Olen tässä kesälomaa ja treenitaukoa viettäessäni miettinyt kyllä kovasti kaikkea treenaamiseen liittyvää. Kuten vaikka sitä, että miten olen päässyt Jekun kanssa sisälle kahteen eri harrastukseen (tai kolmeen, jos näyttelytkin lasketaan), Jalon kanssa en yhteenkään. Sillä Jalostahan minä nimenomaan harrastuskoiraa halusin. Mikä mättää?
Jekun kanssa kaikki lähti siitä, kun menin ensimmäistä kertaa Turun seudun kääpiökoirayhdistyksen arkitottelevaisuustreeneihin ja tutustuimme siellä Paavo-schipperkeen. Aloimme käydä tuolla arkitottiksessa yhdessä, sitten siirryimme agilityn pariin ja lopulta jatkoimme agilitya ATT:lla. Paavo ei jatkanut enää alkeisjatkokurssilta eteenpäin, mutta me pääsimme pienryhmään. Aluksi olin vain innoissani, lopulta aloin jo odottaa treeniryhmältä jotain enemmän. Kaikkien sattumusten kautta päädyin nykyiseen ryhmään ja palikat alkoivat kolisten asettua kohdilleen. On kivaa mennä treeneihin, kun on mahtava porukka, jonka kanssa treenata! Heidän kanssaan voi jutella, niin itse harrastuksesta kuin kaikesta muustakin ja heittää läppää. Ilmapiiri on hyvä ja salliva ja huumorintajumme osuvat yksiin.
Rallytokoa minun piti Jekun kanssa harrastaa vain viime kevät, kun ostin siis tutultani ne kevään loput kerrat Paula Speerille. Ja kuinkas sitten kävikään? Huomasin ilmoittautuneeni myös koko syksyksi rallytokoon! En minä muuten, mutta kun ryhmässä olleet ja tutuiksi tulleet ihmiset innostivat ja kannustivat, että hae nyt ihmeessä samaan ryhmään. Olemme jopa puhuneet mahdollisesti yhteisistä kisareissuista jossain vaiheessa.
Jep. Ryhmä se on, joka ratkaisee. En osaa enkä halua treenata yksin. Varsinkin Jalon kanssa ja uusien lajien kohdalla (toko ja jälki) tuntuu, että olisi sitäkin tärkeämpää, että olisi jonkun porukan tuki takana. No miksi sitten valitan enkä toimi? Kyllähän minä kovasti olin meinannut mennä TKK:n treeneihin. Mutta enpä ole saanut mentyä. Miksi? No kun en tunne sieltä ketään. On jotenkin tavattoman suuri kynnys yhtäkkiä vain pompsahtaa paikalle. Mitä jos emme ole tarpeeksi edistyneitä ja meille nauretaan ja meitä ylenkatsotaan? En tiedä, miksi noin kävisi, mutta sitä minä jotenkin pelkään. Että siksi on tuo treenaaminen Jalon kanssa jäänyt vähän vähemmälle. Voi, kun nyt saisin itseäni niskasta kiinni ja raahautuisin edes kokeilemaan. Vasta sittenhän minä todella tietäisin, miten meidän käy.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Jäätelöä koiralle?
Ei, älkää vain antako koirillenne jäätelöä, se ei ole niille sopivaa. (Okei, omamme ovat saaneet pari kertaa nuolla jätskitikusta jämät, mutta sitä ei ehkä varsinaisesti lasketa.) Sen sijaan koirille voi tehdä jäätelöä, tai olisiko sopivampi nimitys jäädyke, ihan itse. Sain vinkin ja idean tutultani Maijalta ja lähdin heti kokeilemaan.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan se menee näin: laita pakastamista kestävän purkin pohjalle jotain koiranherkkuja. Itse aloitin ruokanappuloilla. Sitten päälle ohuelti vettä ja pakastimeen. Kun juttun on jäätynyt, kumauta ulos kulhosta ja tarjoile. Jekulle kelpasi heti. Se nappasi jääpalan suuhunsa ja lähti väljemmille vesille syömään. Jalon piti tietysti harkita hetki, kelpuuttaako moista jäistä suupalaa. Kyllä se sitten lopulta kelpasi, kun olin ensin pilkkonut sen pienemmäksi.
Tänään panostin vähän enemmän ja jäädytin broilerin kivipiiraa. No johan kelpasi Jalollekin! Nyt tosin kivipiirat loppuivat, viimeinen satsi on pakastumassa. Täytyy varmaan huomenna kehitellä jotain uutta. Tämä herkku on kuitenkin todella kätevä: sen lisäksi että se viilentää ja nesteyttää, se tarjoaa myös koiralle hetkeksi puuhaa ja järsittävää.
Myös sivusto kuono.fi tarjoaa eräänlaisen ehdotuksen, joka myös vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta.
