Onnistumisen iloa

Voi, kylläpä torstain treeneistä jäi hyvä fiilis! Oma kouluttajamme oli pois, joten yhdistimme voimamme toisen ryhmän kanssa ja treenasimme toisen kouluttajan kanssa. Tämä kouluttaja tosin oli meille tuttu jo ihan ensimmäisistä agilitytreeneistämme Kääpiökoirayhdistyksessä.

Rata oli melko simppeli; se oli aika suoraviivainen, eikä mitään erityisiä ohjauskuvioita tarvinnut miettiä. Eräältä hypyltä piti tehdä takaaleikkaus A-esteelle, mutta Jekku kun on niin A-esteorientoitunut, ei siinäkään ollut mitään hankalaa meidän kohdallamme.

No okei, rata alkoi takaakierrolla, jossa ensimmäisellä yrittämällä ohjasin huonosti, ja Jekku ryntäsi selkäni takaa keinulle. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, kun keinu oli jo kallistumassa, Jekku pelästyi ja hyppäsi pois. Otimme keinun pari kertaa sitten niin, että pidimme kouluttajan kanssa keinusta kiinni ja laskimme hitaasti ja varovasti alas samalla kehuen ja palkiten Jekkua. Toivotaan, että mitään kammoa ei jäänyt.

Kun tuosta alun keinukatastrofista selvittiin, loppu olikin sitten jo pelkkää iloittelua. Ja kuulkaas, minä oikein juoksin! Tästä treenistä jäi oikeasti niin hyvä olo, että olisin suonut, että juuri tämä treeni olisi videoitu. Näkisi kerrankin, miten vauhdissa löytyy (tai siltä minusta tuntuu, videolta se tietysti saattaisi näyttää samanlaiselta lönköttelyltä kuin ennenkin). Mutta ainakin itse olin ihan hengästynyt loppuun päästyämme. Renkaankin Jekku teki juuri niin kuin piti.

Kepeilläkin tuli hieno onnistumisen elämys! Niissä oli pleksit, jotka aiemmin ovat tuottaneet ongelmia sikäli, että Jekku on yleensä mennyt joko niiden yli tai ali. Jos ohjaan sitä kädellä menemään oikeat välit, se kyllä sujuu jotenkuten. Nyt otimme vain kuusi keppiä ja kokeilimme niin, että kouluttaja oli namialustan kanssa lopussa, ja minun piti vain kulkea vierellä kehuen ja vain äänellä ohjaten. Ja se onnistui! Pari kertaa pääsimme kepit niin, että Jekku meni ne niin kuin pitikin, ja minäkin pidin käteni kurissa! Jes! Tätä pitäisi päästä treenaamaan kaikessa rauhassa ja jonkun avustajan kanssa. Vielä mennee kuitenkin hetki ennen kuin saan oman avaimen hallille ja pääsen itsekseni treenaamaan.

Elämä voittaa

Lauantain menestyksen jälkeen tuli hetkellistä takapakkia: Jekku alkoi ripuloida. Oikeastaan kaikki taisi alkaa jo siinä lauantai-iltana. Minun piti lähteä reippaalle lenkille Jekun kanssa Miehen jäädessä laittamaan ruokaa kotiin. Mutta Jekkupa ei halunnutkaan kulkea! Ihan kuin se olisi ollut peloissaan tai hädissään. Sen häntä sojotti suorana takana, kun se normaalisti on terhakasti selän päällä kiertyneenä. Se ei myöskään halunnut kulkea, ei mihinkään ehdottamaani suuntaan. Niinpä palasimme kotiin. Illalla se suostui tulemaan korttelin ympäri.

Seuraavana aamuna odottikin sitten ripulia niin paljaalla lattialla kuin toki matoillakin. Jekku kyllä söi mutta ei edelleenkään halunnut lähteä kävelylle. Päivän aikana se ripuloi vähän lisää ja oli kovin kipeän oloinen. Se vain makoili ja oli apaattinen. Ajattelimme seurata vielä seuraavaan päivään asti sen vointia. Ripulointi ei kuitenkaan ollut holtitonta, eikä Jekku oksennellut.

