Ihan ihmisnuolena

Oho, onpa päässyt tulemaan vähän taukoa postailussa. Syynä hiljaiseloon lienee osittain se, että viime viikon pidimme taukoa treenaamisesta, joten mitään sen kummempaa raportoimisen aihetta ei ole ollut. Joitakin ideoita minulla olisi mielessä, mutta tarvitsisin niihin postauksiin kuvia, enkä niitä taas tällä hetkellä saa ladattua.

Omien, muiden menojeni takia jäi tosiaan viime viikolla Jekun ja Jalon treenit väliin. Viikko vierähti lähinnä lenkkeillessä, leikkiessä ja pienimuotoista kotitottista tehdessä. Eilen sentään kävimme koirapuistossa Jekun kanssa treffaamassa työtoverini schipperketyttöä, josta Jekku tykkäsikin kovasti.

Tällä viikolla pääsemme palaamaan treenien pariin, kun Jekku pääsi tänään ja pääsee perjantaina aksaamaan, ja Jalo puolestaan huomenna tokoon.

Tänään olimme parin viikon tauon jälkeen tekniikkatreeneissä Kelpokoiralla. Teemoina olivat ihmisnuoli ja persjättö. Persjättöä olen opetellut tekemään keväällä ja vähän nyt syksyllä, joten se oli ainakin vähän tuttu juttu. Ihmisnuolesta olin aiemmin kuullut, mutta mitään käryä minulla ei ollut siitä, mikä se oikeastaan on.

No, ihmisnuolella (tai ihmisnuolessa?) käännytään kohti koiraa ja jarrutetaan sen liikettä, jotta koira saadaan kääntymään tiukasti esteen takana. Koiran pitäisi teknisesti saada koottua itsensä hyppyyn ja pyöräytettyä takaosa tiukasti sivulle. Tämä osoittautui sikäli hankalaksi, että Jekku tuppasi oikomaan liikerataansa ennen hyppyä. Ja itselleni jäi vähän hölmistynyt olo, kun en keksi, millaisissa tilanteissa tuota sitten käyttäisi ohjauksena. Tai no, kai sille paikkansa on, vaikkakin kai aika harvoin. Ja tästä päästään toiseen, eräänlaiseen ahdistukseeni: kun en minä tiedä, millaista ohjaustekniikkaa pitäisi missäkin yhteydessä käyttää! Hjälp! Miten radanlukua voisi oppia paremmin?

Seuraavaksi sitten treenasimme persjättöjä. Niistä minä tykkään, kun niiden ideasta olen jotenkin mielestäni saanut kiinni! Johtunee ehkä siitä, että tässä tekniikassa lähinnä riittää se, että kääntää päätä oikealla hetkellä, noin suunnilleen. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten paljon kaikki on katseesta kiinni. Koirat lukevat ensisijaisesti ohjaajan kehon liikettä, sitten katsetta, kolmanneksi kättä ja vasta viimeiseksi ne kuuntelevat sanallisia käskyjä. Ajattelin testata joskus niin, että huidon vaikka vasemmalla kädellä Jekkua esteelle mutta katson oikealle. Katsotaan, toimiiko se. Nyt alkaa vaan olla melkoinen lista kotitehtäviä, joita pitäisi päästä tekemään.

FI MVA Luupään Elämän Ilo

Saanko esitellä: FI MVA Luupään Elämän Ilo "Jekku"



Kesti vähän ottaa, tai siis otattaa, nämä valioitusmiskuvat. Emme olleet Miehen kanssa samaan aikaan kotona ja jos vaikka olimme, ulkona satoi tai oli muuten vain synkkää ja pimeää. Eilen tähtien asento osui kohdilleen, joten saimme näpättyä (lue: Mies sai näpättyä) joitakin kuvia. Tässä nyt esimakua. Tai no, kaipa tuo yksi valiokuva riittää. Jos jaksan, laitan muita session aikaansaannoksia tänne näkyviin myöhemmin.

Perjantai-illan huumaa

No, ehkä varsinaiseen huumaan on vielä matkaa, mutta eilen oli kyllä hyvä fiilis taas treenata. Outoa, miten yhden taukoviikon jälkeen on taas erilainen jännitys mennä treeneihin: osaako sitä mitään, mitä kaikkea parissa viikossa on unohtanut... Ja juuri kun pääsimme taas alkuun, ensi viikolla tulee taas tauko. Sen jälkeen toivottavasti loppusyksyn pääsisimme säännöllisesti paikalle perjantaikerhoomme. En voi sanoin kuvata, miten mahtavaa on olla mukana juuri tuossa treeniryhmässä!

