sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kisajännitystä

Hmm ja huh, mitenköhän päin sitä aloittaisi. No vaikka niin, että tänään oltiin Jekun kanssa kisaamassa ATT:lla. Jännitti aivan pirusti! Nukuin huonosti ja aamulla väsytti. Mietin, tuleekohan koko hommasta yhtään mitään. Vähän oli paineita, kun tiesin, että jos saisimme nollan, saisimme sertin ja siirron seuraavaan luokkaan. Yritin pitää pääni kurissa ja ajatella, että ei haittaisi, vaikka uramme ykkösissä vielä jatkuisi vähän aikaa. Ei olisi paha, jos emme pääse eteenpäin vielä. Kunhan saisimme hyviä suorituksia, joihin voisin olla tyytyväinen.

Kai minä jotenkin sain pääni kasattua. Seurakseni sain Miehen äidin tällä kerralla. Lisäksi tietysti kisapaikalla oli paljon tuttuja. Kävin ilmoittautumassa ja lähdin lämppäämään Jekkua. Sitten oli medien ja minien rataantutustuminen ja kivasti ehti seurata rataa medien suorittamana ennen omaa vuoroa. Tuomarina ekalla radalla oli Salme Mujunen, ja rata oli mielestäni ihan kivan simppeli. Ei mielestäni siinä ollut varsinaisesti mitään kovin pahoja kompastuskiviä. Alku lähtikin ihan kivasti, ja vauhti pysyi hyvänä. Kepeillä sitten sössin koko homman. Jekku jätti pujottelun kesken, joten palautin sen alkuun. Otin kai liian läheltä keppejä lähdön, kun Jekku pujahti toisesta välistä sisään. Uusiksi ja nyt jäi yksi väli menemättä. Koska rata oli jo sössitty, ajattelin että hitot ja jatkoin matkaa. Loput radasta meni sitten taas oikeinkin kivasti.

Radan jälkeen ryhmätoveri antoi palautetta, että en jännittäisi ja että malttaisin ohjata kepit loppuun asti. Aina minä sorrun hosumiseen. Nytkin aloin jo miettiä seuraavaa estettä, joten ilmeisesti jätin ohjaamisen kesken, jolloin myös Jekku jätti pelin sikseen. Sain myös neuvon, että menisin niin kuin viimeisen todellisen kepin jälkeen olisi vielä yksi, eli vähän niin kuin yliohjaisin. Oli muuten hippasen lisää paineita toiselle radalle...

Toisen radan tuomari oli kroatialainen Alen Marekovic. Rata oli mielestäni hieman erityyppinen, mitä suomalaisilla tuomareilla on tapana. Myös melkoisen kimurantti ykkösten radaksi, sanoisin. Vaikka kentällä olisi ollut tilaa vaikka kuinka, esteet oli pakattu melko tiiviisti yhteen rykelmään, ja koiria piti pyöritellä useampaan kertaan saman esteen yli. Oli myös mielenkiintoista, kun esteen numero 15 sai suorittaa kummin päin tahansa. Tuollaisestakaan en ole ennen kuullut.

Paniikki nousi, jännitti ja teki lähes mieli luovuttaa. Ajattelin, että en ikipäinänä selviä radasta. Kaiken huipuksi heti kolmantena oli kepit. Huoh. Ja niin sitä sitten lähdettiin. Kepeillä olin ihan erityisen huolellinen ja sain ohjattua loppuun asti! Mikä helpotus. Sitten osa radasta meni vähän sumussa, enkä ollut varma, ohjasinko Jekkua oikeaan päähän putkea tai oikeiden esteiden yli. Keinu oli hidas, kuten myös ne kepit. Mutta niin siinä vaan kävi, että pääsimme puhtaasti maaliin! Mikä helpotus ja riemu! Vähän piti vielä jännittää, mikä sijoituksemme tulisi olemaan. Lopulta olimme kolmansia. Ja tämähän tiesi sitä, että saimme SERTin ja menolipun kakkosiin! Uskomatonta! Olen ihan häkeltynyt vieläkin, kun mietin kisauramme alkua. Olemme kisanneet nyt kerran tammikuussa, helmikuussa ja maaliskuussa ja klaaranneet tiemme kakkosiin. Ne pääsemme sitten korkkaamaan huhtikuussa. Nyt olisi ihan oikeasti saatava vauhtia lisää, jotta saisimme parannettua pykälän tai kaksi sijoitustamme.

