti kaivannut huomiotani, mitä se ei ennen juuri ole tehnyt. Toki olen sen kanssa leikkinyt nyt enemmän, mutta silti sen huomionhakuisuus on ollut suurempaa verrattuna aiempaan.

Jalo puolestaan on siis saanut viettää aikaa veljensä kanssa. Ensimmäisen päivän iltana Mies kommentoi, että Jalo näyttää ihan hirveältä, kun on yltäpäältä kuolassa. Mies oli myös videoinut veljesten leikin jälkeistä olotilaa, eli lähinnä huohotusta. Se oli melkoista se. Sittemmin meininki oli kuulemma rauhoittunut ja tasoittunut.

Tänään kävin hakemassa Jalon kotiin. Romun kanssa kaikki olisi mennyt hyvin, mutta anoppilan kissa ei oikein tottunut Jaloon. Jalo osoitti kuulemma kiinnostusta kissaa kohtaan, mutta kissa halusi vältellä kohtaamista ja pysytteli vain yläkerrassa, jonne Jalo ei osaa, raukka, kiivetä. Niinpä totesimme, että ehkä on parempi, että Jalo tulee jo kotiin.

Hississä matkalla kotiin vähän mietin, että mitähän tapahtuu; miten Jekku ja Jalo suhtautuvat toisiinsa tauon jälkeen. No, Jekku oli lähinnä iloinen nähdessään minut, Jalo livahti asunnon uumeniin ja alle puolessa minuutissa löysi lelun, jonka olin Jekulle antanut. Jalo siis omi sen ja on viihtynyt nyt koko illan uuden lelunsa parissa. Että sellainen iloinen jälleennäkeminen.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Treeniä, treeniä

Voi, miten sitä voikaan iloita pienestä! Kuten nyt vaikka siitä, että pääsee agilitytreeneihin! Vaikka edelleen tuntuu (koutsin sanoista huolimatta), että olen ihan ruosteessa, on kiva silti päästä radalle. Eikä tänäänkään nyt ihan penkin alle mennyt, vaikka minä unohtelinkin rataa ja suunnittelemiani kuvioita. Välillä tuntui sentään ihan agilitylta!

Kepit ja varmat kontaktit ovat kompastuskivemme, edelleen. Toisaalta sain sentään kerran leieröityä kepit. Treenien huippukohta oli radan alku. Siinä oli hypyn, renkaan ja hypyn suora, jonka jälkeen piti kääntää seuraavalle hypylle (kas, olen unohtanut tyystin termistön!). Aluksi aloitin niin, että itse sijoituin radalle hieman ennen rengasta ja kutsuin siitä Jekkua tulemaan. Olavin kehotuksesta seuraavilla kierroksilla vedin niin, että kävelin sinne kolmannen hypyn taakse ja kutsuin. Ja kas! Jekku pysyi ja lähti hienosti. Jee! Takaakierrot alkavat sujua aina paremmin ja hahmotan, mihin kannattaa tehdä persjättö. Pientä edistystä, mutta silti olen tyytyväinen! Kyllä tämä tästä! Ainakin treenimotivaatiota on tullut lisää.

Asetan nyt sellaisen tavoitteen, että vielä kevään aikana pääsisimme kisaamaan. Omaa kuntoa pitäisi kohottaa ja ihan ennen kaikkea pitäisi opetella muistamaan se hiton rata!


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Jalokin treenaa

Jalo on jäänyt valitettavan vähälle treenille tämän vuoden puolella. Toki yritän päivittäin kotona tehdä jotain, mutta ei se kuitenkaan ole sama kuin ohjattu treeni. En pystynyt jatkamaan Paulan rally-tokossa, mikä kovasti harmittaa. Onneksi löysin sellaisen rally-tokoryhmän, joka kokoontuu oikeastaan viikottain, mutta jonne ei ole ikään kuin pakko sitoutua joka kerraksi, vaan saa aina ilmoittaa, milloin pääsisi tulemaan. Kouluttajana on vanha agilitykouluttajani Outi Vormisto.