Rata oli tällä kerralla mielestäni suhteellisen helppo. Siinä oli pari takaakiertoa, mutta muuten suhteellisen suoraviivaista menoa. Joillekin koirille hämykohta oli kahden ekan esteen jälkeen, kun piti mennä puomille, vaikka puomin alta kulki aika houkuttelevasti putki. Osa koirista sujahtikin siis sinne. Jekun kanssa tätä vaaraa ei ollut, kun kontakteillehan se menee, jos itse saisi valita. Nyt se oli siis helppo ohjata oikealle esteelle. Yhden harmittavaisen lentokeinun se teki ja kepeille jäimme junnaamaan. Oikeastaan osasin arvata, että kepit menevät ihan kivasti, jos ohjaan ne vasemmalta puolelta. Tämä rata olisi vaatinut ohjaamista oikealta (ja ylipäätään ne pitäisi pystyä ohjaamaan molemmilta puolilta), eikä se sujunut ensinkään. Olen silti oikein tyytyväinen suoritukseemme. Tuntui oikeasti todella hyvältä tehdä Jekun kanssa rataa! Oikeastaan ihan ensiksi tein radan pari kertaa läpi Olavin schipperken, Fantan, kanssa. Oli hauska päästä ohjaamaan vierasta, 3. luokan koiraa. Itse olin vähän epävarma, joten se näkyi Fantan menossa, mutta kyllä se hienosti teki silti!

Jalo oli mukana taas vähän ottamassa tuntumaa hallin fiilikseen. Se osaa olla ihan rauhallisesti kentän laidalla, paitsi sitten, kun nenän edestä joku kiitää putkeen ja siitä hypyille. Pari kertaa Jalo haukkui intoaan päästä mukaan, muun ajan se lähinnä makoili ja katseli. Kuulinpa myös kommentin, että Jalo on harvinaisen rauhallinen rotunsa edustaja!

Jekun valiokuvia ei ole vieläkään, pahoittelut. Tänään, jos ilmojen haltija suo, olisi tarkoitus nuo kuvat vihdoin ottaa.

Itku ja hammasten kiristys

En tiedä, onko kukaan ihmetellyt, kun en ole aikoihin maininnut Romusta täällä blogissa mitään. Asia on nyt niin, että Romu asuu toistaiseksi Miehen vanhempien luona. Syynä ovat epämääräiset jalkavaivat.

Kaikki alkoi kesällä, kun Romu alkoi ontua oikeaa etutassuaan (en nyt juuri pysty muistamaan, mainitsinko asiasta jotain täälläkin). Eläinlääkärillä Romu ei näkyvämmin ontunut, joten vian määrittely oli hieman hankalaa. Lopulta anturoiden välistä löytyi aristava kohta, jossa lääkäri epäili olevan tikun tai muun röhnän. Sitä sitten sörkitiin, mutta mitään sieltä ei löytynyt. Hoidoksi lääkesalvaa. Ontuminen ei kuitenkaan loppunut, vaan muutti muotoaan: Romu ontui rasituksen jälkeen ja esimerkiksi noustuaan ylös maattuaan tovin.

Ei muuta kuin uudelleen lääkäriin. Nyt sitten tutkittiin oikein perusteellisesti ja otettiin röntgenkuvat. Vaiva paikallistui kyynärniveleen. Röntgenissä ei kuitenkaan näkynyt mitään oikein selkeää syytä. Lääkäri halusi antaa kuvat vielä kokeneemmalle ortopedille tutkittavaksi, mutta diagnoosiksi kirjattiin "mahdollinen varislisäkkeen fragmentaatio". Kokeneempi ortopedi suositteli CT-kuvien ottamista, jotta asiat näkisi paremmin.

Kuvat olisivat olleet älyttömän hintavat, enkä tiedä, pystyisikö tuolle tekemään mitään. Jos siellä olisi irtopala, se olisi kai näkynyt jo röntgenissä? Olen edelleen epätietoinen, kun en tiedä, mitä tehdä ja miten toimia. Ainakin levossa Romu pitäisi pitää, siksi se siis on evakossa. Kyllä riipi luovuttaa koira pois. En ole nähnyt Romua kuin pari kertaa, kun itseni on helpompi kestää tilannetta, kun en koko ajan ole näkemässä sitä.

