keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosi paketissa

Tehdäänpäs taas näin vuoden lopuksi koonti kuluneesta ja luodaan katsaus tulevaan. Mikä toteutui, mikä ei? Alla taas kopioituna pätkiä viime vuoden lopuksi tekemästäni postauksesta.

Aloitetaan Jekusta.

Nyt se kisauran starttaaminen, hitto vie!

No kisaura startattiin, hitto vie! Ja vaikka itse sanonkin, ei ollenkaan pöllömmin startattukaan: nousimme nopeasti kakkosluokaan, josta sieltäkin on plakkarissa jo kaksi LUVAa. 


Taas on näyttelyistä ristiriitainen olo. Muotovalio tuo jo on, että vieläkö sitä veisi näytelmiin. Tammikuussa nyt ainakin taas. Yhtenä kaukaisena ajatuksena olisi viedä Jekku johonkin ulkomaiseen näyttelyyn testaamaan, miten käy. En vaan tiedä taloudellisesta tilanteesta, että onnistuuko sen puolesta.

Kas, tämäkin toteutui! Sen verran taloudellinen tilanne kesti, että pääsimme Viron reissulle Katin ja Demin kanssa. Sieltä sitten saldona Jekulle (ja Demille kans!) Viron muotovalion titteli. 


Aloitimme rally-tokon, mikä tuntuu aika kivalta. Sen treenaamista voisi jatkaa ja ehkä jopa aloittaa kisaaminen. 

Rally-tokoa ei sitten tullut sen koommin Jekun kanssa jatkettua. Kotona olemme jotain vähän tehneet, mutta siirsin Jalon Jekun paikalle rally-tokon syksyn ryhmään. Kisaaminen Jekun kanssa ei tullut oikeastaan edes mieleen.




Sitten Jalo.

Tämä onkin vähän hankalampi. No, tokon treenaamista ainakin haluan jatkaa, kunhan keksin, että missä. Luulen, että kisauran aloitus on liian hurja tavoite, mutta en sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta. 

No joo, vähän oli todellakin turhan hurja tavoite. Toko jäi meidän osaltamme aika pitkälti kesään. Tai siis sen jälkeen en oikeastaan tokoa edes ole miettinyt. Mitään treeniryhmää ei meille löytynyt. Tai minä en sellaisen etsimisessä ollut tarpeeksi aktiivinen.

Joissakin mätsäreissä voisi käydä. En usko, että vielä ensi vuonna menisin mihinkään viralliseen näyttelyyn. Pelottaa koko ajatuskin jo ennalta: tuohan naurettaisiin varmaan kehästä ulos.

Eipä tullut käytyä. Se siitä.



Agilitya voisimme treenata itseksemme. Jos laji tuntuu kolahtavan, voisi syksyllä hakea ryhmäpaikkaa.

Eipä tullut treenattua tätäkään.

Jälkeä haluaisin treenata myös, kun taas keksisin, että missä.

Jälkeä aloittelimme vähän keväällä, mutta senkin treenaminen jäi hyvin satunnaiseksi. Olimme sentään mudiyhdistyksen jälkileirillä, missä sai vähän syvempää kosketusta lajiin.

Jalon vuosi ei siis ihan suunnitelmien mukaan mennyt, todellakaan. Mutta sille löytyi sentään lajiksi rally-toko vähän kuin varkain ja vahingossa, hyvä niin.

Ja sitten katsaus vuoteen 2015. Hmm...

Aloitetaan taas Jekusta.

En oikein tiedä, mitä tavoitteita Jekulle asettaisin. Näyttelyt on nyt meidän osaltamme näytelty, mikä hiukkasen harmittaa. Jäljelle ei taida jäädä oikein kuin agility. Joten panostamme siis siihen. Siinä tavoitteena on nyt kolmosiin nousu. Mitään sen kummempaa en uskalla tavoitella ensi vuonna. Tavoitteena on myös oma kehittymiseni ohjaamisessa.

Katsellaan sitä rally-tokoa sitten kevään mittaan tarkemmin. Sitä voisin treenailla itsekseni ja jos onnistuu, voisimme kisata. Onnistumisella tarkoitan sitä, että saammeko kisapaikkaa vai emme. Se lienee nimittäin melkoisen haasteellista.

Sitten Jalo.

Enpä tuota taida edelleenkään näyttelyihin viedä. Se edelleen kavahtaa vieraan kosketusta, joten ehkä siihen voisi panostaa. Kävimme sillä Kiva koirakansalainen -kurssilla jokusen kerran, joten sen testin voisi yrittää suorittaa.

Rally-tokoa jatkamme siis vakiryhmässä. Se tapahtui vähän kuin varkain, siis se ryhmään päätyminen, mutta hyvä niin! Jalon kanssa aion ehdottomasti aloittaa kisaamisen niin pian kuin suinkin saamme kisapaikan! Hui!

Jälkeä voisi treenata ihan omaksi iloksi, Jalo kun näyttää nauttivan kovasti kun saa käyttää nenäänsä.

Tokoakin voisi yrittää tehdä vähän tavoitteellisemmin taas, mutta tuskinpa mihinkään treeniryhmään sen kummemmin haen.

Hmm, näyttääpä tuleva vuosi nyt vähän tavoitteettomalta ja löysältä. Mutta ehkä voisi yhden vuoden nyt mennä ainakin näin ja katsoa, mitä eteen tulee. Ihan kivakin suunnata uuteen vuoteen vähän rennommalla otteella.

Kiitos kuluneesta kaikille mukanamme olleille!

Iloa ja menestystä vuodelle 2015!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Lumipesuja

Jalo on nauttinut täysin rinnoin lumesta siitä saakka, kun sitä on ollut. En tiedä, tuoko lumi jotenkin kaikki hajutkin paremmin esiin, kun Jalo menee lenkeillä koko ajan nenä maata viistäen. Samalla se myös lipoo lunta mennessään.

Kaikkein parasta kuitenkin ovat olleet lumikylvyt. Jalo kyntää ensin maata naamallaan, sitten se vetää itsensä ihan suoraksi mahalleen ja sitten siitä kyljelleen piehtaroimaan. Ihan parhaita ovat kyllä myös lumikasat, joita on kadunkulmiin ja muuallekin kasattu. Jalo kampeaa itsensä niiden huipulle, laskee mahallaan (tai nenällään) alas, kaivaa tassuillaan lunta hetken, kunnes on valmis aloittamaan saman rundin alusta. Enkä enää ihmettele, miksi Jaloa on noin viidesti kuluneen viikon aikana luultu pennuksi. Vähemmästäkin.

Myös Jekku on saanut osansa lumipesuista. Tosin se oli seurausta siitä, että Jekku oli alla, kun Jalo nosti koipeaan...

maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulutunnelmia

Joulusta on kulunut jo jokunen päivä, jotka ovat kuluneet ihan täysin laiskotellessa. Siksi päivittelenkin joulun tunnelmista vasta nyt. Vaikka eipä jouluumme(kaan) mitään sen kummempaa kuulunut.

Aaton vietimme Miehen vanhempien luona totuttuun tapaan. Tänä vuonna sääkin suosi. (Muistelen yhä lähes kauhulla viime joulun vesisadetta, jonka jäljiltä koirat olivat märkiä ja kuraisia. Tänä vuonna ne olivat vain märkiä.) On tuo mudin turkki vaan helppo: vaikka Jalo ja Romu viettivät suuren osan aattoillasta pihalla ja vain pistäytyivät aina välillä sisällä, ei tarvittu mitään kuivausrumbaa. Jekku ei ulkona riekkumiseen osallistunut, vaan päivysti sisällä vaanien jouluruokia. Miehen veljeä säälitti Jekun kohtalo kovasti; sydämetöntä kieltää pientä koiraa syömästä herkkuja.

Joulupäivänä sitten keräännyimme äitini luo. Tai me siis Jekun ja Jalon kanssa olimme siellä jo valmiiksi, Miehen perhe ja Romu tulivat illalla. Äitini piha ei ole aidattu, joten koirien piti tyytyä riekkumaan sisällä. Meno oli jo onneksi hieman rauhallisempaa kuin aattona. Ja Jekkukin onnistui joulun tavoitteessaan: se sai kuin saikin varastettua yhden piparkakun pöydältä. Muutoin kaikki sujui suuremmitta jekuitta.

Tapanina molemmat koirat olivat jo aika rauhallisia ja väsyksissä. Sitten taas eilen vierailimme Miehen vanhemmilla, ja Jalo pääsi taas vetämään niin sanotusti löysät pois. Ehkä tänään vielä laiskottelemme, huomenna voisi jo alkaa miettiä tulevia treenejä.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulurauhaa!

Taidamme alkaa hiljalleen hiljentyä jouluun. Siksipä laumamme toivottaakin tässä vaiheessa kaikille joulurauhaa tai -räyhää, ihan sen mukaan, mikä kenellekin parhaiten sopii. :)


Palataan asiaan joulun jälkeen. Muistakaahan olla kiltisti!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Synttärisankareita

Voi ei, en ehtinyt kirjoittaa oikeana päivänä! Mutta siis Jalo ja Romu täyttivät torstaina kokonaista kaksi vuotta! Onnea heille ja sisaruksilleen! Viimeksi kuluneella viikolla Jaloa luultiin ihan pennuksi. Tykkään, että se on säilyttänyt pentumaisuutensa ja toivottavasti tulee säilyttämäänkin.

Sen kummemmin emme nyt Jaloa lahjoneet. Iltalenkillä se tosin synttäripäivänään löysi syvähkön lätäkön, johon pääsi plutimaan. Ajattelin, että siinä taisi olla mudipojalle ihan riittämiin päivän pelastusta ja synttärilahjaa, kun pääsi kylmää vettä kauhomaan. Mutta se oli onnellinen mudi se.

Tässä kuva Jalosta ihan ihan pienenä rääpäleenä. Kuvan on ottanut kasvattajan mies, Keijo Laitinen. Kiitos kuvasta! (Romusta ei valitettavasti ole kuvaa. Tai on, mutta kun tuon kokoisena ei voi tunnistaa, kumpi täysmustista on Romu, kumpi Rauha. Siksi siis jää toinen kuva laittamatta.)


tiistai 16. joulukuuta 2014

Reipas pieni potilas

Tänään sitten operoitiin Jekun kitaa. Mies vei Jekun aamulla kahdeksaksi, ja kävimme noutamassa sen kotiin neljän jälkeen. Ja jo siinä päivällä pamahti sähköpostiini vakuutusyhtiöltä kielteinen päätös korvauksen suhteen. Siinä meni viisisataa euroa että vilahti. Eläinlääkäriasema oli yrittänyt siis saada homman hoidettua niin, että itse ei olisi tarvinnut maksaa kuin omavastuu. Mutta nyt siis juttu menee vielä johonkin käsittelyyn, eli jotain toivoa kai vielä on. Mutta toisaalta, pääasia, että Jekku on kunnossa.

Jekku nimittäin on erittäinkin reipas potilas. Lääkärissä hoitajakin kehui, että kyllä on iloinen ja reipas tyyppi. Se oli kuulemma herännyt nukutuksestakin tyyliin "Ping, mitäs tehtäis!" ja muutenkin ollut reipas ja iloinen itsensä. Sellainenhan se on, hassu. Ja ihana. Ja rakas. No niin. Siltä oli siis leikattu se patti ikenestä, joka lähetettiin patologille (Saksaan!) tutkittavaksi. Lisäksi yksi etuhampaista oli pitänyt poistaa. Hoitaja näytti Jekun hammaskarttaa ja kehui, että kaikki hampaat ovat kertakaikkisen hienossa kunnossa, paitsi alaetuhampaat. Niitä pitäisi kuulemma harjata, kun niissä on jotenkin syventyneet ientaskut. Jos hampaita ei hoida, ne voivat tippua tai ne joudutaan poistamaan. Eli harjaostoksille sitten seuraavaksi.

Jekku oli saanut lääkärissä kipulääkettä, jonka vaikutuksen pitäisi kestää vuorokauden verran. Mitään lääkkeitä emme kotiin saaneet, joten toivotaan, että mitään kipuja ei tule jatkossakaan. Pari tikkiä suussa on, mutta ne ovat itsesulavia. Nyt sitten viikon verran pitäisi syödä vain pehmeää ruokaa. Kotiin päästyämme laitoin heti ruokaa vettymään. Jekkuhan innostui, kun nostin kupin ja avasin ruoka-astian. Raukalla taisi olla ihan hippasen nälkä, kun viimeksi se oli syönyt eilen illalla kahdeksan maissa. Jekku jäi itsepintaisen odottavasti istumaan keittiöön ja tuijottelemaan tiskipöydälle ruoka-aikaa. Sen lopulta koittaessa ruokailu sujui sentään vähän hitaammin kuin tavallisesti. Ilmeisesti sellaista vettynyttä nappulaa ei niin vain imuroidakaan kupista.

