Kun keulii

Eilen sitten alkoi kevään treenit rallytokon osalta. Ja kuten näppärimmät saattoivat jo otsikosta päätellä, ei ihan nappiin mennyt, sen verran lähti Jalolla mopo keulimaan. Tai no, pahasti ja pahasti... Eilen emme tehneet rataa, vaan erilaisia yksittäisiä harjoitteita. Noin ensikuulemalta vaikuttaisi ihan simppeliltä.

Aluksi piti ottaa puolen vaihtoja edestä, ja tehdä tätä pari kierrosta. Kun koitti meidän vuoromme, pyysin Jalon sivulle ja irrotin hihnan. Ja Jalopa päätti lähteä morjenstamaan erästä vehnäterrieriä, johon Jalo kovin ehti ennen treenejä ihastua. (Leikattu uros, toim. huom.) Sitten Jalo ehti haahuilla vähän ympäri hallia, ennen kuin sain napattua sen kiinni. Voi taivas, että hävetti! Seuraavat kierrokset pidin Jaloa sitten visusti kiinni. Paula myös kehotti tekemään Jalon kanssa kaikkia perusjuttuja siinä sivussa, jotta Jalo saisi kierroksiaan laskettua.

Teimmekin sitten kaikkia istu - maahan - seiso -vaihteluita sivulla odottaessamme vuoroamme. Siinä Jalo oli ihan kivastikin kontaktissa, eikä välittänyt, vaikka muut koirakot ottivat juoksuaskeliakin kohti. Ei Jalo ihan oma itsensä kuitenkaan ollut. Se ei kaiken kaikkiaan tehnyt niin innolla kuin ennen ja loppua kohti varsinkin sen mielenkiinto alkoi hiipua.

Todettakoon tähän, että Jalo on ollut kotioloissakin vähän flaati. Sillä on ollut pari reipasta yhteenottoa Jekun kanssa, mihin olemme Miehen kanssa joutuneet puuttumaan. Jaloa on pitänyt vähän komentaa, ja olenkin ajatellut, että onkohan se alamaissa sen takia. Sitten tuli mieleen, että onkohan sillä jotain kipuja... Mietimme, että se on saattanut reväyttää itsensä liukkaalla alustalla viimeksi kun Romun kanssa riehui. En tiedä. Vaikeaa, kun tuo ei puhu. Täytyy nyt seurailla, miten tilanne etenee. Tuntui, että Jalo ei eilen treenien jälkeenkään ollut tyytyväinen oloonsa, kuten se ennen on ollut. Se vain makoili jotenkin tylsistyneen oloisena. Okei, nyt ehkä analysoin ja tulkitsen vähän liikaa...

Rallytokoon palataksemme. Nyt sitten tietysti jännitän tulevia kertoja: lähteekö taas keulimaan, pitääkö taas hävetä, mikä on, etten saa koiraa hallintaani. Ja mitä enemmän mietin ja jännitän, sitä varmemmin voin jo valmiiksi sanoa, että hanskasta lähtee homma. Pitäisi nyt saada nollattua mieli ja lähteä avoimella asenteella ensi kertaan. Päätin myös, että pidän Jaloa varmaan taas parit ekat kerrat hihnassa, ihan oman mielenrauhanikin vuoksi. Ja toisaalta: hihnassahan ne alokasluokaan liikkeetkin suoritetaan... Tuleepa sitten treenattua sitäkin.

Koiramaista menoa

Onpa ollut oikein kunnon koiramainen viikonloppu!

Perjantaina aloitettiin agilitytreenien merkeissä. Vein tarjolle muffinsseja luokkanousumme kunniaksi. Olin ihan varma, että onnistuneiden kisojen jälkeen treenit menisivät aivan penkin alle, mutta ei sentään! Toki siinä nyt taas vähän kompurointia oli joissakin kohdissa, mutta noin pääsääntöisesti olin tyytyväinen ja jäi hyvä mieli! Teimme muun muassa pari kertaa onnistuneesti takaaleikkauksen yhdelle esteelle, mikä yleensä on ollut Jekulle vaikeaa. Myös vauhtia alkaa olla nyt kivasti. Jee! Ehkä vihdoin alan itsekin nyt jo hahmottaa, mitä ohjausta kannattaa milloinkin käyttää, vaikka välillä toki neuvoja tarvitsenkin.

