Vuosi 2012

Nyt alkaisi olla se hetki, kun voi katsoa tätä vuotta taaksepäin ja tarkastella, mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä. Samalla voisi tehdä varovaisen silmäyksen kohti tulevaa.

Tämä vuosi on mennyt koiramaisissa merkeissä. Koiraharrastus on melkolailla vienyt mukanaan. Keväällä jatkoimme agilityn alkeisjatkokurssilla ja sen loputtua jäimme odottamaan pienryhmäpaikkaa, joka irtosi vasta elokuussa. Kesällä olimme kuitenkin muutaman kerran kesäkurssilla. Agilityn myötä olen myös saanut paljon uusia tuttavuuksia elämääni. Innostus on tällä hetkellä melkoinen, mutta aivan alkutaipaleella olemme yhä. Suurin ongelma on oma sähläämiseni. Sen kun saisin kuriin, alkaisi varmasti sujua paremmin. Toinen ongelma on ne pirun kontaktit. Niiden suhteen tarvitsemme vielä paljon treeniä.

Muutamissa epiksissäkin olemme startanneet. Pari kertaa tuloksena on ollut nollarata, yhdellä kerralla 25 virhepistettä. Epiksissä olisi tarkoitus käydä keväälläkin.

Keväällä kävimme kokeilemassa lampaiden paimennusta. Ei ollut Jekun juttu se, kuten silloin kerroinkin, mutta tulipa testattua sitäkin sorttia.

Syksyllä innostuin kokeilemaan Jekun kanssa doboa. Sekin on hauskaa! Jatkamme nyt tammikuussa dobon jatkokurssille. Tuleepa omistajankin tehtyä vähän lihaskuntoharjoituksia sitä myötä.

Entäpä sitten vuosi 2013?

Haavenani olisi se virallisissa kisoissa starttaaminen. Olkoonkin sitten vaikka vuoden viimeisissä kisoissa, mutta kuitenkin. Toisaalta mitään ei saavuta, ellei uskalla asettaa tavoitteita.

Näytelmien suhteen on vähän ristiriitaiset fiilikset: mennäkö vai ei? Yhteen näyttelyyn, tammikuun Turun näyttelyyn, olen Jekun ilmoittanut. Ehkäpä menemme vielä pariin tässä lähellä olevaan näyttelyyn ensi vuoden aikana. Jos kummempaa menestystä ei irtoa, sitten saa niiden osalta riittää.

Olen myös miettinyt, että olisi mielenkiintoista käyttää Jekku luonnetestissä. Jos sopiva osuu kohdalle, harkitsen vakavasti Jekun ilmoittamista sellaiseeen.

Toiveenamme on myös yksi nelijalkainen perheenjäsen lisää.

Yhden uudenvuodenlupauksenkin teen: ensi vuonna aion alkaa valokuvata enemmän, jotta saisi kuvamateriaalia tänne bloginkin puolelle.

Oikein onnellista ja menestyksekästä vuotta 2013 kaikille! Jekkuilua palaa asiaan taas ensi vuoden puolella.

Välipäivän aksailut

ATT:lla on varsinaisesti joulutauko treeneistä, mutta kouluttajamme Taina ystävällisesti lupasi vetää treenit tänäänkin. Meitä olikin paikalla kaikkiaan viisi koirakkoa, eli ihan hukkaan ei mennyt. Paitsi ehkä meidän osaltamme. Plaah.

Meillä on siis takana kolmen viikon treenitauko, ja se kyllä näkyi. Jekku oli aivan holtiton ja pitelemätön, minä ruosteessa ja kärsimätön. Jekku syöksyi ekalta esteeltä suoraan A:lle, vaikka olisi pitänyt mennä putkeen. En edes nähnyt, että noin voisi käydä. Se kai vaan bongasi juuri sopivasti sen A:n. Myönnän kyllä, että omalla huiskimisellani oli osuutta asiaan. Tai siis, omistajassahan se vika nimenomaan on, ei koirassa, edelleenkään.

Kun alkukiemuroista selvittiin, piti tehdä joko persjättö tai valssi hypyltä A:lle. Minä vähän jo siinä rinta rottingilla ajattelin, että varma nakki, A:lle Jekku lähtee aina. Ja pyh! Siitä se vilahti selkäni takaa seuraavalle hypylle. Tiedän, että omaa tuskastumista ei saisi näyttää, mutta kyllä se varmasti minusta näkyi. Kun nämä alkuradan kompastuskivet oli ohitettu, loppu meni jo sujuvammin.

Tällä kerralla treenattiin keppejä ns. "väärältä puolelta", siis niin, että itse olin keppien vasemmalla puolella. Yleensä kai olen ollut oikealla. Eivätpä meinanneet sujua nekään. Alku lähti hyvin, mutta jossain vaiheessa Jekku livahti pois väärästä kohdasta. Ohjurit olivat siis alussa ja lopussa, mutta lisäsimme yhden vielä keskellekin. Jekku kyllä hakee jo kovasti kepeille ja lähtee vauhdilla. Minun pitää vähän yrittää himmata, ettei menisi ihan hätiköidyksi.

Lopuksi teimme vielä lisää keppitreeniä ja lopetimme, kun tuli onnistunut suoritus molemmilta puolilta. Eli johonkin sentään eilisissä treeneissä voin olla tyytyväinen.

Kontaktit ovat yhä aivan hävettävän huonot. En tiedä, mitä tai miten niiden kanssa pitäisi tehdä. Odottelen nyt tammikuuta ja sitä, että saan oman avaimen hallille, jotta pääsemme tehotreenaamaan.

Olin vähän salaa jo miettinyt, josko ensi vuonna pääsisimme starttaamaan virallisissa kisoissa. Eilen tuli sellainen olo, että tuskinpa. Mutta yrittänytta ei edelleenkään laiteta, treeniä treeniä vaan lisää!

Pukille kyytiä...

...olkipukille nimittäin. Kävimme tänään äitini luona, ja voisin nyt todeta, että tänä vuonna joulupuu on rakennettu lähes kirjaimellisesti. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana meillä on muovikuusi, mutta se on kyllä hieno. Se piti koota osista ja asetella oksat haluamallaan tavalla. Jekku hyökyi tietysti joulupalloja mutta ei onnistunut niitä (vielä) saalistamaan. Sen sijaan se iski kiinni olkipukkiin väittömästi sen nähtyään. Vanha koiramme Karo aikanaan olkipukkia jo vähän raasi. Jekku lähestyi olkipukkia, otti sitä kiinni sarvesta ja veti. Irrotin Jekun, nostin pukkia ylös, jolloin Jekku tarttui sen jalkaan, laskin pukkia, jolloin Jekku nappasi kiinni sen parrasta. Tässä vaiheessa totesimme, että laitetaanpa pukki vaikka korkeamman pöydän päälle turvaan. Jekku kävi melkoisen kuumana. En tiedä, miten se tuosta olkisesta koristeesta saikin sellaiset kiksit. Mitähän olisi tapahtunut, jos se olisi saanut toteuttaa itseään ihan vapaasti olkikoristeen kanssa..?

Tämän postauksen myötä Jekkuilua hiljenee joulun viettoon. Viettäkäähän ihana ja rauhaisa joulu ja olkaa kilttejä toinen toisillenne!

Älä osta koiraa häkistä

Messukeskuksen näyttelyssä lanseerattiin Älä osta koiraa häkistä -kampanja, jolla pyritään lisäämään ihmisten tietoisuutta pentutehtailusta. Tavoite myös on, että koko pentutehtailu saataisiin loppumaan.

Mistä sitten puhutaan, kun puhutaan pentutehtailusta? Pentutehtailijat pyrkivät "kasvattamaan" koiranpentuja mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla. Pentutehtailu on häikäilemätöntä bisnestä, joka tuottaa kärsimystä ennen kaikkea eläimille, mutta myös pennun ostajalle. Pennut jätetään rokottamatta ja niiden emot (ja pennut) madottamatta. Ostaja saa siis pahimmillaan hyvin sairaan koiran kotiinsa.

Tässä kampanjan nettisivuilta poimittuna joitakin pentutehtailun tuntomerkkejä:

Halpoja koiria on myynnissä ilmaisissa ilmoituspaikoissa internetissä tai lehdissä.
Myyjä haluaa tehdä kaupat nopeasti.
Myyjä ei halua tehdä pennusta kirjallista kauppakirjaa.
Myynnissä on useita eri-ikäisiä ja -rotuisia koiria samanaikaisesti.
Ostajalle ei näytetä pennun asuinoloja tai sen emää.
Myyjää ei kiinnosta ostajan valmius koiran hankintaan.
Koira on apaattinen.
Pentuetta väitetään vahinkoastumisen seurauksena syntyneeksi.
Myyjä saattaa uhata pennun lopettamisella mikäli ostaja ei osta sitä heti.

Ethän siis sorru pimeään pentuun!

Kampanjasta lisää osoitteessa www.halpapentu.fi
Tykkää kampanjasta myös facebookissa ja levitä tietoa!

Kampanjasivulla on luettavissa tositarinoita. Itse jätin ne lukematta, sillä alkaisi vaan itkettää ja ahdistaa.

Jouluiset treffit

Tänään treffattiin taas Maariassa Luupäisellä porukalla. Viralliset treffithän olisivat olleet viime sunnuntaina, mutta Anita oli kanssani Helsingin näyttelyssä, joten treffejä päätettiin siirtää viikolla. Tällä kertaa tarkoitus oli kokoontua tosiaan ihan vaan Luupäiden kesken, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Keli oli jäätävä: pakkasta ei ollut paljoa, mutta jäätävä tuuli sai sään vaikuttamaan kylmemmältä kuin se oikeasti oli. Onneksi glögi lämmitti sisäisesti ja piparit ja konvehdit psyykkisesti. Luupäät saivat lisäksi Anitalta pienet joululahjat, joista Jekku sai kotona jo yhden syötäväkseen.

Oli mukavaa treffata! Mehän emme ole olleet treffeillä varmaankaan kesän jälkeen. En tiedä, johtuiko pitkästä treffitauosta vai mistä, mutta Jekku oli aikamoinen riitapukari. Sille tuli kiistaa niin Velmun, Vilin kuin Milonkin kanssa. Toisaalta se rauhoittui heti, kun sen kävi erottamassa tappelukaveristaan. Ei se jäänyt haastamaan riitaa, vaan jatkoi juoksentelua muiden kanssa, kunnes taas joku osui ärsyttävästi liian lähelle.

Koirat saivat juoksennella umpihangessa, mikä varmasti teki hyvää kaikkien lihaksille. Muutenkin oli tietysti kivaa, että koirat pääsivät juoksentelemaan keskenään. Olen kyllä iloinen, että tuli otettua Jekku juuri tuolta. Viime sunnuntaina juuri puhuimme Anitan kanssa, että koiran kaupanpäälle tuli kasvattaja. Olen siitä iloinen. On hienoa, että kasvatit omistajineen ovat tekemisissä kasvattajan kanssa tällaisten treffien merkeissä.

Treenitauko

Meille tulee nyt muutaman viikon treenitauko agilitysta, mikä toisaalta voi tehdä ihan hyvääkin noin motivaation ja innon kohottamisen kannalta. Viime viikko jäi väliin itsenäisyyspäivän vieton takia, tänään en päässyt paikalle omien kiireideni vuoksi ja ensi viikolla on sitten seuran yhteiset pikkujoulut juuri torstaina. Onneksi toinen kouluttajistamme lupasi pitää treenit 27.12. ja 3.1. Muuten tuolla olisi joulutaukoa 6.1. asti. Ja sitten tammikuussa saanenkin jo oman avaimen ja pääsen itsekseni vihdoin treenaamaan, jee!

Olen kuitenkin kotona tehnyt Jekun kanssa kaikkea pientä. Olen yrittänyt vahvistaa koske-käskyä ihan rauhallisissa kotioloissa. En tiedä, miksi tuntuu siltä, että tuo ei Jekkuun uppoa. Teen tuota kylpyhuoneen kynnyksellä, koska se on asunnossamme ainoa ns. luontainen koroke. Jekulla siis takatassut kylppärissä ja etutassut käytävällä. Teen sitä sellaisena sarjana, että pari kertaa käsky ja palkkaus ja sitten vapautus. Nyt on jotenkin niin superherkkuja makupaloja, että Jekku hinkuu vaan niiden perään, eikä tahdo keskittyä kunnolla. Menee jotenkin ihmeelliseksi säätämiseksi koko juttu. Ja tätä käskyä ja liikettä olemme kuitenkin hinkanneet ja hinkanneet suunnilleen vuoden, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. En vaan tajua. Tai sitten minä vaan teen jotain väärin.

Jotain Jekku on sentään oppinut, melko nopeastikin. Aloitimme tätä dobossa pallon päällä, mutta olen jatkanut sitä ihan tasamaalla. Kurrea siis. Eli käsky on "kurre", ja Jekun pitää nostaa istuvasta asennosta molemmat etutassut ylös ja pitää tasapaino. Tämä sujuu oikeinkin hyvin jo. On ilo keksiä uusia temppuja ja juttuja, ja vielä suurempi ilo, kun huomaa koiran oppineen jotain!

Voittaja 2012

Tulipa käytyä sunnuntaina kääntymässä Helsingissä näyttelyssä, ilman koiraa tosin. Lähdin Jekun kasvattajan kanssa kannustamaan näytelmässä esiintyviä Luupäitä. Hienosti menikin! Hanille ERI NUK1 ja Demille ERI AVK1 PN3 SA, VASERT, VARACA. Lauantaina tyttöjen tulokset menivät toisin päin. Velmulle sunnuntaina ERI VAK2 PU4 SA. Totesin, että eipä tarvitse itse tuonne vaivautua. Tai no, ei se näyttely itsessään ehkä niin kamala ollut, mutta se väenpaljous ja tungos kaikkinensa. Eniten ahdisti autossa, kun yritimme päästä pois parkkialueelta. Jonotimme väljemmille vesille noin 25 minuuttia. Huh. Jos joskus päätän koiran kanssa tuonne näyttelyyn mennä, taidan turvautua VR:n epäluotettavaan kyytiin.

Minulla on edelleen kaksijakoinen suhtautuminen näyttelyihin. Toisaalta ne tuntuvat mielipuolisen älyttömiltä, mutta jokin niissä kiehtoo. Jekun olen ilmoittanut tammikuun Turun näyttelyyn. Lisäksi tässä lähistöllä on ensi vuonna pari muutakin näyttelyä, joissa voisimme käydä. Sitten Jekun näytelmät saanevat olla siinä. Tai no, näin minä kuulemma sanoin jo vuosi sitten, muisti kasvattaja.

