Kehäsihteeri!

No niin, nyt se on sitten taputeltu, ja meitsi on kehäsihteeri! Ruisrockviikonloppuna suuri osa kavereistani taisi rokata Ruissalossa, minä puolestani huhkin kyseisen viikonlopun viimeisten kahden harjoitteluni parissa. Tovin kestää, ennen kuin virallisen kehäsihteerikortin saan, mutta yhtä kaikki, nyt se on suoritettu. Ja kivaa on ollut! (Ja kukapa kissan hännän nostaisi ellei kissa itse: olen saanut kaikista harjoitteluistani kiitettävän tai kiitettävä+ -arvosanan :D )

Kaksi viimeistä harjoittelua tein Ruskolla vinttikoirien erikoisnäyttelyssä ja heti perään ryhmänäyttelyssä (FCI5 ja 10). Kumpanakin päivänä minulla oli sama kehiskaveri ja olimme saman, alankomaalaistuomarin, kehässä. Tuomari, Andre Van Den Broek, oli muuten erittäin miellyttävä tyyppi, niin meille kehäsihteereille, ja mikä vielä tärkeämpää, näytteilleasettajille. Esimerkiksi hän aina perusteli suullisesti ja henkilökohtaisesti, miksi sijoitti koirat siihen järjestykseen kuin sijoitti. Tämä ehkä vähän hidasti kehän pyörimistä, mutta ainakin itse olisin arvostanut, jos joku tuomari olisi joskus perustellut, miksi järjestys on se mikä on. Tuomari oli muutoinkin ystävällinen ja huomaavainen.

Itse olin varsin kiinnostunut vinttikoirista, joiden kehässä sain olla; pääsin tutustumaan mm. slougheihin, azawakhein ja unkarinvinttikoiriin. No, oli niitä muitakin, mutta nuo olivat itselleni ne, mitä odotin ja joista olen kiinnostunut. En tiedä, miksi ja miten vinttikoira meille koskaan tulisi, mutta jos, niin tuo unkarilainen sopisi kyllä perheeseen mielestäni hyvin.

Minua vähän harmittaa, että menee ensi vuoteen ennen kuin pääsen seuraavan kerran näyttelyyn töihin. Loppuvuodesta ei enää ole täällä lähistöllä näyttelyitä, enkä usko, että jaksan töiden ohella minnekään kauemmaskaan ajella, kun nyt olen tällaista kotona viihtyvää sorttia. Ensi vuonna kimuranttia on taas se, mennäkö itse töihin vai ilmoittaako Jekku mukaan geimeihin. Jekkuhan on nyt veteraaniluokkalainen, joten ajattelin sen nyt ainakin jonkun kerran kehään vielä viedä. Riippunee varmaan tuomareista, että ilmoitanko näyttelyyn Jekun vai itseni (töihin, siis).

Jekun treffit

Tänään Jekkua lykästi: se pääsi tapaamaan Demiä ja Hania, jotka myös asuvat Raisiossa. On jo pitkään ollut puhetta, että pitäisi meidän raisiolaisten treffata yhdessä, ja vihdoin saimme toimeksi. Jalo sai jäädä kotiin.

Hieman on haastavaa tämä mustien koirien kuvaaminen. Kati sai sentään onnistuneen otoksen.

Jekku oli kyllä heti innoissaan, kun näki pieniä mustia tyttöjä. Kävelimme Raision Alppiruusupuistoon (enpä ollut sielläkään ennen käynyt mutta jatkossa kyllä käyn!) ja kiersimme siellä ja sieltä lenkin. En tiedä, paljonkohan lenkille tuli pituutta, mutta ihan kivasti kylläkin. Minulla ei ollut mitään käryä, missä päin olemme, mutta onneksi oli paikallisia mukana. Olisipa täällä meilläkin päin Raisiota yhtä kivoja reittejä! Ihmeesti Jekkukin jaksoi, vaikka aamun sateen jälkeen päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Kotikulmilla Jekku tuntuu hyytyvän paljon helpommin.

