Valssia agilitykentällä

Huh, eilen oli agilityssa aiheena valssi. Että oli humanistilla koordinaatit hukassa kentällä! Valssissa siis koira ohjataan kolmen esteen yli niin, että ohjaajan ohjaava käsi vaihtuu ja käännös tehdään koiran edestä. Ensin katsoimme, kuinka ohjaajat havainnollistivat tätä kuviota, sen jälkeen yksi kerrallaan harjoitteli. Me saimme Jekun kanssa aloittaa. Ensin kuivaharjoittelin ilman Jekkua, mikä oli ihan hyvä idea. Huomasin, että toiseen suuntaan valssaus sujui paremmin kuin toiseen. Sitten otettiin mukaan muuttuva, tai paremminkin liikkuva, tekijä, eli Jekku. Noooh... Menihän se, jotenkuten. Vielä on kyllä harjoittelemista tuossa. Sitten kun seuraavaksi ehdin ja pakkasilta kykenen Hitti-areenalle, taidan treenata tuota. Tai ehkä iltaisin valssailen täällä kotona koettaen saada kuviota syöpymään mieleeni.

Toinen vakavasti treenattava asia on odottaminen. Jekku meinaa koko ajan varastaa esteille, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia. Pari kertaa tein sitä jo eilen, että jätin Jekun esteen taakse ja kävelin itse kauemmas. Se sujui kohtalaisesti. Tosin se kerta, kun itse hyppäsin esteen yli, oli Jekulle aivan liikaa ja se lähti perääni.

Aluksi eilinen kerta tuntui vähän kaoottiselta, kun toiselta ryhmältä puuttuivat ohjaajat, joten olimme koko 16:n koirakon porukka yhtä ja samaa ryhmää. Alun kaoottisuudesta ja odottelusta huolimatta ehdimme kuitenkin tehdäkin paljon.

Rengasta koitimme taas pitkän tauon jälkeen. Jekku ei aluksi ihan taas hoksannut, mutta lopulta tajusi. Itse tajusin sen, että olisi pitänyt silloin heti syksyn alkeiskurssilla kirjata joka kerta ylös, mitä käskyä milläkin esteellä käytti. En nimittäin muistanut, mitä olen renkaalla käyttänyt. Rengas? Läpi? No toisaalta, jos minä en muista, ei sitä muista Jekkukaan.

Eilen Jekku meni ensimmäistä kertaa A-esteen ihan itsekseen, siis ilman, että minä pidän remmistä kiinni. Niin, ja kepit menivät myös! Teimme ensin pari kertaa verkoilla vaan muutaman kepin, mutta lopuksi yritin ihan loppuun asti, ja se sujui! Jes jes jes! Mitähän vielä. Kontaktiharjoituksia teimme trainerilla. Kun minä hiffasin jutun juonen, menee se myös Jekulta paremmin. Niinpä niin: kyllähän Jekku tekee, kun omistaja vaan osaisi ohjata. Mutta tästä on taas hyvä jatkaa seuraavaan kertaan.

Lauantai-illan pohdintoja

Olen viimeaikoina alkanut oikein miettiä, että mitkä tekijät vaikuttavat siihen, miten koirat tulevat juttuun keskenään. Ymmärrän, että pääsääntöisesti urokset eivät ehkä tule toimeen keskenään, nartuista ne sen sijaan pitävät. Mutta mikä saa aikaan sen, että toisten urosten kanssa ollaan ihan sovussa, toisten kanssa puolestaan sotajalalla? Entä miksi joku narttu on ihanampi kuin joku toinen?

Tuntuu, ettei Jekulla juuri ole säännönmukaisuutta siinä, keiden kanssa se tulee toimeen ja keiden ei. Tai ehkä isommat urokset ovat ihan jees, samankokoiset eivät. Ehkä ne ovat sitten liian samankokoisia ja -tapaisia. Myös ikä vaikuttaa: jos kyseessä on selkeästi nuorempi tai vanhempi uros, mitään ongelmia ei ole. Jos sen sijaan ollaan vastakkain samanikäisen uroksen kanssa, on rähinä valmis. Mistä koirat muuten tietävät, kuka on niitä vanhempi ja kuka samanikäinen? Tätä olen useampaankin otteeseen miettinyt muiden koiranomistajien kanssa.