Olemme ottaneet nyt rauhassa tämän illan, eikä mitään suurempaa hulabaloota ole tiedossa loppuviikoksikaan. Toivotaan nyt, että tuo toipuu hyvin ettei mitään takapakkeja tulisi.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Varaslähtö sairastuvalla

Varsinaisesti ajattelin päivitteleväni sairastuvan kertomuksia ehkä huomenna, mutta Jekku päättikin ottaa varaslähdön. En tiedä, mitä tapahtui, mutta lauantai-iltana Jekku alkoi ontua toista etutassuaan. Olimme sohvalla koko sakki. Jekku hyppäsi pois ja kävi lattialle makaamaan. Kun se nousi siitä ja lähti kohti sohvaa, se ontui. En keksi muuta kuin että se on siinä alas hypätessään jalkaansa jotenkin satuttanut. Missään vaiheessa se ei älähtänyt kivusta, ei hypätessään tai sen jälkeenkään. Siksi tuo äkillinen loukkaantuminen niin yllättikin.

Olin niin ajatellut, että olisimme eilen päässeet pitkästä aikaa schipperketreffeille, varsinkin, kun nyt olisi ollut pikkujouluisaa menoa ja glögiä ja pipareita. Mutta eipä tuollaisen kolmella jalalla koikkelehtivan kanssa sinne voinut lähteä.

Tänään tassu on tuntunut vaivaavan enää lähinnä ylös noustessa. Kun Jekku pääsee liikkeelle, se kyllä posottaa menemään ihan reippaasti. Eilen se vielä oli selkeästi kipeämpi, ja Jekku varoi tassuaan melkoisesti. Käytimmekin pojat erikseen kävelyillä, jotta Jalo pääsi pidemmälle ja että Jekku sai tyytyä vähän lyhyempään lenkkiin.

Katsotaan nyt, miten homma kehittyy. Huomenna siis on se hammasoperaatio. Tietysti samalla voisi kysyä, ehtisivätkö tutkia tassua. Toisaalta sille ei varmaan mitään voi kumminkaan tehdä... Ehkä saa olla ja odottelemme, josko se parantuisi itsekseen.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Romurallia

Olimme tänään pitkästä aikaa Miehen vanhempien luona, missä Jalo pääsi riehumaan taas täysin rinnoin Romun kanssa. Oli kyllä kivaa, kun meidän kaupunkilaispoikamme pääsivät kirmaamaan vapaana. Romullekin oli kivaa, kun sai seuraa, kun Topi-collie on ollut näyttelyreissulla viikon verran. Romu on siis ollut vähän yksinäinen.

Jekkuhan jää tuossa sakissa vähän syrjäytyneeksi, mutta tuli sillekin nyt vähän vapaata liikkumista sentään. Lähinnä Jekku viihtyi sisätiloissa ruokatarjoilun toivossa. Mitään ei kyllä sille herunut tällä kerralla. Tai no, pääsi se esipesemään tiskikoneeseen lastattavia lautasia kuitenkin.

Jalo ja Romu viettivät lähes koko ajan ulkona. En siis juuri tullut seuranneeksi, mitä ja miten ne telmivät. Tehokasta on ainakin ollut, voin todeta tässä Jaloa katsoessani. Se on niin väsyksissä, etten tiedä, miten sen saisi vielä iltaulkoilulle... Kohta koittaa onneksi joulu ja loma, jolloin Jalo ja Romu pääsevät useana päivänä viettämään aikaa keskenään. Sen ne ovat ansainneet.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Itku ja hampaiden kiristys

Enpä ole tainnutkaan ennen kirjoittaa Jekun hammas- tai pikemminkin ienongelmasta. Sillä on siis toisella puolella alaetuien turvonnut oudosti. On tuosta jo aikaa, kun se huomattiin. Keväällä erikoisnäyttelyssä tuomari tulkitsi sen toispuoleiseksi alapurennaksi. Kesällä näytin sitä lääkärille, joka totesi, että kyseessä saattaa olla ikenen liikakasvu. Hän totesi, että jos tilanne kehittyy, pitää kääntyä uudelleen lääkärin puoleen.

Nyt sitten ien on jatkanut kasvuaan. Ei se Jekun syömistä kyllä tunnu mitenkään haittaavan, mutta leikkimistä ja lelun retuutusta kyllä. Ja muutenkin ajatelimme, että kyllä Jekun pitää käydä näyttämässä hampaitaan lääkärille uudelleen.

Varasin ajan Vettorista ja sieltä hammasspesialistilta. Hän totesi, että liikakasvusta on kyse ja että se pitäisi leikata. Mikään hengen hätä ei ole, mutta parempi ennemmin kuin myöhemmin. Saimmekin ajan jo heti ensi tiistaiksi. Leikkauksessa siis ientä leikataan ja mahdollisesti se alaetuhammas poistetaan. Iennäyte lähetetään toki myös patologille tutkittavaksi. Yleensä nuo ovat tupanneet olla ihan hyvälaatuisia.

Vielä en osaa sen kummemmin jännittää tai murehtia. Katsotaan sitten tiistaina. Tiistaina, tai viimeistään joskus ensi viikolla, palaan sitten asiaan sen suhteen, miten itse operaatio sujui.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Vain pakki puuttuu

Hiljaiselomme jatkuu, pahoitteluni. Ehkäpä tässä hiljalleen joulun lähestyessä voisi aktivoitua. Ehkä.

Eilen vähän aktivoiduin saadessani ahaa-elämyksen katsellessani rally-tokon ensi vuoden kisakalenteria. Olen jo pitkin syksyä kuullut juttua, että kokeisiin on vaikea saada paikkoja, sillä tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Huomasin myös, ettei täällä lähistöllä juuri kisoja järjestetä. Tammikuussa olisi yksi, joten minäpä laitoin tiedustelua menemään. Kuten arvasin, niin kisa- kuin varapaikatkin olivat jo täynnä. Mutta koska rohkenin näin pitkälle, sain taas lisäinspiraatiota treenaamiseen.

Jätimme siis temput sikseen ja palasimme rally-tokon liikkeisiin. Eilen aloitin paikalla makuusta minun kiertäessäni koiran ympäri. Tämä sujuu Jalon kanssa (kotioloissa ja hihnatta, huom.) kuin nakutettu. Jekku ei malttaisi pysyä aloillaan. Sitten otimme murheenkryyniämme, peruutusta. En ymmärrä, miten tämä onkin osoittautunut niin vaikeaksi jutuksi! Jalo yrittää koko ajan painaa pers... häntää maahan. Se siis tarjoaa istumista oikeinkin sujuvasti. (Öhöm, ehkä on joskus päässyt käymään niin, että palkka onkin lennähtänyt vähän väärin...) Nyt sitten tungen makupalaa Jalon kuonon eteen ja liikun itse eteenpäin työntäen Jaloa taaksepäin. Se ihan sujuu, parin askeleen verran. Mutta kun tuntuu, että Jalo ei ihan oikeasti käsitä, mistä nyt on kyse. Onko tämä nyt edelleen sitä, että se ei hahmota takapäätään? Hei, help! Vinkkejä?

Tänään treenasimme niin, että vedin sänkyä irti seinästä, kävelin itse sinne väliin, pyysin Jaloa perääni ja sitten toiseen suuntaan pois. Ei, kun istumaan kävi hän. Aargh! En voi ottaa kovin montaa toistoa, kun tässä nyt tuntuu, että minulla itselläni alkaa mennä hermo, kun koirat eivät tajua. Vaikka ei se niiden vika tietenkään ole, jostain syystä emme nyt vain pääse samalle aaltopituudelle tämän liikkeen kanssa. Ehkä otan tätä nyt ihan pienillä toistoilla ja usein ja yritän sitten siihen oheen kehittää jotain, josta koirat tykkäävät.

Jaa niin, kisaamaan olisin lähtemässä juurikin Jalon kanssa. Jekku saa tehdä ihan muuten vaan noita liikkeitä. Katsotaan sitä kisaamista mahdollisesti sen kanssa sitten joskus myöhemmin. Siis rally-tokossa, agilityahan aion jatkaa heti tammikuussa!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Temppuilua

Syksyn myötä ohjatut treenit ovat jääneet vähän paitsioon, kuten ehkä edellisestä postauksesta saattoi päätellä. Ehkä paistoi läpi myös huono koiranomistaja -syndrooma: poden vähän väliä ja melkein koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, että en tarpeeksi järjestä koirilleni tekemistä. Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu; paljonko ne sitä tekemistä sitten lopulta tarvitsevat, vai ovatko ne ihan tyytyväisiä vain ollessaan? Ainakin mudia pidetään työteliäänä rotuna, joten haluaisin jotain tekemistä tarjota Jalolle ja samalla toki Jekullekin.

Koska ohjatut treenit ovat jääneet väliin ja kotitokoilukin on linjalla istu - maahan - seiso - paikka, päätin, että nyt me alemme temppuilla! Molemmat koirat osaavat jo valmiiksi antaa tassua ja vilkuttaa ja ottaa "kurre"-asennon, siis että ne istuvat takalistollaan ja tasapainoilevat etutassut rinnan edessä. Entäpä sitten? Oma repertuaarini meinasi jo tyystin loppua. En siis todellakaan ole mikään liialla mielikuvituksella varustettu henkilö, joka keksisi koirilleen kaikkea kivaa temppuiltavaa. Onneksi on internet. Ja sieltähän sitä alkoi löytyä.

Muutamiin ongelmiin törmäsin heti kättelyssä: mistä aloitan temppujen opettelun, miten maltan mieleni etten tykitä liikaa kerralla, ja miten muistan kaikki mahdolliset jutut? No, ehkä etenemme ihan rauhassa ja vähän kerrallaan. Olen huono arvioimaan, miten kauan mitäkin pitäisi hinkata. Toisaalta pelkään, että etenen liian nopeasti, toisaalta pelkään koirien kyllästyvän.

Nyt aloitin siitä, että koirat osaisivat osoittaa käskystä sormia, siis ainakin peukalon, etusormen ja pikkurillin. Sitten harjoittelimme myös takajaloilla seisomista, joka on jalostettu liike kurresta. Ja vähän kokeilimme namin löytämistä oikeasta kädestä. Kun nämä alkavat olla hallussa, voisin yrittää opettaa kierimistä, mikä tuntuu jo ajatuksena vähän vaikealta. Sen sijaan pyörimisen Jalo oivalsi nopeasti ja tuntuu todella tykkäävän liikkeestä! Nuo sormien osoittelut tuntuvat, ainakin toistaseksi, olevan kummankin mielestä vähän ihmeellisiä. Ne yrittävät huitoa tassuillaan ja katsovat, että mitä minä sormiani siinä nenän edessä höröttelen. No mutta, jatkan nyt tällä meiningillä ja katsotaan vaikka joulun jälkeen, miten olemme edistyneet.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Agilitytauko

Tekisikö tauko terää? Tauko tehnee terää.
Tauko tekee terää. Tauko tehköön terää!

 Niin. Syksy on nyt ollut ihan hippasen raskas noin henkilökohtaisella tasolla. Marraskuun kylmyys ja pimeys ovat maksimoineet kurjuuden ja väsymyksen ja energiani ovat aivan kateissa. Kaikki on tuntunut raskaalta ja agility suorittamiselta. Niinpä pohdittuani asiaa tulin siihen tulokseen, että pidämme nyt Jekun kanssa agilitysta taukoa loppuvuoden.

Harmittaa. Harmittaa, etten jaksa. Harmittaa, ettemme päässeetkään nousemaan ensimmäisenä kisavuotenamme kolmosiin. Ja harmittaa, kun olisi ollut kiva osallistua Suomen schipperkekerhon vuoden agilitytulokas -kisaan... (Tosin ehkäpä siihen voimme osallistua jo näillä nykyisillä tuloksillamme...) Ja juuri näiden kahden ajatuksen kohdalla lähtee menemään vikaan.

Lopullisesti minut herätti tämä blogiteksti . Ja vielä suora lainaus Life with shepherds -blogista: "En ole nauttinut matkasta vaan tavoitellut määränpäätä. Tässä mennään rytisten metsään."
Tuo voisi olla minun kirjoittamani ajatus. Olen tosiaan tehnyt agilitya ryppyotsaisesti suorittaen. En ole osannut iloita siitä, miten kivaa on agilitya harrastaa tuollaisen pienen mustan Jekkulaisen kanssa, vaan olen yrittänyt runnoa eteenpäin itseäni soimaten ja ihmetellen, mikä on, kun ei onnistu. Tai siis olemme me onnistuneet, en minä nyt sillä. Ehkä olemme onnistuneet jopa paremmin, kuin aluksi uskalsin odottaa. Mutta kun fiilis tekemiseen on väärä.

Jätämme nyt siis vuoden viimeiset kisat väliin, vaikka edelleen harmittaa. Emmekä pääse kolmosiin, mikä harmittaa. Vaikka emmepä me valmiita sinne olisikaan. Minä toivoisin niin, että tauon myötä saisin ajatuksiania paremmin jäsenneltyä. Minun päässänihän tämä kaikki vika on. Toivon myös, että tauon jälkeen tekemiseen löytyisi se ilo, mitä siinä joskus ihan alkuaikoina oli. Mitä sitten, jos emme pääsisi nollana läpi jotain rataa, mitä sitten, jos Jekku menisi väärälle esteelle, mitä sitten, vaikka minä unohtaisin. Kun vain olisimme kentällä yhdessä ja pitäisimme hauskaa! 