Eli muistakaa näillä keleillä jäähdytellä ja nesteyttää koirianne tarpeeksi! Eikä kukaan varmasti ole niin typerä, että jättäisi koiran kuumaan autoon, eihän!?
Kaikessa yksinkertaisuudessaan se menee näin: laita pakastamista kestävän purkin pohjalle jotain koiranherkkuja. Itse aloitin ruokanappuloilla. Sitten päälle ohuelti vettä ja pakastimeen. Kun juttun on jäätynyt, kumauta ulos kulhosta ja tarjoile. Jekulle kelpasi heti. Se nappasi jääpalan suuhunsa ja lähti väljemmille vesille syömään. Jalon piti tietysti harkita hetki, kelpuuttaako moista jäistä suupalaa. Kyllä se sitten lopulta kelpasi, kun olin ensin pilkkonut sen pienemmäksi.
Tänään panostin vähän enemmän ja jäädytin broilerin kivipiiraa. No johan kelpasi Jalollekin! Nyt tosin kivipiirat loppuivat, viimeinen satsi on pakastumassa. Täytyy varmaan huomenna kehitellä jotain uutta. Tämä herkku on kuitenkin todella kätevä: sen lisäksi että se viilentää ja nesteyttää, se tarjoaa myös koiralle hetkeksi puuhaa ja järsittävää.
Myös sivusto kuono.fi tarjoaa eräänlaisen ehdotuksen, joka myös vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta.
Eli muistakaa näillä keleillä jäähdytellä ja nesteyttää koirianne tarpeeksi! Eikä kukaan varmasti ole niin typerä, että jättäisi koiran kuumaan autoon, eihän!?
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
Vettä kengässä
Hellettä on piisannut! Ihanaa, siis minusta, koirista ei niinkään. Mitään kovin pitkiä lenkkejä emme viime päivinä ole tehneet. Jekku on lyhyilläkin lenkeillä jo ihan kuumissaan ja läkähdyksissä. Jätimme myös perjantaiset agilitytreenit väliin kuumuuden takia. Ihan yhtä lämmintä on luvassa vielä ensi viikoksikin (jee!), mutta ehkä silloin pitää mennä treeneihin vaikka väkisin, ettei tauko tule liian pitkäksi.
Jalo ei helteestä niin selkeästi kärsi ja se myös tehokkaasti viilentää itseään uimisella. Siitä on kehkeytynyt varsinainen vesipeto. Ennen se meni veteen vain niin pitkälle kuin jalat yltivät pohjaan ja matalassa vedessä se sitten polski menemään edestakaisin. Ehkä harjoittelu ja kokemus ovat tuoneet lisää rohkeutta, kun nyt se jo ihan uimalla ui.
Eilen käytimme Jalo ihan vain Aurajoessa tässä keskustan liepeillä. Olemme löytäneet ihan kelvollisen paikan, mistä koirat pääsevät veteen. Jalo tietää jo tasan tarkkaan, kun sinne päin olemme menossa, että mitä on tulossa. Se kiskoo lähes holtittomasti kohti rantaa. Aluksi se ottaa vähän varovaisemmin, mutta vähän tuntumaa saatuaan se menee jo pidemmälle hakemaan keppiä ja ui takaisin. Välillä se hyppää veteen niin, että menee sukelluksiin. Minä olin Jalon "uhrina" Miehen katsellessa ylempää törmältä. Ja koska olin jo melkoisen märkä, päätin kantaa Jekunkin veteen. Jekku kyllä osaa uida ja saa heti jutun juonesta kiinni, mutta sitä ei vain kiinnosta. Ei ehkä pitäisi pakottaa toista, mutta kun jos se vähän viilentyisi...
Tänään halusin lähteä Ruissalon koirauimarannalle. Äitinikin tuli mukaan katsomaan, miten koira ui. Helteisen päivän jälkeen alkoi sataa ja vähän ukkostaakin juuri, kun ajoimme Ruissaloon. Mutta koska siellä asti olimme, päätimme suunnata rannalle. Paikalla oli myös kaksi kultaistanoutajaa, mutta kumpikaan koiristamme ei niistä juuri välittänyt. Aluksi Jalo taas haukkui veden äärellä, mutta aika pian se lähti keppien perään. Melko kauas se jo uskaltautuu. Se myös tuo ihan pomminvarmasti kepin takaisin, jotta keppi lentäisi ja se pääsisi sitä taas hakemaan. Jekku vaelteli ilmeisen hyvien hajujen perässä pitkin rantaa visusti varoen, etteivät tassut vaan kastu.
Itse älysin onneksi laittaa kumisaappaat. Tai no, eipä kai sillä niin väliä. Kastuin niin, että parkkipaikalla sain kirjaimellisesti kaataa vettä kengästä ja puristaa sitä sukista. Mutta ei se mitään, pääasia, että koirilla (tai ainakin toisella) oli hitokseen hauskaa.