Maanantaina se oli edelleen vähän flaatin oloinen aamulla. Sille ei maistunut ruoka, ja se vain istui ja odotti, että lähdettäisiin ulos. Sen maha myös kurisi uhkaavasti. Tällä kertaa se käveli ihan reippaasti ja teimme vähän normaalia pidemmän aamulenkin. Mitään se ei kuitenkaan ulos tehnyt. Sisällä se taas lasautti matolle ripulia oikein kunnolla. Siinä oli hieman limaista verta joukossa, joten soitin sitten heti kasilta lääkärille ja varasin ajan. Ajanvarauksesta sanottiin, että ajan voi vielä perua, jos koira näyttää paremmalta. Aamupäivällä se oli vielä kerran ripuloinut ja kerran oksentanut.

Kun itse tulin töistä kotiin, oli vastassa vanha kunnon pirteä Jekku! Voi sitä iloa ja vauhtia! Päätin perua lääkäriajan ja odottaa seuraavaan, eli tähän päivään. Annoimme Jekulle myös Canikuria eilen pariin otteeseen ja pidimme sitä paastolla.

Nyt ruoka on maistunut ja pysynyt sisällä, Jekku jaksaa liikkua ja on pirteä ja iloinen. Huh. Mikä lienee pöpö ollut, mutta nyt elämä näyttäisi taas onneksi voittavan!

Näytillä

Lauantaina olimme Turunmaan kennelyhdistyksen juhlanäyttelyssä Jekun kanssa. Minua jänitti yllättävän paljon aamulla ennen lähtöä. Emme ole olleet näyttelyssä yli vuoteen, emmekä juuri ehtineet (lue: omistaja ei jaksanut) treenata. Tulos sinällään oli minulle yhdentekevä, eniten jännitin sitä, miten Jekku käyttäytyy. Mitä jos se ei anna tuomarin tutkia, tai ei suostu seisomaan paikoillaan?

Avoimen luokan uroksia oli yhteensä neljä. Ensiksi Jekku tuntui olevan kiinnostuneempi muista koirista, eikä sen kävelystä meinannut tulla mitään. Se odotti kyllä yllättävän rauhassa, kun tuomari tutki edellämme olevia koiria. Tuomari (itävaltalainen Karin Bernardis) syynäsi koiria pöydällä pitkään ja hartaasti ja tuntui, kuin hän olisi kääntänyt jokaisen karvan ympäri. Pöydän jälkeen hän pyysi kutakin koirakkoa kävelemään vain kerran edestakaisin. Lopulta hän antoi Jekulle punaisen nauhan, joten pääsimme jatkoon!

Yksi avoimen luokan uroksista sai sinisen nauhan, joten arvelin meidän olevan vähintään kolmansia. Yllätys oli, kun meidät sijoitettiin toisiksi! Jekku sai lisäksi varasertin! Olin niin iloinen ja häkeltynyt, etten tajunnut edes onnitella voittajaa. Korjasin virheeni ja kävin vielä jälkikäteen onnittelemassa. Paras uros oli siis Bilgebump's Giddy. Jekku sai ihan todella, todella hyvän arvostelun.

"Excellent impression and expression. Correct masculin head. Very good earset. Very good topline. Very good coat texture. Well muzzeled, very good substance. Angulated very well. Correct format. Moves very well but little close behind."
AVO ERI, AVK2, PU2, SA, VASERT

Eli oikeastaan ainoa, mihin puututtiin, ovat liikkeet. Aiemmissa arvosteluissa on puututtu etujalkojen liikkeeseen, nyt puututtiin takaosaan. Eli ehkä vähän samaa linjaa kuitenkin.