Sitten eräs erikoinen seikka, jonka olen havainnut: Jekusta leikatut urokset ovat ehkä siisteimpiä ikinä. Niiden kanssa se leikkii sellaisella tarmolla ja innolla, että oksat pois. Siinä jäävät heimaisevat tyttökoiratkin kakkosiksi. Tässä lähistöllä eräällä pariskunnalla on sekarotuiset koirat, joista toinen on narttu ja toinen leikattu uros. Jekku ei yleensä edes vilkaise narttuun, korkeintaan hieman tervehtii, mutta uroksen kanssa on heti leikki käynnissä.

Olen tätä asiaa miettinyt jo kauan, sillä on mielenkiintoista havainnoida eläimien käytöstä ja miettiä syitä kulloisellekin käytökselle. Uudelleen asia tuli mieleeni kuitenkin eilen, kun tapasimme iltalenkillä kaksi narttukoiraa. Toisen kanssa Jekku vähän leikki, mutta toista yritti astua. Tämä on ylipäätään harvinaista Jekulta, sillä se ei juurikaan yritä astua ketään tai mitään. Eikä tuolla nartulla ollut edes juoksuja lähimaillakaan. Jokin siinä silti veti puoleensa. Mielenkiintoisia, mutta outoja juttuja. Tutkimattomat ovat koirien mieltymykset.

Viikon toiset agilityt

Tänään lähdimme kirpaisevasta pakkasesta huolimatta Viirun ja emäntänsä kanssa vähän treenailemaan agilitya lisää. Jekku oli ihan täpinöissään jo Viirun tavattuaan, eikä yhtään osannut aavistaa, minne olemme menossa. Bussissa Jekkua jännitti kovin. En tiedä miksi. Kyllä me sitä pennusta asti olemme bussissa kuljettaneet, mutta parilla viime kerralla se on tärissyt ja huohottanut. Eikä se uskalla nousta bussiin itse, vaan minun pitää se sinne nostaa. Kuinka noloa, mikäs Luupää se tuollainen on!?

Bussipysäkiltä oli sopiva kävelymatka hallille, minkä aikana koirat pääsivät kirmaamaan vapaina. Siinä tuli ihan hyvää lämmittelyä. Myös hallissa koirat telmivät sillä aikaa kun me laitoimme esteitä paikoilleen. Minun piti tosin välillä vahtia Jekkua, ettei se vaan merkkailisi esteitä, sellaise oli vähän elkeet.

Viiru sai aluksi odottaa, kun Hanna neuvoi meitä. Teimme taas eteen lähetystä. Hanna totesikin, että kyllähän Jekku osaa. Suurin ongelma on minussa. Annan käskyn vähän väärään aikaan ja jotenkin automaattisesti tai huomaamatta menen itse lähelle estettä. Pitäisi päästä siihen, että voisin kauempaa ohjata Jekkua eteen. Mutta kyllä se siitä, päästiin sentään vähän paremmin taas jyvälle!

Seuraavaksi oli Viirun vuoro päästä radalle. Voi vitsit, miten se meni hienosti! Se on tosiaan Jekun kanssa saman ikäinen, mutta tekee jo kokonaista rataa, vauhdilla ja upeasti. On kyllä hienoa päästä seuraamaan, miten homma toimii. Jekkukin oli kovasti lähdössä Viirun perään esteille, sekin selvästi seurasi silmä kovana Viirun menoa.

Lopuksi teimme Jekun kanssa kontaktiharjoituksia ja sitten vielä putken ja hypyn. Olen aiemmin tehnyt niitä kontaktejakin ihan väärin! Olen kyllä todella kiitollinen tästä yksityisopetuksesta, vielä kun muistaisin opit jatkossakin.

Paluumatkalla laitoin Jekun bussissa lattialle. Se nousi takajaloilleen minua vasten ja haki turvaa ja huomiota, mutta ei väkisin halunnut syliin. Välillä se haki tukea myös Viirusta, joka otti bussailun lunkisti. Perillä Jekku käveli bussista pois ihan itse! Jee, edistystä siinäkin. Ja lienee kai turhaa edes sanoa, että tällä hetkellä kaveri on melkoisen väsynyt kaiken toiminnan jäljiltä.