Lenkin jälkeen menimme vielä Demin ja Hanin kotiin. Jekku kierteli kaikki paikat, eikä ollut moksiskaan pienestä pojasta, joka myös asunnossa temmelsi. Siitä Jekku on kyllä ihana, että on niin avoin ja kiltti kaikille ihmisille. Muutoin sitten taas... hohhoijaa. Asunnossa oli pieni takapiha, jossa olisi vapaasti saanut käydä, mutta pakkohan Jekun oli merkata sisälläkin. Onneksi pitkän lenkin ansiosta ei ollut juuri mitään, millä merkata. Mutta silti vähän hävetti ja stressasikin. Eikä Jekku olisi Jekku, ellei se vähän lisää jekkuilisi. Niinpä lähdettyämme etsimään, mihinköhän Jekku on merkannut, se huomasi tilaisuutensa tulleen, kiipesi keittiön pöydälle ja varasti pullan! Argh! Ai niin, ennen tätä kaikille koirille tarjoiltiin dentastixit. Tytöt söivät omansa, mutta sen Jekku sitten kävi piilottamassa pihalle.

Demin ja Hanin laumaan kuuluvat myös kanit Piki ja Kuua. Ne olivat takapihalla häkissä. Jekku kävi vilkaisemassa niitä mutta ei noteerannut niitä sen kummemmin. Puput tosin pönöttivät ihan paikoillaan, joten en tiedä, tajusiko Jekku edes, mitä häkissä oli. Söpöjä ja niin pehmeitä nuo puput kyllä olivat!

Oli mukava iltapäivä, kiitos ja anteeksi! :D

Lopuksi vielä sarja parhaita paloja schipperkejen kuvaamisesta...

Kontrolloitu

Viime lauantaina päättyi Jalon korvalääkekuuri, ja viime keskiviikkona kävimme korvakontrollissa. Jalo antoi lääkitä itseään hyvin, mikä oli ilahduttavaa. (Jos mietin, että sama olisi osunut Jekun kohdalle, olisi varmasti tarvittu ainakin kolme ihmistä lääkitsemään sitä. Se luultavasti olisi myös niin kyöni, ettei seuraavalla kerralla kutsuttaessa edes olisi saapunut paikalle, kun lääkettä annostellaan.) Joka kerta Jalo tuli iloisesti keittiöön ja nousi haistelemaan, kun uutta ruiskua avattiin pakkauksesta. Ei se lääke ilmeisesti kovin kivalta tuntunut, kun Jalo "sulki" korvansa: se siis laittoi korvat luimuun ja ikään kuin  kiinni. Kuitenkin se kuuliaisesti antoi tuutata aineen korviin.

Lääkärissä se oli taas kuin ihmisen mieli. Odotustilassa makoili rauhallisena (siellä on pakko olla jotain feromonia tai vastaavaa ilmassa!) ja tutkimushuoneessa antoi taas tutkia korvia. Vähän se toisen korvan kohdalla vinkaisi, mutta saimme terveen paperit. Jee!

Ilmoittautuessa punnitsin Jalon: 15,5 kiloa. Korkeutta sillä on noin 51 senttiä. Lopuksi kysyinkin vielä lääkäriltä, mitä hän on mieltä Jalon koosta; onko se sopiva vai pitäisikö sitä lihottaa. Kovin hoikkahan se on, kun käsittääkseni useimmat mudit ovat vähän painavampia ja matalampia kuin Jalo. Omaan silmääni kuitenkin Jalo näyttää kovin sopusuhtaiselta, enkä oikeastaan toivoisi sen lihovan tuosta. Lääkäri sitten vielä koplasi Jalon läpi. (Käsittämätöntä, että tässäkin se antoi ihan mukisematta itseään käpälöitävän!) Lääkäri totesi, että Jalo on ihan kerrassaan ihannepainoinen! "Tuossa kun saat pysymään, niin hienoa" totesi hän. Lääkäri sanoi vielä, että yleensä pitää olla huolestuneempi siitä, että koirat ovat ylipainoisia, joten on hienoa, kun on täydellisen ihannepainoinen koira. (Tähän taas hymiö, jos harrastaisin.)