tiistai 29. tammikuuta 2013
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Uusia tuulia
Nyt sen kai jo voinee paljastaa. Meille on nimittäin tulossa toinen koira! Pennut syntyivät joulukuun lopulla, ja tänään pääsimme vihdoin katsomaan niitä. Oih, aivot meinasivat sulaa niitä katsellessa. Onkohan maailmassa mitään ihanampaa kuin koiranpennut?
Rotuna siis mudi, sellainen unkarilainen paimenkoira, kun kysytte kuitenkin. Vähän ehkä rakkikoiran näköinen. Joidenkin mielestä helvetin ruma, omasta mielestäni aivan ihana! Tuleva pentumme tulee Kilvan kennelistä Ilmajoelta.
Olen hyvin vaikuttunut näkemästäni. Useat rotumääritelmät sanovat mudin olevan pidättyväinen ihmisiä kohtaan. Mutta enpä ole juuri avoimempia koiria nähnyt, kuin tuolla olleet seitsemän aikuista mudia olivat. Meidät toki otettiin vastaan vähän haukkuen, mutta koirat kuitenkin rauhoittuivat pian. Ne kaikki halusivat tulla tervehtimään ja tulla tervehdityiksi. Osa vetäytyi pian omiin oloihinsa, osa taas halusi koko ajan tulla rapsutetuksi. Kiipesipä pari tyyppiä ihan syliin asti. Vaikka tietty pidättyvyys minua koirassa kiehtookin, oli ihana nähdä noin kilttejä ja todellakin avoimia koiria.
Niin, ja sitten oli ne pennut! Ne nukkuivat täysin tyytyväisinä, vaikka ympärillä paineli lauma muita koiria. Tai omassa aitauksessaan ne olivat, mutta kuitenkin. Niiden emo Cafka oli myös luottavainen, vaikka ympärillä oli vieraita ihmisiä ja muita koiria. Kun pennut heräsivät, pääsimme aitaukseen "sossuttamaan" niitä. Pentuja on siis 10, joten voinette kuvitella sitä vipinää ja vilskettä. Miehen varpaita pureskeltiin ja sukkaa revittiin, minun neuletakkiani kiskottiin eri suuntiin samalla, kun syliini kiivettiin ja sormia imeskeltiin. Voih. Pentuja.
Vaikka näin alustavasti on sovittu, että meille tulee pentu ja mikä pentu meille tulee, en ehkä paljasta vielä enempää, ennen kuin varausmaksu on maksettu jne. Palaan kyllä ehdottomasti asiaan mitä pikimmin!
Rotuna siis mudi, sellainen unkarilainen paimenkoira, kun kysytte kuitenkin. Vähän ehkä rakkikoiran näköinen. Joidenkin mielestä helvetin ruma, omasta mielestäni aivan ihana! Tuleva pentumme tulee Kilvan kennelistä Ilmajoelta.
Olen hyvin vaikuttunut näkemästäni. Useat rotumääritelmät sanovat mudin olevan pidättyväinen ihmisiä kohtaan. Mutta enpä ole juuri avoimempia koiria nähnyt, kuin tuolla olleet seitsemän aikuista mudia olivat. Meidät toki otettiin vastaan vähän haukkuen, mutta koirat kuitenkin rauhoittuivat pian. Ne kaikki halusivat tulla tervehtimään ja tulla tervehdityiksi. Osa vetäytyi pian omiin oloihinsa, osa taas halusi koko ajan tulla rapsutetuksi. Kiipesipä pari tyyppiä ihan syliin asti. Vaikka tietty pidättyvyys minua koirassa kiehtookin, oli ihana nähdä noin kilttejä ja todellakin avoimia koiria.
Niin, ja sitten oli ne pennut! Ne nukkuivat täysin tyytyväisinä, vaikka ympärillä paineli lauma muita koiria. Tai omassa aitauksessaan ne olivat, mutta kuitenkin. Niiden emo Cafka oli myös luottavainen, vaikka ympärillä oli vieraita ihmisiä ja muita koiria. Kun pennut heräsivät, pääsimme aitaukseen "sossuttamaan" niitä. Pentuja on siis 10, joten voinette kuvitella sitä vipinää ja vilskettä. Miehen varpaita pureskeltiin ja sukkaa revittiin, minun neuletakkiani kiskottiin eri suuntiin samalla, kun syliini kiivettiin ja sormia imeskeltiin. Voih. Pentuja.
Vaikka näin alustavasti on sovittu, että meille tulee pentu ja mikä pentu meille tulee, en ehkä paljasta vielä enempää, ennen kuin varausmaksu on maksettu jne. Palaan kyllä ehdottomasti asiaan mitä pikimmin!
torstai 24. tammikuuta 2013
Onnistumisen elämyksiä
Jee, onnistuneet treenit! Mikä fiilis! Ja kyllä muuten taas hermostutti vähän mennä hallille. Tai no en tiedä hermostumisesta, mutta vähän oli sellainen olo, että olisin mieluummin mennyt vaikka päivätorkuille. Mietitytti vähän myös pakkaslukemat. Onneksi kuitenkin lähdin.
