Pitkästä aikaa puistossa

Tänään on ollut aika mukava ilma, ja päätinkin sitten näin iltasella tehdä Jekun kanssa jonkin vähän pidemmän kävelyn. Nyt huomaa, että alkaa jotenkin olla vähän kyllästynyt näihin ympyröihin. Tuntuu, että kulkee koko ajan yksiä ja samoja reittejä. Jokin vaihtelu olisi vähän tervetullutta. Lähdin kävelemään vailla sen tarkempia suunnitelmia. Haahuilin yliopistonmäen yli hiljalleen kohti ylioppilaskylää. Siinä matkalla törmäsin pariin opiskelukaveriin, jotka pääsivät todistamaan, kuinka Jekku kieri asfaltilla. Siinä oli jotain hyvin epämääräistä, en edes halua tietää tarkemmin. Annoin Jekun pyöriä, kun ajattelin, että käytän sen sitten kotona suihkussa. Kerrankos sitä koira noin nauttii. Matkamme jatkui ympäri ja läpi ylioppilaskylän. Sitten tuli mieleen, että lähellähän on koirapuisto. Jos vain osaisin suunnistaa asutusalueen läpi, voisimme mennä hetkeksi puistoon. Pari kertaa olin päätyä umpikujaan, mutta lopulta selvisimme koirapuiston laidalle. Jekku pääsi siis pitkästä pitkästä aikaa puistoon telmimään. Ei se kuitenkaan oikein syttynyt, tai sitten seura oli väärä. Kyllä se hetken paini todella rohkean nuoren chihuahuauroksen kanssa ja vähän juoksenteli italianvinttikoiran perässä. Ehkä sillä sitten oli jo vähän kuuma ja väsymys. Välillä Jekku istui tai makoili hiekalla. Olimme puistossa ehkä 20 minuttia ja lähdimme kotia kohti. Ihan kiva 1,5 tunnin ulkoilu tuli kuitenkin tehtyä. Ja kuten lupasin, kotiin päästyämme Jekku pääsi suihkuun. Pesin sen oikein koirashampoolla, edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Vähän Jekku rimpuili, kun ilmeisesti joutui viipymään suihkussa liian kauan, mutta ihan kiltisti alistui kohtaloonsa. Nyt on puhdas ja pörröinen koira.

Koiranpäivä 24.4.

Miten minä tämän missasin? Tai en missannut vaan tiedostin kyllä, mutta en huomannut täällä kirjoitella, vaikka asiaan olisi kuulunut. Nimittäin eilen vietettiin Koiranpäivää! Pakko tunnustaa, että minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun edes kuulin koko asiasta, vaikka Kennelliiton nettisivuilta kävi ilmi, että päivä järjestettiin jo kuudetta kertaa. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna siitä oli puhetta enemmän, ainakin facebookissa asia oli hyvin esillä. Tämän vuoden teemana oli "Vastuu koiran omistajana". Aiempia teemoja ovat olleet vapaaehtoistoiminta, koira yhteiskunnan jäsenenä, koira ja lapset, koiraharrastukset ja koira liikuttajana. Ainakin facebookissa tämän vuoden teemaa mainostettiin sloganilla "Koira ei ole lelu". Mielestäni on hyvä, että tällaista päivää vietetään. Tästä toki voi olla montaa mieltä, mutta onhan noita päiviä ties mille kaikelle, miksei siis koiralle, ihmisen parhaalle ystävälle. On hyvä nostaa esiin erilaisia teemoja koirista ja niihin liittyvistä asioista. Varsinkin tämänvuotinen teema oli hyvä. On ikävää, kun tuntuu, että yhä enemmän ja enemmän koiria esineellistetään. Ehkä olen jotenkin tylsä minimalisti mutta en halua koiralleni mitään ylimääräistä blingblinghärpäkettä. Koira pärjää varsin hyvin kaulapannalla (tai parilla), hihnalla (tai parilla), ruoka- ja juomakupilla, leluilla ja perushoitovälineillä. Ei koiraa tarvitse pukea tai puunata. Koira ei myöskään ole omistajansa egon jatke. Koira on eläin. Sillä on eläimen vaistot ja vietit. Se tarvitsee sopivassa määrin liikuntaa, toimintaa, hoitoa ja lepoa. Ennen kaikkea koira ei ole lelu. Koiraa ei pidä ottaa vain siksi, että se on, varsinkin pentuna, niin kovin söpö. Koiraa ei pidä myöskään ottaa pelkästään lasten halusta tai lapsille. Koiran ottaessaan pitää sitoutua kantamaan siitä vastuu ja pitämään huolta, parhaimmillaan jopa yli 15 vuoden ajan. Kuten olen jo aiemmin todennut, olen ihan pienestä asti ollut hyvin koirarakas. Eläinrakas toki muutenkin, mutta koirat ovat olleet sydäntäni lähellä ihan aina. Ehkä välillä tarvitsin ne muutamat vuodet ilman koiraa, mutta nyt Jekku on olennainen osa elämää, ehkä enemmänkin: koiran kanssa elämisestä on tullut elämäntapa. Nyt olisi vaikeaa ajatella elämää ilman koiraa. Vielä kertaakaan ei ole ketuttanut lähteä ulos Jekun kanssa, ei aamulla, illalla, räntäsateella tai helteellä. Ja kuten tämäkin on tullut aiemmin todettua: hienompaa virallista nimeä Jekku ei olisi voinut saada. Jos jotain, se on tuonut iloa elämäämme. Toivon, että jokainen koira toisi iloa ihmistensä elämään! Pitäkää huolta koiristanne, jookos!