Vuoden ekat agilityt

Eilen oltiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna agilityssa. Hieman oli ehkä toivomisen varaa... Jekku oli kyllä kovasti innoissaan, mutta siinä se ongelma piileekin. Se oli niin innoissaan, ettei malttanut keskittyä. Minä puolestani olin sille liian tylsä, kun isovillakoiratyttö oli paljon paljon kiinnostavampi ja ihanampi. Eli Jekun tie vei turhan usein tuon villiksen luo. Hitto sentään. Jekku suorastaan karkasi käsistäni esteen jälkeen: ei siis tullut luokseni, vaan ihan omin päin lähti parempien hajujen perään. Se ei reagoinut myöskään kutsuuni, saati ohjaajan hätistelyyn, vaan kunnon Luupään tapaan meni muista välittämättä sinne, minne halusi.

Jotain perustottistreeniä pitäisi varmaankin tehdä lisää, että Jekku pysyisi hanskassa. Tuntui jopa hieman nololta, kun se ei tuntunut kuuntelevan minua yhtään. Tätä pientä tottelevaisuusongelmaa lukuunottamatta meni ihan kivasti. Harjoiteltiin mm. eteen lähettämistä, A-estettä ja pöytää. Se eteen lähettäminen meni varsin hienosti. Ohjaaja siis oli namialustan kanssa esteen takana, minä näytin Jekulle namin ja kannoin sen pois ja lähetin eteen. Ensin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen esteen takaa. En tiedä, miten tämä ei olisi toiminut, mutta saimme ohjaajalta kehuja, että meni oikein loistavasti.

Pöytäkin menee mielestäni ihan hyvin. Jekku suuntaa sinne käskystä ja lähes automaattisesti istuu ja odottaa vapautusta. Itse olen palkannut Jekun kädestä ja nyt mietin, olenko tehnyt väärin. Pitäisikö pöydällä olla namialusta? Vai miten? Paavon omistaja kertoi, että heidän ryhmäläisiään oli kielletty antamasta palkka kädestä. Mutta jos laitan palkan pöydälle alustan päälle, Jekku kiinnittää huomionsa siihen, eikä istu. Pitää kysyä ensi kerralla.

Kontakteissa meillä on vähän toivomisen varaa. Jotenkin tuntuu, ettei Jekku hoksaa sitä "koske"-käskyä. Tai sitten se johtuu siitä, ettei se minusta tunnu luontevalta. Toisaalta en parempaakaan keksinyt, ja tuo on se käsky, jota tuolla ilmeisesti tässä kohdassa käytetään. Koska Jekulla ei ole ongelmia varsinaisen A-esteen kanssa, juttelimme ohjaajan kanssa, että voisimme tehdä vain pientä pätkää alastulossa ja treenata kontaktia kuntoon. Lienee ihan järkevää.

Kolmen ohjelmassa olleen esteen lisäksi otimme ihan vaan hyppyjä ja putkea. Nekin menivät kivasti. Huomenna olemme sitten menossa Hitti-areenalle Viirun kanssa. Jee!

Leikki jatkukoon!

Jekun eilisestä alakulosta ei ollut tänään aamulla tietoakaan. Huh, hyvä. Tänään näimme Jekun mielestä ilmeisen ihania ja mukavia (tyttö)koiria, joiden kanssa kelpasi leikkiä. Tai olisi ollut kiva leikkiä, jos tytöt olisivat lämmenneet. Erääseen pumityttöön Jekku varsinkin ihastui. Se ei tiennyt, miten päin olisi ollut, jotta olisi saanut tytön vikiteltyä. Pumi ärisi ja murisi, mutta Jekku lisäsi vaan kierroksia. Sitä oli jotenkin ihana seurata, kun toinen oli niin täpinöissään. Hauskaa on myös huomata, miten koirilla, kuten ihmisilläkin, synkkaa toisten kanssa paremmin kuin toisten. Mikähän siinä koirilla on, että joku yksilö on ihanampi kuin joku toinen?

Oli helpottavaa huomata, että Jekulle maistui taas leikki. En silti pysty unohtamaan sitä eilistä kohtausta, jolloin Jekku vaan vinkui kyyryssä. En pääse perille, mistä oli kyse.

Leikin loppu?

En nyt oikein tiedä, pitäisikö olla huolestunut jostain, vai onko tämä ihan normaalia. Jekku nimittäin ei ole enää niin leikkisä kuin ennen. Se vaikuttaa kyllä kaikin tavoin pirteältä ja kotona jaksaa leikkiä, vaikka toisaalta aika paljon. Ulkona se sen sijaan ei enää juuri välitä muista koirista. Tämä alkoi vasta pari päivää sitten. Kiinnitin huomiota siihen, että Jekku kyllä käy tervehtimässä toista koiraa, mutta jatkaa mieluusti jo matkaa. Tänään sitä ei huvittanut edes tervehtiä yhtä vanhaa tuttua. Toinen koira puolestaan yritti kaikin keinoin saada Jekku leikkiin, mutta Jekku ei lämmennyt.