Vuorossa oli keppejä. Sen lisäksi itsenäisesti sai tehdä kontaktia trainerilla ja pientä ratapätkää. Otimme keppeihin kaikki pleksit, jotta saataisiin teNokemiseen vauhtia ja varmuutta. Ja yllättäen niitä molempia löytyi! Aluksi Jekku haparoi sisäänmenossa: se meinasi yrittää juuri väärältä puolelta keppiä ja törmäsi pleksiin. Lopulta se sujahti kuin sujahtikin vielä oikeasta väliköstä sisäänkin! Vauhtiakin löytyi ja varmuutta. Teimme myös niin, että minä irtosin kauemmas, mutta Jekku jatkoi häiriintymättä kepit loppuun. Jesjesjes! Outi totesikin, että edistystä on tapahtunut. En tiedä, missä vaiheessa. Tauollako?
Sitten teimme itsenäisesti treinerilla kontaktia. Käskin Jekkua kiipeämään ja komensin: "koske!". Ja katso, ihme tapahtui: Jekku pysähtyi! Se otti sellaisen makaavan asennon siihen trainerille, ei edes 2o2o. En tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä, mihin se jää, kunhan jää. Ja tuosta se lähti vasta, kun vapautin sen. Mitä ihmettä? Treenikaveri katsoi vierestä ja ihmetteli. Ja kysyi, missä välissä me olemme kontaktia treenanneet. No sepä se, kun emme ole! En edes muista, koska oikeasti olisimme kontaktia tehneet. Joskus viime vuonna. Olisiko tauko sittenkin tehnyt terää tässäkin. Jospa viimein joku palikka Jekun päässä olisi loksahtanut oikeaan uomaansa.
Lauantaina pääsen lunastamaan avaimen hallille, joten pääsemme viimeinkin tehotreenaamaan ainakin kontakteja. Vähän ehkä jännittää, että osaanko treenata itsekseni tarpeeksi monipuolisesti. No, joka tapauksessa. Tästä päivästä ainakin jäi todella hyvä fiilis. Jaksan taas ehkä vähän uskoa, että tästä joskus vielä jotain tuleekin.
Vuorossa oli keppejä. Sen lisäksi itsenäisesti sai tehdä kontaktia trainerilla ja pientä ratapätkää. Otimme keppeihin kaikki pleksit, jotta saataisiin teNokemiseen vauhtia ja varmuutta. Ja yllättäen niitä molempia löytyi! Aluksi Jekku haparoi sisäänmenossa: se meinasi yrittää juuri väärältä puolelta keppiä ja törmäsi pleksiin. Lopulta se sujahti kuin sujahtikin vielä oikeasta väliköstä sisäänkin! Vauhtiakin löytyi ja varmuutta. Teimme myös niin, että minä irtosin kauemmas, mutta Jekku jatkoi häiriintymättä kepit loppuun. Jesjesjes! Outi totesikin, että edistystä on tapahtunut. En tiedä, missä vaiheessa. Tauollako?
Sitten teimme itsenäisesti treinerilla kontaktia. Käskin Jekkua kiipeämään ja komensin: "koske!". Ja katso, ihme tapahtui: Jekku pysähtyi! Se otti sellaisen makaavan asennon siihen trainerille, ei edes 2o2o. En tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä, mihin se jää, kunhan jää. Ja tuosta se lähti vasta, kun vapautin sen. Mitä ihmettä? Treenikaveri katsoi vierestä ja ihmetteli. Ja kysyi, missä välissä me olemme kontaktia treenanneet. No sepä se, kun emme ole! En edes muista, koska oikeasti olisimme kontaktia tehneet. Joskus viime vuonna. Olisiko tauko sittenkin tehnyt terää tässäkin. Jospa viimein joku palikka Jekun päässä olisi loksahtanut oikeaan uomaansa.
Lauantaina pääsen lunastamaan avaimen hallille, joten pääsemme viimeinkin tehotreenaamaan ainakin kontakteja. Vähän ehkä jännittää, että osaanko treenata itsekseni tarpeeksi monipuolisesti. No, joka tapauksessa. Tästä päivästä ainakin jäi todella hyvä fiilis. Jaksan taas ehkä vähän uskoa, että tästä joskus vielä jotain tuleekin.
tiistai 22. tammikuuta 2013
Sirifa-koirauimalassa
Kävimme tänään Jekun ja Sofi-ranskiksen kanssa testaamassa uudehkoa lähitienoolle avattua koirauimalaa. Itse olin epäileväinen jo ennen keikkaa: tuskinpa Jekku uisi. Mutta kivahan tuo paikka olisi nähdä ja testata.
Ensinnäkin paikka oli oikein siisti ja nätiksi laitettu. Esteetikko minussa (buahhahhaa, niin mikä?!) tykkäsi etenkin odotusaulan oleskelutuoleista. Näki, että paikan sisustusta oli todella mietitty, eikä vain läntätty kämäisiä muovisia puutarhatuoleja halliin ja siinä se. Väritys oli turkoosia, mikä toi heti mieleen veden ja uimisen. Tuli jotenkin kesäinen olo talven keskellä.
Koirien piti käydä suihkun kautta ennen altaaseen menoa, aivan kuten uimahallissa ihmisten. Tuolla oli kaksi erillistä allasta, isompi ja pienempi ja molemmat oli erotettu omaksi tilakseen portilla.
Me menimme pienemmän altaan puolelle. Meidän käskettiin päästää koirat irti ja antaa niiden rauhassa ensin tutustua tilaan. Molemmat kävelivät ympäriinsä ja välillä katselivat altaan reunalta vettä. Sitten oli aika ryhtyä tositoimiin.