En tiedä, mutta luulen, että ihminen on tasapainoisimmillaan pitäessään molemmissa käsissään koiraa.

Loppu - slut

Tänään oli ihan absoluuttisesti viimeinen kerta agilityssa. Varsinaisestihan kurssi päättyi harjoituskisoihin, mutta korvaavia kertoja oli vielä kaksi. Onneksi pääsimme niihin molempiin! Meillä oli tänään käytössä vain yksi kenttä, 12 koirakkoa, yksi varsinainen ja yksi apuohjaaja. Tuntui hieman epätoivoiselta ja sekavalta, mutta kyllä tästäkin selvittiin. Osalle tuli kohtuuttomia odotuksia, osa pääsi puolestaan erittäinkin sutjakkaasti radalle. Meillä oli siis kaksi erillistä rataa, joita teimme. Koirista kyllä huomasi, että niitä hermostutti pitkä odottaminen. Ensimmäinen rata oli melko pitkä. En tajua, miten minun on niin vaikeaa muistaa ratoja?! Tai no, eipä noita kovin montaa vielä takana ole, joten kai niiden muistamiseenkin oppii. Luulen, että meillä menisi paljon paremmin, jos vain itse tietäisin paremmin mitä tehdä ja minne mennä. Huomaan, että kaikki leikkaukset ja valssauksen tyyppiset liikkeet ovat todella hankalia minulle. Jekku kyllä jälleen näytti oman taitonsa: vaikka minä olin hukassa, se osasi hakea oikean esteen! Pari ensimmäistä kierrosta ensimmäisellä radalla meni ihan reisille, lähinnä taas omien sössimisteni takia. Jekkua en voi moittia. Lopulta saimme ihan hyvän radan tehtyä. Toinen rata oli lyhyempi, mutta melko nopea. Siinä oli pari hyppyä, kolme putkea peräkkäin ja vielä pari hyppyä. Alkuun sujui oikeinkin kivasti. Rata oli simppeli, joten tämäkin humanistiblondi kykeni sen hahmottamaan. Ohjaaja kehotti lähettämään Jekun jo kauempaa ensimmäiseen putkeen, kun se hakee niitä hyvin. Joo, haki siihen asti. Viimeinen putki osoittautui kompastuskiveksi, kun siinä ympärillä oli joitain hyviä hajuja. Jekku ei siis malttanut mennä putkeen asti, vaan jäi haiselemaan. Lopulta jäimme hinkkaamaan tuota putkea uudelleen ja uudelleen, kun Jekku ei vaan meinannut mennä. Onnistuneeseen putken suoritukseen oli sitten hyvä lopettaa. Täytyy sanoa, että tuli kyllä vähän haikea olo. Meillä oli mielestäni oikein kiva ryhmä ja on harmi, että nyt me kaikki mitä todennäköisimmin hajaannumme eri suuntiin. Jos hyvin käy, joku saattaa olla samassa pienryhmässä aikanaan, tai sitten ei. Tuntui siis vähän haikealta lähteä ja hyvästellä, joskin toiveikkaasti, kurssitoverit ja ohjaaja. Vaikka joistain asioista on ollut vähän purnaamista, on kurssi silti ollut kiva. Parhaimpia asioita kurssilla on ollut Jekun innostus, mutta myös loistava porukka. "Kisoissa tavataan" toivotti eräskin lopuksi. Nähtäväksi jää, miten käy.