Näimme aamulenkillä myös sellaisen vähän isomman koiran, jolle Jekku alkoi murista ja ärhennellä. Toinenkin koira vähän sitten ärähti Jekkulle. Mielestäni se ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin ärisi, mutta äkkiä Jekku alkoi uikuttaa ja valittaa ja vetäytyi kauemmas. Pelästyin melkoisesti. Se uikutti kyyryssä vielä hetken toisen koiran jo jatkettua matkaansa. Mutta sitten Jekku yhtä äkkiä kuin alkoi uikuttaa myös tokeni siitä. Jatkoimme matkaamme täysin normaalisti. Minun mieltäni vaivaa yhä, mistä tuo reaktio johtui. Kotona vielä tutkin ja tunnustelin Jekkua, mutta mikään kohta ei aristanut. No, täytyy nyt tarkkailla sitä jatkossa.

Maanantaina alkaa agility, jee! Maksoin myös kausikortin sellaiselle Hitti-areenalle, jonne saa mennä vapaasti treenaamaan sen ollessa tyhjillään. Sovimme, että menemme jo aiemmin mainitsemani Viiru-bordercollien kanssa sinne yhdessä.

Sunnuntai-illan ilot

Jekulla taisi olla riemukas sunnuntai, ainakin illan osalta. Päivä meni nukkuessa, niin Jekulla kuin meillä ihmisilläkin. Illan tullen pientä piristystä oli ilmassa. Kävimme ihan normaalisti iltakävelyllä, mutta sen lisäksi keksimme Miehen kanssa lähteä vielä snagarille hakemaan iltapalaa.

Matkalla snagarille törmäsimme Viiru-bordercollieen ja omistajaansa. Viiru on siis yksi Jekun parhaista kavereista. Näimme toisemme Tuomiokirkkopuistossa, joka oli iltasella hiljainen, joten päästimme koirat hetkeksi vapaiksi. Siellä ne kirmailivat riemuissaan. Ja nyt ihan ensimmäistä kertaa ikinä Jekku kävi pari kertaa luonamme, ikään kuin tarkistamassa, että olemme yhä siinä. Normaalisi esimerkiksi skipitreffeillä Jekku painelee menemään muiden pikkumustien kanssa meistä piittaamatta. Mutta jostain syystä nyt se kävi tsekkaamassa, että olemme tallella. En tiedä, mistä tuo kertoo, mutta oli ihan hauska havaita.

Kun pojat olivat hetken painineet, jatkoimme matkaamme legendaariselle Mantun grillille. Jekku oli kovin kylmissään, mutta otin sen hetkeksi syliini. Se tuijotti mielenkiinnolla sisälle grilliin, sillä sieltä taisi tulla hyviä tuoksuja kuonoon. Tilasimme Jekulle ihan ikioman nakin. Jekku ei ole kai koskaan tullut niin kovaa vauhtia kotia kohti kuin nyt grillipussin perässä. Kotona sen kärsivällisyys sitten palkittiin, sillä nakilla. Ja nyt kaikki riehumiset ja herkut vaativat veronsa ja Jekku on täysin valmis unten maille.

Vinttikoira?

Tämä postaus kuuluu sarjaan "elämää ja etymologiaa". Etymologiat, siis sanojen alkuperät, kiinnostavat minua hurjasti. Eilen juttelin työkaverini kanssa, jolla on hoidossa tällä hetkellä vinttikoiria. Tavallaan minä pidän vinttikoirista, varsinkin salukeista ja afgaaneista, niissä on jotain niin alkukantaista ja uljasta. Mutta eilen aloin sitten miettiä, että hetkinen, mikä ihmeen vinttikoira? Miten niin vinttikoira? Mikä vintti?

Otinpa taas Nykysuomen etymologisen sanakirjan kauniiseen käteen, ja se kertoi seuraavaa:

"Ruotsin sanasta vinthund tai vindhund osittain lainaamalla, osittain kääntämällä saatu yhdyssana vinttikoira juontuu alkuaan saksasta. Muinaissaksan wint tai keskiyläsaksan wind tarkoitti ajokoiraa. --- Toinen ja yksinkertaisempi selitys germaanisten kielten wint- tai wind-sanalle on, että se olisi alkuaan tarkoittanut yksinkertaisesti koiraa."