Lauantaina lähdin ihan turistina Turku Top Dog Show'hun. Olin ensin ajatellut, että kiertelen kaikessa rauhassa ja katselen vähän erityyppisiä rotuja. Sitten paikan päällä huomasin, etten osannut kiinnostua mistään satunnaisesta rotututtavuudesta kuitenkaan. Joten suuntasin seuraamaan, miten Miehen vanhempien sileäkarvainen collie Topi pärjäisi. Ja hienostihan se nuori poika pärjäsi! Topi oli paras uros ja sai sertin ja cacibin. Vau! Koska päätin siirtyä mudikehälle, en jäänyt noita seuraamaan loppuun asti, mutta Topi oli lopulta ollut hienosti VSP. Mudikehä alkoi reippaasti myöhässä, joten ehdin istua rauhassa tuttuni Pauliinan ja hänen koiransa Riesan kanssa juttelemassa. Kello kävi armottomasti ja schipperkekehän alku lähestyi. Onneksi mudit ehtivät valmiiksi niin, että pääsin säntäämään sipujen luo juuri, kun urokset oli saatu arvosteltua. Ne toki missasin, mutta siellä nyt ei tuttuja ollutkaan. Ehdin heittää takin pois, sain namitaskun ja nameja ja Ciban hihnanpäähän. Sitten kokeilimme vähän liikkua ja seistä paikoillaan ennen kuin avoimen luokan nartut alkoivat. Vähän oli hankalaa vieraan koiran kanssa, mutta sai Ciba sentään ERIn. ERIä tuli hienosti muillekin Luupäille! Oli myös kivaa päästä pyörähtämään kehässä. Kun homma oli saatu valmiiksi, vilkaisin vähän myyntikojuja ja ostin pojille tuliaisiksi poron luut.

Tänään sitten suuntasimme taas aamusta agilityhallille. Olin luvannut viedän kummipoikamme (no okei, Miehen kummipojan) vähän aksahallille katselemaan. Mukana oli pojan vanhempien lisäksi myös hänen pikkusiskonsa. Täytyy kyllä sanoa, että Jekku on kyllä kiva koira! Se on todella lunkisti lapsienkin kanssa, antaa taluttaa ja silittää. Lapset pääsivät myös vähän ohjaamaan esteitä minun avustuksellani. Tässä voittivat nyt kaikki: lapset saivat uusia elämyksiä ja Jekku ylimääräiset treenit. Huomenna on sitten Jalon päivä, kun rallytoko taas alkaa.

Kun sanat eivät riitä

En tiedä, mitä muutakaan olisin laittanut otsikoksi. Jos olisin laittanut vain "ATT:n tammikisat", olisi se aika paljon latteampaa. Tänään oli nimittäin huikea kisapäivä: sekä tähtien asento että oma fiilis tuntui olevan kohdillaan.

Aamulla kyllä mietin, mitä järkeä tässä on. Jännitti ihan vietävästi, ja todellakin mietin, miksi tätä teen? Ei tavallaan tehnyt mieli lähteä kisaamaan. Pelkäsin, että unohdan radat, Jekku varastaa ja tekee omiaan, ja viimeistään kepeille koko homma kosahtaa. Mutta kun taas ilmottu oli, lähdin matkaan. Äiti tuli onneksi seurakseni. Niin ja Olavi-koutsi oli ratatyöntekijänä, joten sielläkin oli tsemppaaja.

Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten ehdin lämmitellä Jekun ja seurata hyppäriä ja seuraavan, meidän ratamme, rakennusta. Ei se rata oikeastaan kovin pahalta tuntunut. Se eteni loogisesti, ja sellaisia hankalia paikkoja oli vain pari, plus tietty ne kepit. Onneksi kepeille oli ihan suora linja, samaten keppien jälkeen suora laskettelu maaliin. Se mahdollisti sen, että saatoin ikään kuin yliohjata kepit. Toinen mietityttänyt kohta oli hyppyhässäkkä keskiradalla. Tai se näytti pahemmalta sieltä katsomosta käsin, radalla siihen sai rakennettua ihan hyvän kuvion. Niin, ja keinun jälkeen oli hyppy takaa ja siitä putkeen. Se mietitytti ehkä kaikkein eniten, kun keinu syötti aika suoraan putkeen. Mietin, miten ihmeessä Jekun ohjaan. Olavin kehotuksesta pyöritin sen ympäri takaakierron sijaan.

Ja sitten mentiin. Jekku vähän varasti, mutta Olavin suosituksesta annoin mennä vaan. Ekalta esteeltä oli suora linja puomille, joten sen kun juoksimme vaan. Hyppyhässäkkäkin meni kivasti, ja vielä kivemmin meni se pyöräytys keinun jälkeiseltä hypyltä putkeen. Kerrankin maltoin ohjata kepit rauhassa loppuun. Sitten jäljellä olikin enää pari estettä maaliin.