No, kävi kuten uumoilin: Jekku ei uinut. Tai no, ui se, kolmesti, kun sen nosti veteen. Sieltä se kyllä melko taitavastikin polski kohti ylösmenoramppia. Sillä oli päällään pelastusliivit, jotka mitä ilmeisimmin ahdistivat sitä. Jekku näytti suunnilleen kuolemaantuomitulta ne päällään, raukka. Se myös yritti kovasti päästä pienen altaan portista pois, joko sivuitse tai alitse. Välillä se oli vähän pelokas, välillä se kuitenkin meni ihan itse kävelemään altaan ympäri ja nosti etutassunsa altaan reunalle ja tutkaili vettä. Hyvä siis, että pelko ei ollut hallitseva olotila. Ja kun lopetimme uimisen, kävimme suihkussa ja kuivattelimme, Jekku oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Varasimme vielä uudenkin ajan. Jekku saisi kuulemma seuraavalla kerralla lähinnä katsoa vierestä touhua. Sitä ei siis pakotettaisi uimaan, vaan se saisi itse tuumia, miltä tilanne siitä vaikuttaa. Eipä tuon nyt pakko ole uimaan oppia, mutta onhan sitä kiva kokeilla kaikkea uutta ja erilaista.
Ensinnäkin paikka oli oikein siisti ja nätiksi laitettu. Esteetikko minussa (buahhahhaa, niin mikä?!) tykkäsi etenkin odotusaulan oleskelutuoleista. Näki, että paikan sisustusta oli todella mietitty, eikä vain läntätty kämäisiä muovisia puutarhatuoleja halliin ja siinä se. Väritys oli turkoosia, mikä toi heti mieleen veden ja uimisen. Tuli jotenkin kesäinen olo talven keskellä.
Koirien piti käydä suihkun kautta ennen altaaseen menoa, aivan kuten uimahallissa ihmisten. Tuolla oli kaksi erillistä allasta, isompi ja pienempi ja molemmat oli erotettu omaksi tilakseen portilla.
Me menimme pienemmän altaan puolelle. Meidän käskettiin päästää koirat irti ja antaa niiden rauhassa ensin tutustua tilaan. Molemmat kävelivät ympäriinsä ja välillä katselivat altaan reunalta vettä. Sitten oli aika ryhtyä tositoimiin.
No, kävi kuten uumoilin: Jekku ei uinut. Tai no, ui se, kolmesti, kun sen nosti veteen. Sieltä se kyllä melko taitavastikin polski kohti ylösmenoramppia. Sillä oli päällään pelastusliivit, jotka mitä ilmeisimmin ahdistivat sitä. Jekku näytti suunnilleen kuolemaantuomitulta ne päällään, raukka. Se myös yritti kovasti päästä pienen altaan portista pois, joko sivuitse tai alitse. Välillä se oli vähän pelokas, välillä se kuitenkin meni ihan itse kävelemään altaan ympäri ja nosti etutassunsa altaan reunalle ja tutkaili vettä. Hyvä siis, että pelko ei ollut hallitseva olotila. Ja kun lopetimme uimisen, kävimme suihkussa ja kuivattelimme, Jekku oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Varasimme vielä uudenkin ajan. Jekku saisi kuulemma seuraavalla kerralla lähinnä katsoa vierestä touhua. Sitä ei siis pakotettaisi uimaan, vaan se saisi itse tuumia, miltä tilanne siitä vaikuttaa. Eipä tuon nyt pakko ole uimaan oppia, mutta onhan sitä kiva kokeilla kaikkea uutta ja erilaista.
lauantai 19. tammikuuta 2013
Top Dog Show 2013 19.1.
Tänään startattiin tämä vuosi näytelmien osalta; vuorossa oli siis Top Dog Show Turun Messukeskuksessa. Schipperket aloittivat kehässä jo 9.30, mikä oli sinällään oikein kiva, että aikataulu piti ja pääsi vielä ajoissa kotiinkin. Olin pari päivää sitten nähnyt unta, jossa Jekku sai näyttelystä EH:n ja toivoin, ettei kyseessä ollut enneuni. Itse kun toivoin, että josko se serti olisi viimeinkin ajankohtainen meille. Tunnelmani olivat siis vähän ristiriitaiset mutta ennen kaikkea jännittyneet. Kävellessäni autolta kohti Messukeskuksen sisäänkäyntiä mietin, että jos joskus vaan starttaamme virallisissa agilitykisoissa, miten ihmeessä pysyn hengissä jännitykseltäni? Nytkin hermostutti ihan sikana, vaikka näyttelyssä lähinnä vaan kierretään ympyrää tai seistä jökötetään paikoillaan.
Jekku ei ole kai ikinä antanut tuomarin tutkia ja katsoa hampaita niin hyvin kuin tänään! Vähän se koitti venkoilla niin pöydällä kuin maassakin, kun eihän se nyt käy, että pitää seistä paikallaan kymmentä sekuntia kauempaa! Vähän jouduin Jekun asentoa korjaamaan tuomarin katsellessa sitä. Lisäksi minä olin hermostuksissani ja blondipäissäni pihalla, kun tuomari pyysi meitä juoksemaan kolmion muotoisesti. Lähdin liikkeelle miettien, että mihin hittoon nyt pitäisi kääntyä ja koska. No, siitäkin selvisimme. Saimme lopulta laatuarvosanaksi ERIn. Kilpailukehässä (niinköhän sitä kutsuttiin?) Jekku esiintyi ihan kivasti. Jännitin, miten sijoitumme, ja lopulta tuomari kätteli minut ja osoitti ykköseksi! Saimme lisäksi SA:n, eli kisamme jatkuisi yhä.