Tuntuu, kuin Jekku olisi tällä hetkellä jossakin talvihorroksessa. Se viihtyy sängyssä vällyjen välissä, tai sitten se laiskottelee muuten vaan. Tänään tuulessa ja tuiskussa sitä ei kiinnostanut ei sitten lainkaan toisen koiran seura ja leikkiyritykset.

Minua puolestani tylsyttää, kun blogi on niin kuvaton. Myös hovikuvaajamme taitaa viettää talvilomaa kuvaamisesta. Pitäisi ehkä itse ottaa kamera kauniiseen käteen. Tuo vaatimaton valon puute tosin hieman hankaloittaa kuvien ottamista vielä liian pitkältä tuntuvan tovin.

Kissa vieköön

Tänään täällä Turussa on ollut helppoa osallistua hyväntekeväisyyteen: Turun K-Citymarketeissa on nimittäin ollut käynnissä Kissa vieköön -keräys. Tempauksella siis kerätään ruokaa Turun eläinhoitolalle. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, en edes muista, kuinka mones keräys tämä jo on. Joka kerta olen osallistunut. Eläinhoitolan auttaminen on tehty helpoksi: tavallisten ostosten lomassa ihmiset voivat ostaa haluamansa eläinruokatuotteen ja antaa sen kassan jälkeen keräyspisteeseen. Kävimme shoppailemassa äitini kanssa ja molemmat ostimme sekä kissoille että koirille murkinaa. Voi, miten hyvä mieli siitä tulikaan! Mieltä lämmitti myös nähdä täydet keräyskärryt. Miten ihanaa, että ihmiset välittävät ja kantavat huolta eläimistä! Nostan myös hattua sille, joka tämän on joskus ideoinut. Vielä on parisen tuntia aikaa, osallistukaa tekin!

Joutilaisuus

Anteeksi radiohiljaisuus. Pimeys ja kylmyys lienevät vieneet vähän puhtia pois, eikä inpiraatio ole oikein säteillyt. Ajattelin nyt kuitenkin vähän kirjoitella jotakin, että täälläkin olisi edes jotain nähtävää. Yleisesti ottaen elämäämme ei tällä hetkellä kuulu mitään ihmeempiä. Agilitytreenit kerran viikossa ja sen lisäksi vain ihan tavallisia lenkkejä.

Viime viikolla treeneissä oli oikein hyvä tekemisen meininki. Ehdimme tehdä radan varmaan kolmesti alusta loppuun ja sitten pari pienempää pätkää, mitä piti hioa. Nyt kunnon luupäisyys nostaa päätään Jekussa: vaikka minä tällä kerralla kuulemma ohjasin ihan oikein koiraa putkeen, se livahti takaani puomille, koska, noh, puomi nyt vaan on niin kiva. Jotenkin löysin sellaisen määrätietoisemman vaihteen itsestäni, joten lopulta sain koiran menemään jotakuinkin sinne, minne halusin. Ohjaaja totesi taas, että Jekku on kyllä kiva, kun se menee, minne minä näytän. Siis se seuraa ilmeisen tarkasti vartaloni liikkeitä, jotka sitten kuitenkin osoittavat väärään suuntaan. No, hyvä kuitenkin näin päin.

Agilityn lisäksi ei siis kuulu mitään ihmeempiä. Kerran viikossa olemme lisäksi nyt käyneet yhdessä Sofi-ranskiksen kanssa ulkoilemassa. Käymme eräällä kentällä, jossa koirat pääsevät juoksemaan. Kauhukaksikon menoa on mahtavaa seurata. Jekku ei ole missään ikinä irrotellut kuten tuolla Sofin kanssa. Se juoksee häntä suorana Sofi perässään. Välillä kaksikko tumpsahtaa toisiaan päin, mutta se ei tahtia haittaa.

Agilityn ja kenttäilottelun lisäksi olemme aika paljon jouten. Tai no, minulla riittää töitä välillä kotiinkin asti, minkä lisäksi uusimmatn rotujärjestön lehden kokoaminen on vienyt aikaa. Jekku osaa kyllä hyvin myös ottaa ihan vaan rennosti. Se on nyt hoksannut, miten mukavaa onkaan makoilla sängyssä peiton päällä pää tyynyllä. Välillä se myös möyrii itsensä peiton alle ja jää sinne. Kylmä taitaa vähän vaivata sitäkin.

Pidä minusta!

Olen tämän reilun parin vuoden schipperkeleellisen elämän aikana havainnut, että schipperke ei ole mitenkään erityisen miellyttämisenhaluinen koira. Se sopii minulle kyllä hyvin. Ehkä yksi syy rotuvalintaan oli juuri luonteen haastavuus. Silti olen välillä hämmentynyt siitä, miten itsenäinen ja itsepäinen tuo pieni musta koira voikaan olla.

Nyt löytyi ensimmäinen poikkeus. Eilen rakkaat ystäväni, M ja O olivat täällä viettämässä iltaa, juomassa glögiä sekä viiniä, jonka saimme yhteislahjaksi valmistuttuamme humanististen tieteiden kandidaateiksi vuonna 2010. Erinäisten syiden ja seurauksien vuoksi ehdimme korkata pullon jo nyt. No, joka tapauksessa, ystäväni olivat meillä. M pitää koirista kovasti ja sanoikin, että koirakuume nosti taas päätään. O sen sijaan ei koirista juuri välitä. Häntä ei haittaa hengailla samassa tilassa koiran kanssa, mutta hän ei myöskään intoile koiran perään (toisin kuin minä tekisin vieraankin koiran kanssa). Ja mitä tekee Jekku? Jekkuhan vikitteli ihan koko illan O:ta. Kyltymättä. M yritti välillä saada Jekkua leikkiin kanssaan, jolloin Jekku saattoi hetken pehmolelua retuuttaa, mutta äkkiä se palasi taas O:n jalkoihin.

En ole ikinä nähnyt Jekkua sellaisena. Ikinä sillä ei ole ollut mitään miellyttämisentarvetta kenenkään suhteen, paitsi nyt. Se teki kaikki mahdolliset kikat saadakseen O:n huomion. Se jopa hyppäsi O:n syliin, tai tuolille O:n selän taakse. Miten voi olla mahdollista, että koira jotenkin aistii, jos joku ei ole niin kiinnostunut siitä? Eikö tuo ole melko kissamaista käytöstä? Toisaalta, jossain on todettu, että schipperke - tuo koiramaailman kissa. Taitaa pitää paikkansa.

Parempaa tuulta

Episten ja torstain treenien jälkeen mieli on taas ollut parempi. Treenitkin onnistuivat aika kivasti, joten tuli taas sellainen olo, että ehkä tämä vielä tästä. Jekku totteli oikein kivasti ohjausta ja meni enimmäkseen sinne, minne halusinkin sen menevän. Kouluttajakin kehaisi, että Jekku hakeutuu putkeen todella hyvin, jopa pimeästä kulmasta.

Alku tosin kangerteli taas. Koira piti jättää hypyn taakse ja ohjata putkeen putken takaa niin, että koira putken jälkeen luontevasti kääntyisi oikeaan suuntaan. Jekku kyllä vilahti putkeen, mutta jätti ekan hypyn hyppäämättä. Se vain vilkkaasti kiersi hypyn ja posotti suoraan putkeen. Parin kerran jälkeen kysyin hieman epätoivon partaalla, että mitä minä nyt teen väärin. Kouluttaja lohdutti, että en mitään, Jekku nyt vain jostain syystä ei hiffaa. Hypyn toiselle puolelle laitettiin ylimääräinen siiveke esteeksi ja minä kiersin esteen toiselta puolelta putken taakse. A vot!

Eniten jaksan edelleen iloita keppien edistymisestä! Nille Jekku ei vielä kyllä osaa kovin hyvin hakeutua, vaan sille pitää tarkasti näyttää, mistä lähdetään. Mutta kun se löytää alun, se jatkaa aika huolellisesti loppuun. Otimme keppejä muutamaan kertaan edestakaisin. Ohjureita oli enää ihan alussa ja ihan lopussa. Vauhti toki vielä on hidasta, mutta sitä varmaankin tulee lisää, kunhan varmuus tuosta kasvaa. Kun nyt vaan pääsisi vielä itsenäisesti treenaamaan!

Kaiken kaikkiaan jäi todella hyvä fiilis. Tätä lisää!

Kuvia kisoista

Tässäpä kuvamateriaalia eilisistä epiksistä.

Kaikki kuvat: Sari Sainio
Iso kiitos kuvaajalle!

Epikset 14.11.

Olen näköjään tullut pitäneeksi vähän hiljaiseloa kaiken nurinani jälkeen. No, onneksi nyt on kivemmat asiat jo mielessä.

Tänään oli ATT:lla taas epikset, ja vuorossa oli hyppyrata. Olin siis jo aiemmin päättänyt, että sinne siis. Kun sunnuntaina vilkaisin kalenterista, mitä ohjelmaa tälle viikolle on luvassa ja näin maininnan epiksistä, tuli heti sellainen pieni kääk!-tunne. Mutta menin, kun olin päättänyt niin. Hirvitti ihan hitsisti taas. Ja mietin, että jätänkö jonkin (teko)syyn varjolla väliin. Onneksi eilen käväisin taas Muodossa-liikkeessä, jonka pitäjä myös suunnitteli tulevansa epiksiin. Sain siitä sitten rohkeutta ja kannustusta oikeasti mennä itsekin. Kyllä nämä hyppärit kannattaa käydä, jotta saa kisakokemusta.

Luokkajärjestys oli maksi-medi-mini, eli starttasimme ihan lopuksi. Olin kuitenkin paikalla hyvissä ajoin. Paikalla oli paljon tuttuja, ja Jekkukin sai remuta vähän kavereiden kanssa. Mutta piru vie, kun hermostutti. Siis minua, Jekku ei ollut moksiskaan. Onneksi ehdin seurata rataa jo kahden aiemman luokan aikana ja vähän painaa sitä mieleeni. Silti tuntui taas siltä, etten muista mitään. Tai nyt muistin kyllä esteiden järjestyksen, mutta en välttämättä sitä, millaisia ohjauskuvioita olin ajatellut tehdä. Radalla oli pari vähän kimurantimpaa kohtaa, mutta mielestäni muuten melko jees. Tosin nuo kimurantit kohdat sitten olivatkin sellaisia, että monen matka kosahti niihin. Nollia ei siis paljoa tullut.

Kun meidän vuoromme koitti, käteni tutisivat siihen malliin, etten meinannut saada pantaa Jekulta pois. Se jäi nätisti ekan esteen taakse ja lähti, kun sai luvan. Ekana oli siis hyppy, pituus, hyppy, pussi, putki, sitten sellainen hyppy ja putki -hässäkkä, lopuksi hyppy, putki, hyppy, muuri ja hyppy (muistaakseni). Kivasti meni! Tai siis, näin kuulin ja tuloksista totesin, itsehän en radasta juuri muista. Pussin ja putken välillä tapahtui jotain pientä sählinkiä, mikä söi aikaa. Muuten meni kai kivasti. Mutta eräs muistutus itse itselleni: pidä hitto soikoon hiukset kiinni! Se vähän haittasi, kun kutrit tuprusivat silmille. No, oli miten oli, nolla tuli! Siitä pienestä sähellyksestä johtuen aikaa kului hukkaan, mutta miinukselle jäätiin. Kokonaistuloksissa olimme kuudensia! Jee! Ja niitä nollia mineille tuli siis kaikkiaan se kuusi. Ja olisiko koirakoita ollut liki 30, joten todella tyytyväinen olen Jekun suoritukseen, ja ehkä omaanikin. Parannettavaahan tietysti aina on, mutta ihan todella todella hyvä fiilis jäi kisasta! Jee!

Muutamat tutut kannustivat, että sitten vaan virallisiin kisoihin, mutta josko nyt kuitenkin odottaisimme vielä vähän. Kiitos luottamuksesta kuitenkin.

Purnausta

Olenpa minä nyt negatiivinen, ei tämä ole ollenkaan tapaistani. Mutta kun... Tuntuu, että emme kertakaikkiaan edisty. Olemme nyt hieman yli vuoden harrastaneet, mutta junnaamme vain paikallamme. Itselläni tökkii ohjaus ja ohjauskuviot, Jekulla kontaktit ja kepit. Kun treenaa kerran viikossa, ei paljoa pysty kontakteja harjoittelemaan. Ja koska olemme olleet ryhmässä vasta vähän aikaa, en saa hallille avainta, että pääsisin harjoittelemaan itsekseni.

Purnasin viimeviikkoisen jälkeen eräälle toiselle harrastajalle tätä tilannetta. Hän treenaa Keski-Suomessa ja kertoi, että heillä esim. alkeiskurssilla lähdetään liikkeelle juurikin kontakteista ja kepeistä. Koska kyllä koira oppii helposti hyppäämään esteitä ja menemään putkesta, ja ohjaaja kehittyy ohjauksessa ajan myötä. Mutta jos kontaktit eivät ole kunnossa, on vähän paha tehdä ratoja. No niinpä! Meille ei jäänyt alkeiskursseilta oikein mitään käteen kontaktien suhteen. Nyt sitten ollaan siinä tilanteessa, että homma ei vaan etene. Intoa olisi, mutta ei mahdollisuutta treenata. Pari ryhmäläistämme on onneksi luvannut, että pääsemme heidän mukanaan joskus hallille, jos vain aikataulut sopivat yksiin.

Olin eilen vähän turhautunut treenien aluksi, ja se varmaan heijastui tekemiseenkin, ainakin aluksi. Ekan hypyn jälkeen toinen hyppy piti tehdä takaa, siitä putkeen ja siitä sitten joko A:lle tai putkeen. Koska kontaktimme ovat mitä ovat, totesimme, että parempi tehdä putken kautta. Ensin hinkkasimme sitä takaakiertoa, kun Jekku posotti suoraan yli. Sain sen ekaan putkeen ja kuin ihmeen kaupalla A:n ohi putkeen. Sitten tökkäsi. Piti tehdä taas hyppy takaa ja ohjata putkeen, vaikka A olikin siinä ihan tyrkyllä. No, A:llehan Jekku meni, vaikka minä millä kevätjuhlaliikkeillä yritin saada sitä putkeen. Kun lopulta ohjasin sitä tarpeeksi ponnekkaasti putkeen, olin itse jo niin kaukana linjalta, etten ehtinyt Jekun mukana putken toiseen päähän. Tässä kohtaa tuli oikein kunnon turhautuminen, että hitto vie. Jekku ei tajunnut, kun huidoin ja hoin "putkeen, putkeen". Ja vaikka miten yritin olla huitomatta ja selkeästi ohjata sinne putken suuntaan, Jekku ei vaan saanut ideasta kiinni.