Jalo ei helteestä niin selkeästi kärsi ja se myös tehokkaasti viilentää itseään uimisella. Siitä on kehkeytynyt varsinainen vesipeto. Ennen se meni veteen vain niin pitkälle kuin jalat yltivät pohjaan ja matalassa vedessä se sitten polski menemään edestakaisin. Ehkä harjoittelu ja kokemus ovat tuoneet lisää rohkeutta, kun nyt se jo ihan uimalla ui.
Eilen käytimme Jalo ihan vain Aurajoessa tässä keskustan liepeillä. Olemme löytäneet ihan kelvollisen paikan, mistä koirat pääsevät veteen. Jalo tietää jo tasan tarkkaan, kun sinne päin olemme menossa, että mitä on tulossa. Se kiskoo lähes holtittomasti kohti rantaa. Aluksi se ottaa vähän varovaisemmin, mutta vähän tuntumaa saatuaan se menee jo pidemmälle hakemaan keppiä ja ui takaisin. Välillä se hyppää veteen niin, että menee sukelluksiin. Minä olin Jalon "uhrina" Miehen katsellessa ylempää törmältä. Ja koska olin jo melkoisen märkä, päätin kantaa Jekunkin veteen. Jekku kyllä osaa uida ja saa heti jutun juonesta kiinni, mutta sitä ei vain kiinnosta. Ei ehkä pitäisi pakottaa toista, mutta kun jos se vähän viilentyisi...
Tänään halusin lähteä Ruissalon koirauimarannalle. Äitinikin tuli mukaan katsomaan, miten koira ui. Helteisen päivän jälkeen alkoi sataa ja vähän ukkostaakin juuri, kun ajoimme Ruissaloon. Mutta koska siellä asti olimme, päätimme suunnata rannalle. Paikalla oli myös kaksi kultaistanoutajaa, mutta kumpikaan koiristamme ei niistä juuri välittänyt. Aluksi Jalo taas haukkui veden äärellä, mutta aika pian se lähti keppien perään. Melko kauas se jo uskaltautuu. Se myös tuo ihan pomminvarmasti kepin takaisin, jotta keppi lentäisi ja se pääsisi sitä taas hakemaan. Jekku vaelteli ilmeisen hyvien hajujen perässä pitkin rantaa visusti varoen, etteivät tassut vaan kastu.
Itse älysin onneksi laittaa kumisaappaat. Tai no, eipä kai sillä niin väliä. Kastuin niin, että parkkipaikalla sain kirjaimellisesti kaataa vettä kengästä ja puristaa sitä sukista. Mutta ei se mitään, pääasia, että koirilla (tai ainakin toisella) oli hitokseen hauskaa.
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Heinätreffit
Hiljaisen kevään ja alkukesän jälkeen näin heinäkuussa näyttäisi riittävän kirjoitettavaa. Ihan kiva niin. Jutut satelevat myös hieman väärään tahtiin: heinätreffejä vietettiin kyllä ennen kuin jälkileiriä. Mutta koska jälkileiriltä oli niin paljon asiaa kirjoitettavana, hoidin sen ensin. Heinätreffeiltä ei oikeastaan ole kuin kuvitusta tarjolla.
Kivaa treffeillä toki oli ja vanha tuttu jengi koolla. Lisäksi uusina jäseninä pienet Miina ja Ronja Luupään K-pentueesta. Reippaasti nuo pienetkin painoivat mukana. Miina jopa niin reippaasti, että Jalo oli joutua aivan alakynteen. Jalo oli taas kerran ainoa vääränvärinen joukossa.
Demi ja Jekku tarjosivat porukalle valiokarkkeja. Hienona tarkoituksena oli myös ottaa yhteiset valiokuvat pokaalien ja ruusukkeiden kanssa. Seuraavassa hieman kuvasarjaa aiheesta "näin otamme Luupäistä valiokuvia".
Lopuksi kävimme vähän plutimassa. Tai kuka kävi, kuka ei. Jekkuhan ei edelleenkään mene lähellekään vettä, mutta Jalo kävi ihan kunnolla uimassa. Pienet Luupäät suhtautuivat veteen hyvin uteliaasti ja kävivät vähän tassujaan kastelemassa.
Lopuksi vielä mielestäni mitä ihanin kuva sylimudistani Jalosta.
Ja näistä kuvista kiitos Anitalle!
Kivaa treffeillä toki oli ja vanha tuttu jengi koolla. Lisäksi uusina jäseninä pienet Miina ja Ronja Luupään K-pentueesta. Reippaasti nuo pienetkin painoivat mukana. Miina jopa niin reippaasti, että Jalo oli joutua aivan alakynteen. Jalo oli taas kerran ainoa vääränvärinen joukossa.