Aamuisin

Jekku alkoi tänään aamulla köhniä jo joskus puoli kahdeksalta. Se hyppi päälleni, nuoli naamaani, istui sängyn viereen ja haukkui komentohaukkua: minun pitäisi nousta ylös. Yritin sanoa, että nukutaan nyt vielä hetki. Kyllä Jekku sitten taas rauhottui mutta välillä yritti taas herätellä. Kovin kova hätä sillä ei voinut olla, koska Mies käytti sitä vielä myöhään illalla, tai oikeastaan yöllä, ulkona. Ihmettelin, miksi nyt oli niin kova hinku saada minut ylös, sillä eilen Jekku jäi ihan tyytyväisenä vielä sänkyyn nukkumaan minun lähtiessä töihin. Aamulenkillä asiaa pohdittuani sen sitten tajusin. Jekkuhan halusi vain saada minut sängystä saadakseen itse paremman paikan! Miehellä oli eilen vapaapäivä, joten hän lupasi aamulenkittää Jekun. Minä lähdin töihin kahdeksaksi, jolloin Mies jäi vielä nukkumaan. Hän käännähti minun puolelleni sänkyä, jolloin Jekku pääsi Miehen paikalle, pää hänen tyynylleen. Tämä taisi olla tavoite tänäänkin. Se epäonnistui. En tiedä, pystyykö koira tällaiseen ajatteluun, mutta mikä jottei. Kävelyllä sitten törmäsimme toiseen koiraan, jonka omistaja kertoi, että hänen lapsuudenkodissaan on ollut laivakoira. Hän sitten katseli Jekkua ja totesi, että rotu on muuttunut ulkonäöltään paljon. Hänen koiransa turkki oli ollut paljon lyhyempi ja häntä typistetty. En itse asiassa edes tiedä, typistettiinkö kaikkien skipien hännät aiemmin, vai oliko töpöjä vaan enemmän? Tämä samainen nainen myös kehui, että schipperke on ehdottomasti ollut fiksuin koira, mitä hänellä on ollut. Allekirjoitan.

"Häivy nyt sen kameran kanssa, joku haluais nukkua!"

Mentiin kun meinattiin

Me sitten menimme tänään sinne möllikisoihin! Olin taas ihan kahden vaiheilla, että lähteäkö vai ei. Töissäkin pähkäilin ja sain kovasti kannustusta osakseni. Silti kotona soudin ja huopasin. Lopulta soitin äidille, että tulisiko hän kyyditsemään meidät. Hän tuli, joten päätin lähteä.

Jännitti muuten ihan sikana!

ATT:n hallilla törmäsin kurssitoveriin, mikä oli helpotus. Kivaa, että joku muukin laittoi itsensä peliin! Siinä me sitten yhdessä psyykkasimme toisiamme. Tai lietsoimme entistä pahempaan jännitykseen. Kurssin apuohjaaja Merikin oli paikalla ja tuli vielä rauhoittelemaan ja neuvomaan meitä.