Muutamien mutkien jälkeen pääsimme mukaan vasta tänään. Jännitti taas melkoisesti, että mitenkä Jalo pärjää. Suurin ongelma sille taisi olla häkkiin meneminen. Toinen vaihtoehto toki olisi pitää koira autossa aina odotteluajat, mutta jotenkin kivempi ottaa se sisätiloihin mukaan. Treenit ovat Vanton tilalla Raisiossa. Hallissa on aidattu alue, jonne rata rakennettiin, ja odottelu tapahtui siis radan ulkopuolella. Tämä on sikäli Jalolle ideaalia, että ei tule kiusausta ottaa häiriötä muista koirista.

Ensin vetäisimme radan ihan kokonaan läpi. Meni aika paljon paremmin, mitä uskalsin odottaa. Toisaalta itsekin hahmotin oman epävarmuuteni: sekoilin sanoissani ja käskyissäni, kun en muistanut, mitä missäkin kohtaa olisi pitänyt sanoa. Olin siis epäjohdonmukainen koiralle. Outi on kyllä tarkkaakin tarkempi, joten palautetta tuli. Mutta hyvä niin! Tuntuu, että taas tuli uusia oivalluksia ja näkökulmia tekemiseen.

Toivon, että muistaisin edes osan kotiläksyistä, joita saimme. Ainakin siis Jalolle pitäisi opettaa sivulle ja eteen tuleminen paljon selkeämmäksi. Myös takapään käyttöä tulisi treenata. Oikeastaan nämä kaikki tämänkin kerran kompastuskivet olivat sellaisia, jotka olivat jo tiedossa, vaikka eivät ehkä tiedostettuina.

Paria juttua Outi yritti itse kokeilla Jalon kanssa. Maltoin mieleni, enkä toppuutellut, vaan ajattelin, että kyllä Outin hommansa osaa. Siis kun Jalolla on ollut taipumusta reagoida voimakkaasti vieraaseen tyyppiin, jos tämä on epävarma. Mutta nytpä kaikki meni hyvin. Tai paremmin kuin hyvin! Ei Jalo nyt ihan sentään täysin totellut, mutta tarjosi Outille istumista ja maahan menoa, vaikka tosin sivulle tuloa yritettiin opettaa. Samaten Jalo jäi Outin huomaan, kun itse yritin viilata askelkuvioitani. Kyllä se niin vain on, että asenne merkitsee todella paljon! Olen todella tyytyväinen Jalon käytökseen! Kehtaamme siis mennä jatkossakin...

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kovaa menoa!

Eilen pääsin taas Jekun kanssa treeneihin. Olavi rakensi mielestäni helpohkon radan, mutta siinä lähtöön marssiessani ounastelin, että kyllä siinä vielä joku mättää. No, mätti heti esteellä kaksi, kun Jekku sujahti ohi keppien. Korjauksen jälkeen kepit menivät tällä kerralla hienosti. Sitten sössin yhtä ohjausta, johon sitten opastettuna sain rakennettua persjätön.

Kolmannen kierroksen jälkeen Olavi kysyi pilke silmäkulmassa, että unohtuikohan minulta jotain. Unohtui nimittäin oikea järjestys; sujuvasti siirryin esteeltä 10 esteelle 13. Hups. Mutta kukapa niitä laskee, enkä minä nyt humanistina niin tarkka numeroista ole. Loppujen lopuksi olin kyllä oikein tyytyväinen suoritukseemme. Sen verran tuli tehtyä, että Jekku alkoi osoittaa väsymisen merkkejä. Itse olen yskäinen, joten kunto ei ole kohdillaan. Siksipä olikin melkoinen yllätys, kun Olavi kommentoi juoksuni parantuneen! En voi kuin ihmetellä, että mitenkä. Kuitenkin melkein vuoden totaalinen tauko alla. Outoa. Mutta kiva näin! Ehkä tauko on tehnyt terää?