Demi ja Jekku tarjosivat porukalle valiokarkkeja. Hienona tarkoituksena oli myös ottaa yhteiset valiokuvat pokaalien ja ruusukkeiden kanssa. Seuraavassa hieman kuvasarjaa aiheesta "näin otamme Luupäistä valiokuvia".
torstai 17. heinäkuuta 2014
Jälkipyykki
Viime viikonloppuna, tai oikeastaan perjantaista lauantaihin, olin Jalon kanssa Tammelassa mudiyhdistyksen pk-leirillä. En koe olevani varsinainen leiri-ihminen, mutta kaikkeahan pitää kokeilla. Oli kyllä hyvä, että tuli mentyä!
Ilmoittautuessa sai valita, haluaako jälkeen vai hakuun. Minä ilmoittauduin "tietysti" jälkeen, koska en ole koskaan oikeastaan vilkaissutkaan hakua päin. Se on varmasti kivaa, mutta ei vain tunnu meille sopivalta jutulta. Jälki tuntuu tavallaan "yksinkertaisemmalta", sellaiselta, että sitä voi pienen alkuharjoittelun jälkeen tehdä itsekseenkin. (Hahhahhaa, niin kuin minä nyt juuri yksikseni mitään saisin treenattua...) Jälkikouluttajana oli kerrassaan loistava Tiina Juselius.
Kahden päivän aikana teimme Jalon kanssa kaksi jälkeä. Suurin osa ajasta meni siis vain odotteluun ja muiden seuraamiseen. Toisaalta siinäkin oppi huikesti, kun näki, mitä ja miten muut tekevät ja mitä neuvoja he saivat. Vielä kun muistasi kaiken sen, mitä parissa päivässä kuuli!
Ekana päivänä Jalo ei ollut oikein messissä. Se joutui olemaan ensimmäistä kertaa häkissä, vieläpä suursnautseritytön naapurina. Se oli ehkä hieman tolaltaan, kun otin sen häkistä pois. Olisi varmaan pitänyt poistaa se sieltä jo aiemmin. Se kyllä ampaisi jäljelle ja eteni määränpäähän, mutta ei kyllä varsinaisesti tehnyt töitä matkan varrella.
Toisena päivänä Jalon kanssa aloitettiin namiruudulla: talloin noin metri x metri -kokoisen alueen, jolle kylvin nameja ihan huolella. Tarkoitus siis oli, että Jalo tajuaisi, että pysymällä ruudun sisällä ja jäljellä, se saa namia. Samalla kun Jalo söi, hoin "jälki, hieno jälki, taitava jälki" -mantraa. Ruudusta poistuimme hetkeksi ennen kuin suuntasimme varsinaiselle jäljelle. Jalo oli taas vähän levoton ja vinkui. Kouluttaja käski minun odottaa tyynesti ja olla kiinnittämättä Jaloon mitään huomiota. Eli niin kauan kun koira on levoton, se ei pääse jäljelle (eikä tästä lähtien tekemään mitään muutakaan). Vasta rauhoittumisen kautta pääsee liikkeelle. Kun Jalo oli sitten rauhoittunut, lähdimme jäljelle. Ja vitsit, miten Jalo teki nyt hienosti! Se eteni rauhallisesti jälkeä nuuskien. Taas kehuimme sitä, kun sen nenä koski maata ja se otti namin suuhunsa. Jäi todella hyvä fiilis tästä toisen päivän jäljestä!
Makupaloina minulla oli keitettyä broilerin sydäntä, mutta se ei oikein maistunut. Jalo on muuten tullut yhä nirsommaksi ja nirsommaksi kaiken suhteen. Enemmän sitä motivoi kaikkeen tekemiseen lelu, mutta se nyt taas ei jäljellä käy päinsä. Pitäisi siis löytää joku uusi superherkku, että Jalo jaksaisi jäljestää. Ehdotuksia?
Kouluttaja myös kehotti, että aika pian pitäisi alkaa jo työstää esineiden ilmaisua. Tämäkin juttu on ollut ihan vieras minulle tähän asti, että miten sitäkin sitten opettaisi. Nyt sain läksyksi, että tästä lähtien Jalon ruoka jaettuna osiin eri kuppeihin ja kansi päälle. Kun Jalo käy maahan, kansi pois, kehu ja ruoka eteen. Aloitimme tämän tiistaina illalla. Silloin Jalolle piti vähän vihjata, että maahan pitäisi mennä. Eilen illalla sujui jo paremmin ja tänään aamulla se kävi heti maate, kun istuin kupin kanssa sen eteen! Jee! Mahtavaa huomata, että oppimista tapahtuu ja vielä näinkin nopeasti! Tästä sitten hiljalleen pitäisi pienentää purkkeja ja varmaan siirtää toimintoa ulos ja varsinaisiin esineisiin. Nyt on taas sellainen tunne, että on ihan tyhjän päällä, kun ei ole ketään vieressä neuvomassa. Jospa nyt yrittäisimme päästä paremmin TKK:n treeneihin. Olisi kuitenkin kiva, että olisi jonkinlaista tukea sille mitä tekee.