Minit starttasivat ekana. Alkoi melkein pyörryttää, kun näin radan: 17 estettä! Aika vaikeitakin leikkauksia ja käännöksiä tuntui olevan. Pyörin sitten rataa läpi sen viisi minuuttia, mitä siihen sai tutustua. Lopulta muistin ehkä noin neljä ensimmäistä estettä. No, niillä mentiin.

Starttasimme Jekun kanssa kuudensina, mikä oli hyvä, ettei tarvinnut enempiä jännätä. Jekku jäi ekan esteen taakse ihan hienosti odottamaan. Minä tuijotin eteenpäin ja mietin, että kolme ensimmäistä estettä kyllä klaaraan, mutta mihin hittoon sitten?! Ja sitten mentiin.

Pari kertaa radalla meinasin unohtaa, mihin piti mennä seuraavaksi. Pari kertaa myös kääntyilin ties minne. Mutta Jekku ei onneksi omia virheitäni huomannut, vaan teki nollaradan! En muuten itse edes tiennyt siinä tehdessämme, että meneekö oikein vai väärin. Oman osuutemme jälkeen kuulin, että puhtaasti meni ja aikakin jäi miinukselle! Lopputuloksissa olimme sijalla 7! Ei mikään huono alku! Olen ikionnellinen ja ylpeä Jekusta!

Oli muuten jännää huomata jälkikäteen, että minulla ei ole varsinaisesti mitään aavistusta, miten olen siellä radalla hyörinyt. Kai sitä vaan unohti ihan kaiken ympäröivän. Tuntuu, että näin vaan radan ja sivusilmällä Jekun. En ole ikinä eläissäni kilpaillut missään lajissa, joten tämä on ihan kaikkinensa täysin uutta. Taidan pitää tästä.

Aina ei mene putkeen

Eilen oli ensimmäinen agilityn korvaava kerta. Oli hilkulla, että pääsimme ylipäätään. Jälkeen päin ajateltuna olisi voinut olla hyvä idea jäädä kotiin. Vaikka arvokasta oppia varmaan eilisestäkin saimme.

Niin, emme päässeet vakikyydillämme, enkä tällä kerralla saanut äitini autoa lainaksi. Meinasin jo luovuttaa (sen jälkeen, kun olin hylännyt ajatuksen taksikyydistä sinne ja takaisin), kunnes muistin, että minulla on yhden ainoan ryhmäläisemme numero, sellaisen, joka vielä sattuu asumaan lähellä meitä. Laitoin viestiä, että pääsisikö kyydillä. Tuo ryhmätoverini sitten soitti ja kertoi olevansa muualla, mutta voisi kyllä koukata meidän kauttamme hakemaan meidät. Voi ihania ihmisiä! Niinpä me pääsimme treeneihin.

Tällä kerralla teimme taas rataa: rengas, puomi, hyppyjä, putkia, hyppyjä, putkia. Lopuksi vielä hyppysuora. Nyt ei ihan sujunut meiltä. Tai siis minulta. Kai Jekku taas olisi mennyt miten päin vaan. Paitsi puomia se nyt jännäsi. En tajua. Ennen se on aina rakastanut noita kiipeilyjä. Sille on muutenkin tullut outoja jännäilyjä yhdestä sun toisesta asiasta. Puomia teimme pari kertaa ja siirryimme sitten vaan hyppäämään ja putkiin. Oma ohjaukseni ei ollut täysin kohdillaan, joten Jekku livisti muutamien esteiden ohi.

Ennen omaa vuoroamme teimme keinua, joka sujui ihan kohtuullisesti. Paitsi että Jekku lähtisi keinulle vähän sivusta, ei mielellään kohtisuorasta. Outoa sekin.

Lopuksi oli oikein hyvä harjoitus, jossa saimme itse miettiä, miten radan alussa asetamme koiran ja ohjaamme sitä putkeen, jonka suu on ekaan esteeseen nähden hankalassa kulmassa. Tämän Jekku klaarasi, vai pitäisikö sanoa, että minä klaarasin. Sen jälkeen olisi pitänyt tehdä erilaisia leikkauksia, ja minä olin ihan saappaat solmussa. Muilla taisi olla hauskaa, kun minulta olivat kaikki suunnat hukassa. Voi nolous. No, huumorilla siitäkin selvittiin. Erään kerran komensin Jekkua putkeen ja taisin jotekin epämääräisesti huitoa kädelläni, kun Jekku hyppäsi putken päälle. Se käveli tyytyväisesti putken päällä katsoen minua ikään kuin kysyen, että enkös minä juuri niin käskenyt tehdä.