En todellakaan ole jättämässä agilitya, vielä vähemmän haluan jättää mahtavaa ryhmäämme. Älkää unohtako meitä, me palaamme vielä!

Luulen, että Jekku on valmis. Minun pitää vähän kunnostautua.


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Lausunto

Jalon ja Romun lonkkalausunnot (niin ja kyynärät) ovat nyt tulleet Kennelliitosta. Tai Jalon tuli jo pari päivää sitten. Maksoin samaan aikaan molempien lausunnoista, jolloin Jalon tiedot tulivat heti näkyviin niin Omakoiraan kuin KoiraNetiinkin. Jäin ihmettelemään, mihin Romun lausunto jäi. No, tänään seurasi sekin perästä.

Vähän hyvää ja huonoa tuli. Jalon toinen lonkka lieveni C:stä B:ksi eli kokonaisuus C/B. En minä nyt tuota C:täkään sure, vaikka joku kai facebook-päivityksestäni niin ajattelikin. Eiköhän tuo noilla rullaa menemään ihan hyvin. Sen sijaan vähän järkytyin, kun Romun molemmat lonkat olivat huonotuneet D:ksi. Se tuntui jo vähän hurjalta. Mutta näillä mennään. Ja edelleen kuitenkin muu osa koirasta on tervettä, joten olen tyytyväinen siihen.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Torstain terveystarkastukset

Torstaina vein Jalon ja Romun luustokuvauksiin. En oikein tiedä, millä termillä tuota tarkastusta pitäisi kutsua, siinä kun kuvattiin virallisesti lonkat ja kyynärät ja saatiin lausunto polvista ja silmistä. Myös selät kuvattiin, mutta ne lausunnot jäävät epävirallisiksi. Osallistuimme kimppatarkastukseen Rauha-siskon ja Aatos-mudin kanssa. Oli kiva, että olimme yhdessä ihan senkin kannalta, että odottelu olisi muuten käynyt melko pitkäksi. Nyt oli kiva rauhassa vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia sillä välillä, kun koirat olivat tutkimuksissa. Hieman kyllä oli tekemistä, kun olin yksin kahden koiran kanssa.

Setti aloitettiin tsekkaamalla Romun silmät. Ensin siis katsottiin silmät ja sitten laitettiin tippoja, joiden annettiin vaikuttaa jonkin aikaa. Romu oli kertakaikkiaan sitä mieltä, että hänenpä silmiään ei käpelöidä. Minulle meinasi tulla tuskanhiki, kun pidin sitä aloillaan. Eläinlääkäriä tuppasi naurattamaan. Mietin kyllä, että on hänellä rauhahermot, kun jaksoi olla tuollaisen sätkyilijänkin kanssa aivan rauhallinen. Kun silmiä katsottiin sitten tippojen vaikutusajan jälkeen, eläinlääkäri ehdotti, että laitetaan kuonokoppa ihan siksikin, että siitä on helpompi pitää kiinni. Lopulta meitä oli minä ja kaksi hoitajaa pitelemässä Romua, kun lääkäri tutki silmiä. Lopputulos oli kuitenkin hyvä: silmät ovat kunnossa! Samalla lääkäri kokeili polvet ja totesi niidenkin olevan moitteettomat. Tämän jälkeen Romu sai rauhoituspiikin ja pian se jo uinailikin. Tässä vaiheessa pääsin hakemaan Jalon autosta.

Jalollekin oli jo aiemmin laitettu silmätipat. Ei sekään mielissään ollut, mutta Jalon kanssa selvisimme lääkärin kanssa ihan kaksin. Lääkäri kehui kovin Jalon väritystä, ja hienohan se onkin! Myös Jalon silmät ja polvet osoittautuivat olevan kunnossa. Jaloa ei vielä ihan rauhoitettu, joten jäin sen kanssa odotustilaan odottelemaan. Romu pääsi kuvauksista ja makoili patjan päällä. Jalo haisteli sitä kiinnostuneena ja ihmeissään. Yllättäen Romu vähän tokeni ja ärähti Jalolle. Romu sidottiin sitten varoiksi tuoliin, ettei se lähde haahuilemaan. Tässä vaiheessa Miehen äiti käväisi paikalla ja haki Romun toipumaan. Samalla Jalo pääsi rauhoitettavaksi.

Jalo osoittautui melkoisen sinnikkääksi. Se uinahti toimenpidehuoneeseen, jonne se jätettiin odottelemaan. Kun sitä haettiin kuvattavaksi, se hoipertelikin huoneen ovella vastaan! No, eipä muuta kuin lisää unta kankkuun. Vähän ihmettelin, kun kuvauksessa kesti ja kesti. Lopulta hoitaja tuli röntgenistä ulos: hänen piti hakea lisää aineita, kun Jalo ei suostunut rauhoittumaan.

Siinä sitten illan päätteeksi makasi kolme mudia taju kankaalla eläinlääkäriaseman lattialla. Me omistajat pääsimme vuorollamme kuulemaan tuloksia ja katsomaan kuvia.

Osoittautui, että niin Jalolla kuin Romullakin selkä ja kyynärät olivat ihan priimaa. Olen tyytyväinen selästä, ja varsinkin siitä, että Romun kyynärät olivat kunnossa! Mikä lie ollut se vaiva silloin alle vuotiaana. Se, mikä oli pettymys, oli arvio lonkista: molempien lonkat lähtevät arviontiin C:nä. Lääkäri kyllä kehui molempien koirien liikkuvuutta ja lihaskuntoa ja totesi, ettei noin kevyillä koirilla C:n lonkat mitään haittaa. Enkä minä sillä, mutta olisihan se ollut kivempi, että ne olisivat olleet A:t. Tai B:t. Ja lopullinen lausuntohan toki tulee sitten aikanaan Kennelliitosta.

Että sellainen päivä oli se torstai. Olen ihan tyytyväinen, että tarkistus tuli tehtyä, tietääpähän, mistä koirat on tehty ja että ne ovat lähinnä ihan kunnossa.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kiva koirakansalainen

Mainitsinkin viimeksi, että olen Jalon kanssa Kiva koirakansalainen -kurssilla. Tai siis, treenaamme erään tuttuni johdolla, jos vaikka suorittaisimme testin joskus. Testin takana on Kiva Team ry. ja tarkemmat sivut testistä ja sen sisällöstä löytyvät täältä. Testi siis perustuu American Kennel Clubin Canine Good Citizen -testiin. Rohkenisinko sanoa, että testi tuntuu ja vaikuttaakin vähän amerikkalaiselta...

Mutta oli miten oli, ei juttujen treenaamisesta ikinä haittaakaan ole. Testi koostuu kymmenestä osasta, joista osa on meille helpompia, osa vaikeampia.
Osiot 4, 5, 6 ja 7 ovat helppoja:

4. Vetämättä kävely. Koira kävelee taluttimessa kiskomatta ja myötäilee omistajan liikkeitä. Testimatkan aikana on kaksi pysähdystä, jolloin koiran pitää istahtaa. Matka ei ole kovin pitkä, joten tämä on Jalolle helppoa.

5. Ihmisjoukon läpi kulkeminen. Koira saa osoittaa kiinnostusta ihmisiä kohtaan, mutta sen pitää kulkea omistajansa hallinnassa. Suhteellisen helppoa tämäkin, kun kaupungissa koirat ovat tottuneet kulkemaan päivittäin kapeissakin paikoissa vieraiden ihmisten ohitse.

6. Istuminen, maahanmeno ja paikalla pysyminen. Näitä nyt on treenattu ja treenattu, joten ei mitään ihmeellistä näissä.

7. Luoksetulo. Koira tulee kolmen metrin päästä omistajan luo kutsuttaessa. Ei pitäisi olla ongelmia, kun koiran ei siis pidä tehdä mitään tokon luoksetuloa tarkkoine asentoineen, vaan saa tulla ihan vapaasti.

Kohta 8. on vähän sellainen "riippuu tilanteesta" -juttu. Siinä siis kohdataan vieras koira, jonka omistajan kanssa minun pitäisi vaihtaa pari sanaa. Koirat saavat osoittaa vähäistä kiinnostusta toisiinsa, mutta ei mitään suurempaa reaktiota. Testiin kuulemma tulee takuuvarma testikoira, joka on rauhallinen eikä heilu tai rähise. Treenitilanteessa kokeilimme tätä niin, että kaikki treenaavat viisi koirakkoa kulki hallissa ympäriinsä ja ohittelimme toisiamme milloin miltäkin puolelta. Jalo ei kiinnittänyt muihin huomiota, kun se oli hienosti käskyn alla. Jos sama onnistuu testissäkin, ei ongelmaa pitäisi olla.

Kohta 9. on odottaminen vieraan ihmisen kanssa omistajan mennessä piiloon. Koiran pitää jäädä kolmeksi minuutiksi odottamaan nätisti. Tätä treenasimme viimeksi niin, että Jalo jäi vieraahkolle ihmiselle minun mennessä hallissa muiden koirien luo. En tiedä, täyttyikö ihan kolme minuuttia, mutta Jalo makasi nätisti odottamassa. Ensi kerralla menen piiloon.

Testin ensimmäinen kohta on vieraan ihmisen hyväksyminen. Koiran pitäisi siis sietää lähestyvä ihminen, jota minä kättelen ja jonka kanssa juttelen hetken. Ei pitäisi tuottaa suurempia ongelmia tämänkään.

Kohdat 2 ja 3 ovat ne, joihin testi kosahtaa jos on kosahtaakseen: niissä koiran pitää antaa vieraan ihmisen silittää ja tutkia. Vaikka Jalo keväällä käyttäytyi eläinlääkärissä mallikkaasti ja on muutenkin antanut vieraiden koskea itseensä, nyt treenitilanteessa se on jännännyt. Tai sitten minä olen jännännyt ja Jalo on reagoinut siihen. Se antaa koska päähän, jos hengailemme jonkun kanssa ihan muuten vaan, mutta jos ihan varta vasten aletaan kosketella, Jalo ei ole mielissään. Se vähän yrittää väistää, mutta on kuitenkin jo useamman ihmisen antanut koskea itseään.

Vielä ensi viikolla on treenit, sitten onkin jo itse testi. Ajattelin muuten viedä Jekunkin ihan kylmiltään testattavaksi. Ja jos testi ei mene läpi, sen saa uusia. Ei paineita, eikä tämä nyt elämää suurempaa ole, mutta olisihan se kiva osoittaa, että ainakin joskus todistettavasti koirani ovat osanneet käyttäytyä.


lauantai 1. marraskuuta 2014

Kekri

Lokakuu vilahti ohi, vaikka tuntuikin kestävän ikuisuuden. Nyt on kekrin aika, tai nykyisinhän puhutaan pyhäinpäivästä. Vaikka innostuinkin selvittelemään kekrin alkuperää (se on alkuaan tarkoittanut viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, Mikael Agricolan mukaan se taas on ollut erään jumalolennon nimi), ei se ollut se, mistä olin tulossa kirjoittamaan. Vaan mistä sitten?

Viimeksi kirjoitin kisoistamme. Sen jälkeen ei kyllä mitään kummaa ole tapahtunut, paitsi treenejä. Niissäkin toki on kummuutta (voiko noin edes sanoa?) kerrakseen. Viimeksi kouluttajamme Olavi oli pois, joten meillä oli sijaiskoutsi. Hän teki meille mielestäni todella kivan radan, jota ihan ääneen ihastelin: "Voi, tulipa kivan simppeli rata!". Hehhhe. Arvaatteko jo? No, ihan kivasti pääsimme esteelle kolme. Sitten Jekku alkoi jekkuilla oikein urakalla, ihan melkein suutuin sille. Kun tuosta ongelmakohdasta pääsimme, oli radalla kivoja ja vauhdikkaitakin osuuksia, joilla koin onnistumista. Silti tuntuu, että nyt ei ole pää ihan mukana tässä touhussa. Ensi viikolla olisi jo seuraavat kisat, mutta itse olen menossa niihin töihin. Niinpä kisaamme seuraavaksi TSAUlla ja sitten vielä joulukuussa kotikisoissa. Ehdimme siis vähän treenailla ja kasata pakkaa siihen mennessä.

Jalon kanssa olemme treenailleet rallytokoa. Se on sitten kivaa! Jalo tykkää, niin kuin minäkin. Tuntuu niin kivalta, kun voin ottaa Jalon irti hihnasta, eikä se lähde minnekään hassuttelemaan, vaan jää tekemään juttuja minun kanssani. Odotteluaika on ehkä vähän haastavaa, kun välillä Jalo meinaa hyökiä toisten perään. Mutta ahkeralla namituksella ja kontaktin pyytämisellä sekin hoituu. Yhä vakavammin mietin, koskakohan kehtaisin yrittää mennä kisoihin sen kanssa...

