Vuosi paketissa

Tehdäänpäs taas näin vuoden lopuksi koonti kuluneesta ja luodaan katsaus tulevaan. Mikä toteutui, mikä ei? Alla taas kopioituna pätkiä viime vuoden lopuksi tekemästäni postauksesta.

Aloitetaan Jekusta.

Nyt se kisauran starttaaminen, hitto vie!

No kisaura startattiin, hitto vie! Ja vaikka itse sanonkin, ei ollenkaan pöllömmin startattukaan: nousimme nopeasti kakkosluokaan, josta sieltäkin on plakkarissa jo kaksi LUVAa. 


Taas on näyttelyistä ristiriitainen olo. Muotovalio tuo jo on, että vieläkö sitä veisi näytelmiin. Tammikuussa nyt ainakin taas. Yhtenä kaukaisena ajatuksena olisi viedä Jekku johonkin ulkomaiseen näyttelyyn testaamaan, miten käy. En vaan tiedä taloudellisesta tilanteesta, että onnistuuko sen puolesta.

Kas, tämäkin toteutui! Sen verran taloudellinen tilanne kesti, että pääsimme Viron reissulle Katin ja Demin kanssa. Sieltä sitten saldona Jekulle (ja Demille kans!) Viron muotovalion titteli. 


Aloitimme rally-tokon, mikä tuntuu aika kivalta. Sen treenaamista voisi jatkaa ja ehkä jopa aloittaa kisaaminen. 

Rally-tokoa ei sitten tullut sen koommin Jekun kanssa jatkettua. Kotona olemme jotain vähän tehneet, mutta siirsin Jalon Jekun paikalle rally-tokon syksyn ryhmään. Kisaaminen Jekun kanssa ei tullut oikeastaan edes mieleen.




Sitten Jalo.

Tämä onkin vähän hankalampi. No, tokon treenaamista ainakin haluan jatkaa, kunhan keksin, että missä. Luulen, että kisauran aloitus on liian hurja tavoite, mutta en sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta. 

No joo, vähän oli todellakin turhan hurja tavoite. Toko jäi meidän osaltamme aika pitkälti kesään. Tai siis sen jälkeen en oikeastaan tokoa edes ole miettinyt. Mitään treeniryhmää ei meille löytynyt. Tai minä en sellaisen etsimisessä ollut tarpeeksi aktiivinen.

Joissakin mätsäreissä voisi käydä. En usko, että vielä ensi vuonna menisin mihinkään viralliseen näyttelyyn. Pelottaa koko ajatuskin jo ennalta: tuohan naurettaisiin varmaan kehästä ulos.

Eipä tullut käytyä. Se siitä.



Agilitya voisimme treenata itseksemme. Jos laji tuntuu kolahtavan, voisi syksyllä hakea ryhmäpaikkaa.

Eipä tullut treenattua tätäkään.

Jälkeä haluaisin treenata myös, kun taas keksisin, että missä.

Jälkeä aloittelimme vähän keväällä, mutta senkin treenaminen jäi hyvin satunnaiseksi. Olimme sentään mudiyhdistyksen jälkileirillä, missä sai vähän syvempää kosketusta lajiin.

Jalon vuosi ei siis ihan suunnitelmien mukaan mennyt, todellakaan. Mutta sille löytyi sentään lajiksi rally-toko vähän kuin varkain ja vahingossa, hyvä niin.

Ja sitten katsaus vuoteen 2015. Hmm...

Aloitetaan taas Jekusta.

En oikein tiedä, mitä tavoitteita Jekulle asettaisin. Näyttelyt on nyt meidän osaltamme näytelty, mikä hiukkasen harmittaa. Jäljelle ei taida jäädä oikein kuin agility. Joten panostamme siis siihen. Siinä tavoitteena on nyt kolmosiin nousu. Mitään sen kummempaa en uskalla tavoitella ensi vuonna. Tavoitteena on myös oma kehittymiseni ohjaamisessa.

Katsellaan sitä rally-tokoa sitten kevään mittaan tarkemmin. Sitä voisin treenailla itsekseni ja jos onnistuu, voisimme kisata. Onnistumisella tarkoitan sitä, että saammeko kisapaikkaa vai emme. Se lienee nimittäin melkoisen haasteellista.

Sitten Jalo.