Huolestuttaa. Huolestuttaa, mitä Romulle tapahtuu; tuleeko siitä vielä jotain, voiko sen kanssa harrastaa, voiko se vielä elää täyttä mudin elämää... Ja ennen muuta: sopeutuuko se enää laumaamme oltuaan niin kauan pois?

Onneksi Romu itse on autuaan tietämätön tästä kaikesta. Se kai nauttii olostaan Miehen vanhempien luona. Se on päässyt taas veneellä Saareen Savossa ja saaristoon mökkeilemään täällä kotikulmilla.



Ja ai niin: Jukola-pennut täyttävät tänään kokonaista yhdeksän kuukautta! Onnea kaikille sisaruksille!

Uusi Suomen muotovalio!

Heipä hei, täällä kirjoittelee ikionnellinen ja onnellisen väsynyt tyyppi, jonka koiraa voidaan tästä lähtien tituleerata Suomen muotovalioksi. Jihuu! Tulihan se sieltä! Tänään Porvoon kaikkien rotujen näyttelyssä Jekku oli PU2 ja sai sertin ja sitä myötä valioitui. Ikuinen kakkonenhan tuo tuntuu olevan, mutta ei anneta sen nyt häiritä, vaan iloitaan tästä saavutuksesta! Enpä olisi vielä vuoden alussa uskonut, että jo syyskuussa Jekku voisi olla muotovalio. Ehkä jossain vaiheessa kevättä aloin miettiä, että valioituminen voisi olla tämän vuoden tavoite (kun virallisissa agilitykisoissa starttaaminen jää ensi vuoteen).

Jotenkin olo on toisaalta tyhjä: tässäkö tämä nyt oli? Ja aika helpostihan se sieltä tuli. Vaikka olisi harmittanut, jos tänään olisi ajanut yhteensä muutaman sata kilometriä vaikkapa pelkän EH:n takia. Eli sen saimme, mitä lähdimme hakemaan. Ainoa harmittamaan jäänyt asia on se, että ei ollut ketään jakamassa tätä iloa; yleensä kun olemme tottuneet juhlimaan sertejä Luupää-joukolla. Mutta kyllä sentään Luupäät olivat virtuaalisesti läsnä: kännykkä kävi kuumana heti jutun ratkettua! Ja se ratkesi muuten nopeasti: kehä alkoi klo 11.00 ja 11.08 olin jo laittamassa ekaa tekstaria.

Tuomarina Porvoossa oli superihana ja sympaattinen Rainer Vuorinen. Hän ei paljoa katsonut liikkeitä (mikä ehkä oli meidän onnemme): menimme vain yhden pienen kolmion. Sitten hän pyysi koiran pöydälle ja tutki sitä siinä sanellen samalla. Hän oli mukava ja jutusteli kivasti koiralle. Kun sitten saimme ERIn ja SAn ja päädyimme paras uros -kehään sijoittuen siellä toiseksi, Vuorinen kätteli ja kysyi, voimmeko ottaa sertin vastaan. Totesin, että oikein mielellämme ja että Jekku valioituu. Hän piti yhä kättäni kädessään ja toisella kädellä taputti ja totesi: "Voi, miten iloinen asia!". Jäi kyllä niin hyvä mieli tästä valioitumisesta ja tästä tuomarista. Ihana tyyppi kertakaikkiaan!

Lopuksi vielä mitä mukavin arvostelu:
"Lähes oikeat mittasuhteet rungossa. Kaunis tasapainoinen pää. Hieno hampaisto ja purenta. Kauniit silmät ja hienot korvat. Tanakka ja vahva runko. Hyvät kulmaukset. Aivan erinomainen karvanlaatu, joka suorastaan säteilee. Hieman jo röyhelöä kehittymässä kaulukseen.

En malttanut olla kirjaamatta tätä tietoa heti tänne. Mukavampihan se olisi ollut kuvituksen kanssa, mutta kuvaaja ja kuvausväline ovat juuri saaristossa. Huomenna otamme valiokuvat, joten laitan ne sitten tänne blogiin hetimiten.

Jaakotus

Ajattelin, että kirjoittelen maanantaisista tekniikkatreeneistä oman postauksensa ja loput viikon treenit sitten niputan yhteen ja samaan tekstiin. Tämä lähinnä siksi, että haluan tarkemmin eritellä, mitä tekniikkakurssilla on tehty.