Kun lopulta saatiin pari onnistunutta suoritusta, siirryttiin eteenpäin. Jotain positiivista sentään: a)minä olen oppinut muistamaan ratoja! b)Jekku on edistynyt huimasti kepeillä. Menimme keppejä kyllä vielä ohjureilla, mutta Jekulla on selkeästi jo käryä, mitä siltä odotetaan. Pääsimme vähän nopeuttamaan vauhtiakin jo. Lisäksi eilen taisi tuulla otollisesta suunnasta, kun Jekku meni renkaankin oikeasta välistä. Sitten oli muuri, hyppy, suora putki ja vielä kerran kepit. Nämä sentään menivät ihan kunnialla.

Kai tämä tästä. Odotan kovasti oman avaimen saamista, jotta pääsisi omalla ajalla harjoittelemaan.

Harmitus

Äh, tänään ei ollut hyvät treenit. Pöh. Rata vaikutti kivalta, ei mitenkään älyttömän vaikealta, vaan sellaiselta, josta kuvittelin selviämme. Pari hankalaa paikkaa oli, mutta ei enempiä. Kaiken lisäksi huomasin, että vielä kentän laidallakin minä muistin koko radan! Yli 20 estettä! Edistystä.
,
Tällä kerralla minit olivat viimeisinä, joten jouduimme vähän odottelemaan. Odottelu ei sinänsä haittaa, sillä siihenkin on hyvä oppia ja tottua. Jekkukin tuntui pysyvän ihan kohtalaisesti vireessä. Vähän minua huoletti, pysyisikö se tarpeeksi lämpimänä.

Alkurata meni oikeinkin kivasti. Jekku jäi odottamaan esteen taakse ja lähti vasta käskystäni. Menimme siis seuraavasti: hyppy, putki, hyppy takaa, välistäveto ja uudelleen takaa, putki, rengas, hyppy, kepit, hyppy, A, hyppy takaa, putki, hyppy, hyppy, pussi, rengas, hyppy, keinu, hyppy takaa, välistäveto ja viimeinen hyppy. (Katsokaa, minä muistan sen vieläkin!) Meillä meni kepeille asti oikein kivasti. Ihan todella. Kepit meni vähän haparoiden, mutta meni kuitenkin. A meni hitaahkosti, mutta kontaktille Jekku ei meinannut jäädä, joten en itse päässyt asemiin ohjaamaan hypyltä putkea. Siihen se pakka sitten hajosi. Jännitin myös, miten Jekku tulee A:n jälkeisestä putkesta hypyille, eikä karkaa A:lle takaisin, se kun oli kovasti siinä tyrkyllä. Sain sen jotenkuten, mutta pakka oli jo hajonnut. Saimme tehtyä vielä kuitenkin pussin, renkaan, hypyn ja keinunkin. Keinun jälkeisiä kahta hyppyä en enää saanut ohjattua. Keinun otimme kertaalleen uudelleen, mutta muuten se oli siinä. Höh! Olisin todella kovasti halunnut yrittää vielä A:lta putkeen ja siitä eteenpäin, sekä keinun jälkeistä kuviota. Mutta aika loppui. Alkuryhmä pääsi treenaamaan ihan huolella, siksi jäi harmittamaan, että meidän kohdallamme treenit jäivät melko olemattomiksi. Nälkä jäi.

Jotenkin minulla oli vähän paineita. Jännitin, että muistanko radan vielä vauhdissakin. Kyllä minä muistin, mutta sitten pasmat menivät sekaisin, kun kontaktit takkusivat. Kouluttaja kuitenkin kehui, että alkupätkä tosiaan meni hyvin, ohjauksessa ei suurempaa valittamista. Välillä käskyt tulivat ajoissa, välillä eivät.

Mutta olihan tuossa positiivistakin. Tyytyväinen olen itsekin radan alkuun sekä siihen, että Jekku teki renkaan kaksi kertaa moitteettomasti. Tuntuu, että joka toinen kerta se sujuu, joka toinen kerta ei. Lisäksi olen iloinen siitä, että muistin radan! Se tuntuu nyt kyllä jo pieneltä voitolta. Lähtisiköhän se tästä? Oppisinkohan nyt muistamaan radat jatkossakin? Myös pussi meni kivasti, vaikka sitä emme ole taas aikoihin tehneet. Niin ja Jekku jäi esteen taakse ja lähti vasta käskystäni! Eikä se pelännyt keinua. Ja kepitkin menivät. No, ehkä tämä ei nyt niin huono kerta sitten loppujen lopuksi ollutkaan. Ensi kerralla sitten toivottavasti paremmin.

Kullannuppu

Tapasimme eilen iltalenkillä Jekun kanssa Kullannupun, tai oikeastaan hän ohitti meidät. Ihmeellistä kyllä, Jekku suhtautuu Kullannuppuun lähes täysin välinpitämättömästi. Itse sen sijaan vanhana hevostyttönä olen kovinkin ilahtunut ja kiinnostunut. Mainittu Kullannuppu nimittäin on suomenhevonen, josta olen täällä aiemminkin maininnut. Mutta aina se vaan jaksaa ilahduttaa.

Jekku ei tosiaan ole hevosesta moksiskaan, eikä hevonen Jekusta, tai kenestäkään muusta kulkijastakaan. Eilen Kullannupulla ratsastettiin mutta joskus sitä myös talutetaan. Kun he tulevat joen puupolulla vastaan, tervehdimme omistajan kanssa toisiamme, ihan kuin ketkä tahansa koiranulkoiluttajat toisiaan. Nyt vaan toisella on vähän isompi kaveri narun päässä.

Tiedän, että ei välttämättä ole yksiselitteistä ratsastaa hevosta kaupungin keskustassa. Tai ilmeisestikin hevosella pitäisi olla kunnolliset kengät, etteivät sen kaviot kärsi. Mutta silti kavioidenkopse (joka on muuten jotenkin yksi sykähdyttävimmistä äänistä niin elokuvissa kuin livenä) ja vieno leuhahdus hevosentuoksua ovat jotain ihmeellistä eksotiikkaa urbaanissa illassa.

Omatoimitreeniä

Eilen meillä oli omatoimitreenit, sillä toinen kouluttuja oli itse jossakin koulutuksessa ja toinen sairaana. No, eipä tuo mitään, me sitten treenasimme itseksemme. Saimme itse vaikuttaa rataan: joko teemme samaa rataa kuin edellinen ryhmä, tai voisimme tehdä esim. samaa Evan rataa, jota teimme lauantaina. Evan rata oli kyllä hauska, mutta päädyimme valmiiseen rataan, jotta pääsimme heti tositoimiin.

Rata oli aika simppeli, eikä mitään ihmeempiä pyörityksiä ollut. Teimme suunnilleen näin: hyppy, hyppy, mutkaputki, rengas, hyppy, A-este. Tuon jälkeen oli vähän varioimisen varaa. Joko saattoi lähteä hypyn kautta kepeille tai palata A:lle ja siitä hypyn kautta suoraan putkeen ja kahden hypyn kautta loppuun. Itse valitsin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon.

Toisaalta omatoiminen treeni oli vaihteeksi ihan kivaakin, mutta itselläni se jää vähän ponnettomaksi. Ekalla kerralla tein radan pari kertaa läpi ja se oli siinä. En itse osaa puuttua mahdollisiin virheisiin, enkä keksi, mitä kohtaa jäisi hiomaan.

Kepit olivat aluksi ilman pleksejä, mutta uhkarohkeasti kokeilin niitä silti. Jekku meni yllättävän pienellä käsiohjauksella! Jee. Myös A:lla se osasi nyt ottaa paremmin kontaktin kuin ennen. Lopuksi keppeihin laitettiin pleksit, ja niiden kanssa menee jo melko sujuvasti. Vauhtia ei ole vielä paljoa, mutta ei sen niin väliä. Pääasia, että menee oikein ja että Jekku saisi ideasta kiinni.

Ihan loppuun teimme putkirallailua. Eli melko kovalla vauhdilla putkesta putkeen uudelleen ja uudelleen. Kosti-snautserin omistaja osaa katsoa ja kommentoida onneksi aika hyvin. Hän huomautti, että Jekku tekee kahden suoran putken välissä melko laajan kaarteen, joten minun pitäisi ilmaista suuntaa Jekulle sen vielä ollessa putkessa. Viimeisellä kerralla huutelinkin sen nimeä, joten se kääntyi vähän paremmin. En tiedä, olinko aiemmin kunnolla tajunnutkaan, että putken jälkeen koira kääntyy siihen suuntaan, mistä omistaja sen on putkeen lähettänyt. Eli kun radalla oli rinnakkain kaksi suoraa putkea, ja lähetin Jekun oikeanpuoleiseen putkeen sen vasemmalta puolelta, Jekku putken jälkeen tiesi kääntyä vasemmalle siihen toiseen putkeen. Kun lähetin sen putken oikealta puolelta, se kääntyi puolestaan toiseen suuntaan. Kappas. (Ja 10 pistettä sille, joka tajusi tästä selityksestä jotain...)

Sellainen yllättävä vaikeus nyt oli, että Jekku ei meinannut aluksi jäädä esteen taakse odottamaan lupaa lähteä, vaan lähti ihan itsekseen tulemaan. En tiedä, johtuiko hallissa olevasta yllättävänkin kovasta metelistä, eli häiritsikö se jotenkin keskittymistä, vai olisiko johtunut siitä, että Evan kanssa tehtiin niin, että hän piti Jekkua paikoillaan ennen lähtöä. Jos Jekulle siitä jäi jotenkin epäselvä olo lähdön suhteen. Tein sitten pari kertaa niin, että jätin sen esteen taakse, kävelin edestakaisin ja palasin palkkaamaan. Tämän jälkeen sille jotenkin muistui mieleen, mitä "odota"-käsky oikein tarkoittikaan.

Oli kyllä oikein hauskat ja vauhdikkaatkin treenit! Paljon saimme aikaiseksi, mutta kyllä minä silti pidän siitä, että joku on oikeasti ohjaamassa ja kouluttamassa. Paremmin silloin ehkä kehittyy kuitenkin.

October show 2012

Syyslomastani tuli melkoisen koiraharrastuspainotteinen: torstaina olin agilityepiksissä töissä, lauantaina agilityssa ja tänään näyttelyssä. No, kivaa on ollut! Tänään siis loman huipennuksena koiranäyttely Turun messukeskuksessa.

Minua vähän jännitti taas aamusta. Että miten Jekku käyttäytyy ja miten se suhtautuu, kun ensimmäistä kertaa on vastassa miestuomari. Siis lähinnä sitä mietin, että suhtautuuko se naisiin ja miehiin eri tavalla.

Hyvin Jekku suhtautui, eikä oikeastaan ollut moksiskaan. Se oli ehkä jopa paremmin kuin ennen! Tällä kerralla tuomari ei seisottanut koiraa pöydällä kovinkaan kauaa, vaan enemmänkin tarkasteli koiran liikkeitä ja seisotti koiraa lattialla. Hän huomautti, että kävellessä Jekku katsoo tiiviisti minuun, jolloin hän ei voi nähdä koiran etuosan liikkeitä kunnolla. Minun ei pitäisi jutella sille, vaan vaan posottaa eteenpäin. Hän kehotti myös näyttämään oikeaa kättäni, että siellä ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Olipa muuten vaikeaa kävellä niin, etten katsonut, miten Jekku tulee! Olen kyllä todella tyytyväinen Jekun esiintymiseen! Varsinkin siinä lattialla se seisoi hienosti, eikä minun tarvinnut korjata sitä kuin pari kertaa.

Jekku sai punaisen nauhan ja sijoittui avoimen luokan urosten kakkoseksi, eli näyttelykielellä tuloksena AVO ERI AVK2. SA:ta ei tällä kerralla herunut. Tiedän ja myönnän toki, että ERI on (varsinkin KV-näyttelyssä) erinomainen, mutta silti jäi vähän kaihertamaan. Jekku on päässyt jo niin lähelle, mutta silti jää uupumaan sertistä. Päätin, että menemme vielä ainakin tammikuun Turun näyttelyyn ja sitten harkitsen jatkoa. Jotenkin nälkä tuntuu kasvavan syödessä.

Tässä vielä arvostelu, på svenska.

"2½ årig hane med bra proportioner. Maskulint huvud som kunde ha aningen mera bredd i skallen (?) o. ngt kortase nösparti. Fina ögön & örön. Lagom hals. Välkroppad. Bra benstomme. Rör sig fint från sidan men slänger en del med frambenen. Bra pälsstruktur. Trevligt temperament."

Etenkin viimeinen virke on mielestäni ihastuttava. Pari kohtaa tuolla on hieman epäselviä, mutta noin kokonaisuutena todella hyvä arvostelu. Tuomarina oli siis ruotsalainen Johan Andersson.

Muutenkin Luupäillä meni hyvin. Tässäpä muiden tulokset:
Diktaattori ”Velmu” VAL, ERI, VAK3, PU4
Hirmumyrsky ”Hani” JUN, ERI, JUK1, SA, PN3, SERT
Bilekärpänen ” Pimu” AVO, ERI, AVK1
Demoni ”Demi” AVO, ERI, AVK2
Fantastinen Keiju ”Vilma” AVO, EH, AVK3

Hyvä Luupäät, ja onnea Hanille ekasta sertistä!

Olimme kehän reunalla jo hyvissä ajoin, joten jouduimme tovin myös odottelemaan. On hyvä huomata, että Jekku ei arastele näyttelypaikan hälinää. Siinä kun odottelimme muiden schipperkejen kanssa kehään pääsyä, meitä lähestyi eräs mies, jolla oli rinnassaan tuomari-kyltti. Hän katsoi minua ja tuli englanniksi kysymään, saisiko ottaa Jekusta kuvan. Itse seisoin juuri huulirasvatuubi kourassani, mutta suostuin toki kuvaan. Heivasin huulirasvan syrjään ja siitä lennosta asettelin Jekkua kuvaan. Muut sanoivat, että Jekku seisoi oikein nätisti. Enää mietityttää se, kuka tuo mies oli, ja miksi hän kuvan halusi.