Enpä tuota taida edelleenkään näyttelyihin viedä. Se edelleen kavahtaa vieraan kosketusta, joten ehkä siihen voisi panostaa. Kävimme sillä Kiva koirakansalainen -kurssilla jokusen kerran, joten sen testin voisi yrittää suorittaa.

Rally-tokoa jatkamme siis vakiryhmässä. Se tapahtui vähän kuin varkain, siis se ryhmään päätyminen, mutta hyvä niin! Jalon kanssa aion ehdottomasti aloittaa kisaamisen niin pian kuin suinkin saamme kisapaikan! Hui!

Jälkeä voisi treenata ihan omaksi iloksi, Jalo kun näyttää nauttivan kovasti kun saa käyttää nenäänsä.

Tokoakin voisi yrittää tehdä vähän tavoitteellisemmin taas, mutta tuskinpa mihinkään treeniryhmään sen kummemmin haen.

Hmm, näyttääpä tuleva vuosi nyt vähän tavoitteettomalta ja löysältä. Mutta ehkä voisi yhden vuoden nyt mennä ainakin näin ja katsoa, mitä eteen tulee. Ihan kivakin suunnata uuteen vuoteen vähän rennommalla otteella.

Kiitos kuluneesta kaikille mukanamme olleille!

Iloa ja menestystä vuodelle 2015!

Lumipesuja

Jalo on nauttinut täysin rinnoin lumesta siitä saakka, kun sitä on ollut. En tiedä, tuoko lumi jotenkin kaikki hajutkin paremmin esiin, kun Jalo menee lenkeillä koko ajan nenä maata viistäen. Samalla se myös lipoo lunta mennessään.

Kaikkein parasta kuitenkin ovat olleet lumikylvyt. Jalo kyntää ensin maata naamallaan, sitten se vetää itsensä ihan suoraksi mahalleen ja sitten siitä kyljelleen piehtaroimaan. Ihan parhaita ovat kyllä myös lumikasat, joita on kadunkulmiin ja muuallekin kasattu. Jalo kampeaa itsensä niiden huipulle, laskee mahallaan (tai nenällään) alas, kaivaa tassuillaan lunta hetken, kunnes on valmis aloittamaan saman rundin alusta. Enkä enää ihmettele, miksi Jaloa on noin viidesti kuluneen viikon aikana luultu pennuksi. Vähemmästäkin.

Myös Jekku on saanut osansa lumipesuista. Tosin se oli seurausta siitä, että Jekku oli alla, kun Jalo nosti koipeaan...

Joulutunnelmia

Joulusta on kulunut jo jokunen päivä, jotka ovat kuluneet ihan täysin laiskotellessa. Siksi päivittelenkin joulun tunnelmista vasta nyt. Vaikka eipä jouluumme(kaan) mitään sen kummempaa kuulunut.

Aaton vietimme Miehen vanhempien luona totuttuun tapaan. Tänä vuonna sääkin suosi. (Muistelen yhä lähes kauhulla viime joulun vesisadetta, jonka jäljiltä koirat olivat märkiä ja kuraisia. Tänä vuonna ne olivat vain märkiä.) On tuo mudin turkki vaan helppo: vaikka Jalo ja Romu viettivät suuren osan aattoillasta pihalla ja vain pistäytyivät aina välillä sisällä, ei tarvittu mitään kuivausrumbaa. Jekku ei ulkona riekkumiseen osallistunut, vaan päivysti sisällä vaanien jouluruokia. Miehen veljeä säälitti Jekun kohtalo kovasti; sydämetöntä kieltää pientä koiraa syömästä herkkuja.

Joulupäivänä sitten keräännyimme äitini luo. Tai me siis Jekun ja Jalon kanssa olimme siellä jo valmiiksi, Miehen perhe ja Romu tulivat illalla. Äitini piha ei ole aidattu, joten koirien piti tyytyä riekkumaan sisällä. Meno oli jo onneksi hieman rauhallisempaa kuin aattona. Ja Jekkukin onnistui joulun tavoitteessaan: se sai kuin saikin varastettua yhden piparkakun pöydältä. Muutoin kaikki sujui suuremmitta jekuitta.