Treenit huipentuivat, kun Olavi kysyi, haluaisinko mennä radan Pauli-belgin kanssa. Epäilin vahvasti kykyjäni ja pelkäsin sössiväni ja kyllä jännitti, mutta sen verran yllytyshullu olen, että lupasin mennä. Ja se vasta oli menoa se! Huh ja vau! Olihan siinä nyt pari kohtaa, jotka menivät vähän hilkulle, mutta yllätin ihan itsenikin, sen verran kivasti Pauli ohjaustani totteli! Sitä oli myös tavattoman ihana ohjata, kun se tottelee niin pientäkin vihjettä. Jälkikäteen Olavi tunnusti tämän olleen jonkinlainen testi ja että kestääkö kanttini. Kestihän se! Olen iloinen, että sain tämän mahdollisuuden kokeilla kartturoida maksikokoista koiraa!

perjantai 5. helmikuuta 2016

Tarkennuksia

Ahhahaa, tällaista se kai on, kun lähtee ulkomaille näyttelyyn. Edellisessä postauksessa mainitsin, että lauantain tuomari oli romanialainen Augustin Ionescu. Nyt haluaisin tarkentaa: lauantain tuomarin olisi pitänyt olla romanialainen Augustin Ionescu. Eipä meillä sen kummemmin mitkään hälytyskellot soineet, ja miksipä olisivatkaan; kyllähän romanialainen nyt venäjän kieltä saattaa osata, ja otapa noista nimistä niin selvää, kyllähän Augustin saattaa Romaniassa olla ihan naisen nimi.

Edellispäivänä Marikan kanssa viestittelimme, ja hän mainitsi, että oli sattumalta huomannut jälkikäteen, että koiranäyttelyn sivuilla oli ilmoitettu tuomarimuutoksesta. Romanialaisen Augustin Ionescun sijaan lauantaina koiramme arvosteli venäläinen Elena Kuleshova. Arvostelulapussakin kyllä edelleen lukee alkuperäisen tuomarin nimi, että eipä sitten kai ihme, että menimme lankaan.

Romusta saatiin myös näyttelyssä napattua ihan mukiinmenevä kuva. Kas tässä.

Kuvaaja: Viktoria Nedvigina

tiistai 2. helmikuuta 2016

Narva KR 30.-31.1.

Romu-poika se pääsi viikonloppuna oikein haistelemaan vieraan valtion tuulia, kun suuntasimme Viron Narvaan näyttelyyn. Yksin en olisi tullut lähteneeksi, mutta Hippu-siskon omistaja lähti myös, joten mekin sitten menimme. Mukaan lähti meidän ihmisten lisäksi neljä koiraa: Romu, Hippu sekä junnut Ansa ja Matti. Jo mennessä tuntui, kuin auto olisi ihan hiukkapikkasen ollut täynnä.

Minua jännitti; mitenköhän Romu pärjäisi autossa ja häkissä koko matkan. Tai ei siis autoilu ole mikään ongelma, mutta kun Romu ei juuri ole tottunut häkissä olemaan. En tietenkään saanut Romun matkaseuralaisilta mitään kommenttia, että oliko Romu ollut laivamatkan ajan esimerkiksi hiljaa, mutta ihan rauhallisilta kaikki vaikuttivat kuitenkin. Romu tosin mulkoili minua vähän loukkaantuneen oloisena, mutta kun se pääsi autosta jaloittelemaan, oli se jo ihan leppynyt.

Sekin minua jännitti, että miten koirapoppoo tulisi keskenään toimeen. No, yllättävän hyvin. Hippu oli välillä vähän äreä Ansalle, Matti olisi halunnut minun huomiotani aina kun yritin huomioida Romua, ja Ansa puolestaan rakasti kaikkia. Se olisi kovasti halunnut leikkiä Romun kanssa, mutta Romu ei kyllä kovin hyvin lue koiraa: se alkoi näyttää Ansa-paralle hampaitaan! Pari kertaa Matti ja Romu vähän ärhentelivät toisilleen, mutta ne sai ärähtämällä erotettua. Yön trio oli Marikan makuuhuoneessa, mutta Romu sai valita nukkumapaikkansa ihan itse, kun sanoin, että se luultavasti ahdistuisi, jos sulkisin sen kanssani huoneeseeni. Luulen, että Romu nukkui kylpyhuoneessa. Aamusta se sitten tassutteli viereeni rapsuteltavaksi. Se on kyllä niin iloinen tyyppi! Ansaan rakastuin myös ihan täysin. Se on niin pieni, sievä ja kertakaikkisen rakastettava!