Eva Lacnakovan koulutuksessa

Tänään osallistuimme Jekun kanssa tsekkiläisen Eva Lacnakovan kurssille. Voi vitsit, miten mahtavaa! Kurssiaikamme oli klo 17-19, joten oli varsinaista lauantai-illan huumaa. Olen ihan fiiliksissä edelleen, vaikka en mitään yhtä ja erityistä ahaa-elämystä saanutkaan.

Teimme rataa kolmessa eri pätkässä. Hyvä ratkaisu sikälikin, että koirat saivat aina välillä hetken aikaa hengähtää. Siinä ehti käydä välillä verryttelemässä koiraa ja tulla sitten vielä seuraamaan muiden suorituksia.

Minä sain välillä Evan hyppimään tasajalkaa... Ei vissiin menneet ohjaukset ihan täysin putkeen aina. Kovasti tuli kyllä kehujakin vastapainoksi.

En tiedä, mikä palikka nyt loksahti paikalleen, mutta ikinä ennen ei ole tuntunut yhtä hyvältä. Evan mukaan myös näytti hyvältä. Radoilla oli muutamia vaikeita kohtia, joista olin varma, että Jekku ei tottele, vaan posottelee ohi. Ihmeekseni se kuitenkin suoriutui vaikeistakin kohdista ihan kohtalaisella kunnialla.

Eva hyppeli tasajalkaa siis siksi, että minä tein aluksi helppoihinkin kohtiin aivan liian monimutkaisia kuvioita. Näköjään minulle pitää melkein kädestä pitäen näyttää, miten ja mitä pitäisi tehdä, sitten kykenen siihen. Tiedän, että pitäisi oppia tekemään ratkaisut ihan itse, mutta tässä vaiheessa siinä on liian monta liikkuvaa tekijää. Jos saisin jotain ihan perusvarmuutta ohjaukseen, ehkä saisin siitä hiljalleen tehtyä omiakin ratkaisuja ohjauksen suhteen.

Lopuksi olisi saanut vielä kokeilla ihan koko radan tekemistä. Minä tein siinä vaiheessa ratkaisun, että lopetamme Jekun kanssa siihen. Ajattelin ensinnäkin, että Jekku vaikutti jo vähän väsyneeltä ja toisekseen parempi lopettaa, kun on vielä voitolla.

Tahdonvoimaa

Olimme eilen taas hierojalla Jekun kanssa. On sen kroppa kyllä kummallinen. Ensin se on ollut jumissa ties miten pitkään erilaisten vahinkojen seurauksena. Sitten se alkoi vetreytyä, aloitimme dobon, ja nyt se on sitten jumissa siksi, että lihakset ovat yllättäen kehittyneet yllättävästi. Hieroja totesi, että Jekun reisilihakset ovat hetkessä kehittyneet aivan valtaviksi. Huh. Katsotaan, mitä sunnuntaina näyttelyssä tuomari tuumaa asiasta. Äsken myös yllätin itseni miettimästä, että mitenköhän lauantain agility vaikuttaa Jekun liikkeisiin siellä näyttelyssä. Voi ei, ei minusta pitänyt tulla tällaista, joka miettii näyttelyissä esiintymistä näin tarkkaan! Ei se ole niin vakavaa, ei oikeastikaan ole!

Jekku on välillä vähän jääräpäinen (hehheh, kukaan ei varmaan olisi arvannutkaan). Hierojan se antaa kyllä käsitellä, mutta välillä tulee hetkiä, että se ponkaisee, tai yrittää ponkaista ylös. Sitten se rimpuilee ja räpiköi niin, että meillä on hierojan kanssa lähes täysi työ saada tuo 6,5 kiloa painava koira aloilleen. Eilen sitten ihmettelin, että mitenkä isojen koirien kanssa? Miten ne saa asettumaan? Nina siinä sitten vienosti tuumi, että eipä tällaisia vaikeuksia yleensä tai useinkaan ole. Että Jekku on kyllä harvinaisen kovatahtoinen ja itsepäinen, kun haraa vastaan. Sillä lailla. Nina myös kysyi, olemmeko käyneet luonnetestissä. No emme ole, mutta olen kyllä miettinyt, että voisi joskus mennä katsomaan, mitä siellä Jekusta sanotaan.

Dobo

Kaikkeahan pitää kokeilla, eikö niin? Viime postauksessa jo mainitsinkin, että kokeilimme hierojan pakeilla käydessämme, mitä Jekku tuumaisi jumppapallosta. Ja sehän tykkäsi. Siispä ilmoittauduin doboon, jossa olimme tänään ensimmäistä kertaa. Hauskaa oli!

Olipa kiva pitkästä aikaa itsekin päästä tekemään lihaskuntoliikkeitä! En ihan rehellisesti sanottuna tiedä, milloin olisin viimeksi jotain tehnyt, siis ihan kunnolla ja oikeasti. Olisikohan noin vuonna 2010? Eli lienee aika tämänkin keski-ikää vääjäämättä lähestyvän tädin alkaa tehdä jotain!

Ensimmäinen liike oli Jekulle yksi vaikeimmista: se ei päässytkään heti pallolle, vaan sen piti kiertää palloa minun istuessani siinä päällä. Tämän jälkeen teimme sitten tunnin verran erilaisia harjoitteita. Välillä koira tasapainoili pallolla, välillä koirat lepäsivät ja omistajat jumppasivat. Myös se oli Jekusta aivan sietämätöntä, kun sidoin sen kiinni ja sen piti vain vierestä seurata, miten minä keekoilen sen pallon kanssa. Miten epäreilua, että hän päässyt koko ajan osallistumaan!

Jaksamisen(i) äärirajoille ei menty, mutta on kyllä sellainen olo, että jotain on tullut tehtyä. Teimme kuitenkin monipuolisesti eri lihasryhmiä: jalkoja, käsiä, vatsaa ja selkää. Huomenna, viimeistään ylihuomenna on selvillä, miten koville tämä ottikaan.

Jekku on aivan sippi, kerrankin! Itse olen tyytyväinen ja innostunut. Aion ehdottomasti jatkaa vielä jatkokurssille, sitten keväämmällä.

Hierojalla

Kirjoittelin kesällä, että kävimme Jekun kanssa koirahierojalla. Asiakkuussuhteemme on jatkunut tuon ensikäynnin jälkeenkin. Ensin tiheämmin, lopulta harvemmin. Ei sillä, minusta on mukava käydä juttelemassa mukavia, mutta Jekku ja kukkaro eivät ehkä täysin kiitä tästä toiminnasta.

Jekku oli siis yllättävän pahasti jumissa. Pahimpien jumien selvittämiseen meni aikaa, ja aluksi teimme ryhmäpaikan saatuamme aksaa ihan miniminirimoilla ja ilman kontakteja, lähinnä ilman A:ta ja keinua. Kuten sittemmin olen kirjoittanut, olemme päässeet tekemään myös A:ta ja keinua, joten Jekun vointi on parantunut. Saimme myös kotiohjeet venyttelyille, jotka toivottavasti ovat auttaneet.

Tänään olimme sitten taas hierojalla, ehkä noin kuukauden tai reilunkin tauon jälkeen. Ei Jekun tila ainakaan pahentunut ole, mutta joistakin paikoista, kuten rintakehästä, se on yhä jumissa ja sitä myöten kipeä. Hienosti ja kiltisti se malttaa olla paikoillaan, vaikka sitä selkeästi sattuukin. Hieroja oli sitä mieltä, että se taannoinen ison koiran runttaus aiheuttaisi edelleenkin kipuja Jekulle.

Käsin Jekku antaa koskea ihan hyvin, mutta lopuksi kokeiltiin...ööö... ultraäänilaitetta (?), joka selvästi tuntui pahalta, jolloin Jekku yrittikin pitkästä aikaa kiivetä kaulaani. Hieronta lopetettiin siihen. Sen sijaan kokeilimme jotain uutta!

Nina-hieroja haki lattialle sellaissen kumisen, litteän ja pyöreän jutun, jonka päälle Jekun piti laittaa ensin etutassut, sitten takatassut ja vähän niin kuin tasapainoilla. Pointti oli se, että alusta on epätasainen ja hieman upottava, joten koiran pitää tehdä töitä syvillä lihaksillaan. Jekku ei tuntunut saavan tästä irti muuta kuin makupaloja.

Mutta sitten päästiin asiaan ja kehiin otettiin jumppapallo! Olen kuullut puhuttavan Dobosta, joka on siis jumppamuoto, jossa koiraa kuntoutetaan ja treenataan jumppapallolla. Olen myös miettinyt tuollaiselle kurssille menemistä, mutta empinyt, kun olen epäröinyt Jekun suhtautumista. Se niistä huolista! Jekku oli aivan innoissaan! Muitta mutkitta se hyppäsi pallon päälle, eikä tuntunut pelkäävän ensinkään. Siinä se tasapainoili, totteli hierojan käskyjä ja tavoitteli makupaloja. En tiedä, onko Jekku oikeastaan edes agilityssa ollut noin kiinnostunut tekemisestä, vai oliko nyt vaan parempia makupaloja. Yhtäkaikki, innolla se teki. Nyt tosin selkäesti huomasi, milloin alkoi väsyttää. Lopulta Jekku jäi lattialle ja vain tiiviisti tuijotti, josko katseella olisi irronnut herkkuja.

Totesimme, että doboilu taitaisi olla Jekulle sopiva laji. Maanantaina alkaneella alkeiskurssilla sattui olemaan vapaana yksi peruutuspaikka, jonka oitis varasin. Ensi maanantaina pääsemme siis harjoittelemaan Jekun kanssa palloilua!

Kupittaalla puistossa

Tänne on avattu jokin tovi sitten uusi koirapuisto, vieläpä tähän melko lähelle meitä. Tai no, lähelle ja lähelle. En osaa arvioida, mikä koirapuistosta on meitä lähinnä: Kupittaa, YO-kylä vaiko Kakolanmäki. Kupittaa näistä on ehkä sellaisella suunnalla, että siellä tulee muutenkin liikuttua. Vaan enpäs ollut koirapuistossa käynyt. Tiedostin, että sellainen on avattu mutta en saanut aikaiseksi lähteä käymään. Eräs satunnainen koiranulkoiluttaja myös puistoa kehui, mutta silti jäin vaan miettimään, että mañana.

Onneksi eräs luupäistä oli aktiivinen ja postasi facebookiin kuvia kyseisestä puistosta. Siitä se ajatus sitten lähti. Että pitäisikö järjestää pienimuotoiset Luupäätreffit sinne. Ja mehän järjestimme. Meitä oli lopulta Demi&Hani, Nemo ja Jekku. Kivaa tuntui tyypeillä olevan. Nemo on Jekkua pari vuotta vanhempi uros, mutta ihan hyvin pojat juttuun tulivat.

Jekku juoksi vuoroin Demin, vuoroin Hanin perässä. Nemo alkoi kaivaa kuoppaa maahan, jota sitten Demi ja Hani vuoroin jatkoivat. Kun muut kolme olivat saaneet oman tinkinsä täyteen, jatkoi Jekku vielä hetken urakkaa. Viimeaikaisten sateiden seurauksena puistoon oli muodostunut isohko lätäkkö, tai melkein lammikko, jossa piti vähän jalkoja uittaa. Kukaan Luupäistä ei kuitenkaan sen enempiä intohimoja lutakkoa kohtaan osoittanut.

Oli kyllä kivat pienet treffit, täytyy treffata taas! Puisto sijaitsi ihan mukavalla paikalla. Plussaa oli myös se, että aitaukseen mentäessä oli ensin ns. "tuulikaappi". Eli aitaukseen mentiin kahden portin läpi. Porttien välissä koiran saattoi päästää irti, joten se pääsi vapaana sisälle puistoon. Tämä varmasti säästää monilta kiistoilta, joita syntyy, kun hihnassa oleva koira tulee aitaukseen. Pieni miinus puiston askeettisuudesta: siellä ei ollut oikein mitään. Alustakin oli puuhaketta ja isoja kivimöhkäleitä. Kivet olivat sitä luokkaa, etteivät varmasti tunnu kivoilta, jos koirat intoutuvat painiin niiden päällä. Täytyy silti olla tyytyväinen, että niinkin lähelle keskustaa on vihdoin saatu koirapuisto!

Kuvassa etualalla Hani, jota seuraa Jekku. Viimeisenä jonossa Demi.

Kuva: Kati Horne-Kosonen

Turun eläinhoitolan avoimet ovet

Suuntasimme eilen Äitin kanssa kirjamessuilta Turun eläinhoitolaan, jossa oli avoimien ovien päivä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun kävin tuolla uudessa hoitolassa. Vanhassa paikassa Impivaarassa olen käynyt useammankin kerran. Oi, miten hieno tuo uusi hoitola on! Nykyaikaiset ja siistit tilat, minkä lisäksi tilaa on paljon. Tulimme Äidin kanssa molemmat hyvälle mielelle: kyllä hoitola on uudet tilansa ansainnut! Itseäni jäi harmittamaan, kun en ehtinyt käydä kaupassa hakemassa lahjoitusruokaa, mutta kilautimme sentään muutamat kolikot keräyslippaaseen. Avointen ovien päivä oli saanut ihmisiä kyllä sankoin joukoin liikkeelle, ja lahjoituksiakin näkyi tulleen runsaasti, vaikka itse en korteani kekoon kantanutkaan.

Tiesittekö muuten, että Turun eläinsuojeluyhdistys on perustettu jo vuonna 1871? Täällä on siis pitkät perinteet eläintensuojelussa. Se on hienoa se! Eläintensuojelu on minusta tärkeää, eikä siitä voi puhua liikaa. Tosin itse en ole aihetta täällä blogin puolella koskaan sivunnut. En myöskään ole mikään "kettutyttö", mutta jo ihan jokapäiväisessä elämässä voi vaikuttaa huolehtimalla omasta lemmikistään hyvin. En pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka kohtelevat eläimiä kaltoin, en vain pysty. Itselleni on opetettu jo pienenä, että eläimiä (kuten myös luontoa) tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin.