Oli upea kisapäivä. Jos joku asianosainen tätä lukee, lämmin kiitos tsemppaamisesta ja kannustamisesta!

Loppuun vielä kuva naama messingillä olevasta ohjaajasta ja vähän lunkimmin ottavasta ohjattavasta.

Näyttääpä Jekku muuten kovin isolta....

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Koirafrisbeetä

Koska kaikkea pitää kokeilla, oli tänään vuorossa koirafrisbee. En enää edes muista, mistä bongasin ilmoituksen tutustumispäivästä koirafrisbeen saloihin, mutta sinne minä Jalon kuitenkin ilmoitin. En oikeastaan tiennyt lajista paljoa, paitsi, että sen suosio on kai kasvussa ja siinä on sekä temppuosuus että osuus, jossa kiekkoa heitetään pitkälle. Tai jotain. Näin jo mielessäni Jalon hyppimässä ja tekemässä hienoja koppeja. Kuten arvata saattaa, ihan noin se ei mennyt.

On niin kovin vaikeaa, kun pitää aloittaa ihan alkeista. Heh. Minun temperamentillani pitäisi päästä heti asiaan, vaikka ihan järjellä pystynkin ymmärtämään, että perusteet pitää olla hallussa ensin, ja koiran pitää tietää, mistä on kyse.

Tänään päivä alkoi sillä, että jokainen koirakko sai itselleen frisbeen ja sitten vuorotellen menimme ohjaajan kanssa tutustumaan juttuihin. Sillä välillä kukin sai vähän itsekseen tehdä mitä tahtoi. Minä menin ohjaajan huomaan viimeisenä. Näytin Jalolle frisbeetä ja sehän oli ihan pähkinöinä ja yritti hyppiä sitä kädestäni. Ajattelin vähän kokeilla heittämistä varmana siitä, että kyllähän Jalo sen minulle palauttaa. Hahhah. Niin se lähti rallattelemaan haukkuen frisbee suussaan pitkin peltoa. Että minua nolotti. Ei se sentään onneksi mennyt muiden koirien iholle, mitä nyt kävi vähän siellä päin kääntymässä. Tämän jälkeen teimmekin sitten ihan vaan hihnassa pienesti.

Kun tuli meidän vuoromme mennä ohjaajan pakeille, ei Jaloa enää niin kiinnostanut koko kiekko, vaan se jäi katselemaan sivummalle jääneitä uusia kavereitaan. Kyllä ohjaaja sai sitä vähän innostettua kahden frisbeen taktiikalla. Yrittääkseen vielä saada Jalon huomion, hän lähti juoksemaan frisbeen kanssa. Jalo lähti perään - vain näykkiäkseen ohjaajan jalkoja. Että minua hävetti, taas. (Ja samalla aloin kauhulla ajatella, mitä tulee paimentamisesta, jos Jalo käykin näykkimään lampaita. Se ei kai kuitenkaan ole tarkoitus. Voi argh!)

Sitten, kun koirien kanssa oli puuhattu tovi, oli aika laittaa ne kiinni jonnekin, tai viedä pois paikalta. Jalo pääsi kiinni sellaiseen puukehikkoon neljän muun koiran kanssa. Ajattelin, että se nostaa kamalan metakan. Olin onneksi väärässä! Kun koirat oli kiinnitetty ja me ihmiset siirryimme kentälle, vilkuilin varovasti taakseni, että onko se Jalo, joka haukkuu. Ei onneksi ollut. Uskokaa tai älkää, ne muut huusivat, Jalo ei. Se tarkkaili hetken tilannetta - ja alkoi ulvoa! Seisoin selkä päin koiria, kun ulvonta alkoi kuulua. Joku ihmetteli, että kenen koira ulisee. Käännyin vilkaisemaan taakseni ja totesin, että minunpa minun. Jalo seisoi vähän kasassa kuono kohti taivasta ja ulvoi kuin susi. Enpä ole tuollaistakaan siltä ennen kuullut. Emme voineet kuin nauraa. Toisaalta jotenkin säälittävää, mutta kovin hellyttävää. Ja koirien siinä kiinni ollessa me ihmiset harjoittelimme heittelyä. Ei ole minun lajini, ei. Turnajaiskestävyys alkoi olla koetuksella. Onneksi oli samanhenkisiä tyyppejä, joiden kanssa naureskelimme toistemme heitoille.