Luupäillä meni muutenkin kivasti:
Luupään Demoni AVO ERI, AVK1, PN2, SERT (onnea vielä Demille sertistä!)
Luupään Hirmumyrsky JUN ERI, JUK1, SA
Luupään Bilekärpänen AVO EH AVK4
Luupään Fantastinen Keiju AVO EH AVK3

Ja vielä kuvatuksia:

Kuva: Anita Kallionpää

Kuva: Anita Kallionpää

Kuva: Kati Horne-Kosonen

Kuva: Kati Horne-Kosonen

VMP *

Eilen oli ehkä epäonnistuneimmat treenit ikinä. Ei vaan kulkenut, ei. Radan alussa oli siis hyppy, takaakierrolla toinen, putkeen, kaksi hyppyä, joiden aikana piti (tai olisi pitänyt) linjata puomille. Hämäävästi siinä puomin alun alla meni putki, jonka molemmat suut olivat koiralle tyrkyllä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että putkeen mentiin niin että vilahti. Varovaisen tyytyväinen olen siihen, että sain Jekun suhtkoht oikein menemään alun.

Tätä alkupätkää jäimme sitten junnaamaan. Siis sitä, miten minä olen käskyineni auttamattoman myöhässä. Tämän jo tiesinkin aiempien treenien perusteella. En vaan hahmota, missä kohtaa mikäkin käsky pitää huutaa. Mutta kaipa senkin sitten ajan myötä oppii.

Toinen asia, mitä en hahmota, on rata kokonaisuudessaan. Vähän kuin epiksissäkin: muistan kyllä alun, mutta loppu katoaa aivoistani. Onneksi ryhmäkaveri lohdutti, että sen oppii ajan kanssa. Hänellä kuulemma oli eka vuosi mennyt haparoidessa, kunnes sitten yhtäkkiä hän oli huomannut muistavansa radat. Tämä lohdutti aivan suunnattomasti.

Lopulta itse aloin kerätä painetta, jotka Jekku tietysti aisti. Se ei meinannut jäädä esteen taa, vaan varasti koko ajan. Siinä kohtaa teki mieli heittää hanskat hiekkaan, ottaa Jekku kainaloon ja marssia kentältä pois. Niin en kuitenkaan tehnyt, vaan jatkoimme, jotta saimme onnistuneen suorituksen, johon sitten oli hyvä lopettaa.

Onneksi lopetus ehkä pelasti eiliset treenit: minä pääsin valssin jäljille!




*VMP ei tarkoita tässä yhteydessä Varamiespalvelua, vaan on kouluslangia ja tarkoittaa v***u mitä p**kaa...

Barffausta?

BARF on lyhenne sanoista Biologically Appropriate Raw Food (Biologisesti sopivaa raakaa ravintoa) tai Bones And Raw Food (Luita ja raakaa ravintoa) (Lähde: http://www.musch.fi/musch-barffaus) ja se on meille entuudestaan melko vierasta. Nyt itseäni jotenkin hämää, että lyhenteellä on kaksi eri selitystä, vaikkakin samansuuntaisia ne ovat molemmat.

Tähän asti olen syöttänyt Jekulle vain ja ainoastaan kuivaruokaa, johon välillä olen lisäillyt esimerkiksi jauhelihaa. Eräs koiratuttumme ainakin barffaa ja häneltä olen kuullut siitä tarkemmin. Jossain vaiheessa aloin miettiä, josko kokeilisin joskus osittaista barffausta Jekullekin. Vaikka niin, että osa ruoasta koostuisi yhä nappuloista, osa sitten voisi olla barf-sisältöistä. Ei se taida ihan barffin sääntöjen mukaan mennä, mutta kun täydellinen barffaus vähän pelottaa vaivalloisuudellaan.

Nyt barffauksen kokeilemiseen tuli oiva mahdollisuus!



Blogeissa ja sosiaalisessa mediassa leviää kulovalkean tavoin MUSCH-tuotteiden mainos, joten pitihän minunkin tähän lähteä mukaan! Nyt siis barffauksen kokeileminen on helppoa, kun postauksella saan lunastaa viisi ilmaista ateriaa.

Katsotaan, mitä Jekku tykkää ja saako barffaus meidän osaltamme jatkoa.

