maanantai 24. huhtikuuta 2017

Koiranpäivää!

Tänään, 24.4., vietetään valtakunnallista Koiranpäivää. Olen aiempinakin vuosina blogannut tänä päivänä. Suomen Kennelliitto on siis Koiranpäivän takana ja heidän tavoitteenaan on tehdä päivää tunnetuksi ja tuoda esiin erilaisia teemoja koiriin ja niiden kanssa elämiseen liittyen. Viime vuonna teemana oli "lapsi ja koira". Siitä aiheesta en tainnut kirjoittaa. Edeltävän vuoden teemana oli "hyvää elämää koiran kanssa", ja siitä taisin jotain raapustaa.

Tänä vuonna, kun on kerran Suomi100 ja kaikkea, teemana ovat kotimaiset koirarotumme. Kennelliitto haluaa näin tuoda esiin kansallisia rotujamme ja edistää niiden tunnettavuutta ja jalostustyötä. Kotimaisia rotuja halutaan myös tehdä tunnetuksi. Harmi vaan, että Kennelliitto ei vielä aamulla ihan tuntenut kaikkia viittä rotua... Tässä kaverin nappaama kuva jostakin printistä löytyneestä mainoksesta.

Jos ei saa selvää, niin selvennettäköön: lapinporokoira ja suomenlapinkoira olivat lipsahtaneet väärin päin. No, sattuuhan noita... Nyt Kennelliiton sivuilla on oikea versio, kas näin sen olla pitää:

Minulla ei varsinaisesti ole tästä teemasta sen kummempaa sanottavaa. Suomen pystykorva on minun silmiini aivan älyttömän kaunis koira, mutta en itse tunne yhtäkään yksilöä. Muitakaan kotimaisista roduistamme en valitettavasti kyllä tunne, että sikäli ehkä tämän päivän teema on osuva ja herättelevä.




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Paluu juurille

Palasimme Jalon kanssa sinne, mistä kaikki aikanaan alkoi: Tuijan koirakoululle. Mitään syytä ei ollut, miksi emme jatkaneet siellä pentu- yms. kurssien jälkeen. Viihdyin Tuijan opissa aina varsin hyvin ja koin, että Tuija loi hyvää ryhmähenkeä. Sitten jostain syystä erinäisten vaiheiden kautta päädyin Paulalle, mitä en kyllä sitäkään kadu ensinkään. Loimaan rally-tokokisoissa törmäsin taas Tuijaan, ja hän houkutteli meidät taas oppiinsa.

Niinpä ilmoitin Jalon Tuijan kurssille. Parhaiten ajallisesti sopi alkeiskurssi. Vaikka oikeasti osaammekin jo aika paljon kaikkea, ei tee yhtään huonoa lähteä taas ihan perusasioista liikkeelle! Oli myös kiva päästä näkemään Tuijan uusi treenihalli Littoisissa. Mutta parasta kaikista oli Jalon käytös! Se oli odottaessa täysin lunki ja makoili paikoillaan. Vähän se vinkui yhden nartun perään, mutta ei ollut mitään ylitsepääsemätöntä häiriötekijää onneksi kuitenkaan.

Teimme aika simppeleitä juttuja, mitkä Jalo kaikki hallitsi. Siitäkin tuli hyvä mieli, että osasimme suorittaa pyydetyt jutut. Tämä kurssi kestää nyt toukokuun puoleen väliin asti suunnilleen. Kesä on vielä yksi iso musta aukko, mutta toivottavasti viimeistään syksyllä pääsisimme taas treenaamisen syrjään kiinni!

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Uusi ystävä

Ehkä suurin muutos tässä omakotiasumisessa keskusta-asumiseen verrattuna on lenkkimaastojen puutteen ohella se, että koirakavereita on nyt vähemmän. Keskustassa näki kavereita harvase lenkki, eli useita kertoja päivässä. Täällä tuttuja on huomattavasti vähemmän. Toisaalta itsekin olen nyt ottanut sen linjan, että ohitamme vaan vastaantulevat koirat, kun en jaksa alkaa selvittää, onko urosta vai narttua ja voiko moikata... Sääli Jekulle ja Jalolle kyllä.