No joo, ehkä se puitteista, sitten itse näyttelyihin! Näyttelyitähän oli yhteensä kaksi. Ensimmäisenä päivänä kehämme alkoi vasta 13.42 (se on tarkkaa se), joten saavuimme vasta puolilta päivin paikalle. Virhe. Parkkipaikka oli aivan täynnä, joten jouduimme jättämään auton mutaiselle kentälle. Lisäksi hallikin oli, yllätysyllätys, täynnä, joten häkit piti jättää kauemmas kehästä. Siinäpä sai sitten juosta viemään ja hakemaan koiria ihan sen mukaan, kuka milloinkin oli vuorossa.

Mutta hyvin meidän tiimimme veti! Lauantaina molemmille junnuille juniorisertit ja aikuisille niin ikään sertit. Romu ja Hippu siis valioituivat Viroon, jee! Hippu oli ROP, Romu VSP. Sunnuntaina kehämme oli heti vähän yhdeksän jälkeen, joten olimme paikalla ajoissa. Saimme myös häkit kehän reunalle, joten mikään älytön hässäkkä ei nyt ollut. Tai no, olihan sitä siinä, kun poukkoilin hakemaan milloin Mattia, milloin Ansaa kehään. Pääsin molempina päivinä myös esittämään noita kahta.



Sunnuntai ei enää Romulle ollut niin hyvä. Sai se ERIn ja SAn, mutta Matti vei voiton! Aika kova veto tuomarilta laittaa 10 kuukauden ikäinen junnu valion edelle. Vaikka lauantaina sain sen, mitä hakemaan oli tultu, pakko myöntää, että olen ehkä vähän pettynyt. Tai kai se johtuu siitä, että Romun näyttelyuran alku oli niin huima, että tottui voittamaan. Eikä siinä, onhan Matti upea koira, eli ansaitsi kyllä täysin voittonsa!

Lauantain tuomari oli romanialainen Augustin Ionescu. Hän sanoi Romusta jotakuinkin seuraavaa:

Elegantti, vahva uros. Erinomainen pigmentti, tyypillinen ilme, hyvä runko, hyvät lihakset, tyypillinen turkki ja liikunta.

Arvostelu oli kirjoitettu venäjäksi, mutta häkkinaapurinamme ollut suomalainen kävi käännättämässä tekstin.

Sunnuntaina tuomarina oli portugalilainen Pedro Sanches Delerue. Tykkään tuomarista! Hän on antanut Jekulle sertin, hehheh. Mutta siis miellyttävä ja nopea tuomari on hän. Romusta hän totesi näin:

Good size, correct type, eyes bit too round. Good neck and topline. Correct angulation, good movement, typical coat.

Ihan hyvät arvostelut siis.

Kehän jälkeen roudasimme koirat autoon, pakkasimme kamppeemme, hörppäsimme kahvit ja lähdimme ajelemaan Tallinnaan. Siellä kävimme syömässä ja vähän ostoksilla ja suuntasimme ajoissa satamaan, jossa sitten odottelimmekin laivaa hyvän tovin. Lopulta olin kotona yöllä yhden jälkeen. Vähän on siis nihkeästi ja väsyneesti lähtenyt viikko käyntiin, mutta ei se mitään. Oli sen verran mukava ja onnistunut reissu, ettei kyllä harmita! Koska tahansa voisin ottaa uusiksi! Vaikka en kyllä ihan oikeasti hetkeen varmaankaan pääse minnekään lähtemään, mutta kun pää on niin sanotusti auki, pitäähän tätä matkailua vielä joskus jonnekin jatkaa...

Loppuun vielä yksi ja ainoa reissulla otettu yhteiskuva. Ihmeesti saimme koko poppoon samalle sohvalle. Kuvan otti Marika.