Ja tiedättekö mitä? Me suoritimme radan puhtaasti! Siis nollana! Meillä oli myös ainoa puhdas miinusaikainen rata, joten voitto kotiin! Voiton lisäksi napsahti serti, joten me olemme tästedes kolmosluokkalaisia! Huikeaa! Ja sittenpä emme päässeet enää toiselle radalle, hitsit.

Palkintojenjakoa odotellessa koin vielä mitä iloisimman yllätyksen, kun Luupään Kati pelmahti paikalle. Hän oli netistä seurannut tuloksia, ja matkalla koiratanssitreeneihin pistäytyi tuomaan minulle kukkia ja pienen pullon ja Jekulle herkkuja. Kiitos! Ja tähän kohtaan, ensimmäistä kertaa blogin historiassa, laittaisin sydämen.

Että sellainen sunnuntai. Seuraavaksi lähdemmekin sitten haistelemaan kolmosia. Suurempia tavotteita sinne ei ole. Nyt pitää keskittyä omaan ohjaukseen ja vauhdin saamiseen. Mutta enpä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että tässä vaiheessa jo pääsemme nousemaan kolmosiin.

Lopuksi kuvia päivän saaliista.

Niin sanottu virallinen kuva

"Siis nämäkö on mun? Voiko niitä syödä?"

Sitten voikin jo ottaa rennosti

Kokonaissaalis

Radalla taas

Jee, tänään alkoi agilityn ryhmätreenit taas tältä vuodelta, ja mekin päätimme taukomme tänään tähän. Alkuillasta oikeasti vähän jännitti: miltähän sitä tuntuisi taas olla ryhmäläisten kanssa ja miten mahtaisi kaikki sujua, vai sujuisiko yhtään mitenkään.

Mutta hyvinhän se sujui, ihan kuin en olisi koskaan pois ollutkaan! Siis noin ryhmän kannalta. Ehkä pientä haparointia oli ohjauksessa, mutta ei niin pahasti kuin pelkäsin. Jekku teki todella innolla ja ilolla ja vauhdillakin! Sen vauhtia ehkä vähän haittasi tosiaan se oma haparointini muutamissa kohdissa. Parissa kohdassa Jekku teki ihan omia valintoja, ja vähän lepsusti en sitä niistä kieltänyt tai oikaissut, vaan taas parin oikean esteen jälkeen palkkasin. Ajattelin, että keskitytään nyt saamaan vauhtia ja palauttamaan intoa ja iloa. Ja totta vie, tältähän sen pitäisi tuntua! Jäi ihan hiton hyvä fiilis! Ja ensi sunnuntaina vuoden ekoihin kisoihin...

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Vuosi vaihtui osaltamme hyvin rauhallisissa merkeissä. Tiesin, että Jekku ei raketteja pelkäisi, mutta Jalosta en ollut ihan varma. Viime vuonna meni ihan hyvin, mutta eihän sitä koskaan tiedä. En siis halunnut lähteä kotoa minnekään, vaan vietimme hyvin rauhallisen vuodenvaihteen. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun vietin uutta vuotta kotona! Aina aiemmin olemme joko olleet juhlissa tai esimerkiksi äitini luona. Oli siis ihan mielenkiintoista kokea keskikaupungin uusi vuosi.

Päivällä aloitin hieman jo siedättämään Jaloa raketteihin laittamalla YouTubesta taustahälyksi rakettien pauketta. En itse reagoinut niihin mitenkään, annoin paukkua vaan. Jalo ensin vähän kavahti mutta huomatessaan, että itse en reagoi, sekin rauhoittui.

Iltakin meni ihan hyvin. Mies käytti koirat juuri ennen kello kuutta pitkähköllä lenkillä, jotta ne pärjäisivät yöhön. Odotin mielenkiinnolla, paljonko täällä paukkuisi. No ei paljoakaan! Onneksi. Kumpikaan koirista ei lopultakaan reagoinut raketteihin mitenkään. Puolilta öin tullut kaupungin ilotulitus oli sen verran voimakkaampi, että Jalo lähti toiselle puolelle asuntoa, mutta mitään paniikkia ei ollut silloinkaan. Huh. Onnea ovat lunkit koirat!

Hieman itse olen kyllä hämmentynyt siitä, että Jekkuhan sai luonnetestistä tulokseksi laukausalttiin. Se onkin sitten ollut ainoa kerta, kun Jekku on mihinkään paukkeeseen reagoinut. Pääasia toki on, että se näin arjessa selviytyy pelotta.