Mies (hieman ehkä yllättäen) on tutustunut nuoreen länsigöötanmaanpystykorvaan ja sen omistajaan. Tässä joku tovi sitten, kun itse kotiuduin iltariennoistani, Mies kertoi, että Jekulla ja Jalolla oli tuo nuori uros leikkikaverina pihallamme! Seuraavana päivänä törmäsimme lenkillä ja moikkasimme ihan vaan remmissä. Hyvin tuntui koirilla juttu sujuvan.

Eilen sitten taas Mies oli törmännyt tuohon gööttiin iltalenkillä ja kutsui heidät pihallemme. Mies tuli minullekin huikkaamaan, että tulisinko ulos. Lähdin katsomaan koirien touhuja. Ilta oli jo pitkällä, mutta mitäpä tuosta. Koirat peuhasivat varmaan tunnin pihallamme. Jekku ei niinkään osallistunut ralleihin, mutta Jalolla oli lystiä!

Oli kyllä reipas pentu! Se on siis kymmenen kuukauden ikäinen. Se ei yhtään arastele, vaan reippaasti lähtee haastamaan Jaloa. Toisaalta Jalo osaa olla hienosti sen kanssa, vaikka niillä kokoeroa onkin. Ihanaa, kun Jalo on nyt saanut uuden leikkikaverin! Toivottavasti tuo kaveruus säilyy, vaikka göötti varttuukin nuoreksi urokseksi...

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Rally-tokokilpailu 11.3.

Oho... Olen jokin tovi sitten alkanut kirjoittaa meidän taannoisesta rally-tokokisastamme. Koska luonnos oli jo aika pitkä, naputtelen sen valmiiksi ja julkaisen nyt.
 
Viikko sitten (edit: jo siis jokunen viikko sitten) lauantaina suuntasimme Jalon kanssa Loimaalle rally-tokokilpailuihin, kun satuimme ihan muutaman päivän varoitusajalla saamaan peruutuspaikan kyseiseen kisaan. Ja kyllähän se koulutustunnus RTK1 mielessä siinti. Tsaun kisat menivät hyvin, mutta toisaalta onnistuneita treenejä ei edelleenkään ollut alla.

Loimaan seudun kennelkerhon halli oli vähän metka. Se sijaitsi vanhan tehdasrakennuksen kolmannessa kerroksessa. Betoniportaat vähän jännittivät Jaloa, mutta kyyryssä ja seinää pitkin se perille kiipesi. Parille koiralle piti rähähtää, mutta muuten Jalo oli taas todella hienosti! Nyt sitten käskytin ja namitin sitä uutterasti ennen vuoroamme. Lelu ei kelvannut, mutta onneksi eineslihapullat maistuivat (itselläni meinasi tosin tulla aamulla oksennus, kun lihapullapussin avasin, hui olkoon, mitä kamaa!). Ennen omaa vuoroamme otin Jalon sivulle, käskin maahan ja takaisin istumaan ja kääntyilin itse. Sitten suuntasimme radalle.

Ja taas! Jalon mielenkiinto minuun herpaantui, kun se alkoi katsella kehää! Hei apua, miten tästä pääsee eroon? Uusimme heti ensimmäisen kyltin, kun Jalo ei vaan ollut kuulolla. Sitten sain taas sen huomion itseeni, ja rata jatkui. Kunnes ehkä viides kyltti tehtiin niin, että ison ikkunan edessä piti tehdä käännös. Vaan mitä tekikään Jalo? No, sehän singahti ihan spontaanisti ikkunaan katsomaan maisemia! Se siis nosti etutassut ikkunalaudalle ja katseli ympäristöä. Minulla alkoi pukata tuskanhikeä, ja kuulin kehän laidalta äitini naurun. Äidin vieressä ollut Tuijan koirakoulun Tuija sitten oli selventänyt muille läsnäolijoille, että äiti se vaan nauraa tyttärelleen, eikä suinkaan kukaan ns. ulkopuolinen vieraalle suorittajalle.

Tajusin, että pelimme on menetetty, kun Jalo oli poistunut kehästä, eli hylkyhän siitä tuli. Jatkoimme kuitenkin radan loppuun. En tiedä, herpaantuiko sitten omakin tekemiseni, kun Jalo ei ollut oikein kuulolla loppuradan aikana. Taistelimme radan loppuun ja poistuimme juosten kehästä.