Olin vähän ajatellut, että menisimme kokeilemaan huomisiin möllikisoihin, kun siellä olisi pelkkä hyppyrata. Jekku varmaan tosiaan selviäisi siitä, mutta nyt tuli kyllä kynnyskysymykseksi emännän ohjaustaidot. Että kehtaanko minä mennä sinne itseäni mokaamaan. Katsotaan. Palaan sitten raportoimaan, päädyin kumpaan vaihtoehtoon tahansa.

Maanantain murhe

Yksi maailman ihanimmista ja minulle rakkaimmista koirista on tänään lopetettu. Lepää siis rauhassa, Musti! Musti (1999-2012) oli Mieheni vanhempien belgianpaimenkoira, josta tuli minulle kuluneiden kuuden vuoden aikana hyvinkin rakas. Ovathan kaikki eläimet omalla tavallaan ihania, mutta tiedättehän, miten joku on jotain enemmän? No, Musti oli sitä minulle.

Musti ei ollut välttämättä ihan helposti lähestyttävissä. Ensitapaamisellamme se ensin karttoi minua, mutta lopulta lähestyi varovasti. Ensimmäinen tapaamisemme loppui siihen, että tuo belgialainen sylikoira kipusi syliini istumaan. Siitä se sitten lähti. Aina siitä lähtien Musti otti minut vastaan hymyillen ja hyppien. Ensimmäisinä tuttavuutemme vuosina se hyppi minua vasten, viimeisimpinä vuosina se sai aina vain vähemmän ja vähemmän kohotettua etuosaansa tervehdykseen.

Ja kun meille tuli Jekku, tuli Mustista heti sille ystävä. Musti hyväksyi Jekun oitis osaksi laumaansa. Tulee surku jo siitä, kun mietin, että seuraavalla vierailulla on jäljellä vain tyhjä talo, eikä Mustia laisinkaan. Miten Jekku sen ymmärtää, että sen ihan ensimmäinen ystävä on poissa.

Musti saavutti isolle koiralle kuitenkin kunnioitettavan iän, melkein 13 vuotta. Toivottavasti nuo vuodet olivat hyviä. Olen onnellinen siitä ajasta, jonka itse sain tuntea Mustin! Lepää rauhassa.

Jokunen kuva Jekun ja Mustin ensitapaamisesta:

Synttärisankari

Perjantaina 13. päivä vietimme perheemme pienen nelijalkaisen synttäreitä. Jekku täytti komeat kaksi vuotta! Lahjaksi Jekku sai vähän keuhkoa ja jälkitoimituksena paahdetun ydinluun. Jekku meni perjantaina yökylään äitini luo, jonne en viitsinyt tuota ydinluuta antaa mukaan: en tiennyt sen sotkevuudesta enkä siitä, miten Jekun maha siihen reagoisi. Siksi oli turvallisempaa antaa luu vasta Jekun palauduttua lauantaina. Luu maistui, kuinkas muutenkaan. Hyvin se tuntui myös sopivan Jekun mahalle, eikä se edes sotkenut täällä kotona. Miehen mielestä luu haisi kertakaikkisen ällöttävältä, mutta itse en moista huomannut.

Lopuksi vielä synttäripotretti potrasta pojasta.

Kisaturistina

Kun kerran vauhtiin päästiin, niin antaa mennä vaan. Meninpä sitten tänään uudelleen seuraamaan ATT:n pääsiäiskisoja. Lähinnä idea lähti eilen, kun kuulimme, että kouluttajamme Sini olisi tänään kisaamassa. Erään aussin omistajan kanssa sitten oli puhetta, että voisimme tulla kannustamaan. Olisihan minulla täällä kotona ollut tekemistä vaikka kuinka, mutta jostain syystä tuntui houkuttelevammalta lähteä kentän laidalle. Päätinpä ottaa Jekun mukaani, jotta sekin tottuisi kaikkeen hälinään.