No, tänään teimme jaakotuksia. Termi oli tuttu, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä se käytänössä tarkoittaa. Vaikealta se kuulosti, joten olin vähän epäileväinen koko jutun suhteen. Mutta noin lyhykäisyydessään jaakotuksen tarkoituksena on vähän jarruttaa koiraa ja saada se kääntymään hypyn jälkeen samaan suuntaan kuin mistä se tuli. Koska selittäminen omin sanoin tuntuu vaikealta, kopioin agiwikistä määritelmän:
""Jaakotus" on eräs keino saada koira kiertämään hyppyesteen johde lyhyintä mahdollista reittiä.
Juuri ennen koiran ponnistusta hypylle ohjaaja alkaa kääntää selkäänsä kohti hyppyä vastapäivään koiran linjaan nähden. Koiran puoleinen käsi pysyy ohjauksessa kunnes koira on laskeutunut. Laskeutumisen jälkeen välittömästi ohjaajan käännös on valmis ja hän jatkaa liikettä suoraan. Näin saadaan koira kääntymään mahdollisimman tiukasti."

Eli ohjaus jatkuu hypyn jälkeen samalla kädellä kuin millä koira on alun alkaenkin esteelle ohjattu. Tämähän oli oikeasti (ainakin noin teoriassa) paljon helpompaa kuin luulin tai pelkäsin! Ja koska Jekku on pieni koira, se kääntyy kovin helposti siivekettä viistäen. Se myös yllättävän kivasti hoksasi jutun juonen. Ja minäkin hoksasin! Olin aivan varma, etten saa omaa liikettäni koordinoitua oikein, mutta sainhan. Ihan eri juttu sitten taas on se, miten tämä sujuu tositoimissa radalla vauhdissa. Mutta se on eri juttu sitten taas se.

Ennen jaakotuksia teimme Tuulian kanssa takaaleikkauksia. Ne ovat ehkä vähän vaikeita. Teimme vain yhden hypyn takaa, jolloin en saanut Jekkuun tarpeeksi vauhtia jotta se olisi irronnut kuunnolla, ja niinpä minä ajauduin turhan lähelle estettä, jolloin koko kuvioista tuli kovin töksö. Kun otimme vauhtia toisen hypyn takaa, rytmitys oli paljon parempi. Mietin, että ehkä pitäisi treenata pitkästä aikaa enemmän eteenpäin irtoamista ja sitten vasta takaaleikkauksia.

Mutta kivaa oli, taas kerran! Tosin itselleni tuli vähän laiska olo, kun jätin takaaleikkaukset muutamaan kertaan ja jäin vain hengailemaan ja odottelemaan vaihtoa. En viitsinyt jankata niitä enempää, kun sain pari onnistunutta suoritusta alle. Ajattelin, että parempi lopettaa, kun on vielä voitolla.

Nyt onkin sitten parin viikon tauko näistä tekniikkatreeneistä, joten jospa ehtisimme sitten treenata tähän astisia kotitehtäviä kuntoon ennen seuraavaa kertaa.

Viikon treenit

Tekniikkakurssin treeneistä ehdinkin jo kertoa, mutta muut kolme ajattelin niputtaa yhteen nyt. Tosin aloin juuri miettiä, että muistanko Jalon tiistain tokosta mitään. No, kaipa minä jotain. En kuitenkaan viitsi (lue: jaksa/ehdi) jokaisesta erikseen kirjoittaa.

Tiistaina Jalo osoitti taas vähän viitteitä luonteestaan ja innostaan tehdä. Nyt ensimmäistä kertaa se ei olisi malttanut odottaa vuoroaan, vaan yritti lähteä viereisen koiran perään liikkeisiin. Teimme (muistaakseni) maahanmenoa ja luoksetuloa. Jalo "tippuu" aika kivasti maahan, eli sen tekniikassa ei ole valittamista. Iloinen olin siitä, että se tulee nyt perusasentoon aika kivasti, eli sillä on selkeästi jo ajatus siitä, mitä sivulle-käsky tarkoittaa. Luoksetulossa harjoittelimme ensin paikalla pysymistä. Otin käskyksi odota-sanan, vaikka vaarana on, että sitä helposti voisi käyttää arjessakin. En oikeastaan muista, miksi otin sen tähän yhteyteen. Oikeasti olen kohta aivan solmussa näiden eri käskyjen kanssa! Tein aluksi ihan varovaisia askeleen tai parin erkaantumisia Jalosta. Kun näytin tyhjät kädet, Jalo jäi ihan kivasti. Jos sillä oli pienikin epäilys, että kädessäni saattaisi olla nameja, se tuli eteeni kurkkimaan. Tätä pitää siis treenata kovasti. Kaiken kaikkiaan olen oikein tyytyväinen Jalon tekemiseen ja edistymiseen.