Kiitosta haluan antaa sekä järjestäneelle seuralle että ihanalle tuomarille, Pia Heikkiselle. Palkintojenjaossa tuomari kertoi jotain mukavaa jokaisesta koirasta. Siis sijoittuneista. Myös kaikki muut hän kätteli ja sanoi jotain kivaa. Me saimme sellaista palautetta, että Jalo tekee kyllä hienosti, kunhan keskittyy. Niinpä. Huoh. Arvostelulomakkeeseen oli kirjoitettu: "Hieno juoksuosuus!"

Jaloa hymyilyttää
Matkalla haimme Miehen pubista. Koska hän ei ihan heti ollut valmis, saimme luvan Jalon kanssa päästä sisälle odottelemaan. Kerrankos sitä nyt tuulipuvussa pubiin mennään! Ilahduttavaa oli, että Jalo otti sielläkin taas rauhallisesti.






JK. Harmittaa kyllä itseänikin kovasti tämä blogin hiljaisuus. Nyt vaan on tosiaan näköjään harrastusrintamalla sellainen hetki, ettei oikein mitään tapahdu. En nyt ihan joka treeneistä Jalon kanssa jaksa raportoida. Yritän aktivoitua... ainakin vielä joskus!




sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Sano muikku!

Jokin tovi sitten ostimme ihan ex tempore kaupan kalatiskiltä muikkuja, koirille siis. Ajatus oli, että heitetään ne ihan sellaisenaan, raakana siis, nappuloiden sekaan. Kalatiskin myyjä oli itsekin koiraihminen ja hän sitten kertoi, että on itse omalle koiralleen uunissa kuivattanut muikkuja. Päädyimme sitten ostamaan vähän isomman satsin, että pääsisimme mekin kokeilemaan uunissa kuivattamista.

Pari päivää sitten päädyin taas ostamaan muikkuja, kun olivat tarjouksessa. Tällä kerralla ostin heti vähän isomman erän. Iltaruoan yhteydessä laitoin Jekulle neljä muikkua ja Jalolle yhden. Jalo kun ei ollut järin vakuuttunut kaloista silloin ekalla kerrallakaan. Niinpä nytkin, kun Jekku oli annoksensa jo ahminut, Jalo pyöri vielä ruokakuppinsa ympärillä, kun siellä oli se pahuksen muikku pilaamassa koko annoksen! Ei auttanut muu kuin napata pienen pieni kala pois ja antaa se Jekulle. Sitten kelpasi Jalollekin nappula-annos. On se niin tosikko ja konservatiivinen, varsinainen epäilevä Tuomas.

Muikkuja oli niin paljon, että ne eivät kerralla mahtuneet uunipellille. Idea kun siis on, että ne eivät ole klimpissä ja päällekkäin, vaan tasaisesti siinä pellillä. Paistoin/paahdoin ne sitten kahdessa erässä. Koko iltahan siihen meni, ja haju oli melkoinen. Mutta ei haittaa, kun lopputulos oli maittava! Molemmat koirat ovat ihan hulluina noihin uunissa paahdettuihin muikkuihin. Jalollekin ne siis maistuvat oikein mainiosti, vaikka raa'at muikut puistattivatkin sitä. Hassua. Näitä kuivattuja se oikein kerjää. Vähän tällainen terveellisempi ja aidompi makupala koirille siis.

Sano muikku!

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Rally-tokokilpailut 25.2.

 

Eilinen päivä meni minulla ja vähän Jalolla ja äidillänikin Tsaun rally-tokokilpailuissa. Koska olen tsaulainen, olin vähän niin kuin velvoitettu olemaan myös kisatöissä. Alokasluokka oli vuorossa kisan viimeisenä, joten käväisin aamupäivällä voittajaluokassa tuomarinsihteerinä. Oli muuten antoisa aamupäivä! Voisin kernaasti mennä toistekin tuomarinsihteeriksi! Oli mielenkiintoista ja opettavaista se!