Myös paras uros -kehässä jännitti. Kun kuljimme yksinämme ympäri kehän, Jekku tuli nätisti. Kun menimme porukalla, Jekku yritti kääntyillä katsomaan takanaan tulevaa tyyppiä. Ja sitten... meidät sijoitettiin toisiksi! Voi jee! Ja koska ekaksi sijoittunut oli jo valio, serti napsahti meille! Lisäksi saimme varacacibin. Voi ihme, miten iloinen voin olla! Jee! Olin oikeastaan aika pitkäänkin aika häkeltynyt tuosta.
Eilen totesin Miehelle, että jos tänään ei menestystä irtoa, saavat näyttelyt jäädä. Nyt voin kuitenkin todeta, että jatkanemme näyttelyuraa vielä hieman.
Irlantilainen tuomari Anthony Moran loihe lausumaan Jekusta näin:
Overall impression excellent. Attractive head of (?) correct propotions. Well shaped eyes. Good mouth. Good earset & carriage. Very balanced outlines. Good neck and topline. Well placed shoulders. Would prefer little more lenght at upperarm. Good bones. Excellent feet. Good coat texture. Movements are balanced but would prefer little more ...? Excellent temperament.
Harmillisesti juuri se, missä olisi jotain parantamista, on kirjoitettu niin epäselvästi, etten siitä ota selvää. Hauskaa kuitenkin, että nyt jo toista kertaa Jekun arvostelussa on maininta mainiosta temperamentista! Ja lopputulema on siis tämä: ERI AVO1 PU2 SERT VACACIB
Ja sitten muutama kuva, ottajana Kati Horne-Kosonen. Kiitos muuten vielä Katille kuvista ja näyttelyseurasta!
Myös Katin Luupäillä Demillä ja Hanilla meni kivasti:
Hani EH
Demi ERI, SA, AVK1, PN3, VASERT, VACACIB
Jekku ei ole kai ikinä antanut tuomarin tutkia ja katsoa hampaita niin hyvin kuin tänään! Vähän se koitti venkoilla niin pöydällä kuin maassakin, kun eihän se nyt käy, että pitää seistä paikallaan kymmentä sekuntia kauempaa! Vähän jouduin Jekun asentoa korjaamaan tuomarin katsellessa sitä. Lisäksi minä olin hermostuksissani ja blondipäissäni pihalla, kun tuomari pyysi meitä juoksemaan kolmion muotoisesti. Lähdin liikkeelle miettien, että mihin hittoon nyt pitäisi kääntyä ja koska. No, siitäkin selvisimme. Saimme lopulta laatuarvosanaksi ERIn. Kilpailukehässä (niinköhän sitä kutsuttiin?) Jekku esiintyi ihan kivasti. Jännitin, miten sijoitumme, ja lopulta tuomari kätteli minut ja osoitti ykköseksi! Saimme lisäksi SA:n, eli kisamme jatkuisi yhä.
Myös paras uros -kehässä jännitti. Kun kuljimme yksinämme ympäri kehän, Jekku tuli nätisti. Kun menimme porukalla, Jekku yritti kääntyillä katsomaan takanaan tulevaa tyyppiä. Ja sitten... meidät sijoitettiin toisiksi! Voi jee! Ja koska ekaksi sijoittunut oli jo valio, serti napsahti meille! Lisäksi saimme varacacibin. Voi ihme, miten iloinen voin olla! Jee! Olin oikeastaan aika pitkäänkin aika häkeltynyt tuosta.
Eilen totesin Miehelle, että jos tänään ei menestystä irtoa, saavat näyttelyt jäädä. Nyt voin kuitenkin todeta, että jatkanemme näyttelyuraa vielä hieman.
Irlantilainen tuomari Anthony Moran loihe lausumaan Jekusta näin:
Overall impression excellent. Attractive head of (?) correct propotions. Well shaped eyes. Good mouth. Good earset & carriage. Very balanced outlines. Good neck and topline. Well placed shoulders. Would prefer little more lenght at upperarm. Good bones. Excellent feet. Good coat texture. Movements are balanced but would prefer little more ...? Excellent temperament.
Harmillisesti juuri se, missä olisi jotain parantamista, on kirjoitettu niin epäselvästi, etten siitä ota selvää. Hauskaa kuitenkin, että nyt jo toista kertaa Jekun arvostelussa on maininta mainiosta temperamentista! Ja lopputulema on siis tämä: ERI AVO1 PU2 SERT VACACIB
Ja sitten muutama kuva, ottajana Kati Horne-Kosonen. Kiitos muuten vielä Katille kuvista ja näyttelyseurasta!