Ostin eläinhoitolasta seinäkalenterin ensi vuodeksi (niitä voi muuten tilata täältä: http://www.huuto.net/kohteet/turun-elainsuojeluyhdistys-kuvakalenteri-2013/238907947) ja sain kaupanpäälle Markku Lappalaisen kirjoittaman kirjan Eläinten asialla (2002). Se kertoo turkulaisen eläinsuojelutyön historiasta aina sen alkuajoista nykypäivään asti. Aloin lukea kirjaa illalla, mutta kovin pitkälle en päässsyt: kuvat ja tarinat alkoivat ahdistaa sen verran pahasti. Kirja alkaa otteella eläinsuojelulaista. Tuohon otteeseen on hyvä lopettaa tämä postaus.

"Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty. Lisäksi eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet.
Eläimen liiallinen rasittaminen ja kohtuuttoman ankara kurissa pitäminen ja kouluttaminen sekä liian kovakourainen käsittely on kielletty. Eläimen sitominen tarpeetonta kärsimystä tuottavalla tavalla on kielletty. Eläimen on annettava levätä kunnolla ja lisäksi sen on saatava liikkua."
Eläinsuojelulaki 3§ 6§

Maailman eläintenpäivä

Sen lisäksi, että tänään 4.10. on minun syntymäpäiväni, on myös Maailman eläintenpäivä. Jotenkin se passaa minusta hyvin. Mikä olisikaan minulle parempi syntymäpäivä, kuin juuri eläintenpäivä. Itselleni oli uusi tieto, että eläintenpäivää on alettu viettää Italiassa jo vuonna 1931! Se ei olekaan siis mikään uusi keksintö! Päivää vietetään lokakuun neljäntenä, sillä se on Franciscus Assisilaisen eli eläinten suojelupyhimyksen syntymäpäivä. Suomeen tämä päivä on rantautunut vuonna 1990. Eli vain ihan vähän minun syntymäpäiväni jälkeen ;)

Eläintenpäivää vietetään tänä vuonna teemalla "Joka päivä on eläintenpäivä". Sillä halutaan muistuttaa, että jokaisena päivänä meidän tulisi huolehtia eläinystävistämme, eikä vain yhtenä päivänä. Silti tämäkin teemapäivä on minusta varsin paikallaan.

Pidetäänhän siis huolta eläimistämme, ihan joka päivä!

Tämän tekstin tiedot tästä lähteestä:
http://elaintenpaiva.fi/historia.php

Sydämentykytyksiä

Lauantaina koin aamulla melkoisia sydämentykytyksiä. Noustessani sängystä huomasin Jekun pedillä jotain pinkkiä ja uudelleen muotoiltua. Aavistin jo pahaa, mutta pakottauduin sydän läpättäen lähemmäs. Tuo pinkki ja uuden muodon saanut objekti oli purentakiskoni kotelo. Seuraava ajatukseni oli, että missä purentakisko on, ja millaisen uuden muotoilun se mahdollisesti on saanut. Kädet täristen kurkistin oletettavimpaan paikkaan, eli sängyn alle. Siellähän se kisko oli. Mutta sille ei ollut käynyt kuinkaan! Mikä onni ja helpotus! Olisi tullut melko kallis paukku. Mies arveli, että kisko on sen verran kovaa materiaalia, ettei Jekku ollut pystynyt tekemään sille mitään. Niin tai näin, pääasia, että itse kisko oli vahingoittumaton. Vähän kyllä harmittaa kotelon tuhoutuminen, se oli niin nätin pinkkikin.

Mieleeni tuli taas, että kyllä on Jekku niin äitinsä poika. Iitahan on myös muistaakseni tuhonnut jonkun purentakiskon.

Jekku oli myös lääkinnyt itse itseään syömällä parit tabletit Canikuria. On se kumma: kun Canikuria yritettiin tarjota tosi tarpeeseen, ei se kelvannut mitenkään. Nyt, kun Jekku saalisti sen itse, se oli maistunut.

Niin, sekä purentakisko koteloineen että Canikurit olivat keittiön pöydällä, josta Jekku on ne sitten yön pimeinä tunteina itselleen keplotellut. Kaikki tavarat pyrimme sijoittelemaan niin, ettei Jekku niihin yllä, eikä se edes kaikesta ole kiinnostunut. Välillä jotkin jutut sitten jäävät liian tyrkylle näköjään. Edelleen kaipaisin vinkkejä siihen, ettei Jekku varastelisi pöydiltä tavaraa. Ennen pitkää tämä tulee vielä kalliiksi.

Onnistumisen iloa

Voi, kylläpä torstain treeneistä jäi hyvä fiilis! Oma kouluttajamme oli pois, joten yhdistimme voimamme toisen ryhmän kanssa ja treenasimme toisen kouluttajan kanssa. Tämä kouluttaja tosin oli meille tuttu jo ihan ensimmäisistä agilitytreeneistämme Kääpiökoirayhdistyksessä.

Rata oli melko simppeli; se oli aika suoraviivainen, eikä mitään erityisiä ohjauskuvioita tarvinnut miettiä. Eräältä hypyltä piti tehdä takaaleikkaus A-esteelle, mutta Jekku kun on niin A-esteorientoitunut, ei siinäkään ollut mitään hankalaa meidän kohdallamme.

No okei, rata alkoi takaakierrolla, jossa ensimmäisellä yrittämällä ohjasin huonosti, ja Jekku ryntäsi selkäni takaa keinulle. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, kun keinu oli jo kallistumassa, Jekku pelästyi ja hyppäsi pois. Otimme keinun pari kertaa sitten niin, että pidimme kouluttajan kanssa keinusta kiinni ja laskimme hitaasti ja varovasti alas samalla kehuen ja palkiten Jekkua. Toivotaan, että mitään kammoa ei jäänyt.

Kun tuosta alun keinukatastrofista selvittiin, loppu olikin sitten jo pelkkää iloittelua. Ja kuulkaas, minä oikein juoksin! Tästä treenistä jäi oikeasti niin hyvä olo, että olisin suonut, että juuri tämä treeni olisi videoitu. Näkisi kerrankin, miten vauhdissa löytyy (tai siltä minusta tuntuu, videolta se tietysti saattaisi näyttää samanlaiselta lönköttelyltä kuin ennenkin). Mutta ainakin itse olin ihan hengästynyt loppuun päästyämme. Renkaankin Jekku teki juuri niin kuin piti.

Kepeilläkin tuli hieno onnistumisen elämys! Niissä oli pleksit, jotka aiemmin ovat tuottaneet ongelmia sikäli, että Jekku on yleensä mennyt joko niiden yli tai ali. Jos ohjaan sitä kädellä menemään oikeat välit, se kyllä sujuu jotenkuten. Nyt otimme vain kuusi keppiä ja kokeilimme niin, että kouluttaja oli namialustan kanssa lopussa, ja minun piti vain kulkea vierellä kehuen ja vain äänellä ohjaten. Ja se onnistui! Pari kertaa pääsimme kepit niin, että Jekku meni ne niin kuin pitikin, ja minäkin pidin käteni kurissa! Jes! Tätä pitäisi päästä treenaamaan kaikessa rauhassa ja jonkun avustajan kanssa. Vielä mennee kuitenkin hetki ennen kuin saan oman avaimen hallille ja pääsen itsekseni treenaamaan.

Elämä voittaa

Lauantain menestyksen jälkeen tuli hetkellistä takapakkia: Jekku alkoi ripuloida. Oikeastaan kaikki taisi alkaa jo siinä lauantai-iltana. Minun piti lähteä reippaalle lenkille Jekun kanssa Miehen jäädessä laittamaan ruokaa kotiin. Mutta Jekkupa ei halunnutkaan kulkea! Ihan kuin se olisi ollut peloissaan tai hädissään. Sen häntä sojotti suorana takana, kun se normaalisti on terhakasti selän päällä kiertyneenä. Se ei myöskään halunnut kulkea, ei mihinkään ehdottamaani suuntaan. Niinpä palasimme kotiin. Illalla se suostui tulemaan korttelin ympäri.

Seuraavana aamuna odottikin sitten ripulia niin paljaalla lattialla kuin toki matoillakin. Jekku kyllä söi mutta ei edelleenkään halunnut lähteä kävelylle. Päivän aikana se ripuloi vähän lisää ja oli kovin kipeän oloinen. Se vain makoili ja oli apaattinen. Ajattelimme seurata vielä seuraavaan päivään asti sen vointia. Ripulointi ei kuitenkaan ollut holtitonta, eikä Jekku oksennellut.

Maanantaina se oli edelleen vähän flaatin oloinen aamulla. Sille ei maistunut ruoka, ja se vain istui ja odotti, että lähdettäisiin ulos. Sen maha myös kurisi uhkaavasti. Tällä kertaa se käveli ihan reippaasti ja teimme vähän normaalia pidemmän aamulenkin. Mitään se ei kuitenkaan ulos tehnyt. Sisällä se taas lasautti matolle ripulia oikein kunnolla. Siinä oli hieman limaista verta joukossa, joten soitin sitten heti kasilta lääkärille ja varasin ajan. Ajanvarauksesta sanottiin, että ajan voi vielä perua, jos koira näyttää paremmalta. Aamupäivällä se oli vielä kerran ripuloinut ja kerran oksentanut.

Kun itse tulin töistä kotiin, oli vastassa vanha kunnon pirteä Jekku! Voi sitä iloa ja vauhtia! Päätin perua lääkäriajan ja odottaa seuraavaan, eli tähän päivään. Annoimme Jekulle myös Canikuria eilen pariin otteeseen ja pidimme sitä paastolla.

Nyt ruoka on maistunut ja pysynyt sisällä, Jekku jaksaa liikkua ja on pirteä ja iloinen. Huh. Mikä lienee pöpö ollut, mutta nyt elämä näyttäisi taas onneksi voittavan!

Näytillä

Lauantaina olimme Turunmaan kennelyhdistyksen juhlanäyttelyssä Jekun kanssa. Minua jänitti yllättävän paljon aamulla ennen lähtöä. Emme ole olleet näyttelyssä yli vuoteen, emmekä juuri ehtineet (lue: omistaja ei jaksanut) treenata. Tulos sinällään oli minulle yhdentekevä, eniten jännitin sitä, miten Jekku käyttäytyy. Mitä jos se ei anna tuomarin tutkia, tai ei suostu seisomaan paikoillaan?

Avoimen luokan uroksia oli yhteensä neljä. Ensiksi Jekku tuntui olevan kiinnostuneempi muista koirista, eikä sen kävelystä meinannut tulla mitään. Se odotti kyllä yllättävän rauhassa, kun tuomari tutki edellämme olevia koiria. Tuomari (itävaltalainen Karin Bernardis) syynäsi koiria pöydällä pitkään ja hartaasti ja tuntui, kuin hän olisi kääntänyt jokaisen karvan ympäri. Pöydän jälkeen hän pyysi kutakin koirakkoa kävelemään vain kerran edestakaisin. Lopulta hän antoi Jekulle punaisen nauhan, joten pääsimme jatkoon!

Yksi avoimen luokan uroksista sai sinisen nauhan, joten arvelin meidän olevan vähintään kolmansia. Yllätys oli, kun meidät sijoitettiin toisiksi! Jekku sai lisäksi varasertin! Olin niin iloinen ja häkeltynyt, etten tajunnut edes onnitella voittajaa. Korjasin virheeni ja kävin vielä jälkikäteen onnittelemassa. Paras uros oli siis Bilgebump's Giddy. Jekku sai ihan todella, todella hyvän arvostelun.

"Excellent impression and expression. Correct masculin head. Very good earset. Very good topline. Very good coat texture. Well muzzeled, very good substance. Angulated very well. Correct format. Moves very well but little close behind."
AVO ERI, AVK2, PU2, SA, VASERT

Eli oikeastaan ainoa, mihin puututtiin, ovat liikkeet. Aiemmissa arvosteluissa on puututtu etujalkojen liikkeeseen, nyt puututtiin takaosaan. Eli ehkä vähän samaa linjaa kuitenkin.

Luupäillä meni muutenkin kivasti:
Luupään Demoni AVO ERI, AVK1, PN2, SERT (onnea vielä Demille sertistä!)
Luupään Hirmumyrsky JUN ERI, JUK1, SA
Luupään Bilekärpänen AVO EH AVK4
Luupään Fantastinen Keiju AVO EH AVK3

Ja vielä kuvatuksia:

Kuva: Anita Kallionpää

Kuva: Anita Kallionpää

Kuva: Kati Horne-Kosonen

Kuva: Kati Horne-Kosonen

VMP *

Eilen oli ehkä epäonnistuneimmat treenit ikinä. Ei vaan kulkenut, ei. Radan alussa oli siis hyppy, takaakierrolla toinen, putkeen, kaksi hyppyä, joiden aikana piti (tai olisi pitänyt) linjata puomille. Hämäävästi siinä puomin alun alla meni putki, jonka molemmat suut olivat koiralle tyrkyllä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että putkeen mentiin niin että vilahti. Varovaisen tyytyväinen olen siihen, että sain Jekun suhtkoht oikein menemään alun.

Tätä alkupätkää jäimme sitten junnaamaan. Siis sitä, miten minä olen käskyineni auttamattoman myöhässä. Tämän jo tiesinkin aiempien treenien perusteella. En vaan hahmota, missä kohtaa mikäkin käsky pitää huutaa. Mutta kaipa senkin sitten ajan myötä oppii.

Toinen asia, mitä en hahmota, on rata kokonaisuudessaan. Vähän kuin epiksissäkin: muistan kyllä alun, mutta loppu katoaa aivoistani. Onneksi ryhmäkaveri lohdutti, että sen oppii ajan kanssa. Hänellä kuulemma oli eka vuosi mennyt haparoidessa, kunnes sitten yhtäkkiä hän oli huomannut muistavansa radat. Tämä lohdutti aivan suunnattomasti.

Lopulta itse aloin kerätä painetta, jotka Jekku tietysti aisti. Se ei meinannut jäädä esteen taa, vaan varasti koko ajan. Siinä kohtaa teki mieli heittää hanskat hiekkaan, ottaa Jekku kainaloon ja marssia kentältä pois. Niin en kuitenkaan tehnyt, vaan jatkoimme, jotta saimme onnistuneen suorituksen, johon sitten oli hyvä lopettaa.

Onneksi lopetus ehkä pelasti eiliset treenit: minä pääsin valssin jäljille!




*VMP ei tarkoita tässä yhteydessä Varamiespalvelua, vaan on kouluslangia ja tarkoittaa v***u mitä p**kaa...