Lounastauolla suuntasin ensin Karvakorviin ostamaan Jalolle jäljestysvaljaat. Aikamoinen muutos on tapahtunut vuoden takaisesta, kun nyt Jalo seisoi kärsivällisesti paikoillaan, kun vieras ihminen sovitti sille valjaita. Vau. (Niin, ja Jaloa luultiin taas sekarotuiseksi! No, en minäkään tuota mudiksi arvaisi, ellen tietäisi. Eikä siis mitenkään haittaa, mutta jotenkin hauskaa, että ihmisten ensimmäinen oletus on tuo sekarotuisuus.) Nyt on hienot valjaat jälkihommiin! Ajattelin, että valjaita käytetään sitten ihan vain jäljitellessä, ei arjessa.

Karvakorvista suuntasin äitini luo syömään. Olin jo aiemmin viikolla vienosti ilmoittanut, että olisin lähistöllä lauantaina ja että saisinko tulla syömään. Siellä äitini luona ollessamme Jalo hyytyi aivan totaalisesti. Se oli niin sippi, kuin koira vain voi olla. Lopulta totesin, että ehkäpä minun ei kannata mennä väsyneen koiran kanssa väkisin jatkamaan juttua, jossa se kuumenee ja käy kierroksilla. Niinpä suuntasimme kotiin. Jalo kömpi sängyn alle nukkumaan, eikä olisi lähtenyt edes ulos Miehen kanssa. Vasta kun Mies laittoi Jekulle pantaa eteisessä Jalo könysi paikalle. Myös ilta on sujunut melkoisen hiljaisissa merkeissä. Ehkäpä vielä eilinenkin painaa. Mutta onpahan ollut toimintaa. Huomenna on Jalolla vapaapäivä, kun minä suuntaan Jekun kanssa kisaamaan.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Jäljillä

Tuossa taannoin pohdin täälläkin, mitä alkaisin harrastaa Jalon kanssa tokon lisäksi. Olen varma, että tuosta koirasta on muihinkin harrastuksiin, eikä mudia ole tarkoitettu pelkäksi kotikoiraksi. PK-lajit kiehtovat, mutta niistä haku ei. En edes tiedä, miksi. "Kaikki" muut tuntuvat olevan kiinnostuneita hakuilusta, mutta minä en ole niin kuin kaikki. Siksipä jälki tuntuu minusta sopivammalta. Se kun ei ole niin sidottu aikaan, paikkaan ja muihin tyyppeihin. Toki näin alussa tarvitsemme apua ja tukea ja ohjausta, mutta sitä on silti helppo treenata yksikseenkin.

Tänään siis aloitimme jäljittelyn. Viime kesänähän kokeilimme mudiporukalla kerran, minkä jälkeen tein ehkä pari jälkeä Jalolle. Sitten se vaan jäi. Nyt ajattelin, että pitäisi oikeasti tässä vaiheessa alkaa harrastaa jotain ihan tavoitteellisestikin. Turun käyttökoirakerho tuntui sopivalta paikalta. Saimme täksi päiväksi ohjausta ja treeniseuraa ihan täällä Turussa.

Oli vähän kuin sokkotreffeille olisi mennyt. Ja ensimmäinen ajatus oli, että ei voi olla totta! Vastaani käveli nainen, joka talutti belggaria ja schipperkeä! Selvisi, että schipperke tosin oli hänellä vain hoidossa, vaikka hänellä on ollut omakin sipukka. Kaiken huipuksi hän on treenannut agilitya nykyisen kouluttajani alaisuudessa!