Lopuksi kuvasatoa leiriltä. Kuvista kiitos Katri Kulkille!
Ilmoittautuessa sai valita, haluaako jälkeen vai hakuun. Minä ilmoittauduin "tietysti" jälkeen, koska en ole koskaan oikeastaan vilkaissutkaan hakua päin. Se on varmasti kivaa, mutta ei vain tunnu meille sopivalta jutulta. Jälki tuntuu tavallaan "yksinkertaisemmalta", sellaiselta, että sitä voi pienen alkuharjoittelun jälkeen tehdä itsekseenkin. (Hahhahhaa, niin kuin minä nyt juuri yksikseni mitään saisin treenattua...) Jälkikouluttajana oli kerrassaan loistava Tiina Juselius.
Kahden päivän aikana teimme Jalon kanssa kaksi jälkeä. Suurin osa ajasta meni siis vain odotteluun ja muiden seuraamiseen. Toisaalta siinäkin oppi huikesti, kun näki, mitä ja miten muut tekevät ja mitä neuvoja he saivat. Vielä kun muistasi kaiken sen, mitä parissa päivässä kuuli!
Ekana päivänä Jalo ei ollut oikein messissä. Se joutui olemaan ensimmäistä kertaa häkissä, vieläpä suursnautseritytön naapurina. Se oli ehkä hieman tolaltaan, kun otin sen häkistä pois. Olisi varmaan pitänyt poistaa se sieltä jo aiemmin. Se kyllä ampaisi jäljelle ja eteni määränpäähän, mutta ei kyllä varsinaisesti tehnyt töitä matkan varrella.
Toisena päivänä Jalon kanssa aloitettiin namiruudulla: talloin noin metri x metri -kokoisen alueen, jolle kylvin nameja ihan huolella. Tarkoitus siis oli, että Jalo tajuaisi, että pysymällä ruudun sisällä ja jäljellä, se saa namia. Samalla kun Jalo söi, hoin "jälki, hieno jälki, taitava jälki" -mantraa. Ruudusta poistuimme hetkeksi ennen kuin suuntasimme varsinaiselle jäljelle. Jalo oli taas vähän levoton ja vinkui. Kouluttaja käski minun odottaa tyynesti ja olla kiinnittämättä Jaloon mitään huomiota. Eli niin kauan kun koira on levoton, se ei pääse jäljelle (eikä tästä lähtien tekemään mitään muutakaan). Vasta rauhoittumisen kautta pääsee liikkeelle. Kun Jalo oli sitten rauhoittunut, lähdimme jäljelle. Ja vitsit, miten Jalo teki nyt hienosti! Se eteni rauhallisesti jälkeä nuuskien. Taas kehuimme sitä, kun sen nenä koski maata ja se otti namin suuhunsa. Jäi todella hyvä fiilis tästä toisen päivän jäljestä!
Makupaloina minulla oli keitettyä broilerin sydäntä, mutta se ei oikein maistunut. Jalo on muuten tullut yhä nirsommaksi ja nirsommaksi kaiken suhteen. Enemmän sitä motivoi kaikkeen tekemiseen lelu, mutta se nyt taas ei jäljellä käy päinsä. Pitäisi siis löytää joku uusi superherkku, että Jalo jaksaisi jäljestää. Ehdotuksia?
Kouluttaja myös kehotti, että aika pian pitäisi alkaa jo työstää esineiden ilmaisua. Tämäkin juttu on ollut ihan vieras minulle tähän asti, että miten sitäkin sitten opettaisi. Nyt sain läksyksi, että tästä lähtien Jalon ruoka jaettuna osiin eri kuppeihin ja kansi päälle. Kun Jalo käy maahan, kansi pois, kehu ja ruoka eteen. Aloitimme tämän tiistaina illalla. Silloin Jalolle piti vähän vihjata, että maahan pitäisi mennä. Eilen illalla sujui jo paremmin ja tänään aamulla se kävi heti maate, kun istuin kupin kanssa sen eteen! Jee! Mahtavaa huomata, että oppimista tapahtuu ja vielä näinkin nopeasti! Tästä sitten hiljalleen pitäisi pienentää purkkeja ja varmaan siirtää toimintoa ulos ja varsinaisiin esineisiin. Nyt on taas sellainen tunne, että on ihan tyhjän päällä, kun ei ole ketään vieressä neuvomassa. Jospa nyt yrittäisimme päästä paremmin TKK:n treeneihin. Olisi kuitenkin kiva, että olisi jonkinlaista tukea sille mitä tekee.
Lopuksi kuvasatoa leiriltä. Kuvista kiitos Katri Kulkille!
 |
| Joko mennään? |
 |
| Mennäänkö jo? |
 |
| Kouluttaja pidätteli useaan otteeseen minua etenemästä liian nopeasti. |
 |
| Epätoivoinen ilme, en tiedä miksi. Keskustelu ja palaute oli kuitenkin hyvää. |
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Pärnu KV 5.-6.7.