Vähän jännitti, että kuinka Jekku käyttäytyy ja reagoi. Ajattelin, että se olisi ollut levoton ja hermostunut. Toisin kävi. Se otti aika lunkisti. Näimme pari tuttua, joten ihan ensi alkuun Jekku sai vähän painia. Sen jälkeen siirryin itse seuraamaan kisaa, ja Jekku bongasi mielestään mukavan pariskunnan, jota se halusi mennä haistelemaan. Pariskunta jaksoi rapsuttaa Jekkua pitkän tovin. Jekku käyttäytyi taas rotunsa edustajaksi epätyypillisesti kaveeratessaan ventovieraiden kanssa. Se kuitenkin näytti nauttivan ihan täysin rinnoin, kun se sai rapsutuksia ja sille juteltiin. (Kyllä, myös kotona se saa rapsutuksia, toimintaa ja juttelua.) Olin kyllä todella iloinen, kun Jekku käyttäytyi niin hyvin ja oli avoin vieraita kohtaan.

Lopuksi siirryin jo aiemmin mainitun ryhmäläisemme kanssa istumaan ja seuraamaan itse kilpailua. Tällöin Jekku jopa kävi makaamaan jalkoihini pieneksi toviksi. Välillä se istuskeli ja seurasi muita koiria kiinnostuneena. Itse tapahtumista radalla se ei piitannut.

Kaiken kaikkiaan oli kivaa olla seuraamassa kisoja. Laji avautuu hiljalleen, ja toivon, että ihan vaan seuraamallakin pystyisi oppimaan edes vähän jotain.

Pääsiäisrauhaa

Olemme viettäneet oikein rauhallisen pääsiäisen: olimme pari päivää Äitini luona "täysihoidossa". Jekku viihtyy siellä oikein hyvin, ja Äitini on ollut ikionnellinen, kun Jekku on nukkunut yöt tiiviisti hänen vierellään. Huomaa kyllä, että Jekku on rauhoittunut huomattavasti. Se ei kujeile ollenkaan niin paljon, mitä aiemmin. No, kenkäkaapin liukuovea se käy aukomassa ja vie kenkiä, mutta ei tuhoa niitä. Kunhan kuljettelee. Jos tuolit jäävät irralleen pöydästä, Jekku on pöydän päällä alta aikayksikön. Salamannopea se kyllä on. Kerran se harhautti minut hakemaan viemäänsä kenkää, hyppäsi pöydälle ja samassa hotki pöydällä olevasta kulhosta pähkinöitä.

Lauantaina kävimme Äitini kanssa Anitan luona, siellä kun on uusia neliviikkoisia pentuja. Voih, mitä suloisia pieniä palleroita! Tuo vierailu taisi olla kyllä pääsiäisen kohokohta. Kovasti tuli myöhemmin kommenttia, että eikös meillekin pitäisi tulla pentu. No, joo, olisihan se ihanaa. Toisaalta haaveena on yhä se mudi, joten ehkä nyt pitäydyn ottamasta toista schipperkeä ja katsotaan se mudi ensin.

Tänään kävin puolestani katsomassa elämäni ensimmäisiä agilitykisoja. Agilitykurssiimme siis kuului, että pitää käydä tutustumassa kisatöihin. Jatkossa kun pienryhmäpaikka irtoaa, olemme myös velvollisia tekemään töitä kisoissa. Niihin töihin olimme nyt siis tutustumassa. Lähinnä aika kuitenkin meni itse kilpailun seuraamiseen. Täytyy sanoa, että melkoinen kipinä lajiin on jo syttynyt. Voi, kunpa pääsisimme taas pian treenaamaan! Olisi ihanaa edistyä ja edetä tuon lajin parissa.