Tapanina molemmat koirat olivat jo aika rauhallisia ja väsyksissä. Sitten taas eilen vierailimme Miehen vanhemmilla, ja Jalo pääsi taas vetämään niin sanotusti löysät pois. Ehkä tänään vielä laiskottelemme, huomenna voisi jo alkaa miettiä tulevia treenejä.

Joulurauhaa!

Taidamme alkaa hiljalleen hiljentyä jouluun. Siksipä laumamme toivottaakin tässä vaiheessa kaikille joulurauhaa tai -räyhää, ihan sen mukaan, mikä kenellekin parhaiten sopii. :)

Palataan asiaan joulun jälkeen. Muistakaahan olla kiltisti!

Synttärisankareita

Voi ei, en ehtinyt kirjoittaa oikeana päivänä! Mutta siis Jalo ja Romu täyttivät torstaina kokonaista kaksi vuotta! Onnea heille ja sisaruksilleen! Viimeksi kuluneella viikolla Jaloa luultiin ihan pennuksi. Tykkään, että se on säilyttänyt pentumaisuutensa ja toivottavasti tulee säilyttämäänkin.

Sen kummemmin emme nyt Jaloa lahjoneet. Iltalenkillä se tosin synttäripäivänään löysi syvähkön lätäkön, johon pääsi plutimaan. Ajattelin, että siinä taisi olla mudipojalle ihan riittämiin päivän pelastusta ja synttärilahjaa, kun pääsi kylmää vettä kauhomaan. Mutta se oli onnellinen mudi se.

Tässä kuva Jalosta ihan ihan pienenä rääpäleenä. Kuvan on ottanut kasvattajan mies, Keijo Laitinen. Kiitos kuvasta! (Romusta ei valitettavasti ole kuvaa. Tai on, mutta kun tuon kokoisena ei voi tunnistaa, kumpi täysmustista on Romu, kumpi Rauha. Siksi siis jää toinen kuva laittamatta.)

Reipas pieni potilas

Tänään sitten operoitiin Jekun kitaa. Mies vei Jekun aamulla kahdeksaksi, ja kävimme noutamassa sen kotiin neljän jälkeen. Ja jo siinä päivällä pamahti sähköpostiini vakuutusyhtiöltä kielteinen päätös korvauksen suhteen. Siinä meni viisisataa euroa että vilahti. Eläinlääkäriasema oli yrittänyt siis saada homman hoidettua niin, että itse ei olisi tarvinnut maksaa kuin omavastuu. Mutta nyt siis juttu menee vielä johonkin käsittelyyn, eli jotain toivoa kai vielä on. Mutta toisaalta, pääasia, että Jekku on kunnossa.

Jekku nimittäin on erittäinkin reipas potilas. Lääkärissä hoitajakin kehui, että kyllä on iloinen ja reipas tyyppi. Se oli kuulemma herännyt nukutuksestakin tyyliin "Ping, mitäs tehtäis!" ja muutenkin ollut reipas ja iloinen itsensä. Sellainenhan se on, hassu. Ja ihana. Ja rakas. No niin. Siltä oli siis leikattu se patti ikenestä, joka lähetettiin patologille (Saksaan!) tutkittavaksi. Lisäksi yksi etuhampaista oli pitänyt poistaa. Hoitaja näytti Jekun hammaskarttaa ja kehui, että kaikki hampaat ovat kertakaikkisen hienossa kunnossa, paitsi alaetuhampaat. Niitä pitäisi kuulemma harjata, kun niissä on jotenkin syventyneet ientaskut. Jos hampaita ei hoida, ne voivat tippua tai ne joudutaan poistamaan. Eli harjaostoksille sitten seuraavaksi.

Jekku oli saanut lääkärissä kipulääkettä, jonka vaikutuksen pitäisi kestää vuorokauden verran. Mitään lääkkeitä emme kotiin saaneet, joten toivotaan, että mitään kipuja ei tule jatkossakaan. Pari tikkiä suussa on, mutta ne ovat itsesulavia. Nyt sitten viikon verran pitäisi syödä vain pehmeää ruokaa. Kotiin päästyämme laitoin heti ruokaa vettymään. Jekkuhan innostui, kun nostin kupin ja avasin ruoka-astian. Raukalla taisi olla ihan hippasen nälkä, kun viimeksi se oli syönyt eilen illalla kahdeksan maissa. Jekku jäi itsepintaisen odottavasti istumaan keittiöön ja tuijottelemaan tiskipöydälle ruoka-aikaa. Sen lopulta koittaessa ruokailu sujui sentään vähän hitaammin kuin tavallisesti. Ilmeisesti sellaista vettynyttä nappulaa ei niin vain imuroidakaan kupista.