Laiskottelua

Viikonloppu meni aivan puhtaasti laiskottelun merkeissä. Täällä olisi ollut yhteensä kolme mätsäriä, joihin olisimme voineet mennä, mutta arvatkaa vaan, sainko aikaiseksi? No en. Kaksi olisi ollut sen verran aikaisin aamulla (tai no, ilmoittautumiset olisivat alkaneet klo 11, mutta minulle se oli aikaisin), että en jaksanut lähteä. Yksi olisi ollut eilen iltapäivällä. Mutta edelleen laiskotutti. Enkä minä jotenkin niin pidä mätsäreistä ja siitä kaikesta odottelusta.

Ei siinä muuten mitään, kukaanhan ei mätsäreihin pakota menemään, mutta tällä kerralla se olisi ollut tarpeen. Olen ilmoittanut Jekun syksyllä kahteen näyttelyyn, ja toinen niistä on jo ensi lauantaina! Emmekä siis ole yli vuoteen treenanneet näyttelyitä varten yhtään. Eli turha minun sitten on itkeä, jos ei suju.

Vaikka onhan tässä melkein viikko vielä aikaa harjoitella... Hehheh.

Kuviointia

Olen nyt parin viimeisemmän treenikerran jäljiltä tutkiskellut itseäni ja Jekkua ja pohtinut, mikä on aksassa vaikeaa, mikä tökkii, missä menee pieleen, miksei meillä suju. No, sanomattakin on selvää, että ongelma on remmin täällä päässä. Jekkuhan menee kivasti - kuten Elina Jänesniemi sanoi - ihan juuri sinne, minne minä ohjaan. Mielestäni Jekku vaikuttaa ihan kelpo agilitaajalta: mikään juttu ei varsinaisesti tuota ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. A:ta se rakastaa ja puomille menee mielellään, vaikka kontakteissa toki on vielä paljon paljon treenaamista. Renkaan sujuvuus riippuu ihan päivästä ja siitä mistä milloinkin tuulee.

Viimeksi minä sekoilin niin, että oikein hävetti. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että kun pääsemme tekemään suoraviivaista rataa, menee oikeinkin kivasti. Harmi vaan, että pitäisi pystyä tekemään myös erilaisia ohjauskuvioita. Ne tökkivät. Minä en hahmota, miten ja missä ja miten päin minun pitäisi milloinkin olla. Tai missä vaiheessa annan käskyn ja missä vaiheessa käännyn tai lähden menemään. Kahdella viimeisimmällä treenikerralla radan aluksi oli juuri vähän monimutkaisempi alku ja piti tehdä erilaisia kuvioita. Joo, ei sujunut, ei. Kun niistä kuvioinneista päästiin ohi, loppurata meni melkein leikiten.

Edelliskerran treeni videoitiin. Alussa koira jätettiin hypyn taakse ja sieltä piti ohjata putkeen aika hankalassa kulmassa. Ihmettelin, miten Jekku paineli ohi ihan joka kerta. No, se selvisi videolta. Kai se posotti ohi, kun minä huiskin kädelläni miten sattuu. Voi, kun en olisi tällainen huitoja! Mies olisi tässä lajissa niin paljon parempi, sillä hän on niin paljon tarkempi ja kärsivällisempi. En tiedä, mistä minulle tällainen etelä-eurooppalainen temperamentti onkin siunaantunut.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Olemme nyt käyneet viikon sisällä pari kertaa metsässä. Me ihmiset lähinnä sienestämässä, mutta siinä samalla Jekku on päässyt sinne kirmailemaan. Se tuntuu nauttivan, kun saa hyppiä kaatuneiden puunrunkojen yli ja kieriä mättäillä. No, okei, se pyörii mättäillä vain, jos niissä on jotain iljettävää. Kuten etanan tai madon raato, tai jotain, jonka alkuperää en edes halua tietää.

Ensimmäisellä metsäreissulla Jekku haahuili itsekseen välillä jonnekin näkymättömiin, mutta tuli kyllä kutsusta takaisin. Toisella kerralla se selkeästi katsoi enemmän meidän peräämme ja tuli itse käymään luona ikään kuin ilmoittautumassa. Molempien reissujen päätteeksi sille on uni maistunut.

Minusta on tullut ihan sienihullu! Olen aivan intona kaikista kantarelleista ja suppiksista, jotka tosin ovat vielä melko pieniä. Suunnittelen jo seuraavaa reissua metsään. Kohta tosin en saa sieniä enää mahtumaan minnekään, sen verran niitä jo parilta kerralta tarttui mukaan.