Vieraisilla

Kävimme lauantaina aika ex tempore Miehen kaverin luona kylässä. Kutsuimme itse itsemme sinne käymään ja viettämään iltaa. Jekkukin oli onneksi tervetullut. Mikä asunto! Uudenkarhea kaikkine kodinkoneineen ja parkettilattioineen ja asunnon pituisine parvekkeineen. Jekku oli hämillään: kynnet rapisivat oudosti parketilla ja koko seinän kokoiset ikkunat olivat myös oudot. Kesti kauan ennen kuin Jekku malttoi asettua aloilleen: pitkään se kiersi ja kaarsi asuntoa ja tutki joka kolkan.

Asunnossa oli myös iso peililasia oleva kaappi. Asunnon omistaja ajatteli, että tavarat ovat kaapissa turvassa, ettei Jekku sitä auki saisi. Väärinpä luuli.

Harjoituskisat

Eilen oli sitten viimeinen varsinainen agilitykerta. Harmillista, olisi tuota jatkanut pidempäänkin. Meillä oli myös varsin kiva ryhmä, joten kurjaa, kun nyt porukka hajaantuu. Jekku vielä vähän aristaa tassuaan, mutta ajattelin, että menemme kuitenkin. Vuorossa kun oli kurssin päättävät harjoituskisat!

Kovin suurin odotuksin en ollut, olihan meillä ollut kolme viikkoa taukoa koko hommasta. Vähän jännitti, että mitä siitäkin tulee. Radalla oli 11 estettä, mutta kyseessä oli pelkkä hyppyrata, ei siis kontakteja. Kilpailimme koko ryhmän kanssa, eli siis meidän harjoitusryhmämme, jossa oli 8 koirakkoa, sekä rinnakkaisryhmä, niin ikään 8 koirakkoa. Tai kaikki eivät olleet paikalla, olisiko meitä ollut yhteensä 14.

Minikoirat aloittivat, ja me Jekun kanssa olimme heti toisina. Sikäli hyvä, ettei tarvinnut kauempaa jännittää. Paljoa emme kyllä ennen vuoroamme ehtineet ottaa tuntumaa esteisiin. Jekku meni kuin unelma! Täydellä innolla ja huolellisesti. Se ei tehnyt yhtään virhettä, vaan meni juuri niin kuin pitikin. En kuitenkaan oman vuoromme jälkeen jäänyt intensiivisesti seuraamaan muita, vaan teimme viereisellä radalla itseksemme hyppyjä, puomia, A-estettä ja putkea.

Lopuksi oli palkintojenjako. Kouluttajat kertoivat, että nollaratoja, eli virheettömiä suorituksia oli kolme. Mietin siinä vaiheessa, että mielestäni emme kyllä tehneet virheitä, mutta saattaisiko olla, että meillä meni niin hyvin? Lopputulos oli, että olimme koko kisan toisia! Hyvä Jekku! Kolmas oli isovillakoira Trixie (joka muuten on ehkä maailman ihanin nainen Jekun mielestä), sitten olimme me ajalla 18,8 ja ykkösenä oli australianpaimenkoira. Kotimatkalla Mies kysyi, mikä tuon voittaneen koirakon aika oli. Oli pakko myöntää, ettei mitään käryä. Olin niin häkeltynyt omasta sijoituksestamme. En olisi osannut arvata. Olen niin ylpeä Jekusta, pakko todeta. Palkinnoksi saimme mustan huivin, jossa lukee: "Rakastan agilitya" ja luun mallisen pehmovinkulelun. Lelu näyttää olevan Jekulle mieleinen. Näistä kuvia myöhemmin.

Noihin harjoituskisoihin, varsinkin kun menivät noin hyvin, oli hyvä lopettaa tämä kurssi. Toisaalta meillä on vielä kaksi korvaavaa kertaa jäljellä, kun jouduimme olemaan välissä pois. Nyt sitten vaan odottelemme sitä pienryhmäpaikkaa.

Pyysin vartavasten mukaan hovikuvaajamme, mutta hän ei saanut meistä yhtään kuvaa radalta. Tässä kuitenkin pari kuvaa oman suorituksemme jälkeen.