Torstaina sitten tokoilin Jekun kanssa. Sen kanssa teemana oli liikkeestä maahan. Jekulla oli vähän häilyvyyttä eri kertojen välillä. Välillä se putosi maahan hyvin, välillä istumisen kautta, välilä viiveellä. Tätä siis pitäisi treenata. Joka kerralta Tuijalla kyllä tarttuu mukaan jotain uusia huomioita tai asioita. Nyt esimerkiksi palkkaamisen suhteen: sen sijaan, että lykkäisin namin Jekun suuhun maahanmenon yhteydessä, pitäisi minun laittaa palkka maahan Jekun tassujen väliin. Niin simppeliä, mutta enpä vaan ole tullut ajatelleeksi aiemmin.

Lopuksi teimme torstaina vielä luoksepäästävyyttä sekä paikallaoloa. Nyt Jekku kesti jo todella hyvin, että Tuija tuli viereen ja koski. Vähän sen teki mieli katsoa Tuijaan, mutta parin käskyn jälkeen se suuntasi katseensa minuun. Maassa se pysyi paikallaan noin minuutin. Jotenkin minulla oli sellainen hyvä ja turvallinen fiilis, ettei Jekulla edes ollut meininkiä varastaa siitä. Se myös pysyi paikoillaan minun tullessa takaisin sen luokse. Ja sitten kun kyykistyin, se nousi! Hiton hitto. Niin lähellä! Alan myös olla vakuuttunut siitä, ettei toko ole Jekun laji. Rallytokoa voisimme jossain vaiheessa kokeilla. Olemme molemmat liian huithapeleita tähän. Jalossa on minun toiveeni, sillä sitä on tähän opetettu nyt pennusta asti ja sillä on enemmän miellyttämisenhalua ja tekemisen meininkiä.

Viikon huipensi taas perjantain agilitytreenit Jekun kanssa. Tai no huipensi ja huipensi. Ekan radan jälkeen minulle kerrottiin, että toinen meistä oli tumpelo, ja se ei ollut Jekku. Huoh. Mutta hyvässä hengessä tämä kaikki kerrottiin. Olen niin iloinen tästä uudesta treeniryhmästämme! Vaikka minä vielä tumpeloin, tuntuu, että olemme jo edenneet muutamin harppauksin. Tai kaipa tuo koira tekisi, jos minä en mokailisi. Mutta jotain oikeasti hyvääkin: vauhtia löytyi jo paremmin kuin viimeksi! Myös uusia oivalluksia sain. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvyys, mutta eipä vain näköjään ole ollut. Nimittäin esteiden merkkaaminen. Nyt kävi selväksi se, miten paljon hyödyttää muiden ratojen katselu. Nyt hoksasin, miten esteiden merkkaaminen parhaimmillaan tehdään. Ja toinen tärkeä opetus liittyen sekä merkkaamiseen että muuhunkin tekemiseen: luota koiraan! Minä kai liikaa varmistelen tai epävarmuustelen. Pitäisi luottaa siihen, että koira lukitsee sen esteen, vaikka en koko aikaa käsi ojossa olisikaan.

Barffausta vaiston varassa

Barfaterioita valmistavalla Mushilla on käynnissä kampanja, jolla sekä minä bloggaajana että Sinä mahdollisena lukijana voimme lunastaa ilmaisen uutusaterian,

Mehän emme barffaa, ainakaan vielä, aika näyttää, barffaammeko koskaan. Tähän mennessä kaunis ajatus on kaatunut, kun olen pelännyt koko juttua turhan vaivalloiseksi ja monimutkaiseksi. Että osaanko minä nyt antaa ruokaa oikean määrän ja oikeassa suhteessa kaikkia tarvittavia ravintoaineita. Ja jaksanko sitten ährätä erilaisten ruoka-aineiden kanssa. Mush vaikuttaisi aika simppeliltä ratkaisulta ainakin alkuun, jos barffauksen tielle lähtee.