Töiden jälkeen ajelin kotiin ja ehdin levähtääkin hetken. Ratapiirros oli jo nähtävillä, joten vähän tapailin muutamaa liikettäkin Jalon kanssa. Mutta ainahan se on eri juttu kotona tehdä kuin sitten kisapaikalla. Matkalla kisoihin hain äitini mukaan, kun hän halusi tulla katsomaan. Oli kivaa, kun oli seuraa. Vaikka toisaalta kisapaikalla oli jonkun verran myös vanhoja treenikavereita, joiden kanssa jutellessa aika meni mukavasti.

Koiria alokasluokassa oli 24. Me pääsimme starttaamaan kuudensina, mikä oli kovasti kiva, ettei tarvinnut kauempaa jännittää! Olisin varmasti ollut ihan rikki, jos omaa vuoroa olisi pitänyt odotella pitkään. Toisaalta pitäisi siihenkin oppia ja tottua. Jännitykseni myös vähän hälveni aamun aikana, kun huomasin, että eivät ne aina siellä voittajaluokassakaan ihan moitteetta suorita.

Suuntasin kisaradalle siis aika rauhallisena. Siinä odotellessa hetsasin Jaloa vireeseen. Toisaalta vire oli hyvä, mutta opin, että olisi pitänyt jo ennen radalle astelua aloittaa suoritus. Nyt Jalolla vähän keuli siinä lähdössä, kun se ei selkeästi tiennyt, mitä olemme tekemässä. Siitä tuli kontrollista pari miinuspistettä, minkä lisäksi uusimm ensimmäisen tehtäväkyltin. Mutta kun sain sitten Jalon huomion itseeni, sehän teki kuin kone! Oli oikeasti ilo suorittaa rataa, kun tiesin, että osaamme kyllä tehtävät. Jopa eteentuleminen, mikä on kompastuskivemme, onnistui ehkä hienoiten ikinä! Jalo menee nykyään myös maahan todella hienosti. Viimeisenä oli spiraali juosten, jonka jälkeen maali, minkä jälkeen poistuimme vielä juosten radalta. Lelupalkka toimii kyllä hyvin. Lisäksi oli hienoa huomata, että Jalo jaksaa tehdä koko radan ihmettelemättä tai kyselemättä. Kai se sitten vaan on niin siistiä tehdä hommia.

Saimme pisteitä 75, eli tulos on hyväksytty! Jee! Vähän ihmettelin, mistä nuo kaikki vähennykset sitten tulivat. Samaa ihmetteli taannoinen treenitoveri, joka rataamme seurasi. Voi, kunpa olisin tajunnut pyytää videoimaan radan!

Sitten alkoi pitkä odottaminen, kun loput koirat suorittivat rataa. En oikein seurannut radan tapahtumia, eli en tiedä, miten muilla sitten meni. Sitten oli vielä superpitkä odotus ennen kuin sai kisakirjat ja ratalomakkeet. Selvisi, että olin saanut kaksi kymmenen pisteen vähennystä ihan vaan omien mokien takia. Tehtävässä istu - kierrä koira en ollut muistanut pysähtyä (wtf, en tajua, miten tuo on mahdollista!) ja sitten siinä koira eteen ja peruuttaen askeleita olin ottanut liian lyhyitä askeleita. Eli jos minä en olisi mokannut, olisimme saaneet 95 pistettä! No mutta, samapa tuo, hyväksytty mikä hyväksytty, ja se on pääasia. Nyt vielä yksi hyväksytty tulos, ja olisi plakkarissa RTK1-koulutustunnus.

Ja sitten vielä yksi juttu, mistä olen superiloinen: Jalo käyttäytyi kisapaikalla todella hienosti! Okei, ärähti se pari kertaa joillekin koirille, mutta sellaista nyt kai sattuu. Olin ajatellut, että vien Jalon sitten oman suorituksen jälkeen autoon odottamaan. Totesin kuitenkin, että ihan hyvin se voi olla hallissa. Se rauhoittui todella hienosti viereeni penkille. Se siis hyppäsi siihen ja makasi siinä. Se seurasi kyllä maailmanmenoa, mutta ei sen enempiä kokenut tarvetta puuttua siihen. Yhden kerran se ärähti, kun joku hyppeli ja hetsasi koiraansa, että nyt loppuu tuollainen pelleily, mutta noin muuten se oli rauhassa. Jes!