Olemme ottaneet nyt rauhassa tämän illan, eikä mitään suurempaa hulabaloota ole tiedossa loppuviikoksikaan. Toivotaan nyt, että tuo toipuu hyvin ettei mitään takapakkeja tulisi.

Varaslähtö sairastuvalla

Varsinaisesti ajattelin päivitteleväni sairastuvan kertomuksia ehkä huomenna, mutta Jekku päättikin ottaa varaslähdön. En tiedä, mitä tapahtui, mutta lauantai-iltana Jekku alkoi ontua toista etutassuaan. Olimme sohvalla koko sakki. Jekku hyppäsi pois ja kävi lattialle makaamaan. Kun se nousi siitä ja lähti kohti sohvaa, se ontui. En keksi muuta kuin että se on siinä alas hypätessään jalkaansa jotenkin satuttanut. Missään vaiheessa se ei älähtänyt kivusta, ei hypätessään tai sen jälkeenkään. Siksi tuo äkillinen loukkaantuminen niin yllättikin.

Olin niin ajatellut, että olisimme eilen päässeet pitkästä aikaa schipperketreffeille, varsinkin, kun nyt olisi ollut pikkujouluisaa menoa ja glögiä ja pipareita. Mutta eipä tuollaisen kolmella jalalla koikkelehtivan kanssa sinne voinut lähteä.

Tänään tassu on tuntunut vaivaavan enää lähinnä ylös noustessa. Kun Jekku pääsee liikkeelle, se kyllä posottaa menemään ihan reippaasti. Eilen se vielä oli selkeästi kipeämpi, ja Jekku varoi tassuaan melkoisesti. Käytimmekin pojat erikseen kävelyillä, jotta Jalo pääsi pidemmälle ja että Jekku sai tyytyä vähän lyhyempään lenkkiin.

Katsotaan nyt, miten homma kehittyy. Huomenna siis on se hammasoperaatio. Tietysti samalla voisi kysyä, ehtisivätkö tutkia tassua. Toisaalta sille ei varmaan mitään voi kumminkaan tehdä... Ehkä saa olla ja odottelemme, josko se parantuisi itsekseen.

Romurallia

Olimme tänään pitkästä aikaa Miehen vanhempien luona, missä Jalo pääsi riehumaan taas täysin rinnoin Romun kanssa. Oli kyllä kivaa, kun meidän kaupunkilaispoikamme pääsivät kirmaamaan vapaana. Romullekin oli kivaa, kun sai seuraa, kun Topi-collie on ollut näyttelyreissulla viikon verran. Romu on siis ollut vähän yksinäinen.

Jekkuhan jää tuossa sakissa vähän syrjäytyneeksi, mutta tuli sillekin nyt vähän vapaata liikkumista sentään. Lähinnä Jekku viihtyi sisätiloissa ruokatarjoilun toivossa. Mitään ei kyllä sille herunut tällä kerralla. Tai no, pääsi se esipesemään tiskikoneeseen lastattavia lautasia kuitenkin.

Jalo ja Romu viettivät lähes koko ajan ulkona. En siis juuri tullut seuranneeksi, mitä ja miten ne telmivät. Tehokasta on ainakin ollut, voin todeta tässä Jaloa katsoessani. Se on niin väsyksissä, etten tiedä, miten sen saisi vielä iltaulkoilulle... Kohta koittaa onneksi joulu ja loma, jolloin Jalo ja Romu pääsevät useana päivänä viettämään aikaa keskenään. Sen ne ovat ansainneet.

Itku ja hampaiden kiristys

Enpä ole tainnutkaan ennen kirjoittaa Jekun hammas- tai pikemminkin ienongelmasta. Sillä on siis toisella puolella alaetuien turvonnut oudosti. On tuosta jo aikaa, kun se huomattiin. Keväällä erikoisnäyttelyssä tuomari tulkitsi sen toispuoleiseksi alapurennaksi. Kesällä näytin sitä lääkärille, joka totesi, että kyseessä saattaa olla ikenen liikakasvu. Hän totesi, että jos tilanne kehittyy, pitää kääntyä uudelleen lääkärin puoleen.