En ole tainnut kommentoida viime viikon aksatreenejä mitenkään... No, ehkä teen niistä oman postauksen ja summaan ne ja tämän päivän treenit sitten kerralla.

Pahoittelut muuten kuvattomuudesta! Tylsää, kun on pelkkää tekstiä. Kuvattomuus johtuu kahdesta syystä: ensinnäkin kuvaaja on ollut vähän laiska, toiseksi tietokoneessa on jokin ongelma. Kun olen yrittänyt ladata kuvia, nettiyhteys katkeaa. Tämä sama tapahtuu myös, jos yritän liittää kuvia sähköpostiin. Missä vika? Osaisiko joku auttaa? Vai ovatko kuvat sitten vain kertakaikkiaan liian isoja liitettäväksi? Mutta kun ennen homma on pelannut. Ärsyttävää.

Menoa ja meininkiä

Otsikko lupaa ehkä liikoja, ei noita kumpaakaan nyt niin paljoa ole ollut, mutta samapa tuo.

Eilen oltiin taas ATT:lla epiksissä. Mietin taas, että mennäkö vai ei. Järki sanoi, että kannattaisi mennä, kun tilaisuus kerran on. Kisatilanteita ei varmaan voi liikaa treenata. Tunne oli vähän eri mieltä menemisestä: että kannattaako sinne nyt mennä sössimään. Mutta sitä vartenhan epikset on, että siellä voi nimenomaan sössiä ihan huolella!

No, lopputulos itseni kanssa keskusteluista oli, että menimme. Kyllä kannatti. Moitteettomasti ei mennyt, mutta olen silti todella tyytyväinen Jekun suoritukseen. Huomaan, että minua jännittää tavattomasti se, muistanko radan. Taas ollessani lähtöpaikalla katsoin esteitä ja muistin neljä ekaa. Pelkäsin, että sählään ja menen väärin. Tuo on siis sellainen, mitä jotenkin pitäisi treenata, en vain tiedä, että miten. Kai se varmuus tulee ajan myötä ja tekemällä ja harjoittelemalla.

Jekku meni hienosti neljä ekaa estettä: kaksi hyppyä, putki ja hyppy. Tuolta putkesta se meinasi lähteä haahuilemaan eri suuntaan; en ilmeisesti tarpeeksi hyvin merkannut, mittä olen. Oma ohjaamiseni taisi vähän herpaantua siinä kohtaa, enkä vetänyt hypyn jälkeen Jekkua tarpeeksi lähelle itseäni, vaan se hyppäsi väärältä puolelta estettä (muistaakseni). Kahden esteen ohi se posotti, mutta en jäänyt niitä korjailemaan. Loppurata meni oikeinkin hyvin. Olen myös oikein tyytyväinen valitsemaani vaihtoehtoiseen ohjauslinjaan. Radan kaksi viimeistä estettä olivat putki ja hyppy. Suurin osa taisi ohjata koiran putkeen takaaleikkauksella, mutta itse en tohtinut. Juoksinkin sitten putken toista puolta viimeiselle esteelle ja sain onneksi Jekun kääntymään heti sinne. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta olin katsovinani, että meille tuli virhepisteitä 25 ja aika jäi miinukselle, mikä ainakin on hyvä juttu. Kaikenkaikkiaan siis kokemuksesta jäi oikein hyvä fiilis. Tätä lisää!

Hipsuttelua

Sillä lailla. Viime treeneihin toi ryhmätoveri sitten videokameran tarkoituksenaan kuvata meidän suorituksiamme. Eipä sillä, hyvä ideahan se on, hieman pelottava vain. Inhoan itseni katsomista ruudulta (oman äänen kuuleminen menee kyllä kauheudessa tuonkin ohi). Ymmärrän ja myönnän, että kun näkee oman suorituksensa jälkikäteen videolta, näkee, missä meni vikaan. Ja onhan se hyvä nähdä sekin, miten koira siellä radalla kulkee.