Myös Katin Luupäillä Demillä ja Hanilla meni kivasti:
Hani EH
Demi ERI, SA, AVK1, PN3, VASERT, VACACIB
perjantai 18. tammikuuta 2013
Treenitauko, osa 2
No niin, eilen sitten treenit oli peruttu pakkasen takia. Eipä siinä, parempi noin. Illalla oli pakkasta -15, ja ryhmässä sovimme, että raja on -12. Ei tuolla pakkasella olisi koiraa saanut kunnolla lämpimäksi tai pidettyä sellaisena. Tämä vilukissa kiittää. Se vaan, että nyt on sitten taas tullut se parin viikon tauko, jonka jälkeen aloittaminen on aina hankalampaa. Toivottavasti pakkaset hellittävät, että pääsisi ensi viikolla taas itse asiaan. Anoin nyt avaintakin hallille, että pääsisi itsekseen treenaamaan.
Huomenna olemme menossa Turun KV-näyttelyyn Jekun kanssa. Kuulin tosin ikäviä uutisia, että Turussa on kennelyskää liikkeellä, ja mikäs sen tehokkaampi paikka saada se, kuin tuollainen iso näyttely. En tiedä, mitä kikkoja pitäisi yrittää tehdä, että pystyisi taudilta välttymään.
Tähän viikkoon ei ole juuri muuten ihmeempiä mahtunut. Maanantaina oli doboa, jossa Jekku ei aivan oma itsensä ollut. Se ei oikein jaksanut keskittyä, eikä edes totellut kunnolla. Ninakin kommentoi, ettei Jekku ole ihan ennallaan. En tiedä, painoiko mielessä vielä sunnuntaiset treffit, vai mikä lie. Toisaalta ko. paikassa oli ollut mätsäri viikonloppuna, eli ehkä oli vaan niin paljon uusia hajuja taas kerran. Täytyy katsoa, miten se tekee ensi maanantaina. Kotona Jekku sen sijaan on ollut pirteämpi ja leikkisämpi kuin aikoihin.
Palaan huomenna sitten näyttelyn tulosten merkeissä asiaan.
Huomenna olemme menossa Turun KV-näyttelyyn Jekun kanssa. Kuulin tosin ikäviä uutisia, että Turussa on kennelyskää liikkeellä, ja mikäs sen tehokkaampi paikka saada se, kuin tuollainen iso näyttely. En tiedä, mitä kikkoja pitäisi yrittää tehdä, että pystyisi taudilta välttymään.
Tähän viikkoon ei ole juuri muuten ihmeempiä mahtunut. Maanantaina oli doboa, jossa Jekku ei aivan oma itsensä ollut. Se ei oikein jaksanut keskittyä, eikä edes totellut kunnolla. Ninakin kommentoi, ettei Jekku ole ihan ennallaan. En tiedä, painoiko mielessä vielä sunnuntaiset treffit, vai mikä lie. Toisaalta ko. paikassa oli ollut mätsäri viikonloppuna, eli ehkä oli vaan niin paljon uusia hajuja taas kerran. Täytyy katsoa, miten se tekee ensi maanantaina. Kotona Jekku sen sijaan on ollut pirteämpi ja leikkisämpi kuin aikoihin.
Palaan huomenna sitten näyttelyn tulosten merkeissä asiaan.
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Kuumottavat treffit
Tänään oli taas tammikuun schipperketärskyt. Pienen laskeskelun jälkeen totesimme, että paikalla oli 12 pikkumustaa ja yksi isompi ja vaalea, belggari Manta nimittäin. Olemme jo luopuneet yrityksistä laskea koiria, sen sijaan laskemme, kuinka monta koiraa kukin on mukanaan tuonut.
Ihan aluksi Jekku hämmästytti minua sillä, että se jäi lähelle parin muun kanssa leikkimään, kun taas osa porukasta oli bonganut kauempaa puun juurelta jonkun sinne jättämän eväspussin. Siellä ne olivat aterioimassa, ja käskyt tietysti kaikuivat kuuroille korville. Koirat piti käydä kantamassa sieltä pois. Nyt vaan sitten toivotaan, ettei pussissa ollut mitään myrkytettyjä herkkuja. Jekku tosiaan jätti tämän ruokailun väliin, mikä minua ihmetyttää, mutta hyvä tietysti näin.
Jekun osalta treffit muodostuivat kuumottavan kiihkeiksi. Mantalla oli vielä juoksu meneillään, joten Jekun täysi huomio kohdistui pian vain ja ainoastaan Mantaan. Muut pojat eivät niinkään Mantasta kiinnostuneet, joten Jekku sai Mantan ihan kokonaan itselleen. Jekku oli niin kertakaikkisesti Mantan lumoissa, ettei se enää noteerannut minua tai käskyjä mitenkään. Olisittepa nähneet, miten sinnikkäästi se yritti Mantaa astua, edestä ja takaa. Kröhöm. Manta onneksi piti puolensa, mutta yrityksen puutteesta ei Jekkua voi syyttää. Välillä Jekku kaahotti ohitseni, mutta kutsuista ja painokkaista käskyistä huolimatta se tuskin edes vilkaisi minua. Ja kun Manta hävisi näköpiiristä, Jekku oli vähän huolestuneen oloinen. Onneksi Mantakin palasi paikalle pian, joten kaikki oli taas kunnossa. Kun olimme tehneet perinteisen kierroksemme, päätin ottaa Jekun kiinni. Laitoin sen hihnaan ja yritin tarjota makupalaa. Jekku ei edes haistanut sitä tuijottaessaan niin tiiviisti Mantaa. Ennenkuulumatonta!
Treffien lopuksi Manta pakattiin autoon ja Jekku jäi siihen auton ympärille kiertelemään, että minne se nainen katosi. Kuten arvelinkin, tällä hetkellä kotona on yksi kohtalaisen hiljainen ja väsynyt sulhaskandidaatti.