Barffausta?

BARF on lyhenne sanoista Biologically Appropriate Raw Food (Biologisesti sopivaa raakaa ravintoa) tai Bones And Raw Food (Luita ja raakaa ravintoa) (Lähde: http://www.musch.fi/musch-barffaus) ja se on meille entuudestaan melko vierasta. Nyt itseäni jotenkin hämää, että lyhenteellä on kaksi eri selitystä, vaikkakin samansuuntaisia ne ovat molemmat.

Tähän asti olen syöttänyt Jekulle vain ja ainoastaan kuivaruokaa, johon välillä olen lisäillyt esimerkiksi jauhelihaa. Eräs koiratuttumme ainakin barffaa ja häneltä olen kuullut siitä tarkemmin. Jossain vaiheessa aloin miettiä, josko kokeilisin joskus osittaista barffausta Jekullekin. Vaikka niin, että osa ruoasta koostuisi yhä nappuloista, osa sitten voisi olla barf-sisältöistä. Ei se taida ihan barffin sääntöjen mukaan mennä, mutta kun täydellinen barffaus vähän pelottaa vaivalloisuudellaan.

Nyt barffauksen kokeilemiseen tuli oiva mahdollisuus!



Blogeissa ja sosiaalisessa mediassa leviää kulovalkean tavoin MUSCH-tuotteiden mainos, joten pitihän minunkin tähän lähteä mukaan! Nyt siis barffauksen kokeileminen on helppoa, kun postauksella saan lunastaa viisi ilmaista ateriaa.

Katsotaan, mitä Jekku tykkää ja saako barffaus meidän osaltamme jatkoa.

Laiskottelua

Viikonloppu meni aivan puhtaasti laiskottelun merkeissä. Täällä olisi ollut yhteensä kolme mätsäriä, joihin olisimme voineet mennä, mutta arvatkaa vaan, sainko aikaiseksi? No en. Kaksi olisi ollut sen verran aikaisin aamulla (tai no, ilmoittautumiset olisivat alkaneet klo 11, mutta minulle se oli aikaisin), että en jaksanut lähteä. Yksi olisi ollut eilen iltapäivällä. Mutta edelleen laiskotutti. Enkä minä jotenkin niin pidä mätsäreistä ja siitä kaikesta odottelusta.

Ei siinä muuten mitään, kukaanhan ei mätsäreihin pakota menemään, mutta tällä kerralla se olisi ollut tarpeen. Olen ilmoittanut Jekun syksyllä kahteen näyttelyyn, ja toinen niistä on jo ensi lauantaina! Emmekä siis ole yli vuoteen treenanneet näyttelyitä varten yhtään. Eli turha minun sitten on itkeä, jos ei suju.

Vaikka onhan tässä melkein viikko vielä aikaa harjoitella... Hehheh.

Kuviointia

Olen nyt parin viimeisemmän treenikerran jäljiltä tutkiskellut itseäni ja Jekkua ja pohtinut, mikä on aksassa vaikeaa, mikä tökkii, missä menee pieleen, miksei meillä suju. No, sanomattakin on selvää, että ongelma on remmin täällä päässä. Jekkuhan menee kivasti - kuten Elina Jänesniemi sanoi - ihan juuri sinne, minne minä ohjaan. Mielestäni Jekku vaikuttaa ihan kelpo agilitaajalta: mikään juttu ei varsinaisesti tuota ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. A:ta se rakastaa ja puomille menee mielellään, vaikka kontakteissa toki on vielä paljon paljon treenaamista. Renkaan sujuvuus riippuu ihan päivästä ja siitä mistä milloinkin tuulee.

Viimeksi minä sekoilin niin, että oikein hävetti. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että kun pääsemme tekemään suoraviivaista rataa, menee oikeinkin kivasti. Harmi vaan, että pitäisi pystyä tekemään myös erilaisia ohjauskuvioita. Ne tökkivät. Minä en hahmota, miten ja missä ja miten päin minun pitäisi milloinkin olla. Tai missä vaiheessa annan käskyn ja missä vaiheessa käännyn tai lähden menemään. Kahdella viimeisimmällä treenikerralla radan aluksi oli juuri vähän monimutkaisempi alku ja piti tehdä erilaisia kuvioita. Joo, ei sujunut, ei. Kun niistä kuvioinneista päästiin ohi, loppurata meni melkein leikiten.

Edelliskerran treeni videoitiin. Alussa koira jätettiin hypyn taakse ja sieltä piti ohjata putkeen aika hankalassa kulmassa. Ihmettelin, miten Jekku paineli ohi ihan joka kerta. No, se selvisi videolta. Kai se posotti ohi, kun minä huiskin kädelläni miten sattuu. Voi, kun en olisi tällainen huitoja! Mies olisi tässä lajissa niin paljon parempi, sillä hän on niin paljon tarkempi ja kärsivällisempi. En tiedä, mistä minulle tällainen etelä-eurooppalainen temperamentti onkin siunaantunut.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Olemme nyt käyneet viikon sisällä pari kertaa metsässä. Me ihmiset lähinnä sienestämässä, mutta siinä samalla Jekku on päässyt sinne kirmailemaan. Se tuntuu nauttivan, kun saa hyppiä kaatuneiden puunrunkojen yli ja kieriä mättäillä. No, okei, se pyörii mättäillä vain, jos niissä on jotain iljettävää. Kuten etanan tai madon raato, tai jotain, jonka alkuperää en edes halua tietää.

Ensimmäisellä metsäreissulla Jekku haahuili itsekseen välillä jonnekin näkymättömiin, mutta tuli kyllä kutsusta takaisin. Toisella kerralla se selkeästi katsoi enemmän meidän peräämme ja tuli itse käymään luona ikään kuin ilmoittautumassa. Molempien reissujen päätteeksi sille on uni maistunut.

Minusta on tullut ihan sienihullu! Olen aivan intona kaikista kantarelleista ja suppiksista, jotka tosin ovat vielä melko pieniä. Suunnittelen jo seuraavaa reissua metsään. Kohta tosin en saa sieniä enää mahtumaan minnekään, sen verran niitä jo parilta kerralta tarttui mukaan.

En ole tainnut kommentoida viime viikon aksatreenejä mitenkään... No, ehkä teen niistä oman postauksen ja summaan ne ja tämän päivän treenit sitten kerralla.

Pahoittelut muuten kuvattomuudesta! Tylsää, kun on pelkkää tekstiä. Kuvattomuus johtuu kahdesta syystä: ensinnäkin kuvaaja on ollut vähän laiska, toiseksi tietokoneessa on jokin ongelma. Kun olen yrittänyt ladata kuvia, nettiyhteys katkeaa. Tämä sama tapahtuu myös, jos yritän liittää kuvia sähköpostiin. Missä vika? Osaisiko joku auttaa? Vai ovatko kuvat sitten vain kertakaikkiaan liian isoja liitettäväksi? Mutta kun ennen homma on pelannut. Ärsyttävää.

Menoa ja meininkiä

Otsikko lupaa ehkä liikoja, ei noita kumpaakaan nyt niin paljoa ole ollut, mutta samapa tuo.

Eilen oltiin taas ATT:lla epiksissä. Mietin taas, että mennäkö vai ei. Järki sanoi, että kannattaisi mennä, kun tilaisuus kerran on. Kisatilanteita ei varmaan voi liikaa treenata. Tunne oli vähän eri mieltä menemisestä: että kannattaako sinne nyt mennä sössimään. Mutta sitä vartenhan epikset on, että siellä voi nimenomaan sössiä ihan huolella!

No, lopputulos itseni kanssa keskusteluista oli, että menimme. Kyllä kannatti. Moitteettomasti ei mennyt, mutta olen silti todella tyytyväinen Jekun suoritukseen. Huomaan, että minua jännittää tavattomasti se, muistanko radan. Taas ollessani lähtöpaikalla katsoin esteitä ja muistin neljä ekaa. Pelkäsin, että sählään ja menen väärin. Tuo on siis sellainen, mitä jotenkin pitäisi treenata, en vain tiedä, että miten. Kai se varmuus tulee ajan myötä ja tekemällä ja harjoittelemalla.

Jekku meni hienosti neljä ekaa estettä: kaksi hyppyä, putki ja hyppy. Tuolta putkesta se meinasi lähteä haahuilemaan eri suuntaan; en ilmeisesti tarpeeksi hyvin merkannut, mittä olen. Oma ohjaamiseni taisi vähän herpaantua siinä kohtaa, enkä vetänyt hypyn jälkeen Jekkua tarpeeksi lähelle itseäni, vaan se hyppäsi väärältä puolelta estettä (muistaakseni). Kahden esteen ohi se posotti, mutta en jäänyt niitä korjailemaan. Loppurata meni oikeinkin hyvin. Olen myös oikein tyytyväinen valitsemaani vaihtoehtoiseen ohjauslinjaan. Radan kaksi viimeistä estettä olivat putki ja hyppy. Suurin osa taisi ohjata koiran putkeen takaaleikkauksella, mutta itse en tohtinut. Juoksinkin sitten putken toista puolta viimeiselle esteelle ja sain onneksi Jekun kääntymään heti sinne. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta olin katsovinani, että meille tuli virhepisteitä 25 ja aika jäi miinukselle, mikä ainakin on hyvä juttu. Kaikenkaikkiaan siis kokemuksesta jäi oikein hyvä fiilis. Tätä lisää!

Hipsuttelua

Sillä lailla. Viime treeneihin toi ryhmätoveri sitten videokameran tarkoituksenaan kuvata meidän suorituksiamme. Eipä sillä, hyvä ideahan se on, hieman pelottava vain. Inhoan itseni katsomista ruudulta (oman äänen kuuleminen menee kyllä kauheudessa tuonkin ohi). Ymmärrän ja myönnän, että kun näkee oman suorituksensa jälkikäteen videolta, näkee, missä meni vikaan. Ja onhan se hyvä nähdä sekin, miten koira siellä radalla kulkee.

Kun videot sitten lopulta tulivat ryhmällemme julki, otin ihan lasin viiniä tykö, että uskaltauduin videon katsomaan. Ei se sitten ihan niiiiin kamalaa ollutkaan, mitä pelkäsin. Jekku menee ihan kivasti, kunhan minä juoksisin enkä hipsuttelisi menemään. Videon kuvannut ryhmäläinen totesikin, että haluaisi joskus nähdä minun juoksevan!

Teimme viimeksi takaaleikkausharjoituksia. Kolme estettä, putki, este, putki, este, putki ja kolme estettä. Ekan putken jälkeen piti siis tehdä takaaleikkaus ja ohjata koira hypylle ja sieltä putkeen. No, meillä tuo ei ihan niin putkeen mennyt. Sain ohjeistukseksi, että voisin pontevammin kannustaa Jekkua esim. sanomalla "mene, mene!" ja ehkä toistamalla "putkeen"-käskyä enemmän. Kaikkein tyytyväisin olin radan loppuun ja kolmeen viimeiseen esteeseen. Niille Jekku haki hyvin. Ja nyt tätä kirjoittaessani vasta tajusin, että kas, kyllähän me suoriudumme jo 11:n esteen radasta, jos ei kunnialla, mutta läpi kuitenkin. Eli onhan tässä nyt jo jotain edistystä tapahtunut, vaikka välillä ei tunnukaan siltä.

Toisella kierroksella oli muuri, este, puomi, este, putki, este, rengas ja este. Voi olla, että unohdin jonkun putken välistä, mutta kuitenkin. Puomille Jekku hakeutuu mielellään. Kun olimme tehneet radan alkupätkän ja jäin juttelemaan kouluttajan kanssa, Jekku kiipesi kahdesti itsekseen puomille. Minun oli pakko ottaa se syliin, ettei se lähtisi huitelemaan sinne ihan omia aikojaan.

Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen taas noihin treeneihin. Jos joskus olemme sillä tasolla, ettei meno näytä ihan kauhealta räpellykseltä, voin harkita videon linkittämistä tännekin.

Kätkentää

Kyllä on pienen koiran elämä välillä vaikeaa. En muista, olenko jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Jekulla on taipumus kätkeä herkkujaan milloin minnekin. En myöskään tiedä, mistä tuo tarve kumpuaa. Kai se on koirille sitten luontaista. Taisi vanha koirammekin samaa harrastaa.

Jekku on tehnyt kätkemisestä ihan oman taiteenlajinsa. Puoliksi syötyjä puruluita tipahtelee milloin mistäkin. Osa on tainnut mennä paperinkeräykseenkin, sillä huomasin hiljattain, että Jekku kävi penkomassa paperiroskistamme, mutta turhaan. Luita on löytynyt myös sohvalta, sohvatyynyjen välistä, vaatekasoista ja sängystä tyynyjen ja peittojen alta.

Pari päivää sitten Jekku oli sohvalla syömässä puruluuta, kun Mies kutsui Jekkua ulos. Yleensä Jekku singahtaa silmänräpäyksessä eteiseen, kun on edes pieniä viitteitä siitä, että ollaan lähdössä ulkoilemaan. Nyt sitä sai maanitella luokseen. Se tuli luu suussaan, eikä olisi luopunut siitä. Kun Mies teki selväksi, että luu jää kotiin, tulikin tenkkapoo eteen: minne luu siksi aikaa? Etten minä vaan poikien ulkona ollessa söisi sitä. Se riski kun Jekun mielestä näköjään oli olemassa. Lenkille lähtö viivästyi noin viidellä minuutilla, kun Jekku ei keksinyt sijoituspaikkaa aarteelleen. Seurasimme Miehen kanssa hiljaa naurua pidätellen, kuinka Jekku kulki hyvin vakavana ympäri asuntoa. Välillä se nousi takatassujen varaan ja kurkotti jonnekin ylös, mutta mistään ei vaan löytynyt sopivaa paikkaa. Nojatuoliin jääneeseen vaatekasaan se kävi sen sitten lopulta kätkemässä. Että ei se aina ole niin helppoa, koirankaan elämä.

Valssailua

Olimme eilen Jekun kanssa ATT:lla Elina Jänesniemen kurssilla. Onnistuin kuin ihmeen kautta saamaan peruutuspaikan ko. kurssille. Olen todella onnellinen, että sain sen ja todella tyytyväinen eiliseen antiin.

Itse rata oli piiiiitkä. Elina painotti kuitenkin sitä, että jokaisen koirakon kanssa tehdään sen omilla ehdoilla, eli sitten vaikka lyhyempää rataa tai pienissä pätkissä. Kivaa, että tällaiset kurssit on suunnattu kaiken tasoisille!