Olemme myös Jalon kanssa aloittaneet treenit suorittaaksemme Kiva koirakansalainen -testin. Tähän aiheeseen palaan tarkemmin myöhemmin. Nyt hyvää kekriä kaikille!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

ATT:n lokakisat 19.10.2014

Eipä jäänyt tästä päivästä aikakirjoihin sen kummempaa kommentoitavaa kilpailemisen osalta. Kartutimme toki arvokasta kisakokemusta, ja ennen kaikkea sain muistutuksen siitä, mihin kaikkeen treenaamisessa pitääkään kiinnittää huomiota! Eli mitään loppuhuipennusta ei ole tässä tarinassa odotettavissa...

Voisin lähteä selittelemään, miten tuli kiire kisoihin lähtiessä ja sitä rataa, mutta se olisi turhaa. Pieleen meni että pätkähti ihan vaan, koska ohjasin huonosti. Jos lähtökohtaisesti ensimmäinen rata tuntui minusta kimurantilta. Siinä oli monta kohtaa, joissa mietin, miten saan ohjattua oikein ja kunnolla. Yllätys kuitenkin oli, että ne ne hankalat kohdat sujuivat, virheet tulivat ilmiselvissä paikoissa. Siis ilmiselvissä ohjaamisen suhteen. Ehkä tässä onkin yksi avainsana: tsemppaan niihin hankaliin kohtiin ja ohjaan sitten huolimattomasti ne "helpot" paikat.

Kuva: Kati Horne-Kosonen





Ensimmäisen radan alku sujui kivasti, vaikka hyllytys tulikin jo heti vissiin yhdeksännellä esteellä. Ja sitten hajosikin ihan koko pakka. Mutta kepit sentään menivät hienosti! Kaikkein hämmentävintä tällä radalla oli se, että Jekku jännäsi ihan hurjasti puomia ja keinua. A-este menee siltä ihan tuosta noin vain, mutta jostain syystä se jäi jähmimään puomin ylösmenolle ja keinu oli ihan turkasen hidas.

Kuva: Kati Horne-Kosonen

Kuvastakin aistinee pysähtyneen tunnelman tuossa keinulla. Minun piti oikein houkutella ja maanitella Jekkua tulemaan. Koska rata oli hylätty, en tiedä, missä ajassa sen lopulta suoritimme. Noihin kontaktien hidasteluihin kuitenkin paloi sekunteja ihan kiitettävästi.

Toisella radalla meno oli onneksi hieman parempaa. Noin yleisestikin se toinen rata vaikutti kivemmalta. Tosin heti alkuun tuli viitonen, kun Jekku syöksyi suoraan ohi putken vilkaisemaan ratatyöntekijöitä. Sen jälkeen meno oli todella kivaa; tai ainakin kepit onnistuivat. Hieman yllättäen myös puomin alastulolta tuli viitonen. Hämmennyin, kun näin tuomarin nostavan käden ylös ja hetkeksi herpaannuin ja jatkettuani ajattelin, että nyt olen unohtanut vähintään puolet radasta. Mutta ihan kivasti se meni loppuun asti. Vähän ehkä harmittaa, varsinkin tuo kontaktivirhe.

Kuva: Sari Sainio

Kuva: Sari Sainio

Kuva: Sari Sainio




Ja Jekku, tuo hitsin ketku, keksi varastaa lähdössä! Eipä ole tuotakaan aikoihin tapahtunut. Nyt molemmilla radoilla joku huusi: "lähti!". Tiedän, että olisi pitänyt korjata... Jotenkin vain olen niin ahne kisaamaan ja metsästämään tuloksia, kun kerran kisoista maksettu on, että hitto vieköön, mennään. Harjoitellaan sitten treeneissä. Tosin joku juuri varoitteli, että koira oppii erottelemaan, mikä on treeniä ja mikä kisaa. Mutta panostetaan nyt jatkossa treeneissä tuohon lähdössä pysymiseen.

Toinen, ehkä kaikkein hämmentävin kommervenkki oli, kuten todettua, puomin ja keinun jännäys. Kaverini kysyikin, onko Jekku tehnyt lentokeinun tai onko jotain muuta sattunut. No ei mielestäni ole! Ja kun A:n se tekee hienosti. En tiedä, mikä siis jännittää ja missä mättää. Mutta tähänkin pitää siis keskittyä jatkossa treeneissä. Mietin myös, onko Jekulla jotain kipuja tai jumeja, joita se oirehtii noin? Koska jotenkin vierasta ja outoa käytöstä tämä nyt on.

Päivästä jäi käteen siis paljon treenattavaa, mutta myös kiitollisuus siitä, että saan harrastaa tätä lajia ja kilpailla ja että olemme Jekun kanssa kuitenkin jo kisaurallamme edenneet. Kiitos myös ystäville, jotka yhtäkkiä, yllättäen ja ilmoittamatta tulivat paikalle kannustamaan! Se oli iloinen ja mieluisa yllätys! Myös kuvista kiitos näille samaisille ystäville. 








torstai 16. lokakuuta 2014

Häpeä

Oho, anteeksi taas hiljaiselo! En ole kirjoittanut, kun ei ole oikein ollut, mistä kirjoittaa... Pitäisi jotenkin ryhdistäytyä, mutta syksy vaatii veronsa. No, sunnuntaina on taas agilitykisat, joten niiden jäljiltä on jotain kommenttia tulossa.

Elo on ollut ihan tavallista arkea täynnä. Parin viime päivän aikana olen huomannut, että Jalo on jopa narsistisesti alkanut valloittaa tilaa itselleen, ja Jekku on ehkä vähän siitä joutunut kärsimään. Jalo esimerkiksi tulee hyvin kärkkäästi ovelle vastaan, kun tulemme kotiin ja sellaisella "minäminäminä"-asenteella sitten vaatii huomiota. Ja kun huomiota yrittää antaa Jekulle, on Jalo tunkemassa kuonoaan väliin.

Tänään tilanne jotenkin kärjistyi, ja pojille tuli kunnon tappelu, kun Jalo aloitti rähjäämisen, johon Jekku tietysti vastasi. Minä nappasin kiinni Jekusta, Mies puolestaan pisti Jalon matalaksi. Yllättävän kauan Jalo murinaansa jatkoi. Lopulta pojat päästettiin taas irti. Jekku vähän puristeli itseään ja lähti häntä heiluen menemään. Jalo jäi jalkoihimme todella nolona: sen niska oli kyyryssä, korvat lurpallaan ja toinen tassu pystyssä. Sitä selvästi hävetti.

Aiemmin kirjoitin koiran moraalista, joten tämä mennee siihen samaan settiin. Jalo tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja nyt se tiesi toimineensa väärin. Voiko näin olla, todella? Jekkuhan on kertakaikkisen häpeilemätön: ei tunnu missään, vaikka varastaisi palan juustoa tai munkin, tai söisi pöydältä omenapiirakan tai varastaisi pöydältä kynän. Vaikka huutia tulisi, voi toimintaa sen mielestä ihan hyvin jatkaa sitten seuraavalla kerralla, se ei ole moksiskaan pienistä kielloista. Luulen, että Jekkukin ihan hyvin tietää tekevänsä väärin, sitä vain ei kiinnosta.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Treeniä ja treeniä

Vähän tylsähköjä nämä postaukset ehkä nykyään... Nytkään ei ole tullut tehtyä juuri mitään sen mainittavampaa, treenattua vaan. Tuolla Jekun syyskuun lopun kisalla jaksoi aika pitkälle, siis sen voimin ja innolla. Parin viikon päästä on taas seuraavat kisat tiedossa.

Agilitytreeneihin emme juuri ole ehtineet tai päässeet, syystä tai toisesta. Viime perjantaina vihdoin pääsimme. Silloinkin minulla oli kiire kaupunkiin illallistreffeille, mutta halusin välttämättä päästä treenaamaan. Itselläni ei juoksu taaskaan oikein kulkenut vaan tuntui, että hengästyin pienestäkin. Keppejä teimme siltä heikommalta puoleltamme ja hankalahkosta kulmasta. Jekku veti yleensä ohi niin, että meni kolmannesta välistä sisään. Kun sain sen löytämään oikeasta paikasta kepeille, se teki ne kyllä kivasti loppuun. Keinu oli luvattoman hidas, samaten ekalla kierroksella puomi. En oikein tiedä, mitä tuo jännäsi. Mutta muu meno oli mielestäni kivaa! Itse muistin katsoa Jekkua, vaikka olinkin sen edellä ja noin muutenkin ehdin sen edelle kivasti. Kyllä minä taas kuulemma pyörin ja steppasin tarpeettomasti, mutta en edelleenkään aina osaa koordinoida liikkeitäni taloudellisemmiksi. Ja steppailusta ja hyörimisestä huolimatta sain tehtyä ihan puhdasta rataa. Eli ihan tyytyväinen olen!

Jalon kanssa treenasimme viime maanantaina rallytokoa taas. Tällä kerralla Paula kehotti pitämään Jalon hihnassa, jotta tulisi siihenkin touhuun taas kosketus. Ja voi, miten se on vaikeaa! Jalo teki ihan mahtavalla vireellä ja sai kehuja kontaktistaan, jee! Homma kosahti taas omaan toimintaani ja sähläämiseeni remmin kanssa. Paula hienovaraisesti totesi, että minulla on vähän tapana huitoa käsilläni, hehhheh. Saimme kotiläksyksi treenata juuri hihnassa erinäisiä liikkeitä. Ja paljonko olemme treenanneet? No, emmepä yhtään. Muistin saamamme kotiläksyn jo tänään... Noh, kaipa se siitä. Huomenna pääsen treenaamaan molemmat pojat, kun sain kaverilta hänen paikkansa meitä edeltävältä tunnilta. Nyt vielä mietinnässä on, kummin päin pojat treenaan.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

ATT:n syyskisat 21.9.2014

Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Jukka Pätynen (koirakuvat.fi). Lupa kuvien käyttöön on pyydetty kuvaajalta.

Sunnuntaina starttasimme Jekun kanssa syksyn kisakauden kotikisoissa ATT:lla. Jotenkin on niin paljon kivempaa kisata omissa kisoissa, tutussa hallissa! Tiedän, että olisi jo aika alkaa tähyillä mittelöitä muualtakin ja totutella niihin. Sunnuntain kisat olivat isot, sillä samana päivänä kilpailtiin myös juniorien, seniorien ja para-agilitaajien SM-mitaleista. Junnut kisasivat samoilla radoilla meidän tavisten kanssa, seniorit ja para-agilitaajat sitten meidän jälkeemme. Päivä venähti pitkäksi: ensimmäinen rataantutustuminen oli noin 8.30, viimeinen siinä kello 15 jälkeen. Olin siis ilmoittaa päräyttänyt Jekun kaikille kolmelle mahdolliselle radalle, mitä aloin siinä iltapäivästä vähän jo katua. Mieli teki jättää leikki kesken, mutta kun maksettu oli ja paikalla oli jo tullut oltua, päätin vetäistä vielä viimeisenkin radan sitten.

Ensimmäinen rata oli ihan kiva agilityrata, josta en tosin tähän hätään muista sen kummempia. Tai no sen, että hyllytin sen heti esteen 4 jälkeen, kun lähdin tyytyväisenä posottamaan eteenpäin ja jätin Jekun selkäni taakse. Väärälle esteellehän se lipesi. Tyhmä minä! Tässä tuli heti kärkeen päivän paras opetus: älä ikinä jätä koiraa selkäsi taakse! Miten minä en opi... Kepitkin meni pieleen, mutta en jaksanut korjata. Oli radalla sentään onnistuneitakin kohtia, varsinkin lopun vauhtisuoraan olin tyytyväinen, vaikka jaloissa alkoikin jo tuntua.

Vähän tyhmä ilme minulla, mutta hei, nyt en sentään sojota sormella, vaan ohjaan ihan kunnolla!

Tokalle radalle mentäessä jännitti taas hitsisti. Sen hyllytin varmaan puolivälissä rataa. Olisinko taas ohjannut huolimattomasti, luultavasti. Kepit meni hyvin, jee! Keppien jälkeen kehuin Jekkua, ja se vilkaisi minua vähän silleen, että missä namit? No, palkkio odotti maalissa parin esteen päässä.

Ihan kieli keskellä suuta siinä mentiin.
Niin mihin piti mennä?
En olisi tosiaan jaksanut lähteä kolmannelle radalle. Mutta meninpä silti. Edelleen jännitti. Mielestäni radalla oli monta kohtaa, jotka olisi voinut sössiä. Kun olin selvittänyt useimmat noista kohdista, meinasin unohtaa radan. Onneksi Jekku jotenkin hakeutui oikeaan putkeen, omat ajatukseni palautuivat kentälle ja tajusin, että jäljellä olisi enää loppulaskettelu maaliin, joten olisi noloa tyriä nyt. Ja hah, emme tyrineet! Nollana maaliin, ainoa minien nolla muuten tältä radalta! Voitto kotiin ja LUVA kilpailukirjaan! Aivan huippufiilis!