Ihan aluksi Jekku hämmästytti minua sillä, että se jäi lähelle parin muun kanssa leikkimään, kun taas osa porukasta oli bonganut kauempaa puun juurelta jonkun sinne jättämän eväspussin. Siellä ne olivat aterioimassa, ja käskyt tietysti kaikuivat kuuroille korville. Koirat piti käydä kantamassa sieltä pois. Nyt vaan sitten toivotaan, ettei pussissa ollut mitään myrkytettyjä herkkuja. Jekku tosiaan jätti tämän ruokailun väliin, mikä minua ihmetyttää, mutta hyvä tietysti näin.
Jekun osalta treffit muodostuivat kuumottavan kiihkeiksi. Mantalla oli vielä juoksu meneillään, joten Jekun täysi huomio kohdistui pian vain ja ainoastaan Mantaan. Muut pojat eivät niinkään Mantasta kiinnostuneet, joten Jekku sai Mantan ihan kokonaan itselleen. Jekku oli niin kertakaikkisesti Mantan lumoissa, ettei se enää noteerannut minua tai käskyjä mitenkään. Olisittepa nähneet, miten sinnikkäästi se yritti Mantaa astua, edestä ja takaa. Kröhöm. Manta onneksi piti puolensa, mutta yrityksen puutteesta ei Jekkua voi syyttää. Välillä Jekku kaahotti ohitseni, mutta kutsuista ja painokkaista käskyistä huolimatta se tuskin edes vilkaisi minua. Ja kun Manta hävisi näköpiiristä, Jekku oli vähän huolestuneen oloinen. Onneksi Mantakin palasi paikalle pian, joten kaikki oli taas kunnossa. Kun olimme tehneet perinteisen kierroksemme, päätin ottaa Jekun kiinni. Laitoin sen hihnaan ja yritin tarjota makupalaa. Jekku ei edes haistanut sitä tuijottaessaan niin tiiviisti Mantaa. Ennenkuulumatonta!
Treffien lopuksi Manta pakattiin autoon ja Jekku jäi siihen auton ympärille kiertelemään, että minne se nainen katosi. Kuten arvelinkin, tällä hetkellä kotona on yksi kohtalaisen hiljainen ja väsynyt sulhaskandidaatti.
torstai 10. tammikuuta 2013
Agilitykammo
Sillä lailla. Jätin sitten tänään treenit väliin. Kun väsytti ja särki pää. Ja kammotti ajatus radalle menemisestä sen pieleen menneen viime kerran jälkeen. Tiedän, että jos joskus niin nyt nimenomaan olisi pitänyt mennä treeneihin, asenteella. Mutta jänistin. Menin päivätorkuille sen sijaan.
Katson kateellisena muiden agilityvideoita ja mietin, miksi me emme etene? Miksi tuntuu, että tulisi vain takapakkia? Mikä vika minussa on? Sekö, että olen niin hösö, etten vaan osaa keskittyä? Niitä muiden videoita katsellesa tulee sellainen olo, ettei tästä ikinä mitään tulekaan. Luovuttaisin, jos se sopisi luonteelleni. Mutta ei sovi, enkä luovuta.
Toivotaan, että ensi viikko on taas valoisampi.
Katson kateellisena muiden agilityvideoita ja mietin, miksi me emme etene? Miksi tuntuu, että tulisi vain takapakkia? Mikä vika minussa on? Sekö, että olen niin hösö, etten vaan osaa keskittyä? Niitä muiden videoita katsellesa tulee sellainen olo, ettei tästä ikinä mitään tulekaan. Luovuttaisin, jos se sopisi luonteelleni. Mutta ei sovi, enkä luovuta.
Toivotaan, että ensi viikko on taas valoisampi.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Dobon jatkokurssilla
Eilen alkoi dobon jatkokurssi. Olemme me kyllä välillä ihan kotonakin treenanneet pallolla kaikkea, mutta ainakin itselleni kaikenlainen liikunta on huomattavasti tehokkaampaa, kun joku ohjeistaa vieressä, mitä pitää tehdä ja kuinka kauan.
Jatkokurssilla on nimensä mukaisesti tarkoitus tehdä jo vähän vaativampia juttuja, mutta eilen aloitimme vielä löysästi. Itselleni tuli kyllä hiki ja lihaskipu jo siitäkin. Mutta niin kuuluukin. Jollakin ilmeisen kieroutuneella tavalla pidän siitä, että lihaksissa tuntuu; silloin tietää tehneensä jotakin (ainakin yleensä) tehokasta.
Jekullekin tuo tunti tuntui ottavan voimille, ainakin alkuun. Se teki kyllä ihan innolla, mutta tunnin loppupuolella se istahti alas eikä vilkaissutkaan enää palloon. Hieman outoa käytöstä kyllä mielestäni Jekulta. Toisaalta tuo saattoi johtua siitä, että en päästänyt sitä yrityksistä huolimatta hyppäämään pallon päälle, vaan yritin sitä saada vierittämään palloa etutassuilla eteenpäin. Juuei. Ohjaajamme Ninakin tuli näyttämään, mutta häneen Jekku ei vilkaissut sitten senkään vertaa.