Jekku on syönyt pennusta asti vain ja ainoastaan nappuloita. Sille ne ovat uponneet ilman mukinoita, eikä ole riittänytkään: aina tuo olisi valmis syömään, jos jostain ruokaa pystyy pihistämään. Jalon myötä Jekun ateriointi monipuolistui, kun nappulan oheen lautaselle (tai siis kuppiin) alkoi ilmestyä jauhelihaa ja piimää. Sitten aloin miettiä, että ehkäpä koirakin jotain vaihtelua ruokaansa kaipaa. Jauhelihaa olen pitänyt muuttuvana elementtinä, eli olen antanut eri eläimistä jauhettua lihaa. Siinä missä Jekulle kelpaa kaikki, on Jalo vähän nirppa. Se saattaa katsella ensin kuppia ja sitten minua kuin kysyen, että eikö tätä samaa ollut juuri eilen ja edellispäivänä ja viime viikollakin.

Nyt siten katsotaan, miten pojille maistuu Mush! Kokeile sinäkin ja tilaa ilmainen ateria täältä.

Tekniikkaa kerrakseen

En olekaan täällä maininnut, millainen tuuri Jekulla ja minulla kävi! Pääsimme nimittäin Kelpokoiran tekniikkakurssille, jossa kouluttajina häärivät Tuulia ja Timo Liuhto sekä Anne-Mari Piispanen. Kurssia on 11 kertaa, joten aika pitkälle syksyyn sitä riittää. Ja ensimmäinen kerta oli siis tänään. Kurssin esittelyssä luvataan, että kurssin aikana käydään läpi 26 tekniikkaa. Hui! Kaikki harjoitukset tehdään yhdellä tai muutamalla esteellä, joten mitään rataa ei siis ole tarkoitus tehdä. Olisihan Kelpokoiralla ollut muitakin mielenkiintoisia kursseja, mutta tämä tekniikka saattaisi istua tähän kohtaan just hyvin. Hyvä hioa tässä vaiheessa perustekniikoita toimivammiksi ja samalla oppia uusiakin juttuja.

Ainakin tänään tunti oli toteutettu niin, että ensin olimme puoli tuntia Anne-Marin kanssa, sitten puoli tuntia Tuulian opissa. Teemoina oli takaakierto ja pimeästä kulmasta putkeen ohjaaminen. Takaakierrot ovat periaatteessa tuttuja, ja niissä koen onnistumistakin, ainakin välillä. Pimeästä kulmasta putkeen olen harjoitellut harmillisen vähän. Ja tänään sitten tajusin, että takaakiertojakin olen harjoitellut vain toiselta puolelta, hups. Jekku lähti oikealta todella hyvin. Sain otettua eri kulmia ja jopa hieman etäisyyttäkin. Vasemmalta homma sitten ei toiminutkaan niin hyvin. Jekku lähti mutta kääntyi ennen esteen kierämistä katsomaan minua kuin kysyäkseen, että mitenkä. Kotiläksyksi saimme tehtäväksi harjoitella kiertoja eri kulmista ja ottaen lisää etäisyyttä. Kuulemma viiteen metriin pitäisi kaikkien päästä. Seitsemästä metristä tulee plussaa, positiivinen Wilma-merkintä kaiketi, hehheh. Ei vaan, oikeasti tykkään, että annetaan läksyjä. Onpahan jotain konkreettista ja selvää, mitä treenata.

Sitten siirryimme Tuulian oppiin harjoittelemaan pimeää putkikulmaa. Tätäkään emme niin kovin paljoa ole tehneet. Taas oikea puoli oli jotenkin vahvempi. Harjoittelimme kolmea tapaa: minä putken ja koiran välissä, koira minun ja putken välissä ja lopuksi putki koiran ja minun välissä. Tuo viimeinen kuulosti kovin hankalalta; miten minä koiran muka putkeen saisin siitä ohjattua?! Helpoin taisi olla ohjata koira putkeen niin, että minä olin koiran ja putken välissä. Vaikeinta oli koira minun ja putken välissä. Ja yllättäen todella kauniisti Jekku lähti putkeen, kun putki oli meidän välissämme! En edes tiedä, miten se tuntui niin kivan helpolta ja sujuvalta. Sain siihen jotenkin tosi kivan rytmin ja liikkeen.

Nyt pitäisi vaan päästä hallille itsenäisesti treenaamaan, että saisi käytyä läpi näitä juttuja. Saan ne nyt sentään tänne kirjattua, mutta pelkään, että ennen pitkää unohdan kaiken, jos en heti ala aktiivisesti tehdä ja treenata. Todella hyvä fiilis kaiken kaikkiaan jäi tästä ekasta treenikerrasta, vaikka etukäteen vähän jännittikin.