Me starttasimme minien ekoina. Teimme vielä hierojan kehotuksesta alhaisimmilla rimoilla. Emme tehneet kuin kuusi ensimmäistä estettä. Se oli ainakin minulle ihan täysin ok. Niihin keskityimme sitten senkin edestä. Koko ajan Jekku oli ihan innolla tekemässä, lopussa ehkä vähän osoitti väsymisen merkkejä.

Rata alkoi renkaasta, jatkui hypyille ja putkeen josta taas hypyille. Erittäin tyytyväinen olen siihen, että Jekku meni renkaan täysin ongelmitta jokaiselle kerralla! Muutkin esteet se olisi varmasti taas klaarannut. Nyt konkretisoitui entistä paremmin se, miten paljon minun virheellinen ohjaamiseni Jekkuun vaikuttaa.

Askeleeni eivät vain taivu valssiin, eivät mitenkään! Vaikka miten tajuan ja näen, mitä pitäisi tehdä, omassa suorituksessa se unohtuu. Jään väärissä kohdissa katsomaan koiran perään ja väärissä kohdissa katson väärään suuntaan.

Ainakin itselleni toimiva harjoitus oli se, että minä asetuin ikään kuin koiran asemaan ja Elina ohjasi. Siinä tajusin, miten paljon erilaiset ohjeuksessa tehdyt liikkeet vaikuttavat koiraan.

Kotiläksyksi saimme valssin harjoittelun: kolmella askeleella valmiiksi ja katse ja suunta kohti seuraavaa estettä. Suurin ongelma valssissa(kin) on se, etten minä siinä vauhdissa pysty keskittymään niin moneen asiaan kerrallaan. En vaan saa käsiä ja jalkoja tottelemaan siinä tahdissa kuin pitäisi, kun sen lisäksi pitäisi vielä katseen olla luotuna juuri oikeaan paikkaan. Arkailen ja sipsuttelen enkä luota tarpeeksi koiraan. Mutta kaipa nämä kaikki tästä ajan kanssa lutviutuvat. Olen vain liian kärsimätön, kun kaiken pitäisi sujua just ja heti.

Hyvä treeni, parempi mieli

Ei sillä, että mieleni erityisen paha olisi ollutkaan, mutta tuo otsikko kuulosti vaan raflaavalta. Oli siis hyvät treenit taas tänään. Tänään kouluttajana oli Outi, joka olikin tuttu jo kesäkurssilta. Arvata siis saattoi, mitä tuleman pitää...

Radalla oli hyppy, rengas, hyppy takaakierrolla, kolme hyppyä linjassa, putki, hyppy, muuri, putki ja vielä hyppy. Osaavammat saivat tästä vielä jatkaa kepeille ja A-esteelle. Aloitimme tutustumalla rataan ja sen jälkeen pohtimalla, miten renkaalta saisi parhaiten ohjattua takaakierrolle. Vähän se tuotti taas itselleni päänvaivaa.

Onneksi medit ja maksi menivät ensin, joten saatoin hetken tarkkailla tapahtumia radalla. Me aloitimme minien porukan. Jekku jäi ihan hyvin ekan esteen taakse mutta vilisti renkaan ohi. Otimme sitten pari kertaa pelkkää rengasta. Se kyllä tuottaa meille hankaluuksia edelleen. En tiedä, mikä neuvoksi. Kun renkaalta tuli riittävästi onnistuneita suorituksia, jatkoimme rataa renkaalta takaakierrolle. En ehkä ihan niin pahasti törttöillyt mitä pelkäsin ja saimme pari ihan ehjää suoritusta tehtyä. Viimeiseen suoritukseen olin erityisen tyytyväinen. Mielellään Jekku kyllä esteet taisi mennä, sen vähän perusteella, mitä ehdin noteerata. Outi piiskasi minua juoksemaan ja huutamaan käskyjä aiemmin. Tajusin, että tämä(kin) on yksi kompastuskivistäni: miten ajoitan käskyn antamisen. Tuntuu, että olen niissä liian myöhässä.

Keppejä emme tällä kerralla tehneet, sillä Jekku tuntui olevan hyppysuoritustensa jälkeen jo vähän väsyksissä. Parempi oli siis lopettaa, kun vielä oli kivaa ja meni nappiin.

Skeittilautainho

Tulipas nyt aikamoinen yhdyssanakammotus (ja toinenkin). Tässä elämässä ei ole monia asioita, joita Jekku vihaisi. Ainoa, minkä keksin, ovat skeittilaudat (tai longboardit, mutta näin asiaan vihkiytymättömän mielestä yksi ja sama asia). Vaikka moinen skede menisi pitkällä toisella puolella tietä, Jekku raivostuu ja ilmoittaa kyllä asiasta. Sitä ei oikein saa mitenkään hillittyä. Se vaan menee tolaltaan, kun rämisevä lauta menee ohi, tai edes jossain.

Olen miettinyt, että ehkä pitäisi Jekkua tutustuttaa noihin lautoihin. Jos joskus näkisi jonkun tutun sellaisella kiitämässä, voisi pysäyttää hetkeksi ja pyytää, että Jekku pääsisi vaikka vähän haistelemaan sitä. Eipä tämä nyt varsinaisesti elämäämme järin häiritse, mutta kivempaa olisi, jos ei aina tarvitsisi ottaa kierroksia, kun joku lautailee jossain.

Tänään iltalenkillä viimeksi törmäsimme lautailijaan. Hän tuli kävellen lauta kainalossa mutta laski laudan maahan, siis ihan vaan laski, ja jo Jekku veti pultit ja alkoi äristä. Totesin vähän pahoitellen, että sori, tämä koira nyt vaan vihaa noita. Skedeilijä oli hyvin asiallinen ja hymyili, otti laudan kainaloonsa ja jatkoi matkaansa kävellen, kunnes oli kauempana meistä. Vau, kiitos. Hienosti huomioitu.

Kep-kep-kepit

Tänään oli järjestyksessään toiset pienryhmätreenit (älkää peljätkö, en minä aio niitä jatkossa järjestysnumeroin luetella, kunhan nyt tämän totesin). Kivaa oli edelleen. Nyt tuli myös uusi koirakko: mudi-Nala. Oi, miten ihana hän oli! Ihanaa saada mudi ryhmään, näkee vähän, onko rotu sitten ihan käytännössä sellainen, minkä voisimme ottaa. Itseäni kutkuttaisi tällä hetkellä toinen schipperke, mutta Mies lienee mudin kannalla. En minä sitäkään vastusta.

Keskityimme ensin tekemään keppejä, sitten rataa, jossa oli melkoisesti valssailua. Voi, kun osaisin jollakin ohjelmalla jäljentää nuo radat muistiin!

No, kepeistä aloitettiin. Nehän eivät ihan ole kunnossa meillä. Verkoilla Jekku menee ne hyvinkin rivakasti, mutta ei plekseillä. Niiden kanssa pitää käyttää käsiohjausta. Sillä siis mentiin tänään. Mutta nyt Jekku hokasi jotain aiempaa enemmän. Minun ei tarvinnut enää kädellä näyttää jokaista väliä, vaan ihan vaan kuljettaa kättä tasaisessa linjassa eteenpäin. Tätä täytyy kokeilla mahdollisimman pian uudelleenkin!

Sitten varsinaiseen rataan: koira jätettiin kahden esteen taakse, sitten piti valssata seuraavalle ja taas seuraavalle ja vielä valssata putkeen. Putken jälkeen tuli ihan vaan suora juoksu kahteen peräkkäiseen putkeen, siitä kahdelle hypylle ja sitten lähetys putkeen, jossa oli pimeä kulma.

No, niin, joo. Minä menin ohjaajan mukaan kuin peläten juoksevani päin lasiovia, eli siis hissutellen. Mutta kun on niin hiton monta muistettavaa asiaa! Mitä näytän kädellä, mihin kohtaan, mihin otan askeleita, mihin on rintamasuunta. Ja missä hitossa on koira?! Onneksi kouluttaja käski ottaa sen verran toistoja, että saimme onnistuneita suorituksia. Jekku varmaan menisi, jos ohjaaja osaisi viedä, mutta kun ei. Mutta eiköhän tämä tästä. Edelleen on into päällä ja sellainen olo, että nyt, hitsit sentään, haluan opetella tämän jutun! En ole oikein ennen elämässäni kokenut tällaista tunnetta. Ihan kiva, että sentään hetki ennen kolmeakymppiä löytyy juttu, mitä tykkää tehdä! Jekkukin on siis ihan ilolla mukana.

Se pimeä kulma tuotti vaikeuksia. En ollut ajatellut, että Jekulla olisi ongelmia putken kanssa, mutta näköjään oli. Se ei vaan millään lähtenyt putkeen. Jos otimme suoraan edestä se meni kyllä, mutta takaa ei. No, treeniä treeniä. A-este oli siinä sitten viimeisen putken jälkeen ihan tyrkyllä, ja kovin se näytti Jekkua kiinnostavan. Sain sen kuitenkin houkuteltua pois sieltä suunnalta. Ehkä ensi kerralla pääsemme jo tekemään kontaktejakin.

Treffeillä

Viikko sitten, keskiviikkona, oli taas kuukausittaisten treffien aika. Jotenkin itsellä aika on taas hurahtanut, enkä ole aiemmin ehtinyt tänne treffeistä kirjoitella. Heinäkuun treffeille emme päässeet, eikä ollut kuulemma päässyt kovin moni muukaan. Tällä kerralla sentään onneksi riitti vilskettä ja vipinää. Taisi olla 14 sipukkaa paikalla.

Kuten aiemminkin, taas yksi oli Jekusta yli muiden. Tällä kertaa se oli pikku-Vili. Siinäpä vasta rohkea, vasta viiden kuukauden ikäinen poika! Se ei paljoa arkaillut ja ihan suvereenisti alisti Jekun. No, ehkä Jekku tajusi, että kyseessä on vasta pentu ja siksi niin helposti antautui. Mutta oli ilo huomata, että Jekku osasi leikkiä tuollaisen pienen kanssa ongelmitta. Minusta oli mukavaa nähdä taas pitkästä aikaa Vilma-vipeltäjää, sekä tietysti Jekun äitiä Iitaa.

Jekku muuten taas osoitti varsin karvaasti olevansa äitinsä poika. Olimme eilen Miehen vanhempien luona käymässä. Siellä oli vieraita, ja söimme ulkona. Ruoka oli katettu sitten sisälle pöytään. Söimme kaikessa rauhassa, ja Jekkukin siinä notkui ja norkoili. Kunnes äkkiä tajusin, ettei sitä ollut hetkeen näkynyt. Käväisin sisällä etsimässä sitä. Löysin Jekun olohuoneesta melkoisen ison juustokimpaleen kimpusta! Se oli siis hypännyt sen pöydältä, saalistanut toisin sanoen. Huusin Miestä apuun, mutta eihän meistä ollut vastusta Jekulle. Niin me juoksimme, Jekku etunenässä, Mies ja minä perässä pitkin pihaa. Jekku siinä vauhdissa jyysti juustoa minkä kerkesi. Välillä se livahti pensaikkoon, jossa pääsi paremmin aterioimaan. Kotvan kuluttua saimme sen kiinni, tosin suurin osa juustosta oli jo tuhottu. Mahtoi olla hyvä olo.

Ilmoitin Jekun pariin näyttelyynkin syksyllä. Nyt pitäisi vähän treenata esiintymistä, kunhan vaan ehtisi.

Seuraavassa kuvamateriaalia treffeiltä. Kuvaajana Anita Kallionpää.

Tästä se alkoi!

No niin, ekat pienryhmätreenit takana! Etukäteen jännitti kyllä vähän mutta toisaalta olen edelleen ihan innoissani: meillä on nyt ihan oikea treenipaikka! Koska Jekku on vielä vähän jumissa, hieroja suositteli tekemään vain matalia hyppyjä ja putkea, ei lainkaan kontakteja vielä. Mutta ei se mitään, pääsimme me noinkin alkuun.

Ryhmässä on kahdeksan koirakkoa, joista eilen paikalla oli lisäksemme vain kolme: bordercollie, parson ja kääpiösnautseri. Ehkä jo ensi viikolla näemme loput ryhmästämme. Kouluttajinamme toimivat ilmeisesti vuoroviikoin Taina Westerholm ja Outi Vormisto. Outin kesäkurssillahan olimmekin.

Kesäkurssilla Jekun meno tuntui vähän takkuiselta, mutta ihmekös tuo, jos ja kun se kerran oli niin jumissa. Hieronta lienee auttanut, sillä eilen Jekku lähti jo ihan eri vauhdilla ja innolla esteille. Mitään suurempia ongelmia ei ollut, mitä nyt renkaan ohi ja sivuitse se meni pari kertaa, kunnes jätin sen renkaan eteen ja menin heti renkaan taakse sitä käskyttämään.

Nyt täytyisi myös alkaa ihan todenteolla miettiä, miten saisi palkattua Jekun lelulla. Kun palkkaan namilla, se tulee niin käteeni kiinni, ettei se ole oikein hyvä asia. Pitäisi saada liike jatkumaan vielä esteen jälkeen eteenpäin. Mietin, että jos ensin saisin Jekun syttymään jostain lelusta kotioloissa niin, että leikimme sillä yhdessä hetken ja sitten lelu laitetaan pois. Jos kiinnostus leluun syttyisi, se voisi toimia myös treeneissä.

Ai niin, treffeilläkin olimme keskiviikkona! Siitä lisää myöhemmin, myös kuvia on luvassa.

Mutapainia

Tänään aamulla Sofi-ranskiksen omistaja ehdotti illaksi treffejä, ja sehän sopi meille. Sofi on muuttanut, joten ei enää asu tässä lähellä, vaan piti sopia treffit erään pellon laidalle. Olemme ennenkin käyneet tuolla pellolla juoksuttamassa koiria.

Kauhukaksikolla oli kyllä taas niin hauskaa. Välillä ne juoksivat, välillä painivat, välillä otettiin lepoa ja sitten taas jatkettiin. Jekku löysi pariin otteeseen ruohikosta myös jotain minusta varmasti inhottavaa, siitä hyvin kiehtovaa, kun sen piti yrittää piehtaroimista kohteen päällä. Minä vedin Jekun pois, jolloin Sofi päätti puolestaan kokeilla tuota möyrimistä. On niillä kyllä uskomaton energia ja minkään muun koiran kanssa Jekulla ei kyllä noin hyvin synkkaa.