Lopputunnin Jekku sai sitten lepäillä. Luupäisesti se oli toki eri mieltä siitäkin ja yritti vuoroin haukkuen vuoroin vinkuen tai inisten saada huomiotani. Ja kun olin tunnin lopuksi vaihtamassa vaatteita, Jekku hyppeli kuin ei olisi konsanaan missään ollutkaan. Illalla kotona se sitten oli taas kuitenkin hiljaista poikaa.
Jatkokurssilla on nimensä mukaisesti tarkoitus tehdä jo vähän vaativampia juttuja, mutta eilen aloitimme vielä löysästi. Itselleni tuli kyllä hiki ja lihaskipu jo siitäkin. Mutta niin kuuluukin. Jollakin ilmeisen kieroutuneella tavalla pidän siitä, että lihaksissa tuntuu; silloin tietää tehneensä jotakin (ainakin yleensä) tehokasta.
Jekullekin tuo tunti tuntui ottavan voimille, ainakin alkuun. Se teki kyllä ihan innolla, mutta tunnin loppupuolella se istahti alas eikä vilkaissutkaan enää palloon. Hieman outoa käytöstä kyllä mielestäni Jekulta. Toisaalta tuo saattoi johtua siitä, että en päästänyt sitä yrityksistä huolimatta hyppäämään pallon päälle, vaan yritin sitä saada vierittämään palloa etutassuilla eteenpäin. Juuei. Ohjaajamme Ninakin tuli näyttämään, mutta häneen Jekku ei vilkaissut sitten senkään vertaa.
Lopputunnin Jekku sai sitten lepäillä. Luupäisesti se oli toki eri mieltä siitäkin ja yritti vuoroin haukkuen vuoroin vinkuen tai inisten saada huomiotani. Ja kun olin tunnin lopuksi vaihtamassa vaatteita, Jekku hyppeli kuin ei olisi konsanaan missään ollutkaan. Illalla kotona se sitten oli taas kuitenkin hiljaista poikaa.
torstai 3. tammikuuta 2013
Vuoden aloitus
Hyvää tätä vuotta vaan itse kullekin säädylle. Me vaihdoimme vuotta hyvin rauhallisissa tunnelmissa ihan keskenämme. Olimme muuten ensimmäistä kertaa vuodenvaihteen Jekun kanssa; aiemmin se on aina ollut hoidossa, kun me olemme olleet hippaloimassa. Tuli siis lopulta itsekin todistettua, että Jekkua eivät raketit, onneksi, pelota. Kaupungin ilotulituksenkin aikana se veteli sikeitä vieressä, kun me seurasimme show'ta ikkunasta. Alkuillasta kävimme kävelyllä, mutta emme menneet lähelle, jos kuulimme räimettä. Kerran Jekku pysähtyi etutassu ylhäällä katsomaan rakettia, joka valui taivalta oransseina pisteinä, katsoi tovin ja jatkoi nuuhkimista. Onni on rohkea koira. En silti ehdointahdoin halunnut viedä Jekkua turhaan ulos.
Vuosi 2013 on niin ikään alkanut ihan rauhallisesti, minun viettäessäni viimeisiä lomapäiviä. Olemme nukkuneet pitkään, käyneet ulkona ja sitten ehkä vielä vähän torkkuneet. Kävin minä töissä kääntymässä, ja Jekku oli kuulemma ihan vaan torkkuillut.
Tänään aloitimme sitten aksailut tältä vuodelta. Voi räkä, en nyt keksi muuta sanottavaa. Meni niin lahjakkaasti pieleen, että ei mitään rajaa. Tuli jopa mieleen, että pitäisikö näin A-lisenssin juuri ostaneena palata ihan takaisin alkeiskurssille. Niin onnetonta se räpellys oli. Rata oli kyllä kaikin puolin minusta vaikea, mutta kun meno tyssäsi meillä jo heti alkuunsa. Oli hyppy, siitä pussiin niin, että väliin jäi putki ja sitten koiran tultua pussista se piti saada putkeen. Tätä kutsutaan leieröinniksi, joka muuten minulle oli terminä uusi, tai siis termi oli tuttu, toteutus ei. Tämän jälkeen koira piti saada pakkovalssilla hypyn yli, josta seurasi (tai olisi seurannut) pari välistä vetoa. Sitten keppejä, hyppysuoraa, takaakiertoa, A:ta ja mitä näitä nyt on.
No, meidän menomme tyssäsi esteelle numero kolme, eli putkelle. Ihan ensiyrittämällä meni hyvin: Jekku odotti hypyn takana, meni pussiin, sieltä putkeen ja sitten minä sössin pakkovalssin. Uusi yritys alusta meni plörinäksi pussin jälkeen. Ja sen jälkeen taas ja taas ja taas ja taas. Huiskin ja hutkin, enkä saanut Jekkua pussista putkeen, vaan joko ohi tai päälle. Ehkä neljännen kerran jälkeen huomasin, että Jekku näyttää kohta keskaria, kuten schipperkellä totta totisesti on tapana; ne eivät vaan kertakaikkiaan kestä toistoja toiston perään. Minä tuskastuin ja turhauduin, ja samassa tahdissa niin teki myös Jekku. Lopulta Outi kouluttajan avustuksella saatiin yksi onnistunut suoritus. Outi komensi minut pihalle jäähdyttelemään ja rauhoittumaan ja sitten ottaisimme uusiksi. Olin sitä mieltä, että hitot. Tämä riitti. Otan koiran kainaloon ja lähden kotiin itkemään. Onneksi Outi itsepintaisesti ajoi minut ulos.