No, yhteensattumat sikseen, jälkeähän me olimme menossa tekemään. Ensin juttelimme hieman yleisiä asioita ja sitten teimme varsinaiset jäljet. Meitä kehotettiin tekemään melko pitkä jälki (en nyt ala tässä arvioida, kun sellaisessa olen kertakaikkisen huono, mutta muistaakseni viime kesäistä pidempi se oli) ja vähän sen viereen toinen. Jälkien annettiin vanheta reilu puoli tuntia. Sillä välin katsoimme, kun ohjaajamme suoritti omalla belggarillaan pitkän jäljen, jolta koira ilmaisi kepit.

Kun tuli Jalon vuoro, ohjaaja neuvoi, että koiran nenä pitäisi ikään kuin "avata" antamalla muutama nami etukäteen. Jalo ei noita nameja vilkaissut, vaan säntäsi suoraan jäljelle! Ekalla kierroksella sillä oli valtava kiire eteenpäin ja tekeminen oli vähän hätiköityä ja meno kauhovaa. Ehkä tauko teki terää ja jokin loksahti paikoilleen, kun toinen jälki meni jo maltillisemmin. Ohjaaja kehui, että Jalo tuntui saavan jutun juonesta kiinni. Se ei enää pysähdellyt ja haistellut ilmaa kuten ekalla kerralla, vaan eteni nenä maassa nuuskien suuntaa.

Vähän nyt tuli ehkä paineita, kun saimme läksyksi harjoitella jälkeä kolmisen kertaa viikossa ja parin viikon päästä kokoonnumme ja katsomme, miten olemme edistyneet. Apua! Nyt on ihan oikeasti tehtävä jotain. Kunhan vielä keksisin, mihin täällä jäljen tallaan.

Ja voi, miten tuo tuntui väsyttävän! Kotiin tultuamme ruokin koirat ja teimme vielä iltalenkin. Sen jälkeen pojat saivat puruluut, jonka Jekku jo vetäisi naamaansa. Jalo ei edes jaksanut luuhun tarttua, vaan kaatui sen viereen nukkumaan. Onni on väsynyt koira.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Triplana treeniä

Viikon treenit alkoivat tiistaina Jaakko Suoknuutin ratakurssilla. Onnistuin "huutamaan" tuon kerran itselleni lähes heti, kun se sattui tulemaan myyntiin. Vasta varattuani sen itselleni aloin miettiä, voimmeko ekaluokkalaisina osallistua, mutta kerran myyjä kannusti, että hyvin voi mennä oman tasonsa mukaan. Lähes unohdin koko jutun, kunnes sitten ajaessani Kelpokoiralle aloin taas miettiä, että olen minä ihan pähkähullu. Mennä nyt sellaisen lähes legendan koulutukseen näillä eväillä.

Rata ei, yllättävää kyllä, vaikuttanut mitenkään erityisen hankalalta. Siis niiltä osin, mitä minä sitä opettelin, eli ekat 11 estettä. Totesin, että turha edes opetella pidemmälle. Ja pääsimmehän me sitten Jekun kanssa etenemään peräti ensimmäiset neljä. Siinä tuli esteille hintaa... Minua vähän nolotti, mutta kaipa Jaakko on nähnyt jos jonkinlaista räpellystä. Ainakaan hänen ilmeensä ei paljastanut mitään, vaan kärsivällisesti hän jaksoi neuvoa ja kannustaa. Oikein hyvä mieli jäi, ja se on pääasia minulle tässä tekemisessä. Opeista jäi erityisesti mieleen se, että Jekkua pitäisi vähän hetsata ennen lähtöä, jolloin se ampuu radalle reippaammin. Tämän sain kotiläksyksi. Sitä siis pitäisi harjoitella.