Oman onnistumisen lisäksi iloitsin suunnattomasti myös treeniryhmäläisemme Tanian menestyksestä: hän voitti Olavin Pauli-belggarin kanssa nuorten SM-hopeaa! Aivan huikea saavutus kovien kanssakilpailijakoirien joukossa. Hyvä Tania! Oli hienoa seurata junnujen kisoja: taitavia nuoria ohjaajia ja ihana, myötäelävä ja kannustava yleisö. Oli kyllä kaikin tavoin mitä hienoin kisapäivä.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Epäilevä Tuomas

Olen aiemminkin päivitellyt ja ihastellutkin, miten koirillamme on niin niitä kuvaavat nimet. Ehkä lähinnä tämä on tullut ilmi Jekun, tuon kaikkien roistojen äidin, ei vaan isän, kohdalla. Ja kutsumanimen lisäksi Jekun virallinen nimi, Luupään Elämän Ilo, kuvaa sitä aivan täydellisesti. Ei voisi olla luupäisempää ja toisaalta elämää riemastuttavampaa koiraa kuin tuo!

Ja sitten on Jalo. Hidas, rauhallinen, harkitseva, jalo (siis tarvittaessa). Jalo ei liiempiä hötkyile, vaan istahtaa alas ja katselee, ehkä jopa vähän nokka pystyssä maailman menoa.

Virallisestihan Jalo on Kilvan Tuomas. Tuomas Jukolan veljesten mukaan, urospentuja kun oli seitsemän. Mutta voisin myös johtaa nimestä epäilevän Tuomaksen, sellainen kun tuo todellakin on. On ilo ja rikkaus omistaa kaksi niin erilaista koiraa: siinä missä Jekku on ahne kuin mikäkin, Jalo on nirsoakin nirsompi.

Olen alkanut kutsua Jalo välillä epäileväksi Tuomakseksi, kun se suhtautuu niin varauksella sille tarjottuihin herkkuihin. Joskus (oikeasti!) harvoin saatan tarjota koirille vaikkapa voileivän jämät. Jekkuhan söisi vaikka pieniä kiviä, jos kädestä saisi. Jalo sen sijaan on erittäin, erittäin epäileväinen. Se haistelee tarjottua pullanpalaa ja selkeästi miettii, kannattaako tarjottua juttua ottaa vastaan. Se vilkaisee minua, makupalaa, kenties vielä kerran minua. Sitten se ottaa namin suuhunsa ja joko syö tai on syömättä. Vielä kertaakaan ei ole käynyt niin, että se kyseenalaistamatta olisi ottanut suuhunsa jotain vierasta.

Tänään pojat istuivat keittössä ja katselivat tiskipöydälle sen näköisesti, että joku pieni huikopala olisi paikallaan. Olin aamulla tiputtanut vahingossa pöydälle pari kuivaruokanappulaa, joten ajattelin tarjota ne. Pyysin koiria istumaan, heitin namit suuhun ja sitten maahan ja sama juttu. Jekku, ylläripylläri, hotaisi molemmat tarjotut nappulat heti. Jalo sen sijaan sylki ne molemmat lattialle. Siinä se sitten makasi, pyöritteli niitä pari kertaa suussaan ja katseli, että tällaista roskaako muka makupaloina kehdataan tarjota. Sitten se nousi ja vilkaisi minua, ja sillä välillä Jekku imuroi "herkut" parempiin suihin.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Oikeaa vai väärää?

Lienee kiisteltyä, onko koirilla, tai eläimillä ylipäätään, moraalia. Jokainen koiranomistaja kuitenkin varmaan tietää kokemuksesta, että koira tuntuu tietävän, jos on tehnyt jotain pahaa tai väärää omistajan poissaollessa. Koiria myös toki opetetaan toimimaan oikein ja välttämään ns. väärää. Mutta miten laajalle tämä taju koirilla ulottuu? Muistan, että Jalon kasvattaja kertoi, että mudeilla (ja pumeillakin) on hänen mielestään jonkinlainen moraalikäsitys, tai käsitys siitä, että pitäisi olla ikään kuin heikomman puolella.

Itse olen aiemmin huomannut sen, että Jalo tietää ja ilmoittaa, kun Jekku tekee jotain kiellettyä. Nyt viikonloppuna tätä käsitystä tuli ehkä vielä laajennettua. Jekku ja Jalo posottivat omissa puuhissaan kuten aiemminkin, mutta Romu näytti, mistä unkarilainen on tehty.

Miehen vanhemmilla on kissa, ja Jekkuhan ei sitä siedä. (Toisin sanoen Jekkua ei tarpeeksi nuorena totutettu kissan kanssa olemiseen. Sitten olikin jo myöhäistä, ja kissa oli Jekun mielestä vihollinen.) Nykyään siis kissa pitää eristää johonkin tiettyyn tilaan, kun me saavumme paikalle. Tällä kerralla oli vielä sen verran lämmintä, että kissa sai olla ulkona (ja sillä oli pääsy sisätiloihin yöksi, kissaa ei siis näissä juhlissa kiusattu).

Kesken kaiken siinä rapuja syödessämme alkoi kuulua sähinää ja raivokasta haukkumista: kissa ja Jekku tapasivat aidan vierustalla. Kissa monotti ja Jekku rähisi. Sitten kissa lähti aidan toiselle puolelle naapuriin, ja Jekku palasi meidän luoksemme. Episodin jälkeen rapujen syöminen jatkui, kunnes Jalo alkoi vinkua aidan luona. Ihmettelimme hieman, että mitä ja miksi se vinkuu. Syy paljastui pian: Romu se siellä heilutteli naapurin puolella. Se saatiin paimennettua takaisin omalle puolelle. Eipä siinä, sama homma toistui vielä muutaman kerran. Romu, tuo koirien Houdini, häipyi jostain uudelleen ja uudelleen naapurin tontille. Se saatiin kyllä aina pois, mutta ihmetyttämään jäi, että miksi se sinne meni, kun moista ei ole ennen tapahtunut. Sitten Miehen vanhemmat tajusivat, että kissa oli häipynyt naapuriin, ja Romu oli siitä huolissaan! Ehkä tuntuu oudolta ja uskomattomalta, mutta miksikäs ei. Ehkä Romu kävi tsekkailemassa, että kissalla oli kaikki hyvin.

Seuraavana päivänä(kin) kissalla oli siis mahdollisuus mennä erään luukun kautta talon alakertaan sisälle. Jekku tiesi paikan ja kävi välillä siinä vähän haastamassa riitaa. Ja mitä teki Romu? Se on kasvattanut itsetuntoaan siihen malliin, että uskalsi mennä Jekun ja kissan väliin! Romu siis meni ja ajoi Jekun äärimmäisen hienolla vartalotekniikalla pois luukulta. Se isompana tyrkkäsi Jekkua ja alkoi häätää sitä muualle, jotta luukku jäisi rauhaan, eikä se päästänyt Jekkua enää takaisin, vaan blokkasi sen omalla vartalollaan. Eipä voinut kuin kehua Romua hienosta ja rohkeasta toiminnasta!

tiistai 16. syyskuuta 2014

Rallytokoa taas

En ehkä ihan joka kerta kirjoita Jalon rallytokotreeneistä, mutta jos näin alkuun. Jos ei kiinnosta, voi hypätä postauksen yli. Kuitenkin ajattelen myös niin, että tämä blogi toimii eräänlaisena treenipäiväkirjanammekin.

Eilen Jalo pääsi siis ensimmäistä kertaa Paulan radalle. Ja kuten arvasinkin, rata oli haastava! Se oli haastava jo pelkästään minullekin, saati sitten Jalolle, jolle ei vielä ole opetettu oikealla olemista ensinkään. Saksalainen käännös on jostain syystä minulle hankala hahmottaa, mutta se sujuu jo vasemmalta; harmi vain tällä radalla se piti suorittaa oikealta puolelta. Lisäksi oli pitkiä kuljetuksia oikealla ja pyörähdyksiä oikealla ja vasemmalla. Toisaalta ei ole kovin vaarallista, jos ihan ei vielä sujunut, osa kylteistä kun taisi olla ihan voittajaluokan tasoisia.

Jalo lähti heti tekemään innolla. Kaikkein eniten ongelmia tuotin taas kerran minä sählätessäni remmin kanssa. Miten se voikin olla niin hankalaa taiteilla remmin, makupalojen ja vaihtojen kanssa!? Jekun kanssahan siirryin siihen, että se oli vapaana, ja silloin kaikki meni hyvin. Se vaan, että jos kisoihin meinaa (ja miksipäs ei meinaisi?), pitää alokasluokka suorittaa hihnassa. Siksi koen, että sitä olisi myös hyvä harjoitella.

Hyvää oli Jalon into ja kontakti: se ei hyökinyt muiden koirien perään, vaan keskittyi minuun ja minun kanssani tekemiseen. Ainoastaan eräs setterityttö sitä kiinnosti kovin, mutta muihin se ei juuri vilkaissutkaan. Muut jutut Jalo hiffaa ihan hyvin, mutta menee ihan jumiin, kun sitä pyytää oikealle sivulle. Tekipä se kerrassaan hienon asennon oikealla niin, että istui ryhdikkäästi kasvot kohti minua! Kaikkia alkoi naurattaa ja ehdotinkin, että tästäpä voisi vaikka kehitellä ihan uuden liikkeen koko lajiin!

Huonoa oli oma sähellykseni, mikä väistämättä vaikutti Jaloonkin. Muut ryhmäläiset kommentoivat treenien jälkeen, että Jalon kontakti minuun oli niin hienoa, että kannattaisi ehkä ensi kerralla kokeilla ilman hihnaa. Enkä minä siis pelkää, että Jalo kellekään mitään tekisi, ihan hyväntahtoinen kun on, mutta olisihan se noloa, että koira karkaisi kentältä muiden luo! Mutta ehkä pitää uskaltaa.

Hieman huonoa oli myös Jalon liikkuminen: sen kropan hallinta ei ole kuulemma ollenkaan niin hyvää kuin esimerkiksi sitä ainakin kaksi kertaa isomman ja raskaamman koiran. Tämäkään ei varsinaisesti yllättynyt: olen ennenkin huomannut, ettei Jalo ehkä oikein hahmota takapäätään. Niin paljon kuin minä kaupunkiasumista rakastankin, on pakko nyt myöntää, että koiralle ja sen keholle olisi hyvä, kun ne pääsisivät useammin ja säännöllisemmin juoksentelemaan vapaana metsään. Kyllä tuo asfaltilla remmilenkkeily vääjäämättä niitä kankeuttaa, ikävä kyllä.

Kaiken kaikkiaan jäi kovin hyvä fiilis! Nyt yritän viikon ajan treenata Jalon kehonhallintaa ja liikettä erilaisin harjoittein, ja jospa sitten ensi viikolla menisimme ihan hihnatta rataa!

maanantai 15. syyskuuta 2014

Sitä ja tätä

Oho, kylläpä taas päivitykset laahaavat pahasti jäljessä, pahoitteluni! Pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa heti, eikä 15. päivä (ehhehheee).

Viimeksi kerroin Jalon ensimmäisestä rallytokoilusta. Sen jälkeen tapahtunutta: skipitreffit, rapujuhlat, metsäretki ja lisää rallytokoa.

Treffeille lähdin tällä kerralla ihan vain kaksin Jekun kanssa ja jätin Jalon Miehen kanssa kotiin. Ajattelin, että kumpikin koira tahollaan saisi laatuaikaa. Jekku on treffeillä melkoisen kiltti. No, kerran se koitti ottaa yhteen Nemon kanssa ja kerran Vilin, mutta ei se käynyt haastamaan riitaa sen kummemmin. Pikku-Vili vilisti koko ajan vapaana, ja sen kanssa Jekulla ei ollut sanomista ensinkään. Treffeillä oli vieraita kauempaakin, kun Auran omistajat Nurmijärveltä olivat tulleet paikalle. Olipa kivaa nähdä heitä ja Auraa!

Lauantaina oli rapukestit Miehen vanhempien luona. Koirat olivat tietysti mukana menossa. Jekku edelleen oli vähän rauhallisempi, mitä nyt ehti napata leipäkorin matalalta pöydältä ja varastaa paahtoleipäsiivun. Lähinnä huomio keskittyi Jaloon ja Romuun, jotka telmivät antaumuksella. Ja ennen kuin kukaan ehti edes huomata, Jalo oli käynyt taas kierimässä kallion mutalätäkössä. Se tuli terassilla vastaan kertakaikkisen tyytyväisenä ja onnellisena: "Katsokaa, mitä mä tein!". Sitten se kierähteli isommat mudat terassin matolle ja säntäsi uudelleen lätäkköön. Kun menimme Miehen äidin kanssa peittelemään lutakkoa, Jalo makasi siellä pää kalliota vasten nojaten, edelleen kovin onnellisena oloonsa. Koska ruokailimme ulkona, olivat koiratkin pihalla sen ajan. Niinpä Jalo ehti kuivua ja karistaa suurimmat kurat jo pihalle. On tuo vaan ihana tuo turkki!