Palattuani olin vähän rauhoittunut, joskin ehkä skeptinen: mitä mistään enää tulisi? Otimme lopuksi ihan vaan hyppy-putki -rallattelua. Kolmen hypyn suora, hyppy, putkeen, hyppy, putkeen, hyppy, putkeen. Ja lähtihän se! No, Luupää ei olisi Luupää, ellei se olisi keksinyt kerran karata A:lle Outin ensiluokkaisista torjunnoista huolimatta. Outi väisteli minkä kerkesi, mutta Luupää livahti A:lle, kun oli kerran pääättänyt niin. Tämän jälkeen saimme vielä yhden onnistuneen suorituksen, johon oli hyvä lopettaa. Lähdin lopultakin hymyillen kotiin.
Ymmärrän noidankehän: minä hermoilen, jännitän ja hötkyilen, Jekku aistii sen ja hermoilee niin ikään, tekee hutiloiden, tai siis minun hutiloivan ohjaukseni mukaan, menee väärin, minä hermostun lisää... ja niin edelleen ja niin edelleen. Kokoa itsesi, nainen! Nyt tyssäsi siihen, että ekan onnistuneen alun jälkeen taisin jäädä jännittämään, miten saan tehtyä pakkovalssin. Sitten en enää päässyt sinne astikaan.
Asennetta ja keskittymistä, niillä ensi viikkoon!
Vuosi 2013 on niin ikään alkanut ihan rauhallisesti, minun viettäessäni viimeisiä lomapäiviä. Olemme nukkuneet pitkään, käyneet ulkona ja sitten ehkä vielä vähän torkkuneet. Kävin minä töissä kääntymässä, ja Jekku oli kuulemma ihan vaan torkkuillut.
Tänään aloitimme sitten aksailut tältä vuodelta. Voi räkä, en nyt keksi muuta sanottavaa. Meni niin lahjakkaasti pieleen, että ei mitään rajaa. Tuli jopa mieleen, että pitäisikö näin A-lisenssin juuri ostaneena palata ihan takaisin alkeiskurssille. Niin onnetonta se räpellys oli. Rata oli kyllä kaikin puolin minusta vaikea, mutta kun meno tyssäsi meillä jo heti alkuunsa. Oli hyppy, siitä pussiin niin, että väliin jäi putki ja sitten koiran tultua pussista se piti saada putkeen. Tätä kutsutaan leieröinniksi, joka muuten minulle oli terminä uusi, tai siis termi oli tuttu, toteutus ei. Tämän jälkeen koira piti saada pakkovalssilla hypyn yli, josta seurasi (tai olisi seurannut) pari välistä vetoa. Sitten keppejä, hyppysuoraa, takaakiertoa, A:ta ja mitä näitä nyt on.
No, meidän menomme tyssäsi esteelle numero kolme, eli putkelle. Ihan ensiyrittämällä meni hyvin: Jekku odotti hypyn takana, meni pussiin, sieltä putkeen ja sitten minä sössin pakkovalssin. Uusi yritys alusta meni plörinäksi pussin jälkeen. Ja sen jälkeen taas ja taas ja taas ja taas. Huiskin ja hutkin, enkä saanut Jekkua pussista putkeen, vaan joko ohi tai päälle. Ehkä neljännen kerran jälkeen huomasin, että Jekku näyttää kohta keskaria, kuten schipperkellä totta totisesti on tapana; ne eivät vaan kertakaikkiaan kestä toistoja toiston perään. Minä tuskastuin ja turhauduin, ja samassa tahdissa niin teki myös Jekku. Lopulta Outi kouluttajan avustuksella saatiin yksi onnistunut suoritus. Outi komensi minut pihalle jäähdyttelemään ja rauhoittumaan ja sitten ottaisimme uusiksi. Olin sitä mieltä, että hitot. Tämä riitti. Otan koiran kainaloon ja lähden kotiin itkemään. Onneksi Outi itsepintaisesti ajoi minut ulos.
Palattuani olin vähän rauhoittunut, joskin ehkä skeptinen: mitä mistään enää tulisi? Otimme lopuksi ihan vaan hyppy-putki -rallattelua. Kolmen hypyn suora, hyppy, putkeen, hyppy, putkeen, hyppy, putkeen. Ja lähtihän se! No, Luupää ei olisi Luupää, ellei se olisi keksinyt kerran karata A:lle Outin ensiluokkaisista torjunnoista huolimatta. Outi väisteli minkä kerkesi, mutta Luupää livahti A:lle, kun oli kerran pääättänyt niin. Tämän jälkeen saimme vielä yhden onnistuneen suorituksen, johon oli hyvä lopettaa. Lähdin lopultakin hymyillen kotiin.
Ymmärrän noidankehän: minä hermoilen, jännitän ja hötkyilen, Jekku aistii sen ja hermoilee niin ikään, tekee hutiloiden, tai siis minun hutiloivan ohjaukseni mukaan, menee väärin, minä hermostun lisää... ja niin edelleen ja niin edelleen. Kokoa itsesi, nainen! Nyt tyssäsi siihen, että ekan onnistuneen alun jälkeen taisin jäädä jännittämään, miten saan tehtyä pakkovalssin. Sitten en enää päässyt sinne astikaan.
Asennetta ja keskittymistä, niillä ensi viikkoon!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)