Kas, nytpä tiedän tämänkin! Ihan loogista kai olisi, että sana olisi tarkoittanut ajokoiraa, kun eivätkös vinttikoirat kuitenkin vähän jotain metsästyskoiria ole olleet? Ai niin, vinttikoira-sana on tullut suomen kieleen 1800-luvun lopulla. Elias Lönrotin sanakirjassa (1880) se on tarkoittanut susikoiraa.

Yrittänyttä ei laiteta

Olen sen toki ennenkin huomannut, että Jekku on sinnikäs, mutta äsken sain siitä taas muistutuksen. Laitoin sohvapöydälle rutistuneen talouspaperinpalan, joka Jekun mielestä olisi tietysti kuulunut sille. Se yritti tavoitella sitä ensin ihan vaan nostamalla etutassut vasten pöytää, mutta ei sitten yltänytkään saaliiseen asti. Tämän jälkeen Jekku ponnasi takajaloillaan vauhtia, mutta paperi oli yhä liian kaukana. Tätä hyppytekniikkaa se siis kokeili muutaman kerran. Sitten Jekku kiersi mietteliäänä pöydän. Se hyppäsi minun viereeni sohvalle ja minua tukitelineenä käyttäen yritti kiivetä sinne. Siinä vaiheessa minä puolestani päätin kiikuttaa niin kovin houkuttelevan paperin kylmästi roskiin. Huvitti vaan, kun Jekku ihan selvästi mietti erilaisia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa.

Emme sitten olleetkaan eilen agilityssa, pöh. Jalkani on vielä sen verran kipeä, että oli parempi lepuuttaa sitä. Lisäksi kyydin kanssa oli ongelmia. Ensi viikolla agilitya ei ole, joten aloitus siirtyy parin viikon päähän. Ehkä ehdin nyt tällä välin palauttaa Jekun mieliin vähän tottelevaisuuden perusteita.

Ps. Tiedättekö muuten, mitä tuo otsikon sanonta oikeastaan tarkoittaa? Että mihin sitä yrittänyttä ei sitten laiteta? Kuulin kerran radiossa professori Kaisa Häkkisen haastattelun, jossa tuota samaa asiaa kysyttiin. Hän kertoi, että verbillä "laittaa" on ollut vanhastaan kaksi merkitystä. Se toinen merkitys verbille on ollut "moittia". Siispä tuo sanonta tarkoittaa, että yrittänyttä ei moitita.

Vilkas viikonvaihde

Jekulla on ollut taas vilkasta viikonloppuna. Perjantaina menimme Miehen vanhempien luo ja olimme yötä. Jekku oli tietysti onnessaan, kun sai telmiä Mustin kanssa. En ole ihan varma, oliko Musti täysin samaa mieltä, mutta ei se pahemmin vastustellut. On niitä kahta mustaa kyllä ihana seurata! Musti ei kuulemma yleensä välitä puruluista, mutta Jekun tultua se haki esiin molemmat puruluunsa ja söi niitä vuorotellen. Jos Jekku lähestyi, Musti murahti, jonka jälkeen Jekku kipitti Miehen isän luo, ikään kuin kantelemaan Mustin käytöksestä. Kun Musti nukkui, Jekku hiippaili sen lähelle, vaani hetken ja ripeästi nappasi toisen puruluun Mustilta.

Yön Jekku nukkui ihan kiltisti, mutta aamulla seitsemältä se heräsi ja yritti jallittaa Mustia taas leikkiin. Hetken ne siinä telmivät, minä seurasin jostain unen ja valveen rajoilta, mutta lopulta me kaikki jatkoimme vielä uniamme. Ja kuinka ollakaan, kotiin päästyämme Jekku oli melkoisen rauhallinen.

Meille tuli illalla vieraita, jotka Jekku kyllä otti innolla vastaan, mutta muuten se oli yllättävän rauhallinen. En tiedä, oliko se vielä väsyksissä edellisestä päivästä, vai alkaako se ihan oikeasti viimein rauhoittua. Ehkä ei. Tai en tiedä. Jää nähtäväksi. Jekku valvoi kyllä huolellisesti, kun miehet laittoivat täällä ruokaa. Siitä olisi pitänyt saada kuva, kun Jekku istui poikien vieressä ihan hievahtamatta ja herkeämättä seurasi, mitä liedellä tapahtuu. Ilta venyi pitkälle yöhön ja Jekun kauneusunet vähän häiriintyivät, niinpä se nukkui pitkälle iltapäivään.