Heinäkuun alku meni siis matkustamisen ja siihen valmistautumisen merkeissä. Lähdin ensimmäistä (vaan toivottavasti en viimeistä) kertaa Jekun kanssa oikein ulkomaille, Viroon, Pärnuun näyttelyyn. Yksin en olisi tätä tohtinut tehdä. Onneksi mukana oli mahtavana team leaderina Tiina, hänen avustajanaan kepo Harri ja minulle tukena ja turvana Luupään Kati Demin kanssa. Oli mitä mainioin matkaseurue kyllä! Tiinan ja Harrin mukana oli kaksi brasilianterrieriä, Tinka ja Ferro (jolle muuten aivan täysin menetin sydämeni...)
Aiemmasta postauksesta olettekin jo voineet lukea, miten Jekun kävi. Haluan silti naputella muistiin matkakertomuksen koko reissusta. Liitän tähän kuvia ja Jekun arvostelut.
Lähdimme perjantaina 4.7. Turusta Helsinkiin ja sieltä lautalla Tallinnaan. Jekku sai matkustaa Demin kanssa samassa häkissä. Laivamatkan ajan koirat olivat autossa ja olivat tainneet pärjätä ihan hyvin. Tallinnasta sitten matka jatkui kohti Pärnua. Ulkoilutimme koiria kaikissa mahdollisissa väleissä, jotta ne pääsevät tarpeilleen, jalottelemaan ja vilvoittelemaan. Sää oli koko viikonlopun ajan erittäin helteinen. (Kivaa minulle, tuskaa koirille...)
Majoituimme erään omakotitalon yläkerrassa, jossa oli kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone, olohuone ja keittiön kaltainen tila. Koirat saivat muuten oleilla vapaasti, paitsi silloin kun itse olimme pois. Onneksi tajusin ostaa Jekulle uroksille tarkoitetut, merkkailun estävät housut, tai ehkä lannevaatteen paremminkin. Niitähän se ahkerasti kasteli. Sen verran oli voimakas tarve merkkailla tiluksia. Huoh. Ja muistutuksena itselleni: käy ostamassa toiset housut! Lähdemme elokuun alussa kolmeksi päiväksi Kuopioon näyttelyyn matkaseuranamme pari snautserityttöä, joten voin vaan kuvitella, miten paljon merkkailtavaa Jekulla taas on...
Lauantaina lähdimme heti aamusta pelipaikalle. Virolaiset aikataulut ovat muuten näin suomalaisittain hämmentävän tarkkoja! Launtaina schipperket oli ilmoitettu alkaviksi klo 12.54 ja sunnuntaina 12.42. Ja mikä vielä hämmentävämpää, aikataulut myös pitivät osapuilleen paikkansa! Etsimme teltalle kivan paikan ja kasasimme leirin. Myöhemmin saimme seuraksi vielä tuttuni tipsuineen, joiden esittämiseen hän sai meiltä apua.
Ensimmäisinä kehään pääsivät brassit: Tinka VSP ja Ferro ROP. Melkoisen upea aloitus tuolla pienellä pojalla! Hetki piti vielä jännäillä, ennen kuin schipperkekehä alkoi. Valioluokassa Jekulla oli vastassaan melkoisen iso kaveri. Tuomari taisi tykätä muhkummasta, joten Jekku jäi ilman SA:ta ja "pääsi" puhpahpelistäpois.
Huomaa omistajan ehkä hivenen lannitunut kehonkieli ja ilme...
Demille kävi kuten Jekulle: ERI ilman SA:ta ja kehästä pois. Pakko on myöntää, että olo oli pettynyt. Toki totesimme jo koiramäärän nähdessämme, ettei reissu olisi mikään automaattinen "sertit messiin ja valioksi", mutta ihan tätä en silti odottanut. Mutta ei se mitään, kokemuksia, kokemuksia.
Ferro olisi päässyt ryhmäkehään, mutta Tiina totesi, että lähdetään vaan majapaikalle ja syömään. Koirat pääsivät vähän kävelemään ja sitten lepäämään, kun me ihmiset lähdimme hakemaan syötävää.
Jätimme teltan näyttelyareenalle, joten sunnuntaina saimme vain kärrätä muut kamat valmiille paikalle. Illan ja yön aikana stadionille oli ilmestynyt lisää näyttelytelttoja, ja areena oli aivan täysi. Vieressämme oli suomalaisia belggareiden kanssa, ja he ystävällisesti katsoivat hieman tavaroidemme perään kehissä ollessamme, kun kuulemma paikalla oli pyörinyt vierasta sakkia. Suuret kiitokset tästä avuliaisuudesta! Paljon puhutaan, miten koiraporukat ovat kateellisia ja jopa pahansuopia, mutta mielestäni omaa viikonloppuamme kyllä väritti tietynlainen yhteisöllisyys suomalaisten kesken. Se oli hienoa!
