perjantai 22. syyskuuta 2017

Haistelua

Nyt on kolme kertaa Nose Workin jatkoa takana. Vielä yksi kerta jäljellä, ja sitten pääsemme mukaan treeniryhmään, joka kokoontuu ilmeisen säännöllisen epäsäännöllisesti. Innostun tästä jutusta kerta kerralta enemmän. Tämä sopii Jalolle niin todella hyvin!

Itse viime viikon treeneistä on muista juuri mitään... Taisimme tehdä kolmisen kierrosta. Nyt aloimme rakentaa ilmaisua. Tai sitä siis aloitettiin jo ihan ekalla jatkokerralla, mutta nyt sitä syvennettiin. Ensiksihän aloin naksutella Jalolle käskyä "näytä", kun se löysi hajun ja tökkäisi sitä kuonollaan. Siitä sitten jatkettiin siihen, että pyysin Jalon maahan. Haluan siis, että Jalo ilmaisee löytämänsä hajun menemällä maate ja tökkäämällä nenällä (kunnes eilen tajusin, että voihan se haju olla jossain korkeallakin! Mutta se on sitten eri tarina se oivallus). Joskus aikoinaanhan jälkeä vähän aloitellessamme aloin opettaa siinäkin ilmaisua maahan menolla. Toivoin siis, että jotain olisi Jalon mieleen jäänyt jo aiemmilta ajoilta. Päällimmäiseksi viime viikon treeneistä jäi kuitenkin viuhahtaja! Kyllä, viuhahtaja! Treenikentän laidalla on alan miesten metsäpub, oikein sohvat ja kaikki. Siellä he örisivät ilmeisesti kiinnostuneina, kun kuljimme ohi. Viimeksi sitten yksi heistä päätti riisua vaatteensa ja tulla kentälle juoksemaan kunniakierrosta. Hän huusi ja viuhtoi ja lopuksi pyllisti. Sellaista! Sitten hän teki uuden paluun, tosin bokserit jalassa ja paita päällä. Vielä kolmannen kerran hän yritti täysissä pukeissa avaten puheen, että mitä mieltä olemme Terese Johaugin dopingtuomiosta. Kun vastakaikua ei hellinnyt vieläkään, hän poistui. Oli kyllä sikäli ikimuistoiset treenit. Kaikkea sitä!

Eilen Ida ensitöikseen kehotti meitä hakemaan autot kentälle. Kun olin siirtämässä autoa, oli kentälle ilmestynyt kolme retkituolia ja lastenrattaat. Ida istutti aina kolme meistä tuoleihin istumaan, kun yksi tuli koiran kanssa etsimään. Ekan kierroksen hajuista yksi oli kiinni tuolissa, toinen kentällä jo entuudestaan olevassa puulaatikossa. Vähän mietin, mitä Jalo tuumaa ihmisistä. Toisaalta, mitäpä se, kun kaikki istuvat paikoillaan. Nyt tuntui aluksi jotenkin vaikealta. Kentällä oli kauempana myös tuttuja koreja hajuineen, joten Jalo meinasi keulia sinne, koska tuuli sieltä suunnalta. Kyllä se sitten löysi hajun siitä puulootasta. Sen jälkeen se lähti kiertelemään oikeaa retkituolia, mutta piti vähän jelppiä, että se osasi paikallistaa hajun.

Seuraavalla kierroksella piti löytää haju niistä lastenrattaista sekä kentällä olevasta keinutelineestä. Ida itse istui keinumassa. Totesin, että Jalo ei ehkä ihan täysillä tykkää, kun keinutaan. Ida lupasi olla iisisti. Jalo lähti nuuhkiman rattaita ja paikallisti hajun, mutta sitten jokin hämmensi sitä. Rattaista riippui jotain remeleitä, joita Jalo kovin kiinnostuneesti haisteli. Huomasin, että kaikki muutkin koirat olivat niistä kovin kiinnotuneita. En sitten tiedä, mikä haju niissä houkutti. Mutta löytyi se oikea kohta rattaistakin. Sitten piti etsiä keinurakennelmasta. Jalo ihmetteli sellaista lasten keinua, jota vasten nousi ja hämmentyi kovasti, kun se heilahti alta. Taas oikea haju löytyi, ja ihan ilman minun käskyäni Jalo kävi maahan! Jes, se osaa ilmaisun!

Sitten Ida halusi ottaa kohdallamme vähän häiriötreeniä. Otin Jalon perusasentoon, kun Ida alkoi keinua. Huomasin, että Jalo vilkaisi keinuvaa Idaa ja heti perään minua. Onneksi olin kerrankin hereillä, joten sain kehuttua ja palkattua tuosta! Ida keinui vielä hetken ja yritti vetää Jalon huomiota puoleensa. Jalo vilkaisi, mutta katsoi heti taas minua, joten se sai palkkaa. Jälkikäteen mietin ensinnäkin, että aika pitkälti kaikki möröt ja oletukset ovat oman pääni sisällä. Toisekseen huomasin kuitenkin luottavani Jaloon, sillä remmi oli koko ajan ihan löysällä. Onneksi Jalo oli luottamuksen arvoinen! Jäi kyllä hyvä mieli, kun selvisimme tästä niin sanotusta häiriökokeesta.