Torstaina treenit jatkuivat niin ikään Kelpokoiralla mölliratakurssin merkeissä. Taas rata tuntui kivalta, ja opettelin optimistisesti aina esteelle 17 asti. Hahmotin jopa alussa muutamissa kohdissa, miten tulisi ohjata. Hienoista edistystä siis. Takapakkia on tullut siinä, että Jekku on alkanut vähän varastaa lähdöissä. Itselläni menee pasmat sekaisin kun mietin, että päästänkö sen tulemaan vai en. Olen päästänyt, mutta ei radan jatkamisesta ole tullut oikein mitään. Nyt pitää ottaa tehotreeniä lähtöjen suhteen. En halua, että pakka levähtää kisoissa sitten tuohon.

No, takaisin mölliratakurssille. Eka kompastuskivi tuli esteellä kaksi. Minun olisi pitänyt saada Jekku pakkovalssilla esteen yli samalta puolelta missä minä olin. Mutta Jekkupa oli päättänyt hypätä minua vastaan. Tätä alkua toistimme lukemattomia kertoja ennen kuin Jekun sijainti lähdössä ja minun ajoitukseni osuivat kohdilleen. Huoh. Kolmosena oli putki, jonne Jekku upposi kivasti. Sen jälkeen piti tehdä nopea valssi ja saada koiralle oikea linja oikealle esteelle. Minä lähdin taas liikkumaan väärin, tai siis liikaa Jekun linjalle. Ja kun tämän olimme selättäneet, pääsimmekin muutaman esteen verran etenemään. Kunnes meno tökkäsi puomille! Mitä hittoa?! Puomi ja A ovat aina olleet aivan pankinvarmoja. Nyt minä ohjasin puomille ja juosta posotin eteenpäin, kunnes sivusilmällä totesin, että Jekku ei seuraakaan. Sitä oli alkanut jännittää puomin ylösmenolla! Voitteko kuvitella. Mistäköhän se senkin taas keksi. Otimme pari estettä alle ja puomin vielä kertaalleen, että se saatiin onnistumaan. Sitten aikamme olikin jo tullut täyteen.

Hyvä fiilis kuitenkin taas jäi. Nyt Jekulla tuntui olevan intoa ja ruutia enemmän kuin ennen, mikä on kerrassaan hieno juttu! Itse nyt taistelen edelleen sen kanssa, että tuntuu, etten vain osaa enkä edisty. Mutta kai minä nyt edistynyt olen, kun kisaamaan asti olemme päässeet. Jotenkin itse sitä kehitystä ei vain näe. Pitäisi kuvata (tai paremminkin kuvauttaa) treenejä, niin ikävältä ajatukselta kuin se tuntuukin. Luulen, että omalla kohdallani ei nyt ole muuta oikotietä oppiin.

Perjantaina sitten oli vuorossa viikon kolmannet treenit oman treeniryhmämme kanssa. Hyvin Jekku yhä jaksoi! Nyt palasin palkkaamaan Jekun lähdössä pysymisestä, jotta tulisi sitä vahvistettua. Treenit menivät kyllä melkoisen kivasti! Parissa kohdassa tuli pientä räpellystä, mutta viimeisellä vedolla pääsimme puhtaasti maaliin! Olkoonkin, etten ohjannut ihan kaikissa kohdissa niin kuin neuvottiin, mutta väliäkö sen. Ymmärrän kylä, että pitäisi alkaa opetella ohjaamaan niin, ettei aikaa kuluisi turhaan pyörimiseen.

Oli kyllä oikein kiva agilityviikko! Ensi viikolla onkin vain mölliratakurssi, kun perjantaina ATT:n halli on vierailevan kouluttajan käytössä. Sinne ajattelin kyllä mennä kuunteluoppilaaksi. Ja ensi viikon sunnuntaina onkin sitten taas kisat, hui!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kirmailua

Tänään suuntasimme ryhmä rämän voimin metsään. Ryhmään kuuluivat siis Jekku ja Jalo, Romu ja sileäkarvainen collie Topi. Näistä kaksi viimeksi mainittua asustavat Miehen vanhemmilla. Romu on onneksi elämänsä kunnossa, mutta on pakko sanoa, että poikien touhuja katsellessa tuli mieleen, että ehkä on ihan hyvä, että veljekset eivät asu saman katon alla. Meno oli melkoisen hurjaa.