Sunnuntaina lähdimme sieneen. Taas löytyi yksi kantarelli, yksi mutaoja ja vähän jotain sekalaisia sieniä, mitä saaliiksi saimme. Kukaan meistä ei tiedä, mistä ja millaisen lätäkön Jalo löysi, mutta täysin mutaisena se luoksemme tuli. Se oli aivan kamalassa kunnossa! Retken aikana muta kuivui kokkareiksi sen turkkiin niin, että sillä oli päällään sellainen mutakilpi, hienoa. Eipä liene yllätys, että kotona odotti pitkä ja harras suihku.

Että sellaista. Koska yleensä suosin vähän lyhyempiä ja tiiviimpiä tekstejä, päätän raporttini nyt tähän ja käsittelen tämän päivän rallytokot sitten erillisessä postauksessa.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Jalo rallittelee

Vähän laahaa taas päivitykset jäljessä, sori. Tai no, lähinnä raportoitavana on maanantain rallytoko ja keskiviikon treffit. Aloittakaamme siis maanantaista.

Olin siis päättänyt ottaa Jalon Jekun sijasta rallytokoilemaan. Vähän jännitti, että mitäköhän siitäkin tulisi. Onneksi porukkamme on aivan mahtava ja kaikki ottivat Jalon todella hyvin vastaan! Paula itse oli pois, ja tällä kerralla kouluttajanamme oli Hanna Hautamäki. Taas kerran Jalo keräsi huomiota ulkonäöllään...

Rata oli onneksi todella helppo ja simppeli! Kiva ja kevyt alku siis Jalon rallytokouralle. Olin suorastaan yllättynyt, miten hienosti Jalo seurasi! Radalla oli pujottelu, pari käännöstä ja houkutus. Houkutus on aina Jekulle ollut vaikea, mutta Jalo vain seurasi, kun niin oli käsketty (vaikka seuruu onkin tokon puitteissa tuntunut Jalolle hankalalta). Saapa nähdä, millainen rata on ensi maanantaina, Paulan radat kun ovat olleet melkoisen haastavia...

Pari kertaa radan suoritettuamme aloimme treenata muita juttuja. Ensimmäisenä niistä oli peruuttaminen. Sepä osoittautuikin hankalaksi! Teimme niin, että olimme seinän vieressä, jotta koira luontevammin lähtisi pakittamaan. Olen ennenkin miettinyt, että Jalo ei ehkä kovin hyvin hahmota, että sillä on myös takapää. Niin kuin ei nytkään. Se meinasi vallan istahtaa, enkä minä oikein osannut sitä oikealla tavalla ohjata. Tätä onkin siis syytä treenata kotioloissa.

Lopuksi teimme ringissä muutamia harjoitteita. Ensin koira oli sivulla (tai miten vain oikeastaan halusi sen olevan) mutta kuitenkin kontaktissa, kun jokainen vuorollaan pujotteli muiden ohi. Tämä sujui lähes leikiten. Siis Jalon sivullaolo. Sen sijaan kun itse pujottelimme, Jalo äkisti hätkähti omalla paikallaan kauniisti ollutta rhodesiankoiraa. Jalo selvästi mietti: "Whoo, mikä toi on ja mistä se tuohon tuli!?" Sitten koiran piti maata joko sivulla tai edessä. Laitoin Jalon eteeni ja etupalkaksi jalkojeni taakse lelun. Mitä hittoa!? Miten Jalo ei koskaan kotona ole paikalla noin hienosti? Se katsoa tapitti minua ja odotti vapautusta. En ole varma ajasta, mutta luulen, että puolisentoista minuuttia siinä tuli oltua. Kaikkein viimeisimpänä koettelemuksena otettiin niin, että koira seisoo sivulla tovin. Hienosti meni, kunnes kouluttaja alkoi laskea sekunteja viidestä alaspäin, jolloin Jalo juuri päätti istahtaa. Hitto. Komensin sen uudelleen seisomaan ennen kuin palkkasin ja vapautin.

Mutta noin kaikkinensa meni paljon paremmin kuin uskalsin odottaa! Tästä on todella kiva jatkaa, vaikka vähän taas tulevan maanantain rata jännittääkin. Jalo oli myös vähän hermostunut hallissa, joten jospa se jo toisella kerralla osaisi olla lunkimmin.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sienimetsällä

Olen lähes kateellisena seurannut kavereiden facebookpostauksia sienisaaliistaan ja miettinyt, että pääsisinpä itsekin metsään. Tai no, mikäs pääsemästä estäisikään varsinaisesti, kun vain tietäisi, minne mennä. Tänään päätimme lähteä kokeilemaan onneamme.

Olimme paikassa, josta vuosi sitten kannoimme pari korillista suppilovahveroita. Ei ehkä paras mahdollinen idea mennä samaan paikkaan, kun tällä kerralla etsimme tatteja ja kantarelleja. (Eivät kuulemma kasva samanlaisessa metsässä. Mistäpä sitä kaupunkilainen tietäisi. Mutta tulipa samoiltua.) Jalo taisi seurueestamme olla eniten liekeissä. Se eteni kärjessä Miehen kanssa, minä, äitini ja Jekku kuljimme enemmän omia reittejämme hissukseen toisaalla.

Heti kärkeen äitini löysi yhden (1) kantarellin. Ja siihen se saalis sitten jäikin. Seuraavaksi Jalo löysi lammikon, sitten ojan. Lopuksi Mies sentään löysi muutaman voitatin. Ei siis tuottanut oikein tulosta tämä reissu. Mutta ei se mitään. Koirat pääsivät kirmaamaan metsässä ja väsyttämään itsensä siellä. Lähinnä Jalo otti kaiken ilon irti, Jekku ei niinkään. En ehkä ikinä väsy seuraamasta, kuinka tuo mudi voi nauttia vapaudesta ja juoksemisesta.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Rallytokoa

Maanantaina aloitimme Jekun kanssa tämän syksyn rallytokon osalta. Taisinkin kertoa, että jotenkin tulin keväällä varanneeksi itselleni paikan syksyksikin rallytokoon Paula Speerille. Ja nyt sitten on käynyt niin, että syksyn ajan harrastuksia on kolmena arkipäivänä viikossa + mahdolliset kisat ja ekstrakurssit päälle. Minunlaiselleni omaa luppoaikaa rakastavalle se on melkoisesti. Että jospa keväällä sitten ei ihan noin paljoa...

Vähän jännitti mennä kurssille, kun emmehän me kesällä ole mitään tehneet, hyvistä aikeista huolimatta. Mutta aika kivasti Jekku muisti, mistä oli kyse. Ensimmäisen kierroksen menin ilman hihnaa ja se meni hienosti! Toiselle kierrokselle otin hihnan, mutta silloin alkoi Jekun keskittyminen herpaantua. Olisi niin kiva tehdä aina ilman hihnaa, mutta pakko opetella sen kanssa säätäminen, kun alokasluokan liikkeet suoritetaan remmissä. Kolmannenkin kierroksen olisi saanut tehdä, mutta Paula suositteli, että ehkä ei kannata: kun Jekun vire ei ollut paras mahdollinen, olisi turha jankata. Niinpä.

Sitten aloin miettiä, että käyn nyt Jekun kanssa kahdesti viikossa ohjatuissa treeneissä, Jalon kanssa en kertaakaan, eikä tässä syksyn aikana kyllä irtoakaan enää yhtään päivää. (Olen ehkä huono koiranomistaja, kun en halua kuitenkaan kaikkea vapaa-aikaani uhrata harrastuksille...) Niinpä kysyin, olisiko mahdollista, että Jekun sijasta ottaisinkin Jalon rallytokoon. Sopii kuulemma hyvin! Niinpä aloitamme maanantaina Jalon kanssa rallittelun. Saapa nähdä, mitä siitä tulee. Lähinnä mietin, pysyykö Jalo rauhallisena hallissa. Osa liikkeistä on myös sille ihan uusia, mutta eiköhän tuo nopeasti opi, toivottavasti. Sitä tokoa minä ehkä enemmän olin ajatellut Jalon harrastukseksi, mutta mennään nyt tällä ja katsotaan vaikka sitten keväällä tilannetta uudelleen.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Tervakoski KV 30.8.2014

Launtaina olimme vuoden viimeisessä näyttelyssä Tervakoskella. Tuomarina oli jurohko, mutta oi miten tyylikäs, espanjalainen Carlos Fernandez Renau. Mies ei turhia höpötellyt. Ei siis tervehtinyt, kysynyt koiran ikää tai mitään muutakaan. Koiran liikkumisenkin hän pyysi vain käsillä viittomalla. Hän oli kyllä kaikin tavoin tiukka ja niukka: SA:ta ei tainnut saada kuin yksi uros ja yksi narttu. Eikä Jekku ollut tuo SA:n arvoinen uros, vaikka erin saikin. (Valio)uroksia oli kaksi, joista me sijoituimme, yllätys yllätys, toisiksi. Totesin ehkä vähän haikeana, että Jekun näyttelyt taitavat nyt olla tässä. En jaksa enää olla toinen (tai kolmas tai neljäs) enää kertaakaan. Jekku taitaa olla urokseksi nykytrendien mukaan liian pieni. Ehkä on meidän aika nyt keskittyä agilityyn ja ehkäpä rallytokoonkin. Tällaisen arvostelun se sai tällä kerralla:

"Nice dog. I would prefer him with a little more bone and substance + better coat condition and with better front action. Otherwise he is typey enough."

Ja näihin kuviin ja tunnelmiin.



Huomatkaa Jekun lievästi epäluuloinen ilme.

Voi, kun se kävelee kauniisti, vaikka itse sanonkin!

Katse tiukasti kohti Luupäiden kannustusjoukkoja.

Kuvista kiitos Raili Ali-Melkkilälle!

tiistai 26. elokuuta 2014

Fyssarilla

Jekku pääsi perjantaina fysioterapeutille, kun hieroja huomasi selässä aristavan paikan. (Kirjoitinkohan tästä muuten jo? No, kertaus on opintojen äiti ja niin edespäin...) Hierojan mukaan lihas ei ollut jumissa, joten hän epäili syyn saattavan piillä jossakin syvemmällä. Onneksi ajan fysioterapiaan saimme melko pian. Jekku kuitenkin sai luvan aksata, ja siellä se on liikkunut ihan hyvin. Silti vähän mielessä pyöri, että mitäköhän paljastuu.

Jekku kyllä suhtautuu hoitoihin lunkisti! Hierojalla se vähän rimpuili, mutta fyssarilla oli hienosti. Fysioterapeutti haki myös paikalle eläinlääkärin kokeilemaan Jekun takajalkaa. Tilanne tuli ja meni ohi niin nopeasti, etten ehtinyt edes pelästyä. Jekun toinen polvilumpio on kuulemma hieman löysä, mikä saattaa aiheuttaa sen, että se ei käytä takapäätään niin hyvin kuin pitäisi. Hoito-ohjeeksi saimme pitkiä lenkkejä ja ylämäkijuoksua. Muutaman viikon päästä palaamme fyssarille ja sitten katsotaan, miltä tilanne vaikuttaa. Mutta mitään akuuttia tai pahempaa ei tosiaan onneksi ollut, huh!

Perjantaina emme sitten luonnollisesti menneet treeneihin päivän käsittelyn jälkeen. Sen sijaan suuntasimme Miehen vanhempien luo. Lähinnä viikonloppu meni Jalon ja Romun riehuessa, mutta pääsi Jekkukin juoksentelemaan vapaana pihamaalla. (Ai niin, joku kommentoija oli Romun sivulla kysellyt Romun kuulumisia! Kiva, kun kysyi! Palaan Romun kuulumisiin tarkemmin myöhemmin. Sen verran nopeasti voin todeta, että Romu voi hyvin ja on maailman hurmaavin mudi.)

Itse puolestani aloitin tänään fysiikkatreenit ATT:lla. Huh. Olin jo alkuverryttelyn jälkeen aika hapoilla. Miten voikin ihmisellä olla näin huono kunto!? Mutta jospa se tästä syksyn aikana kehittyisi. Ensimmäinen puolisko tänään tuntui hurjalta mutta sitten helpotti ja lopuksi jäi vain hyvä olo. Vähän lihakset tärräsivät, ja nyt mietin, miten kipeä ja jumissa olen seuraavat pari päivää. Eikä edes haitannut, vaikka välillä satoikin kaatamalla; hyvin ne punnerrukset sujuivat sateellakin.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Sataa sataa ropisee

Jo on ilmoja pidellyt! Ensin oli ne armottomat helteet, nyt sade ei tunnu taukoavan millään. Melko hyvin toisaalta olemme onnistuneet sadekuurojen välillä käymään kävelyillä. Vaikka itse pystyisikin varustautumaan sadevaattein, ei noissa rankkasateissa ole ollut kiva painella koirien kanssa, ei varsinkaan, kun on myös ukkostanut. Jaloa itse sade ei häiritse. Se on kyllä varsinainen jokasään koira: kulkee niin helteellä kuin sateellakin. Jekku sen sijaan ei pidä ääri-ilmiöistä: ei helteestä eikä varsinkaan sateesta. Onpa se joskus jopa jäänyt ulko-ovelle pönöttämään ja kieltäytynyt astumasta sateeseen.