Sunnuntai oli, jos mahdollista, vielä lauantaitakin lämpimämpi päivä. Itse suuntasin ensin Pian tueksi ja mahdolliseksi avuksi tipsukehälle. Sieltä ehdin suoraan brassikehään, jossa taas lauantain tapaan Tinka VSP ja Ferro ROP. Tinka sai kolmannen Viron sertinsä ja valioitui niin Viroon kuin Suomeenkin. Tätä oli tultu hakemaankin!
En tiedä, johtuiko pelkästään helteestä vai ylipäätään koko viikonlopun uusista jutuista, mutta Jekku oli aivan puhki. Tiina viritti sille märän pyyhkeenkin ympärille ennen kehää. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä voinut viipyä teltan varjossa ja "viileydessä" ihan tovin pidempään, mutta hienoinen kontrollifriikki minussa nosti päätään ja halusin kehän laidalle ajoissa.
Jekku ei meinannut kulkea millään. Pöydällä se seisoi ihan kivasti, mutta joutui vetämään kolme kierrosta kehän ympäri lähes putkeen: ensin yksilöarvostelun yhteydessä, sitten luokkansa parhaan valinnassa ja sitten vielä paras uros -kehässä. Kahdella viimeisellä kierroksella se meinasi vetää maihin tuomarin pöydän edessä, varjossa. Jekku oli lopulta paras uros 3. ja sai sitten sen, mitä haimmekin, eli sertin ja Viron muotovalion arvon! Jee! Niin, ja vara-cacibin. Jee?
Sain kehän laidalta mitä mahtavinta kannustusta Tiinalta ja Katilta, kiitos!
Sitten jäimme jännäämään Demiä. Sille tuli täsmälleen sama setti kuin Jekullekin: PN3, SERT (-> EE MVA) ja Vara-CACIB. Jee! Luupäiset juhlat! Demillä kävi vielä niin hyvin, että CACIBin saanut narttu oli juuri edeltävänä päivänä tullut C.I.B:ksi, kansainväliseksi muotovalioksi, joten CACIB siirtyy niin ollen Demille! Upeaa!
Kaiken tämän ilakoinnin jälkeen olikin aika pakata kamat kasaan ja suunnata kohti Tallinnaa, lauttaa ja kotia.
Oli aivan upea reissu! Vielä kerran kiitos Tiina, Harri ja Kati! Lisää matkakuvia löytyy Katin blogista: http://pikkudemi.blogspot.fi
Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Harri Suomi.
Aiemmasta postauksesta olettekin jo voineet lukea, miten Jekun kävi. Haluan silti naputella muistiin matkakertomuksen koko reissusta. Liitän tähän kuvia ja Jekun arvostelut.
Lähdimme perjantaina 4.7. Turusta Helsinkiin ja sieltä lautalla Tallinnaan. Jekku sai matkustaa Demin kanssa samassa häkissä. Laivamatkan ajan koirat olivat autossa ja olivat tainneet pärjätä ihan hyvin. Tallinnasta sitten matka jatkui kohti Pärnua. Ulkoilutimme koiria kaikissa mahdollisissa väleissä, jotta ne pääsevät tarpeilleen, jalottelemaan ja vilvoittelemaan. Sää oli koko viikonlopun ajan erittäin helteinen. (Kivaa minulle, tuskaa koirille...)
Majoituimme erään omakotitalon yläkerrassa, jossa oli kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone, olohuone ja keittiön kaltainen tila. Koirat saivat muuten oleilla vapaasti, paitsi silloin kun itse olimme pois. Onneksi tajusin ostaa Jekulle uroksille tarkoitetut, merkkailun estävät housut, tai ehkä lannevaatteen paremminkin. Niitähän se ahkerasti kasteli. Sen verran oli voimakas tarve merkkailla tiluksia. Huoh. Ja muistutuksena itselleni: käy ostamassa toiset housut! Lähdemme elokuun alussa kolmeksi päiväksi Kuopioon näyttelyyn matkaseuranamme pari snautserityttöä, joten voin vaan kuvitella, miten paljon merkkailtavaa Jekulla taas on...
Lauantaina lähdimme heti aamusta pelipaikalle. Virolaiset aikataulut ovat muuten näin suomalaisittain hämmentävän tarkkoja! Launtaina schipperket oli ilmoitettu alkaviksi klo 12.54 ja sunnuntaina 12.42. Ja mikä vielä hämmentävämpää, aikataulut myös pitivät osapuilleen paikkansa! Etsimme teltalle kivan paikan ja kasasimme leirin. Myöhemmin saimme seuraksi vielä tuttuni tipsuineen, joiden esittämiseen hän sai meiltä apua.