Lopuksi vaihdoimme hieman paikkaa. Jekku löysi ojan, josta meni juomaan. Toivon, että vesi oli juomakelpoista. Kova jano Jekulla tuntui olevan. Se olisi jatkanut juomista vielä sen jälkeen, kun Sofi päätti mennä ojaan plutimaan ja ottamaan mutakylpyjä. Sofi pitää kovasti vedestä, Jekku edelleenkään ei. Jekku hyppi ojan (ja Sofin) yli pariin kertaan. En oikein tiedä, pitikö Sofi ojaa jo omanaan, kun se vähän aina tökki Jekkua Jekun yrittäessä juoda. Ja niinhän siinä kävi, että kuivana ei selvinnyt Jekkukaan. Lopputuloksena siis kaksi tyytyväistä, väsynyttä ja mutaista koiraa kotiinviemisiksi.

Ihan pihalla

Miehen vanhemmat ovat kesälomareissulla, joten heidän talonsa on tyhjillään. Me päätimme tulla sitten viikonlopuksi asustamaan tänne. On ihan kivaa vaihtelua kaupunkilaiselämään, kun voi olla ulkona, grillata ja mitä kaikkea nyt omakotiasuminen mahdollistaakaan. Huisin hauskaa on myös Jekulla, joka saa juosta vapaana isolla aidatulla pihalla. Se saa mennä ja tulla kuten haluaa ja tuntuu kyllä nauttivan kaikesta tästä. Aamulla minä makoilin vielä sohvalla, mutta ulko-ovi oli jo auki, joten Jekulla oli vapaa kulku sisään ja ulos. Välillä se kävi pihalla haukkumassa, välillä oli ihan hissuksiin, välillä se tuli makoilemaan viereeni, kunnes taas piti pienen koiran päästä ulos.

Eilen Mies otti koiran kanssa spurtteja alapihalla. Hyvin meni kuulemma, kunnes juoksentelu piti keskeyttää Jekun löydettyä kastemadon raadon. Siihen piti sitten käydä pyörimään. Tänäänkin se löysi jotain aarteita pihalta ja kävi möyrimään nautinnollisesti niiden päälle.

On meillä ihmisilläkin ollut tekemistä: Mies leikkasi nurmikon, minä pesin ja imuroin auton. Kun kävin avaamassa hanan, että saisin letkusta vettä, Jekku jo lähestyi letkua ja jäi kiinnostuneena katsomaan, kun sieltä alkoi virrata vettä. Jekku kierteli ja kaarteli ja lopulta päätteli, että olisi juuri passeli hetki kaivaa märkään hiekkaan kuoppa.

Kun sain auton pestyä, hain imurin ja käynnistin sen. Jekku lähestyi pörisevää laitetta. Ilmeisesti se on meillä päin sen verran harvinainen näky, että piti heti tulla katsomaan, mistä on kyse. Ja kun minä imuroin autoa, Jekku hyppäsi sinne ilmeisesti valvoakseen toimenpidettä.

Kyllä minä kaupunkiasumista rakastan yli kaiken, mutta välillä on ihan kivä päästä omakotitalon rauhaan.

Kyläilyä

Jekku oli lauantaista sunnuntaihin hoidossa Stara-siskon perhessä meidän ollessa juhlimassa synttäreitä Mustiossa. On mukavaa, kun Luupäät näin pitävät yhtä: oli kiva, että Jekku pääsi Staran perheeseen hoitoon, ettei sitä tarvinnut ihan vieraaseen paikkaan viedä.

Kaikki oli kai sujunut ihan kivasti. Mitä nyt Jekku oli vähän yrittänyt merkkailla paikkoja. Oman pienen jännitysmomenttinsa juttuun toi se, että Staralla oli juuri juoksu lopuillaan. Onneksi ilmeisesti vahingoilta vältyttiin. Vähän Jekku oli arastellut perheen toista koiraa, Tessiä.

Kun menimme hakemaan Jekkua, se tuli kyllä hyppien tervehtimään mutta sen jälkeen se oli kuin meitä ei olisikaan. Se tepasteli pihalla omistajan elkein, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaamme.

Oli sillä tainnut aika rankkaa olla, sillä koko sunnuntain se vain nukkui. Se oli ihan kanttuvei. Nyt se alkaa olla jo ihan ennallaan. Sanoivat muuten, että Staraan verrattuna Jekku on paljon rauhallisempi. Oho.

Kaksi kuvaa kahdesta Luupäästä.

Kuvaaja Nina L.

Pienryhmään!

No niin, nyt se on varmaa: saimme Jekun kanssa pienryhmäpaikan ATT:lta! Jeeeee! Päivän paras uutinen. Mikä hienointa (kaiketikin), toinen ryhmän kouluttajista on Outi Vormisto, joka veti kesäkurssinkin. Toisena kouluttajana on Taina Westerholm. Hän onkin sitten tuntematon nimi meille. Nyt vaan odotellaan kausimaksua, myös C-lisenssi pitää maksaa. Emmeköhän kuitenkin elokuun aikana pääse treenaamaan. Jes! Eihän tätä vasta odotettukaan kuin maaliskuusta alkaen...

Koirahierojalla

Koska Jekku tuntui siellä agilityn kesäkurssilla olevan jumissa, päätin varata kouluttajan suosituksesta ajan koirahierojalle. Kun esittelin idean Miehelle, tämä totesi silmät pyöreinä, että en kai ole tosissani. No, olinhan minä. Sanokaa ja ajatelkaa mitä haluatte, mutta itse koen tämän tärkeäksi.

Olimme tänään sitten Jekun kanssa Raisiossa DH-fysiossa. Paikkaa meille suositteli kurssitoveri. Jekkua vähän jänskätti mutta uteliaisuus voitti ja se asteli sisään. Ensin sen piilotteli selkäni takana mutta hierojan tarjoamat namit saivat sen astumaan esiin. Ja voih, miten jumissa raukka onkaan! Hieroja kyseli tarkaan mahdollisista aiemmista vammoista ja vahingoista. Kerroin, että keväällä toinen takatassu oli pitkään kipeä. Mieleeni muistui myös, kuinka eräs isompi koira kerran pääsi runttaamaan Jekkua niin, että Jekku ulvahti kivusta. Tästä on aikaa tosin jo ainakin puoli vuotta. Jekkua tunnustellessaan hieroja totesi, että mitä todennäköisemmin Jekku on venäyttänyt selkänsä tuon ison koiran otteessa ja siitä johtuu osa jumituksesta. Kehotti varovaisuuteen vastaisuudessa isojen ja villien kavereiden kanssa.

Kerran Jekku ihan kirjaimellisesti yritti kiivetä kaulaani, kun sitä ilmeisesti sattui kovin. Välillä se rentoutui, kunnes vastaan tuli taas kipeitä kohtia. Jekulla on siis erinäisiä jumituksia ihan kauttaaltaan. Ainakin kerran menemme vielä, mutta itse varaudun käymään ehkä useamminkin. Haluaisin kuitenkin saada Jekun kuntoon. Hieroja kyseli, eikö Jekku sitten yhtään ole agilityssa himmaillut. No ei ole ei. "Taitaa kyllä totisesti rakastaa sitä, jos jumeista huolimatta suostuu menemään esteitä" totesi hieroja.

Jekkua on tässä viime aikoina luultu hämmentävän usein mittelspitziksi. Ihmiset sanovat, että Jekku on niin pörröinen. Yksi syy saattaa olla se, että se on ollut niin kivulias kaikkialta, että on ikään kuin vetänyt itseään kokoon. Jo tämän ensimmäisen hierontakerran myötä tuntui, että Jekku sai selkäänsä lisää pituutta.

Toivotaan, että saataisiin Jekku nyt vetreäksi! Saimme peruutuspaikan Elina Jänesniemen koulutukseen, joka tosin on vasta elokuun lopulla. (Kuka vielä väittää, ettei facebookissa roikkuminen kannata! Sieltä minäkin tuon peruutuspaikan bongasin ja nopeana ilmoittauduin.) Näyttäisi myös lupaavalta pienryhmäpaikan suhteen, mutta lopullista varmistusta en ole saanut, joten palailen sen tiimoilta asiaan myöhemmin.

Yli sillan!

Olen kertonut aiemmin Jekun siltakammosta; se kun ei aina oikein suostu ylittämään siltoja, vaan pahimmillaan se kiipeää syliin ja se pitää kantaa yli. Pahin on ollut junasilta. Siis se silta Aurajoen yli, jota pitkin junat Helsinkiin ja takaisin kulkevat. Jostain syystä Jekulla on aina kova hinku tuolle sillalle mutta sitten se hyytyy jo heti alkuun. Se ottaa pari askelta, pysähtyy, jähmettyy, menee vähän kyyryyn, ja jos minä kyykistyn, se tulee luo ja pyytää syliin. Sillä tavoin on tuo silta ylitetty useastikin.

Viime viikolla tapahtui jotain, en edes itse tiedä mitä. Jekku halusi sillalle, ja minä menin. Ajattelin, että katsotaan, miten kauas tällä kertaa pääsemme. Ja tiedättekös mitä?! Me pääsimme loppuun asti! Meno oli hidasta ja Jekku kulki kyyryssä mutta päättäväisesti. Tuntui, että sillä oli selkeästi sellainen "nyt tai ei koskaan" -meininki. Minä itse olisin varmaan pärjännyt upeasti eläimille lässytyksen MM-kisoissa, sen verran maireasti minä Jekkua kehuin pitkin matkaa. Olin kyllä tavattoman ylpeä Jekusta! Toistimme tuon matkan sitten vielä toisenkin kerran, kun kerran alkuun päästiin. Ja tästä huomio itselle: katso jatkossa, milloin Helsingin junia kulkee. Nyt vältimme hiuksen hienosti olemasta sillalla samaan aikaan junan kansssa. Jos niin olisi käynyt, voi olla, että siltojen ylittelyt olisivat jääneet siihen.

No, se silloista. Tänä viikonloppuna Liedossa ATT:n areenalla kisattiin agilityn MM-kisapaikoista. Me kävimme Miehen kanssa eilen Helsingissä, mutta tänään ajattelin mennä seuraamaan kisoja. Äitinikin lähti mukaan. Niin kivaa, kun hänkin on innostunut seuraamaan agilitya ja oli ihan fiiliksissä itse kisapaikalla!

Agilityrata oli alkanut ja aamulla kahdeksalta, ja meidän tullessa paikalle menossa oli minien hyppyrataan tutustuminen. Tietysti agilityrata tai itse finaali olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mutta vauhtia, jännitystä ja tunnelmaa oli tuossa hyppyradassakin. Katsoimme minit ja medit kokonaan, maksit ehkä puoleenväliin.

Vaikka itsellä on minikoira, täytyy sanoa, että medit ja maksit ovat mielenkiintoisimpia. Maksit siksi, että koirat ovat isoja ja vauhti ja meininki sen mukaista. Miinusta mineissä ja makseissa on pari dominoivaa rotua: mineissä lähinnä sheltit ja jackrusselit, makseissa bordercolliet. Medeissä tuntuu olevan eniten rotukirjoa, mikä on hienoa!

Sydämen sulatti erityisesti pumit (koska meillä on ollut sellainen), belggarit (Musti!) ja mudit (koska meille vielä joskus tulee sellainen). Lisäksi aivan ihana ja sympaattinen oli suomen lapinkoira. Oi, miten se oli söpö! Hienoa oli myös seurata taitavia ohjaajia ja taitavia koiria. Vau, mitä meininkiä. Olisi tämän sunnuntain voinut huonomminkin käyttää.

Kaupunkiluontoelämyksiä

Asumme ihan Turun ydinkeskustassa, joten voisi kuvitella, että luontokokemukset ovat vähissä. Niin ei suinkaan ole, vaan luonto tulee yllättävänkin lähelle. (Koska tosiaan koneemme hajosi, eikä uudella koneella ole vielä kuvia, en nyt valitettavasti voi havainnollistaa, miltä päivittäiset lenkkinäkymämme näyttävät.)

Tästä läheltä lähtee sellainen puupolku kohti joen yläjuoksua. Noin 700 metrin pätkä on tuota puupolkua, ennen ja jälkeen on hiekkatietä. Noiden puurakenteiden alla pesii rottia, en halua edes tietää paljonko. Nyt kesällä niitä ei kaikkien pöheikköjen joukosta ole näkynyt mutta keväällä ja syksyllä niitä näki melkein päivittäin. Myös siilejä ja rusakoita on jonkin verran. Tai no, rusakko on ollut täl pual jokkee, ei täällä tois pual. Ehkä eksoottisin tähän asti näkemistäni olennoista on lumikko! Voitteko kuvitella! Se killitteli meitä hetken takajaloillaan seisten, kunnes livahti karkuun. Tämä tapahtui jo talvella ja lienen siitä jo maininnutkin.

Eilen illalla vastaamme tallusteli hevonen! Siis tuolla puupolulla! Suomenhevonen nimeltä Kullannuppu. Hän on päässyt oikein lehtiinkin, hänet on ikuistettu niin Hesen drive-iniltä kuin jäätelökioskiltakin. Jekku katsoi vähän ihmeissään isoa olentoa mutta totesi kai sen vaarattomaksi, kun ei päästänyt ääntäkään. Myös Kullannuppu suhtautui ohitustilanteeseen rauhallisesti.

Lintuja on myös paljon: sinisorsia, lokkeja, tiiroja, jopa telkkiä olen nähnyt. Viime kesänä tässä taisi käväistä pari joutsentakin. Näihin lintuihin liittyy myös draamaa. Pari päivää sitten nimittäin sorsa vähän uhitteli Jekulle. Ihan yhtäkkiä eräästä pensaasta pölähti eteemme sorsaemo poikasineen. Jekku ärähti, minä pelästyin, ja sorsa paimensi poikasensa reippaasti jokeen. Sitten se kääntyi, sähisi ja tuli siivet levällään kohti Jekkua. Jekku vaikeni silkasta ällistyksestä, ja minä lähdin peruuttamaan. Kun olimme sorsan mielestä riittävän kaukana, se tuhahti ja lähti poikiensa perään. Jälkikäteen minua huvitti tämä kohtaaminen.

Niin, että vaikka olenkin vannoutunut kaupunkilaistyttö, en minä ihan ilman luontoelämyksiä joudu olemaan.