Nyt sitten ien on jatkanut kasvuaan. Ei se Jekun syömistä kyllä tunnu mitenkään haittaavan, mutta leikkimistä ja lelun retuutusta kyllä. Ja muutenkin ajatelimme, että kyllä Jekun pitää käydä näyttämässä hampaitaan lääkärille uudelleen.

Varasin ajan Vettorista ja sieltä hammasspesialistilta. Hän totesi, että liikakasvusta on kyse ja että se pitäisi leikata. Mikään hengen hätä ei ole, mutta parempi ennemmin kuin myöhemmin. Saimmekin ajan jo heti ensi tiistaiksi. Leikkauksessa siis ientä leikataan ja mahdollisesti se alaetuhammas poistetaan. Iennäyte lähetetään toki myös patologille tutkittavaksi. Yleensä nuo ovat tupanneet olla ihan hyvälaatuisia.

Vielä en osaa sen kummemmin jännittää tai murehtia. Katsotaan sitten tiistaina. Tiistaina, tai viimeistään joskus ensi viikolla, palaan sitten asiaan sen suhteen, miten itse operaatio sujui.

Vain pakki puuttuu

Hiljaiselomme jatkuu, pahoitteluni. Ehkäpä tässä hiljalleen joulun lähestyessä voisi aktivoitua. Ehkä.

Eilen vähän aktivoiduin saadessani ahaa-elämyksen katsellessani rally-tokon ensi vuoden kisakalenteria. Olen jo pitkin syksyä kuullut juttua, että kokeisiin on vaikea saada paikkoja, sillä tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Huomasin myös, ettei täällä lähistöllä juuri kisoja järjestetä. Tammikuussa olisi yksi, joten minäpä laitoin tiedustelua menemään. Kuten arvasin, niin kisa- kuin varapaikatkin olivat jo täynnä. Mutta koska rohkenin näin pitkälle, sain taas lisäinspiraatiota treenaamiseen.

Jätimme siis temput sikseen ja palasimme rally-tokon liikkeisiin. Eilen aloitin paikalla makuusta minun kiertäessäni koiran ympäri. Tämä sujuu Jalon kanssa (kotioloissa ja hihnatta, huom.) kuin nakutettu. Jekku ei malttaisi pysyä aloillaan. Sitten otimme murheenkryyniämme, peruutusta. En ymmärrä, miten tämä onkin osoittautunut niin vaikeaksi jutuksi! Jalo yrittää koko ajan painaa pers... häntää maahan. Se siis tarjoaa istumista oikeinkin sujuvasti. (Öhöm, ehkä on joskus päässyt käymään niin, että palkka onkin lennähtänyt vähän väärin...) Nyt sitten tungen makupalaa Jalon kuonon eteen ja liikun itse eteenpäin työntäen Jaloa taaksepäin. Se ihan sujuu, parin askeleen verran. Mutta kun tuntuu, että Jalo ei ihan oikeasti käsitä, mistä nyt on kyse. Onko tämä nyt edelleen sitä, että se ei hahmota takapäätään? Hei, help! Vinkkejä?

Tänään treenasimme niin, että vedin sänkyä irti seinästä, kävelin itse sinne väliin, pyysin Jaloa perääni ja sitten toiseen suuntaan pois. Ei, kun istumaan kävi hän. Aargh! En voi ottaa kovin montaa toistoa, kun tässä nyt tuntuu, että minulla itselläni alkaa mennä hermo, kun koirat eivät tajua. Vaikka ei se niiden vika tietenkään ole, jostain syystä emme nyt vain pääse samalle aaltopituudelle tämän liikkeen kanssa. Ehkä otan tätä nyt ihan pienillä toistoilla ja usein ja yritän sitten siihen oheen kehittää jotain, josta koirat tykkäävät.

Jaa niin, kisaamaan olisin lähtemässä juurikin Jalon kanssa. Jekku saa tehdä ihan muuten vaan noita liikkeitä. Katsotaan sitä kisaamista mahdollisesti sen kanssa sitten joskus myöhemmin. Siis rally-tokossa, agilityahan aion jatkaa heti tammikuussa!