Olemme tosiaan onnistuneet harppomaan lenkkimme maltillisessa sateessa, paitsi tänään. Koirat olivat yhteensattumista johtuen mielestäni olleet hieman turhan pitkään kotona keskenään, joten olin suunnitellut hieman pidempää kävelyä. Mutta kun sade yltyi eikä osoittanut laantumisen merkkejä, oli tyytyminen ihan normaaliin kävelyyn. Sen verran rankasti satoi, että Jekku meinasi tehdä tenän, kun sitä sen verran rankasti ärsytti silmiin osuvat pisarat. Olisi ihan pitänyt kuvata se inhontäyteinen ilme, mikä pienellä rassukalla oli!

Jalon toko on taas edistynyt, jee! Nyt pitäisi saada häiriötä ja samalla siirtyä uusiin paikkoihin tokoilemaan. Ehkä jopa ensi viikolla, jos ilmat sallivat, voisin mennä Jalon kanssa jonnekin puistoon treenaamaan. Itse puolestani pääsin ATT:n fysiikkavalmennusryhmään, joten toivottavasti syksyn aikana on tiedossa kunnon kohoamista!

tiistai 12. elokuuta 2014

Tauko teki taas terää

Olen aiemminkin kirjoittanut samalla otsikolla. Kovin pitkiä taukoja en treenailusta haluaisi pitää, mutta välillä niitä nyt vain tulee. Ja sitten huomaankin, että tauko on tehnyt vain hyvää. Tämä pätee niin Jekkuun kuin Jaloonkin.

Perjantaina olimme ehkä noin kuukauden tauon jälkeen agilityssa. Meillä olisi ollut treenejä seuran virallisesta kesätauosta huolimatta. Olin itsekin niitä huutelemassa, mutta enpä sitten päässytkään. Ensin olin kahtena viikkona reissussa, sitten oli niin helteistä, että treenit oli peruttu yhteisellä päätöksellä, ja sitten taas olin reissussa uudelleen. Mutta viime perjantaina vihdoin pääsimme takaisin agilityn pariin!

Radalle lähtiessä jännitti: mitäköhän tästä tulee ja olemmekohan aivan ruosteessa. Mutta vaikka itse sanonkin, hyväähän siitä tuli! Jekulla oli kiva vire päällä ja se suoritti aivan jokaisella kerralla kepit puhtaasti! Jee! Pidin kyllä melkoiset bileet aina keppien jälkeen. Mielestäni vauhtiakin oli kivasti, niin kepeillä kuin radalla ylipäätään. Parissa kohdassa meinasin itse unohtaa radan, pari kohtaa tökkäsi hieman muuten vain. Mutta saimme kuin saimmekin tehtyä radan kertaalleen nollana läpi! Vaikka tässä nyt paljon hiottavaa onkin, pääasia on, että fiilis oli hyvä. Jäi todella todella hyvä olo noista treeneistä. Teki lähes mieli hehkuttaa facebookissakin mutta en sitten kehdannut, kun syydän sinne koirajuttuja varmaan muutenkin ihan tarpeeksi.

Eilen sitten ryhdistäydyin Jalon suhteen. Minullahan on ehkä ollut vähän motivaatiopulaa kun on tuntunut, että junnaamme paikoillamme emmekä etene. Ajattelin, että jospa lähtisimme liikkeelle ihan varovaisesti ja hitaasti. Kaivoin esiin Nooalta perityn lelun, joka jo ensisilmäyksellä teki Jaloon suuren vaikutuksen. Tein ensin ihan todella lyhyen paikkamakuun, vapautin ja leikitin. Sitten pidensin ja pidensin kestoa. Jalo pysyi hyvin, vaikka vähän lelua tykönäni vingutinkin. No, eilisen saldo oli vaatimattomat 30 sekuntia, mutta se tuntui jo voitolta aiempaan verrattuna.

Tänään treenasimme Jalon kanssa uudelleen. Taas aloitin ihan lyhyestä paikkamakuusta, jotta se tietäisi ja muistaisi, mitä pitääkään tehdä ja että vapautussa saa palkkaa. Tänään pääsimme jo kahdesti minuuttiin asti! Toisella kerralla oli häiriötäkin, kun Mies tuli parvekkeelta Jalon taakse. En viitsi tehdä paljoa toistoja, vaan ihan vain muutamia, joiden jälkeen pääsen kunnolla palkkaamaan. Katsotaan, pääsisimmekö huomenna jo puoleentoista minuuttiin, vai onko ahneella p***ainen loppu...

maanantai 4. elokuuta 2014

Sawo Show 1.-3.8.

Keväällä se tuntui hyvältä idealta, kun päätimme ystäväni Anniinan kanssa lähteä Kuopioon kolmipäiväiseen koiranäyttelyyn metsästämään cacibeja. Matkalla vähän pohdimme, että mikähän järki siinäkin taas oli. Mutta ei se mitään, tulipa käytyä ja palattua kotiin taas monta kokemusta rikkaampana! Enpä esimerkiksi ole ennen peseytynyt ravihevosten pesutilassa...

Kolmen päivän näyttely oli kyllä aikamoinen pläjäys. Itseä alkoi väsyttää jo toisena päivänä, Jekkua kolmantena. Varsinaisesti tuloksilla emme juhlineet.

Perjantaille oli ilmoitettu vain kuusi schipperkeä, joten odotukseni olivat korkealla. Perjantai oli ehkä siksi päivistä pahin pettymys, vaikka Jekun sijoitus olikin viikonlopun paras. Näin jälkiviisaana voin todeta, että en liikuttanut ja verrytellyt Jekkua tarpeeksi ennen kehään menemistä. Se siis liikkui aivan kamalasti. Ja turkkia se on tiputellut tässä pitkin kesää, joten sekään ei ole parhaassa mahdollisessa kuosissa. Jekku sai kuitenkin ERIn ja SAn ja sijoittui uroksista toiseksi ja sai myös varacacibin. Tuomarina oli tanskalainen vanhempi herrasmies Freddie Klindrup. Hän tuli vielä erikseen sanomaan Jekun liikkeistä. Anniina totesi, että Jekun takaliikkeet olivat oudot: kesken ravin se saattoi takajaloilla ottaa laukkahyppyjä. Tuomari kuitenkin kommentoi erityisesti löysiä etuliikkeitä.

"Maskuliininen pää, erittäin hyvä ilme, erittäin hyvä purenta. Silmät oikean väriset. Oikeanlaiset korvat. Erinomainen kaula ja runko. Riittävä luusto. Oikeanlaiset kulmaukset, edessä hieman suorat. Oikeanlainen häntä. Sivuliikkeet hyvät, etuliikkeet erittäin löysät. Turkkia saisi olla hieman lisää, mutta nyt onkin kesäaika."

Varsin hyvä arvostelu siis. Ihana myös tuo ymmärtäväinen kommentti kesäkarvasta! Kehän jälkeen Jekku pääsikin asuntovaunuun huilimaan snautserityttöjen kanssa, kun me Anniinan kanssa suuntasimme koluamaan myyntikojuja.

Launtaina schipperkejä olikin jo enemmän, eivätkä odotukseni olleet kovin korkealla. Nyt jälkikäteen kun katson tuloksia, voin olla kyllä tyytyväinen. Vain neljä urosta sai SAn, Jekku mukaan luettuna. Jekku oli siis PU4. Taakse jäi kuitenkin muutama uros, eikä nartuista yksikään ollut romanialaisen tuomarin Petru Munteanin mielestä sertifikaatin arvoinen. Tässä lauantain arvostelu:

"4-vuotias, hyvän tyyppinen, oikea pää ja purenta, hyvä vartalon rakenne ja oikeat kulmaukset. Hyvä turkki, ei parhaassa kunnossa. Oikeanlainen pigmentti ja liikkeet." 

Nyt tosissani panostin Jekun verryttelyyn. Ihan aamusta, kun ei vielä ollut niin kuuma, lähdin sen kanssa kiertämään ympäri ravirataa. Yritin myös pitää sitä ravilla enkä päästänyt laukkaamaan, minkä se niin kovin mielellään tekee. Luulen tämän auttaneen, kun nyt liikkeet tuntuivat paremmilta. Itsehän niitä on vaikea nähdä ihan todellisuudessa, mutta paremmalta ainakin vaikutti.

Lauantain, ja ehkäpä koko viikonlopun, paras hetki koitti, kun iltapäivällä ajoimme Anniinan koirien kasvattajan mökille ihanan järvimaiseman ääreen. Kyllä silmä ja sielu lepäsi! Koirat pääsivät juoksentelemaan vapaina ja leikkimään. Me ihmiset rentouduimme hyvän ruoan ääressä ja pulahdimme järveen. Kiitos tästä tilaisuudesta Niina-kasvattajalle!

Lauantai-iltana alkoivat paukut olla kyllä jo aika lopussa. Odotimme vain hetkeä, että pääsisimme starttaamaan kohti Turkua. Sitä ennen oli vielä muutamat kehät klaarattavana. Tällä kerralla kehät alkoivat vasta myöhemmin. Mietin, miten saisin nyt lämmiteltyä Jekun niin, että se olisi hyvässä vireessä, mutta ei liian väsynyt. En ihan onnistunut. Se oli väsynyt ja kuumissaan, sitä ei kiinnostanut eikä yhtään huvittanut kuin ympärillä olevat hajut. Edes nami ei maistunut! Eipä paljoa huvittanut mennä kehään sellaisen perässä vedettävän kanssa. Kävimme kuitenkin pokkaamassa ERI SAn ja sijan PU3. Jekku, tuo ikuinen kakkonen (tai kolmonen tai nelonen)... Tuomarina oli tanskalainen Gert Christensen ja arvosteluna seuraavaa:

"4-vuotias, hyvän kokoinen, maskuliininen pää ja ilme, saksipurenta, tummat silmät, hyvin asettuneet korvat, hyvä kaula ja ylälinja. Hyvin asettunut häntä, hyvä vartalo, hyvät kulmaukset takana, hyvä luusto, etuliike saisi olla vakaampi, turkki ei parhaassa kunnossa, mukava luonne."

Eli arvosteluista jos katsoo, voisi ajatella homman kosahtaneen liikkeisiin ja turkkiin. Harmi, sillä aiemmin juuri turkki on ollut se, mikä on ollut pomminvarmasti hyvää Jekussa. Toivottavasti kuun loppuun mennessä se saisi karvaa kasvatettua takaisin.

Oli kerrassaan mukavaa myös nähdä Jalon ja Romun siskoa Hiljaa, nyk. Hippua! Ja mielenkiintoista oli nähdä, miten nausteri laitetaan näyttelykuntoon. Meininki oli hieman toista kuin schippekellä, voin sanoa. Kyllä tuli taas kiiteltyä rotuvalintaa, kun Jekun voi vaan ottaa vaunusta ja viedä kehään, eikä mukaan tarvinnut pakata turkinhoitovälineitä.

Nyt tuli vähän sellainen olo, että jatkaako näitä näyttelyitä enää... Ehkä, jos turkki olisi kuosissa ja liikkeet kunnossa. Vien Jekun nyt seuraavaksi hierottavaksi ja mietitään, pitäisikö se viedä ihan fyssarille asti. Se Tervakoski on nyt ilmoitettuna, joten siellä ainakin vielä käymme pyörähtämässä.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Treenaamisesta

Olen tässä kesälomaa ja treenitaukoa viettäessäni miettinyt kyllä kovasti kaikkea treenaamiseen liittyvää. Kuten vaikka sitä, että miten olen päässyt Jekun kanssa sisälle kahteen eri harrastukseen (tai kolmeen, jos näyttelytkin lasketaan), Jalon kanssa en yhteenkään. Sillä Jalostahan minä nimenomaan harrastuskoiraa halusin. Mikä mättää?

Jekun kanssa kaikki lähti siitä, kun menin ensimmäistä kertaa Turun seudun kääpiökoirayhdistyksen arkitottelevaisuustreeneihin ja tutustuimme siellä Paavo-schipperkeen. Aloimme käydä tuolla arkitottiksessa yhdessä, sitten siirryimme agilityn pariin ja lopulta jatkoimme agilitya ATT:lla. Paavo ei jatkanut enää alkeisjatkokurssilta eteenpäin, mutta me pääsimme pienryhmään. Aluksi olin vain innoissani, lopulta aloin jo odottaa treeniryhmältä jotain enemmän. Kaikkien sattumusten kautta päädyin nykyiseen ryhmään ja palikat alkoivat kolisten asettua kohdilleen. On kivaa mennä treeneihin, kun on mahtava porukka, jonka kanssa treenata! Heidän kanssaan voi jutella, niin itse harrastuksesta kuin kaikesta muustakin ja heittää läppää. Ilmapiiri on hyvä ja salliva ja huumorintajumme osuvat yksiin.