Kolmannella kierroksella haju oli taas vanhassa tutussa laatikossa. Lisäksi kuulemma oli yksi mysteerihaju, jonka löytämisestä pitäisi kehua oikein kunnolla. Jalo löysi oikean laatikon ja aika pian oikean kohdankin. Taas se ihan itse kävi maahan! Vähän hassusti se asettaa tassunsa käteni päälle, mutta se ei kuulemma esimerkiksi kisoissa haittaa. Sitten lähdettiin etsimään tuota mysteeripiiloa. Ajattelin, että se olisi ollut jossakin kentän kiinteistä kalusteista. Jalo jonkinlaisen vainun tuntui saavan. Lopulta huomasin, että haju on Idan kengänkärjessä! Pienellä avustamisella Jalo löysi senkin.

Olen kyllä niin iloissani ja innoissani tästä lajista! Sopii Jalolle kyllä todella hyvin. On ihana nähdä, kun toinen on innoissaan mutta kuitenkin kuulolla. Kyllä oli taas väsynyttä mudia kotiintuomisena.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Loppuja ja alkuja

Syksyt ovat yleensä uusien alkujen aikaa: uusia opiskeluita, töitä, harrastuksia, kuvioita. Itse aloitin uudessa työpaikassa, tällä kerralla vähän kauempana Turusta. Työmatka ei ajallisesti silti pidentynyt; olinhan aiemmin kulkenut bussilla töihin Turkuun, jolloin matkaan meni tunti. Nyt tarvitsen omaa autoa, jolla huristelen töihin noin 40 minuutissa. Mutta enhän minä töistäni ole ennenkään blogini sisältöä ammentanut. Harrastuksiin, siis!

Päädyin nyt lopulta siihen, että lopetan agilityn Jekun kanssa. Vielä kesällä olin sitä mieltä, että jatkaisimme agilitya syksyllä. Totesin kuitenkin, että ihan kertakaikkiaan olen työviikon jäljiltä niin väsynyt, että en halua mennä perjantaina treenaamaan. Koska se ei tuntuisi hyvältä eikä kivalta, keksisi sitä helposti tekosyitä jättää treenejä väliin, missä ei olisi mitään järkeä. Ja haluan, että harrastus on kivaa! En myöskään kovin heppoisin perustein halunnut vaihtaa treeniryhmää. Vähän kyllä jo kartoitin, että josko siirtyisi takaisin ATT:lle, kun pari kaveria on siellä yhä. Mutta sitten mietin realiteetteja. Jekku täyttää keväällä kahdeksan. Eihän se nyt vanha ole, mutta eipä se tuosta nuorrukaan. Koska vauhtia on tähänkin asti ollut vähänlaisesti, se tuskin tulisi lisääntymään jatkossakaan. Lisäksi on oma rapakuntoni, jolle myös ihan ensitilassa pitäisi tehdä jotain. Ja kylmä tosiasia on, että minua ei liikuta agilityn harrastaminen pelkässä höntsäilymielessä; on se sen verran kallis ja vaativakin harrastus. Kisaamaan pitäisi päästä, mutta se ei enää tunnu realistiselta. Niinpä päädyin lopettamaan. Harmittaa tavallaan kyllä paljonkin, mutta minkäs teet.

Pidämme Katin kanssa syyskuun lopulla Luupäille ja ehkä muillekin schipperkeille treenipäivän, jossa Kati opettaa koiratanssia ja mahdollisesti Doboa, minä puolestani agilitya ja rally-tokoa. Ajattelin, että katson tuolloin, miltä Jekun tekeminen vaikuttaa. Voisihan sitä sitten omaksi iloksi vuokrata hallia. Koska Jekulle haluaisin yhä jonkin aktiviteetin tarjota. Olen myös miettinyt, että voisin sen kanssa treenailla rally-tokon alkeita. Enköhän minä sen kisakuntoon saisi itsekin.

Mutta sitten niitä uusia (tai paremminkin vanhoja) alkuja. Jalon kanssa pääsimme Nose workin jatkokurssille. Sitä on nyt yksi kerta takana. Nyt jatkokurssin aikana olisi tarkoitus saada rakennettua sille ilmaisu kuntoon. Ajattelin ottaa ilmaisuksi maahanmenon. Jatkokurssin ekalla kerralla lähdimme vähän takaperoisesti rakentamaan tuota ilmaisua niin, että Jalon tökätessä hajua annan käskyn ("näytä") ja siitä sitten naksautus ja palkka. Jalolle on nyt innon myötä tullut kova tassuilla huitominen, joten välillä piti ottaa aikalisä ja viedä Jalo jäähylle. Hienosti se kyllä hajuja löytää! Viimeksi treeneissä oli hankaluutena se, että Ida ei kertonut, missä laatikossa haju on. Niinpä olin epävarma, että löysikö Jalo oikean lootan vai ei. No, kyllä se löysi. Pitäisi vaan luottaa siihen. Kyllä sillä selkeä käsitys on, mitä pitää tehdä. Kotona olen treenannut niin, että käsken sen istumaan olohuoneeseen (tuleepa paikallaolotreeniä samassa!) ja käyn keittiöön piilottamassa huopatassun. Hienosti ne aina löytyvät aika helpostikin.

Lisäksi riemuni oli suuri, kun kuulin, että Paula palaa Turun seudulle! Kaarinassa on nyt uusi halli, jossa pyörähtää käyntiin muun muassa rally-tokoa. Olinkin heti ilmoittamassa itseäni kurssille. Paula ehdotti meille Hannan kisaavien ryhmää, joten sinne suuntaamme syyskuun lopulla. Saapa nähdä, saisimmeko vielä jollakin ihmeellä tämän vuoden puolella vihdoin sen RTK1-tunnuksen. En tosin ota siitä paineita: tulee, kun on tullakseen.