Kivaa kyllä tuntui olevan kaikilla. Hauskaa tehdä myös havaintoja ryhmädynamiikasta: Jalo ja Romu painivat lähinnä keskenään, Topi nuorimpana juoksee perässä ja ihmettelee, Jekku vanhimpana painelee omia reittejään ja käy välillä komentamassa nuorempiaan. Jekku on selkeästi ryhmän pomo. Kun se ärähtää, muut hiljenevät. Toisaalta Jekkua ei ihan hirveästi tunnu aina komentaminen kiinnostavan.

Heti alkuun Jekku lunasti itselleen suihkukomennuksen, kun se oli pyörinyt pitkään ja hartaasti jossain raadossa (tai ehkä perästi p****ssa). Se jäi siis meistä muista jälkeen ja sitä piti moneen kertaan huudella ja kutsua tulemaan. Matkan jatkuttua ihmettelin, mikä oikein haisee niin voimakkaasti, metsäkö. No ei, vaan Jekku. Yritin hinkata pahimpia hajuja lumella pois, mutta eipä se paljoa auttanut.







Välillä myös mietin, että Jekku ei ihan kovin hyvin niin sanotusti "puhu koiraa". Se ei ymmärrä, kun toinen tulee ja yrittää leikkiä, vaan Jekun mielestä pitää laittaa toinen heti ojennukseen. Oli jotenkin hellyttävää, että Topi, noin 25 kiloa, tuli ja liehitteli Jekkua ja yritti kutsua sitä leikkiin kaikin mahdollisin tavoin. Ja Jekku vain ärisi takaisin.

Oli kyllä mukava metsäkirmailu! Yllättäen pojat eivät edes ole kovin väsyneitä, vaikka oli ihan varma, että niiltä olisi ihan veto pois.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Ekoilla treffeillä

Nimittäin tämän vuoden ekoilla schipperketreffeillä kävimme tänään. Tuntuu, että on jo rutosti aikaa siitä, kun viimeksi olemme treffeillä olleet. Tammi- ja helmikuut ovat jääneet meiltä väliin. Onneksi tänään pääsimme paikalle.

Ihan ekoilla treffeillä oli muutama muukin, sillä paikalle oli saapunut ostajaehdokkaita kuukausi sitten syntyneille Luupään K-pennuille. Maariassa riitti vilskettä ja vipinää, kun siellä temmelsi kymmenisen sipua, yksi mudi, yksi corgi ja kymmenisen mitteliä. Bonuksena vielä olisi ollut shelttejä, jotka myös omistajineen olivat meinanneet kokoontua Maariassa, mutta nähtyään meidän hurjan joukkomme he päättivät siirtyä toisaalle.

Tällä kerralla emme kiertäneet mitään lenkkiä, vaan kävelimme vaan suoraa tietä jonkin matkaa. Koirat saivat irroteltua kyllä ihan kiitettävästi siinäkin matkalla. Yhden kerran Jekulle meinasi tulla kähyä jonkun kanssa, mutta ei mitenkään pahasti. Jalo oli todella kiltisti. Hienosti se osaa pienempiensä kanssa leikkiä. Tunnin verran koirat irrottelivat, sitten pakkauduimme autoihin ja osa vielä suuntasi Anitan luo pentuja ihailemaan.

Itse lähdin karavaanin mukana Auraan. Pennunostajaehdokkaita oli siis kolme autokuntaa, sitten minä, Hanin ja Demin omistajat Kati ja Jesse sekä isäkoira-Skipperin omistaja. Pennut olivat ihania, kuinkas muuten! Tosin osuimme sellaiseen hetkeen, kun heillä oli päivälepo meneillään. Ne olivat siis hyvinkin rauhallisia. Itse lähinnä kuikuilin pentuaitaukseen, ihan lopuksi tungin niitä vähän hipelöimään. Toivottavasti ehdin vielä vähän palluttamaan pentusia ennen kuin ne lähtevät vallottamaan maailmaa.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Flow

En tiedä, olenko ikinä ennen kokenut tällaista hetkeä agilityssa. En kai. Flow. Tai niin ainakin luulen. Kun kaikki meni niin kuin pitikin. Tällaisen hetken koin tänään.