Ensimmäisinä kehään pääsivät brassit: Tinka VSP ja Ferro ROP. Melkoisen upea aloitus tuolla pienellä pojalla! Hetki piti vielä jännäillä, ennen kuin schipperkekehä alkoi. Valioluokassa Jekulla oli vastassaan melkoisen iso kaveri. Tuomari taisi tykätä muhkummasta, joten Jekku jäi ilman SA:ta ja "pääsi" puhpahpelistäpois.
Demille kävi kuten Jekulle: ERI ilman SA:ta ja kehästä pois. Pakko on myöntää, että olo oli pettynyt. Toki totesimme jo koiramäärän nähdessämme, ettei reissu olisi mikään automaattinen "sertit messiin ja valioksi", mutta ihan tätä en silti odottanut. Mutta ei se mitään, kokemuksia, kokemuksia.
Ferro olisi päässyt ryhmäkehään, mutta Tiina totesi, että lähdetään vaan majapaikalle ja syömään. Koirat pääsivät vähän kävelemään ja sitten lepäämään, kun me ihmiset lähdimme hakemaan syötävää.
Jätimme teltan näyttelyareenalle, joten sunnuntaina saimme vain kärrätä muut kamat valmiille paikalle. Illan ja yön aikana stadionille oli ilmestynyt lisää näyttelytelttoja, ja areena oli aivan täysi. Vieressämme oli suomalaisia belggareiden kanssa, ja he ystävällisesti katsoivat hieman tavaroidemme perään kehissä ollessamme, kun kuulemma paikalla oli pyörinyt vierasta sakkia. Suuret kiitokset tästä avuliaisuudesta! Paljon puhutaan, miten koiraporukat ovat kateellisia ja jopa pahansuopia, mutta mielestäni omaa viikonloppuamme kyllä väritti tietynlainen yhteisöllisyys suomalaisten kesken. Se oli hienoa!
Sunnuntai oli, jos mahdollista, vielä lauantaitakin lämpimämpi päivä. Itse suuntasin ensin Pian tueksi ja mahdolliseksi avuksi tipsukehälle. Sieltä ehdin suoraan brassikehään, jossa taas lauantain tapaan Tinka VSP ja Ferro ROP. Tinka sai kolmannen Viron sertinsä ja valioitui niin Viroon kuin Suomeenkin. Tätä oli tultu hakemaankin!
En tiedä, johtuiko pelkästään helteestä vai ylipäätään koko viikonlopun uusista jutuista, mutta Jekku oli aivan puhki. Tiina viritti sille märän pyyhkeenkin ympärille ennen kehää. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä voinut viipyä teltan varjossa ja "viileydessä" ihan tovin pidempään, mutta hienoinen kontrollifriikki minussa nosti päätään ja halusin kehän laidalle ajoissa.
Jekku ei meinannut kulkea millään. Pöydällä se seisoi ihan kivasti, mutta joutui vetämään kolme kierrosta kehän ympäri lähes putkeen: ensin yksilöarvostelun yhteydessä, sitten luokkansa parhaan valinnassa ja sitten vielä paras uros -kehässä. Kahdella viimeisellä kierroksella se meinasi vetää maihin tuomarin pöydän edessä, varjossa. Jekku oli lopulta paras uros 3. ja sai sitten sen, mitä haimmekin, eli sertin ja Viron muotovalion arvon! Jee! Niin, ja vara-cacibin. Jee?
 |
| En oikein muista, mikä nyt noin nauratti... |
 |
| Odottelua, odottelua |
 |
| SERT! Huomaa muikea ilme. |
 | |||
| Res-Cacib, kuka noita laskee... |
Sitten jäimme jännäämään Demiä. Sille tuli täsmälleen sama setti kuin Jekullekin: PN3, SERT (-> EE MVA) ja Vara-CACIB. Jee! Luupäiset juhlat! Demillä kävi vielä niin hyvin, että CACIBin saanut narttu oli juuri edeltävänä päivänä tullut C.I.B:ksi, kansainväliseksi muotovalioksi, joten CACIB siirtyy niin ollen Demille! Upeaa!
Kaiken tämän ilakoinnin jälkeen olikin aika pakata kamat kasaan ja suunnata kohti Tallinnaa, lauttaa ja kotia.
Oli aivan upea reissu! Vielä kerran kiitos Tiina, Harri ja Kati! Lisää matkakuvia löytyy Katin blogista: http://pikkudemi.blogspot.fi
Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Harri Suomi.
torstai 10. heinäkuuta 2014
EE MVA Luupään Elämän Ilo
Jekku hankki itselleen sunnuntaina uuden tittelin: se on nyt EE MVA, Viron muotovalio! Jee! Sama kirjainyhdistelmä voidaan niin ikään sunnuntaista alkaen liittää myös matkaseuralaisemme, Luupään Demonin nimen eteen. Matkamme oli mainio, siitä tarinaa myöhemmin kuvien kera.
Ihan koko aikaa ei jaksa pönöttää, tuumii Jekku istahtaen saaliinsa viereen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)