Rallytokoa minun piti Jekun kanssa harrastaa vain viime kevät, kun ostin siis tutultani ne kevään loput kerrat Paula Speerille. Ja kuinkas sitten kävikään? Huomasin ilmoittautuneeni myös koko syksyksi rallytokoon! En minä muuten, mutta kun ryhmässä olleet ja tutuiksi tulleet ihmiset innostivat ja kannustivat, että hae nyt ihmeessä samaan ryhmään. Olemme jopa puhuneet mahdollisesti yhteisistä kisareissuista jossain vaiheessa.

Jep. Ryhmä se on, joka ratkaisee. En osaa enkä halua treenata yksin. Varsinkin Jalon kanssa ja uusien lajien kohdalla (toko ja jälki) tuntuu, että olisi sitäkin tärkeämpää, että olisi jonkun porukan tuki takana. No miksi sitten valitan enkä toimi? Kyllähän minä kovasti olin meinannut mennä TKK:n treeneihin. Mutta enpä ole saanut mentyä. Miksi? No kun en tunne sieltä ketään. On jotenkin tavattoman suuri kynnys yhtäkkiä vain pompsahtaa paikalle. Mitä jos emme ole tarpeeksi edistyneitä ja meille nauretaan ja meitä ylenkatsotaan? En tiedä, miksi noin kävisi, mutta sitä minä jotenkin pelkään. Että siksi on tuo treenaaminen Jalon kanssa jäänyt vähän vähemmälle. Voi, kun nyt saisin itseäni niskasta kiinni ja raahautuisin edes kokeilemaan. Vasta sittenhän minä todella tietäisin, miten meidän käy.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Jäätelöä koiralle?

Ei, älkää vain antako koirillenne jäätelöä, se ei ole niille sopivaa. (Okei, omamme ovat saaneet pari kertaa nuolla jätskitikusta jämät, mutta sitä ei ehkä varsinaisesti lasketa.) Sen sijaan koirille voi tehdä jäätelöä, tai olisiko sopivampi nimitys jäädyke, ihan itse. Sain vinkin ja idean tutultani Maijalta ja lähdin heti kokeilemaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan se menee näin: laita pakastamista kestävän purkin pohjalle jotain koiranherkkuja. Itse aloitin ruokanappuloilla. Sitten päälle ohuelti vettä ja pakastimeen. Kun juttun on jäätynyt, kumauta ulos kulhosta ja tarjoile. Jekulle kelpasi heti. Se nappasi jääpalan suuhunsa ja lähti väljemmille vesille syömään. Jalon piti tietysti harkita hetki, kelpuuttaako moista jäistä suupalaa. Kyllä se sitten lopulta kelpasi, kun olin ensin pilkkonut sen pienemmäksi.

Tänään panostin vähän enemmän ja jäädytin broilerin kivipiiraa. No johan kelpasi Jalollekin! Nyt tosin kivipiirat loppuivat, viimeinen satsi on pakastumassa. Täytyy varmaan huomenna kehitellä jotain uutta. Tämä herkku on kuitenkin todella kätevä: sen lisäksi että se viilentää ja nesteyttää, se tarjoaa myös koiralle hetkeksi puuhaa ja järsittävää.

Myös sivusto kuono.fi tarjoaa eräänlaisen ehdotuksen, joka myös vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta.

Eli muistakaa näillä keleillä jäähdytellä ja nesteyttää koirianne tarpeeksi! Eikä kukaan varmasti ole niin typerä, että jättäisi koiran kuumaan autoon, eihän!?

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Vettä kengässä

Hellettä on piisannut! Ihanaa, siis minusta, koirista ei niinkään. Mitään kovin pitkiä lenkkejä emme viime päivinä ole tehneet. Jekku on lyhyilläkin lenkeillä jo ihan kuumissaan ja läkähdyksissä. Jätimme myös perjantaiset agilitytreenit väliin kuumuuden takia. Ihan yhtä lämmintä on luvassa vielä ensi viikoksikin (jee!), mutta ehkä silloin pitää mennä treeneihin vaikka väkisin, ettei tauko tule liian pitkäksi.

Jalo ei helteestä niin selkeästi kärsi ja se myös tehokkaasti viilentää itseään uimisella. Siitä on kehkeytynyt varsinainen vesipeto. Ennen se meni veteen vain niin pitkälle kuin jalat yltivät pohjaan ja matalassa vedessä se sitten polski menemään edestakaisin. Ehkä harjoittelu ja kokemus ovat tuoneet lisää rohkeutta, kun nyt se jo ihan uimalla ui.

Eilen käytimme Jalo ihan vain Aurajoessa tässä keskustan liepeillä. Olemme löytäneet ihan kelvollisen paikan, mistä koirat pääsevät veteen. Jalo tietää jo tasan tarkkaan, kun sinne päin olemme menossa, että mitä on tulossa. Se kiskoo lähes holtittomasti kohti rantaa. Aluksi se ottaa vähän varovaisemmin, mutta vähän tuntumaa saatuaan se menee jo pidemmälle hakemaan keppiä ja ui takaisin. Välillä se hyppää veteen niin, että menee sukelluksiin. Minä olin Jalon "uhrina" Miehen katsellessa ylempää törmältä. Ja koska olin jo melkoisen märkä, päätin kantaa Jekunkin veteen. Jekku kyllä osaa uida ja saa heti jutun juonesta kiinni, mutta sitä ei vain kiinnosta. Ei ehkä pitäisi pakottaa toista, mutta kun jos se vähän viilentyisi...

Tänään halusin lähteä Ruissalon koirauimarannalle. Äitinikin tuli mukaan katsomaan, miten koira ui. Helteisen päivän jälkeen alkoi sataa ja vähän ukkostaakin juuri, kun ajoimme Ruissaloon. Mutta koska siellä asti olimme, päätimme suunnata rannalle. Paikalla oli myös kaksi kultaistanoutajaa, mutta kumpikaan koiristamme ei niistä juuri välittänyt. Aluksi Jalo taas haukkui veden äärellä, mutta aika pian se lähti keppien perään. Melko kauas se jo uskaltautuu. Se myös tuo ihan pomminvarmasti kepin takaisin, jotta keppi lentäisi ja se pääsisi sitä taas hakemaan. Jekku vaelteli ilmeisen hyvien hajujen perässä pitkin rantaa visusti varoen, etteivät tassut vaan kastu.

Itse älysin onneksi laittaa kumisaappaat. Tai no, eipä kai sillä niin väliä. Kastuin niin, että parkkipaikalla sain kirjaimellisesti kaataa vettä kengästä ja puristaa sitä sukista. Mutta ei se mitään, pääasia, että koirilla (tai ainakin toisella) oli hitokseen hauskaa.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Heinätreffit

Hiljaisen kevään ja alkukesän jälkeen näin heinäkuussa näyttäisi riittävän kirjoitettavaa. Ihan kiva niin. Jutut satelevat myös hieman väärään tahtiin: heinätreffejä vietettiin kyllä ennen kuin jälkileiriä. Mutta koska jälkileiriltä oli niin paljon asiaa kirjoitettavana, hoidin sen ensin. Heinätreffeiltä ei oikeastaan ole kuin kuvitusta tarjolla.

Kivaa treffeillä toki oli ja vanha tuttu jengi koolla. Lisäksi uusina jäseninä pienet Miina ja Ronja Luupään K-pentueesta. Reippaasti nuo pienetkin painoivat mukana. Miina jopa niin reippaasti, että Jalo oli joutua aivan alakynteen. Jalo oli taas kerran ainoa vääränvärinen joukossa.

Demi ja Jekku tarjosivat porukalle valiokarkkeja. Hienona tarkoituksena oli myös ottaa yhteiset valiokuvat pokaalien ja ruusukkeiden kanssa. Seuraavassa hieman kuvasarjaa aiheesta "näin otamme Luupäistä valiokuvia".


Lopuksi kävimme vähän plutimassa. Tai kuka kävi, kuka ei. Jekkuhan ei edelleenkään mene lähellekään vettä, mutta Jalo kävi ihan kunnolla uimassa. Pienet Luupäät suhtautuivat veteen hyvin uteliaasti ja kävivät vähän tassujaan kastelemassa.
Lopuksi vielä mielestäni mitä ihanin kuva sylimudistani Jalosta.



Ja näistä kuvista kiitos Anitalle!


torstai 17. heinäkuuta 2014

Jälkipyykki

Viime viikonloppuna, tai oikeastaan perjantaista lauantaihin, olin Jalon kanssa Tammelassa mudiyhdistyksen pk-leirillä. En koe olevani varsinainen leiri-ihminen, mutta kaikkeahan pitää kokeilla. Oli kyllä hyvä, että tuli mentyä!

Ilmoittautuessa sai valita, haluaako jälkeen vai hakuun. Minä ilmoittauduin "tietysti" jälkeen, koska en ole koskaan oikeastaan vilkaissutkaan hakua päin. Se on varmasti kivaa, mutta ei vain tunnu meille sopivalta jutulta. Jälki tuntuu tavallaan "yksinkertaisemmalta", sellaiselta, että sitä voi pienen alkuharjoittelun jälkeen tehdä itsekseenkin. (Hahhahhaa, niin kuin minä nyt juuri yksikseni mitään saisin treenattua...) Jälkikouluttajana oli kerrassaan loistava Tiina Juselius.

Kahden päivän aikana teimme Jalon kanssa kaksi jälkeä. Suurin osa ajasta meni siis vain odotteluun ja muiden seuraamiseen. Toisaalta siinäkin oppi huikesti, kun näki, mitä ja miten muut tekevät ja mitä neuvoja he saivat. Vielä kun muistasi  kaiken sen, mitä parissa päivässä kuuli!

Ekana päivänä Jalo ei ollut oikein messissä. Se joutui olemaan ensimmäistä kertaa häkissä, vieläpä suursnautseritytön naapurina. Se oli ehkä hieman tolaltaan, kun otin sen häkistä pois. Olisi varmaan pitänyt poistaa se sieltä jo aiemmin. Se kyllä ampaisi jäljelle ja eteni määränpäähän, mutta ei kyllä varsinaisesti tehnyt töitä matkan varrella.

Toisena päivänä Jalon kanssa aloitettiin namiruudulla: talloin noin metri x metri -kokoisen alueen, jolle kylvin nameja ihan huolella. Tarkoitus siis oli, että Jalo tajuaisi, että pysymällä ruudun sisällä ja jäljellä, se saa namia. Samalla kun Jalo söi, hoin "jälki, hieno jälki, taitava jälki" -mantraa. Ruudusta poistuimme hetkeksi ennen kuin suuntasimme varsinaiselle jäljelle. Jalo oli taas vähän levoton ja vinkui. Kouluttaja käski minun odottaa tyynesti ja olla kiinnittämättä Jaloon mitään huomiota. Eli niin kauan kun koira on levoton, se ei pääse jäljelle (eikä tästä lähtien tekemään mitään muutakaan). Vasta rauhoittumisen kautta pääsee liikkeelle. Kun Jalo oli sitten rauhoittunut, lähdimme jäljelle. Ja vitsit, miten Jalo teki nyt hienosti! Se eteni rauhallisesti jälkeä nuuskien. Taas kehuimme sitä, kun sen nenä koski maata ja se otti namin suuhunsa. Jäi todella hyvä fiilis tästä toisen päivän jäljestä!

Makupaloina minulla oli keitettyä broilerin sydäntä, mutta se ei oikein maistunut. Jalo on muuten tullut yhä nirsommaksi ja nirsommaksi kaiken suhteen. Enemmän sitä motivoi kaikkeen tekemiseen lelu, mutta se nyt taas ei jäljellä käy päinsä. Pitäisi siis löytää joku uusi superherkku, että Jalo jaksaisi jäljestää. Ehdotuksia?

Kouluttaja myös kehotti, että aika pian pitäisi alkaa jo työstää esineiden ilmaisua. Tämäkin juttu on ollut ihan vieras minulle tähän asti, että miten sitäkin sitten opettaisi. Nyt sain läksyksi, että tästä lähtien Jalon ruoka jaettuna osiin eri kuppeihin ja kansi päälle. Kun Jalo käy maahan, kansi pois, kehu ja ruoka eteen. Aloitimme tämän tiistaina illalla. Silloin Jalolle piti vähän vihjata, että maahan pitäisi mennä. Eilen illalla sujui jo paremmin ja tänään aamulla se kävi heti maate, kun istuin kupin kanssa sen eteen! Jee! Mahtavaa huomata, että oppimista tapahtuu ja vielä näinkin nopeasti! Tästä sitten hiljalleen pitäisi pienentää purkkeja ja varmaan siirtää toimintoa ulos ja varsinaisiin esineisiin. Nyt on taas sellainen tunne, että on ihan tyhjän päällä, kun ei ole ketään vieressä neuvomassa. Jospa nyt yrittäisimme päästä paremmin TKK:n treeneihin. Olisi kuitenkin kiva, että olisi jonkinlaista tukea sille mitä tekee.

Lopuksi kuvasatoa leiriltä. Kuvista kiitos Katri Kulkille!

Joko mennään?

Mennäänkö jo?

Kouluttaja pidätteli useaan otteeseen minua etenemästä liian nopeasti.

Epätoivoinen ilme, en tiedä miksi. Keskustelu ja palaute oli kuitenkin hyvää.