Oli siis normaalit perjantaitreenit, ehkä normaalia vähän helpompi rata, tosin. Lähdimme toisina radalle. Treenikaveri neuvoi onneksi minua etukäteen, miten pitäisi ainakin alku tehdä, valmentaja neuvoi loput. (Äh, nyt kun aloin kirjoittaa ja muistella rataa, en enää hahmota, mitä flow'ta siinä oli, mutta siinä oli, uskokaa tai älkää!) Sain ekan esteen jälkeen Jekun putkeen, vaikka puomi oli tyrkyllä. Keinu meni vähän himmaillen, mutta meni ja siitä Jekku meni putkeen. Ja sitten minä juoksin! Sain muutaman esteen kautta Jekun kepeille, jotka eivät myöskään ihan puhtaasti menneet. Mutta kepeiltä Jekku meni A:lle (kuten arvasin) vaikka putki oli tyrkyllä. Puomi oli hidas ja pussi tökki tällä kerralla todella pahasti (tätä treenattava!) mutta loppurata meni kivasti.

Selostukseni jälkeen ei todellakaan kuulosta siltä, että tänään olisi tehty mitenkään hienoa agilitya. Mutta fiilis kai se tärkein on? Ja se oli tänään kohdallaan. Parhaalta tuntui, kun itsestä tuntui, että minä ihan oikeasti juoksen! Ja Jekku tuli perässäni, vaikka (tai kun) juoksin.

Tänään opin luottamaan koiraan ja etenemään radalla rohkeammin. Ja se jos mikä on jo aika hyvä oppi yhdelle päivälle se.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Rallittelua

Tänään Jalokin pääsi kokeilemaan rally-tokon saloja mudiporukalla. Saimme niin sanotusti omien joukosta kouluttajan ihan tätä tilaisuutta varten. Itse olin kyllä tyytyväinen, että olin saanut jo vähän kosketusta lajiin Jekun kanssa. Kouluttaja totesikin, että vähän hankala kahteen tuntiin tunkea se, mikä normaalisti käytäisiin kuudessa tunnissa läpi. Mutta hyvin homma hoitui, ei siinä mitään. Itse olen sen verran hitaasti lämpiävä joissakin asioissa, että en ehkä olisi saanut jutusta kunnolla irti ilman pohjatietoja.


                                                              Kaksi lähes samaa kuvaa hieman eri kohdista. Mutta perusasento on aika kiva, eikö!?

Jalon kanssa oli taas kivaa tehdä! Rally-tokossa keskeistä on kuitenkin perusasento ja seuraaminen, jotka molemmat alkavat nyt olla kivoissa kantimissa. Jalolta sujuu myös eteen tuleminen paremmin kuin Jekulta! Kompastuskivi tosin on molemmilla pojilla sama: pysyminen istumassa tai maassa ohjaajan kiertäessä koiran ympäri. Teimme aluksi ihan vain irrallisina harjoituksia, ja silloin Jalo pysyi ihan kivasti istumassa, maassa ei niinkään. Nyt kun olen saanut napakkuutta maahanmenoon, on pysyvyys kärsinyt. Siis, että Jalo meinaa ponkaista sitten ylöskin sillä samalla vauhdilla. Huoh.

Lopuksi kouluttajamme Anni teki pienen radan, jonka jokainen pääsi sitten vuorollaan tekemään. Muuten sujui siis kivasti, mutta Jalolta ei sujunut nyt istuminen minun kiertäessäni ympäri. En jäänyt sitä siinä radalla sitten sen kummemmin enää hinkkaamaan. Muut kohdat Jalo teki ihan kivasti ja pysyi kontaktissa. Huomautuksen sain siitä, että remmi oli liian tiukalla (kuten Jekunkin kanssa).