tiistai 21. helmikuuta 2017

Rally-tokoilua

Kuten taisin viime vuoden puolella mainita, Paula muutti Halikkoon, ja minä päätin, että en valitettavasti sinne enää lähde rally-tokotunneille, vaikka ihan yli kaiken Paulan (ja Hannan) tunneista pidinkin. Matka on näin työssäkäyvälle ainakin tällä hetkellä hieman liikaa. Lajin harrastamista halusin kuitenkin jatkaa, joten päädyin sitten Turun Murren tunneille.

Tammikuussa ehdimme treenata valitettavasti vain kahdesti, mutta nyt helmikuussa olemme olleet kolmesti. Ensin olimme sellaisessa aika alkeisryhmässä, jossa keskityttiin tekemään ihan perustekniikkaa ja -harjoitteita. Ei siinä, hyväähän sellainenkin välillä tekee. Se vaan, kun olin kuitenkin tottunut tekemään ylempienkin luokkien ratoja, tuntui hieman tylsältä vain junnata käännöksiä. Jalokin vähän ihmetteli, että mikä meininki.

Iloitsin kovasti, kun sain viestiä, että haluaisimmeko siirtyä aikaisempaan ryhmään, joka tasoltaan on hieman edistyneempi. Kiire minulle niinä päivinä tulee, mutta halusin ehdottomasti! Muutenkin dynamiikaltaan ryhmä olisi ollut meille parempi; siinä ensimmäisessä kokeilemassamme kun oli pari koiraa, joille Jalo tuppasi ärjäisemään. No, tämän uudemman ryhmän dynamiikka sopi sitten niinkin hyvin, että tie taisi nyt nousta pystyyn. Ryhmässä on sellainen ihana novascotiannoutajauros, joka on leikattu, ja joka on Jalon mielestä ihan maailman ihanin. Se oli rakkautta ensinuuhkaisulla. Kun tolleri saapui halliin, Jalo nosti kuononsa, sai vainun, ja se oli menoa! Jalo itkee ja vonkuu sen perään niin, ettei mitään järkeä. Eivät kelpaa namit, eivät omat tai lainatut, eivätkä lelut, edelleen eivät omat eivätkä lainatut. Huoh. On muuten jokseenkin raskasta! En olisi uskonut, että Jalo voi noin seota toisesta koirasta! Leikatusta uroksesta vieläpä!

Ensimmäisellä kerralla, kun Jalo tollarin kohtasi, tein sitten kouluttajan vinkistä niin, että päästin Jalon ensin halliin ihan vapaasti haistelemaan ympärilleen, ja sitten vasta teimme rataa. Se onnistui jotenkuten, kun lelulla hetsasin. Silloin Jalo siis teki radan ihan vapaana ollen. Viime viikolla tuo ihanuus ei ollut paikalla, joten Jalon keskittyminen oli parempaa. Silloin tosin emme juuri tehneet rataa, vaan harjoittelimme yksittäisiä liikkeitä. Tänään sitten piti taas tehdä rataa, joka olikin aika hauska kaikkine käännöksineen. Mutta eipä siitä mitään tullut. Pari pätkää sain tehtyä, mutta Jalo ei kyllä ollut yhtään oma itsensä. Voi itku!

Toisaalta onhan tämäkin ihan hyvää treeniä sen suhteen, että pitäisi oppia sietämään vaikka jos mitä treeniympäristössä olevaa ja tapahtuvaa. Mutta nyt tämä ei ole enää kivaa muillekaan, kun tolleri joutui ulos siksi aikaa, että me saimme edes jotain pätkää tehtyä, ja me puolestamme kökimme toimistotilassa odottaessamme (no okei, tuuri oli sentään meidän puolellamme). Mutta yhtä kaikki, ei tuo ole kivaa kenellekään. Niinpä jouduin pyytämään taas siirtoa johonkin toiseen ryhmään. Katsotaan, mihin meidät sijoitetaan. Toisaalta jos nyt jotain positiivista yrittää hakea, ryhmää pitää vaihtaa nyt rakkauden, ei vihan takia! :D