Huh, eipä ole blogi ennen tainnut näin pitkään hiljaa ollakaan. En nyt tiedä, onko kolme viikkoa blogimaailmassa pitkä aika vai ei, mutta itselleni se tuntuu pitkältä, kun yleensä aina on asiaa ollut. Nyt on vaan sellaista henkilökohtaista jumitusta, että kirjoittaminen ei ole oikein inspiroinut. Mutta eipä siitä täällä blogin puolella sen enempiä.
Treenit ovat jääneet väliin, samaten viime lauantaille lunastetut rally-tokokisat. Tulevana lauantaina olisi tarkoitus lähteä Romun kanssa Helsinkiin misseilemään, sitten olisi Jalolle vielä parit rallytreenit ja yhdet kisat tiedossa. Sitten taidamme taas hiljentyä kesäksi. Toivon, että loppukesästä tai alkusyksystä viimeistään pääsisimme palaamaan uudella ryminällä.
En tokikaan ole vaientamassa blogia kesäksikään, kunhan nyt kerroin, mitä tulossa on. Ehkä saan tästä taas pään auki pääni aukomiseen.
Mitä me sitten olemme tehneet? No, emme oikeastaan mitään. Lenkkeilleet ja kotitreenailleet, vähän oman jaksamiseni mukaan. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että koirilla on tainnut olla vähän tylsää ja virikkeetöntä.
Tänään lähdimme pitkästä aikaa erään koiratutun kanssa yhdessä kävelylle, ja ajattelin, että olisimme voineet vetäistä hieman pidemmän lenkin. Tutulla pellolla Jalo hyppäsi ensin tasajalkaa mutaojaan, josta sain sen kiskottua ylös sillä seurauksella, että Jekku vuorostaan meinasi tippua mutaan. Jalo suuntasi parin metrin päähän, josta löytyi vettä! Siis miettikää, oja täynnä vettä, kuinka siistiä! Päästin remmin irti, ja Jalohan lähti. Se omaan tapaansa rallasi pariin kertaan ojaa päästä päähän onnessaan. Sitten se pysähtyi, ehkä vähän hämmentyneenä. Kehotin sitä nyt nauttimaan rallista vielä pari kertaa, ja sehän meni. Seuralaisemme, hieman vanhempi westieherra, ei voinut ymmärtää, mitä Jalo siellä ojassa teki. Käskin lopulta Jalon ylös, että pääsisimme jatkamaan matkaamme. Jalo vetäisi pitkin pituuttaan ruohoon - etutassu veressä! Voi itku!
Rupesin tilannetta tarkkailemaan kauhukuvat mielessä vilkkuen. Varsinainen tassu oli ehkä, anturoissa tai kynsissä ei siis mitään. Osoittautui, että tuohon ylimmän anturan (vaimikäsenyton?) juureen oli tullut nirhauma. Aluksi näytti, kuin sieltä olisi melkein pulpunnut verta, ei nyt solkenaan, mutta reippaasti. Mietin, että koukkaamme lähistölle äitini luo ensihoitoa saamaan. Jalo kuitenkin käveli ihan reippaasti eikä aristellut jalkaansa mitenkään. Kun olimme risteyskohdassa, verentulo oli jo tyrehtynyt ja totesin, että voisimme kävellä saman tien kotiin asti.
Puhdistusaine oli meiltä tietysti loppu, mutta ihana seuralaisemme haki meille omansa. Kiitos. Kotona sitten Jalo pääsi suihkuun oikein kunnolla. Suihkuttelin jalkaa puhtaaksi ja sitten desinfioin. Ei paha. Selvisimme onneksi säikähdyksellä. Huh.
Tästä tulikin mieleeni, että pitäisi päivittää lääkekaappi ja katsoa, että siellä on kaikki tarpeellinen myös koiran ensiapuun. Niin, ja punkkiaineetkin pitäisi vissiin taas iskeä niskaan.