                                Vähän ehkä hämärä ja epätarkka kuva, mutta kuvakulma on kiva. Tässä näkyy mielestäni ihan kivasti Jalon asento sen seuratessa. Ei huono.

Treenien päätteeksi Jalo pääsi vielä vähän riekkumaan Rauha-siskonsa kanssa. Kivaa tuntui olevan. On niin ihanaa tuoda kotiin väsynyt mudi!

Kaikki kuvat: Eeva-Stiina Hatakka 


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Treenejä ja treenejä

Helmikuu helähti jotenkin yllättävän nopeasti ohi, vaikka toisaalta kuukausi tuntui pitkältä, paradoksaalista. Blogikin on ollut ihmeellisen hiljainen. Pidimme jonkin verran treenitaukoa vähän niin kuin hiihtoloman merkeissä. Nyt taas on toimintaa ollut ja sitä on lisää tiedossa.

Viime sunnuntain agilitykisoista kerroinkin jo ihan tuoreeltaan. Kisoja edeltävänä lauantaina olimme Jalon kanssa taas mudiporukalla tottistelemassa. Tein muutamassa pienemmässä pätkässä liikkeitä. Ihan alkuun otimme porukalla paikkamakuun. Minun pitäisi tämä nyt pilkkoa pienempiin palasiin selkeästi. Jalo jää ihan kivasti, mutta ei malta olla pitkään paikoillaan. Itselleni iskee ahneus kun mietin, että jospa se nyt olisi edes sen reilun minuutin. Pitäisi nyt varmaan ottaa lyhyinä pätkinä tuota ja käydä palkkaamassa.

En muista, olenko kirjoitellut maahan menosta, olen kai. Nyt, kun olen keksinyt tehdä sitä leikin varjolla, alkaa maahanmenoonkin tulla napakkuutta. On muuten aika hienoa huomata, miten koiran toimintaa saa muutettua ja parannettua, kun löytää uuden ja vaihtoehtoisen keinon tehdä! Jalolle ei selkeästi toimi sellainen hitaasti ja matalasti sanottu "maaaaahannnn", vaan reipas, napakka ja lyhyt "maahan!". No, eipä noita oikein auki voi kirjoittaa.

Teimme myös estehyppyä. Voi, miten tuo lähtee innolla! Nyt pitäisi saada malttia, että Jalo malttaa ottaa perusasennon ennen hyppyä. Nyt se oli ihan tärinnöissään, että milloinmilloinmilloin pääsee loikkaamaan. Liikkeestä seis otti nyt myös hieman edistysaskeleita. Jee!

Huomenna on taas muditottista. Tällä kerralla saamme jonkun kouluttamaan rally-tokoa. Ihan kiva kokeilla, miten tuo laji sujuu Jalon kanssa.

Ja tästä pääsemme Jekun treeneihin. Maanantaina oli rally-tokoa. Tauko ei kyllä ihan aina tee terää Jekulle. Se on niin intopiukassa, ettei kunnolla malta keskittyä. Nytkin tekemisemme oli kovin irtonaista ja holtitonta jotenkin. Kuten se oli eilen agilitytreeneissä. Voi itku. Jekku oli aivan villi ja irti. Pitkästä aikaa se koitti oikein toden teolla varastella A:lle ja puomille. Kepit meni kerran hyvin, sitten alkoi tökkiä. Takaakierrot tökkivät koko ajan. Puuh. Ei todellakaan parasta mahdollista esitystämme, vaikka rata näennäisen helppo olikin. Pitkästä aikaa piti vähänä purra hammasta, että jaksoin jatkaa treeniä. Tuli epätoivo. Ei ole pitkään aikaan tullutkaan. Onneksi ryhmä on niin ylivertaisen mukava, että pääsin kuitenkin hyvillä mielin lähtemään kotiin.

Yritän jossain vaiheessa saada tänne videoita niistä Jekun kisoista (jos ne nyt ketään kiinnostavat) ja palaan ehkä huomenna kommentoimaan Jalon rally-tokoilua.