Kun videot sitten lopulta tulivat ryhmällemme julki, otin ihan lasin viiniä tykö, että uskaltauduin videon katsomaan. Ei se sitten ihan niiiiin kamalaa ollutkaan, mitä pelkäsin. Jekku menee ihan kivasti, kunhan minä juoksisin enkä hipsuttelisi menemään. Videon kuvannut ryhmäläinen totesikin, että haluaisi joskus nähdä minun juoksevan!

Teimme viimeksi takaaleikkausharjoituksia. Kolme estettä, putki, este, putki, este, putki ja kolme estettä. Ekan putken jälkeen piti siis tehdä takaaleikkaus ja ohjata koira hypylle ja sieltä putkeen. No, meillä tuo ei ihan niin putkeen mennyt. Sain ohjeistukseksi, että voisin pontevammin kannustaa Jekkua esim. sanomalla "mene, mene!" ja ehkä toistamalla "putkeen"-käskyä enemmän. Kaikkein tyytyväisin olin radan loppuun ja kolmeen viimeiseen esteeseen. Niille Jekku haki hyvin. Ja nyt tätä kirjoittaessani vasta tajusin, että kas, kyllähän me suoriudumme jo 11:n esteen radasta, jos ei kunnialla, mutta läpi kuitenkin. Eli onhan tässä nyt jo jotain edistystä tapahtunut, vaikka välillä ei tunnukaan siltä.

Toisella kierroksella oli muuri, este, puomi, este, putki, este, rengas ja este. Voi olla, että unohdin jonkun putken välistä, mutta kuitenkin. Puomille Jekku hakeutuu mielellään. Kun olimme tehneet radan alkupätkän ja jäin juttelemaan kouluttajan kanssa, Jekku kiipesi kahdesti itsekseen puomille. Minun oli pakko ottaa se syliin, ettei se lähtisi huitelemaan sinne ihan omia aikojaan.

Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen taas noihin treeneihin. Jos joskus olemme sillä tasolla, ettei meno näytä ihan kauhealta räpellykseltä, voin harkita videon linkittämistä tännekin.

Kätkentää

Kyllä on pienen koiran elämä välillä vaikeaa. En muista, olenko jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Jekulla on taipumus kätkeä herkkujaan milloin minnekin. En myöskään tiedä, mistä tuo tarve kumpuaa. Kai se on koirille sitten luontaista. Taisi vanha koirammekin samaa harrastaa.

Jekku on tehnyt kätkemisestä ihan oman taiteenlajinsa. Puoliksi syötyjä puruluita tipahtelee milloin mistäkin. Osa on tainnut mennä paperinkeräykseenkin, sillä huomasin hiljattain, että Jekku kävi penkomassa paperiroskistamme, mutta turhaan. Luita on löytynyt myös sohvalta, sohvatyynyjen välistä, vaatekasoista ja sängystä tyynyjen ja peittojen alta.

Pari päivää sitten Jekku oli sohvalla syömässä puruluuta, kun Mies kutsui Jekkua ulos. Yleensä Jekku singahtaa silmänräpäyksessä eteiseen, kun on edes pieniä viitteitä siitä, että ollaan lähdössä ulkoilemaan. Nyt sitä sai maanitella luokseen. Se tuli luu suussaan, eikä olisi luopunut siitä. Kun Mies teki selväksi, että luu jää kotiin, tulikin tenkkapoo eteen: minne luu siksi aikaa? Etten minä vaan poikien ulkona ollessa söisi sitä. Se riski kun Jekun mielestä näköjään oli olemassa. Lenkille lähtö viivästyi noin viidellä minuutilla, kun Jekku ei keksinyt sijoituspaikkaa aarteelleen. Seurasimme Miehen kanssa hiljaa naurua pidätellen, kuinka Jekku kulki hyvin vakavana ympäri asuntoa. Välillä se nousi takatassujen varaan ja kurkotti jonnekin ylös, mutta mistään ei vaan löytynyt sopivaa paikkaa. Nojatuoliin jääneeseen vaatekasaan se kävi sen sitten lopulta kätkemässä. Että ei se aina ole niin helppoa, koirankaan elämä.