Tänään olisi ollut taas skipitreffit, mutta meiltä jäi väliin, kun jalkani on vielä hieman kipeä, joten en viitsinyt lähteä liikkeelle. Ensi kuussa sitten taas.

Terveystarkastettu

Hyvää alkanutta vuotta! Vuosi on alkanut jotenkin hyvin tasaisesti ja tavallisesti, eikä mitään ihmeempää kerrottavaa tai kommentoitavaa ole ollut. Torstaina oli Luupäiden yhteinen terveystarkastus Koira-Kissaklinikalla. Kaikilta tutkittiin polvet, silmät ja lonkat. Jekun polvien tulokseksi tuli 0/0, eli paras mahdollinen, hyvä! Silmätkin olivat terveet, jes! Lonkissa oli hieman väljyyttä, mutta lääkärin sanoin: "Kyllä näillä lonkilla kelpaa hyppiä." Lopullinen lausunto tulee Kennelliitosta sitten joskus myöhemmin.

Tarkastettavina Jekun lisäksi olivat sisko Stara sekä Vili, Velmu, Demi ja Vilma. Kaikkien tulokset taisivat olla ihan hyviä. Vaikka kaikkia on toki nähnyt treffeillä, sai tällaisessa tiiviimmässä yhteydessä paremman käsityksen koirien luonteesta. Lähinnä siis sen, että Jekku ja Stara olivat aivan uskomattomia ADHD-tyyppejä muihin verrattuna! Sisarukset pyörivät, hyörivät ja läähättivät koko ajan ja olisivat viipottaneet jonnekin muiden makoillessa lunkisti paikoillaan.

Jekku antoi ihan hyvin tutkia polvet ja toisen silmän. Toiseen silmään siirryttäessä se keksi, että hei, silmänhän voi myös sulkea! Kesti hetken, ennen kuin saatiin Jekku maaniteltua avaamaan silmänsä.

Lonkkakuvausta varten kaikki koirat rauhoitettiin. Kesti hetken ennen kuin aine vaikutti Jekkuun. Kun se makasi rauhallisena, Mies käytti tilannetta hyväkseen ja leikkasi Jekun kynnet. Emme me itse niin fiksuja olleet, että olisimme ottaneet kynsisakset mukaan, mutta Anitalla onneksi oli. Jekku oli kuitenkin vielä röntgenhuoneessa alkanut viuhtoa, joten sille oli annettu uusi satsi rauhoittavaa. Kyllä se sitten olikin ihan taju kankaalla.

Oli jotenkin surkuhupaisaa katsoa kaikkia Luupäitä, jotka makasivat eläinlääkäriaseman aulassa kuka millaiseenkin asentoon jääneenä. Siitä ne alkoivat kuitenkin hiljalleen heräillä. Eläinlääkäri totesi, että näkyhän on kuin uudenvuoden päivänä illan bileden jälkeen. Jekku ensin nousi, hapuili pari metriä eteenpäin ja kävi uudelleen lepäämään rankan suorituksen jälkeen. Autossakin se oli vielä rauhallinen, kuten illalla kotonakin. Kotona se meinasi nukkua seisaalleen ja sitten meni nokalleen, kun tasapaino petti. Raukka. Seuraavana aamuna se oli jo ihan ennallaan.

Kallista lystiä se oli, mutta nyt on ainakin tutkittu ja terveeksi todettu. Jekku siis. Minä sen sijaan olen tällä hetkellä vähän rampa, kun eräänä iltana leikin Jekun kanssa hieman tuhoisin seurauksin. Törmäsin nimittäin ovenpieleen niin, että pikkuvarvas vääntyi ja varpaan väliin piti käydä ompeluttamassa neljä tikkiä! Uskomatonta. Tähän ei moni pysty. Tällä hetkellä siis klenkkailen kotona, ja Mies saa hoitaa Jekun ulkoilun. Tämän takia huomiset treffitkin jäävät väliin. Maanantaina alkaa agility, jonne kyllä aion ontua. En tietenkään voi juosta, mutta jos jotain vähän rauhallisempaa edes pystyisin tekemään.