torstai 13. heinäkuuta 2017

Voihan punkki!

Iskin koirille ensimmäiset punkkiaineet niskaan pääsiäisenä. Viime vuodesta oli kaappiin jäänyt vielä kahdet satsit Exspotia kummallekin. Tätä valmistetta olen käyttänyt kai suunnilleen siitä asti, kuin Jekulle sitä on voinut antaa. Lapsuudenkodin koirallani käytettiin erinäisiä punkkipantoja, mutta niistä en enää oikein innostunut. Niinpä tuo lius niskaan tuntui parhaalta vaihtoehdolta silloin aikanaan, joten mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. Olen nimittäin Exspotin kokenut oikein toimivaksi ja molemmille koirille sopivaksi. Toistin käsittelyn siis toukokuussa. Punkit pysyttelivät kiltisi pois.

Kesäkuun puolivälin tietämillä olisi pitänyt uusia hoito, tiedän. Mutta sitten se jäi. Ja jäi. Ja Jekun tassusta löytyi ensimmäinen punkki. Ai kun kiva, Jekkuhan nimittäin nukkuu minun tyynylläni! Onneksi Mies huomasi punkin jo varhaisessa vaiheessa, ja se saatiin pois. Edelleenkään en saanut aikaiseksi mennä apteekkiin. Pakko myöntää, että Exspotin hinta vähän kirpaisee...

Sitten viime viikolla, juuri ennen kuin lähdimme eläinlääkärille, Jalo käyttäytyi oudosti. Tai se kaiveli jotain haaroistaan ja oli selvästi vähän hämmentyneen oloinen. Jotain se sieltä kalusi. Mies arveli, että pistiköhän sitä joku ötökkä ulkona. Kutsuin Jalon luokseni ja hiplailin sen sisäreittä ja tunsin siellä jotain. Pyysin Jalon makuulle eteeni, ja jotenkin ihmeellisen auliisti se jopa käännähti selälleen. No siellähän se punkin pirulainen oli! Tosin Jalo herkkänä poikana oli jo ehtinyt havaita sen ja käydä siihen käsiksi. Jalon sisäreisi oli siis veressä, kun punkki oli hajonnut. Onneksi punkista oli sen verran jäljellä, että sain sen irrotettua. Onnea on pitkät kynnet. Ja onni myös, että molempien koirien punkit sain irti ihan kokonaan; pienet jalat vaan heiluivat, kun punkin poistin. Vaikka pelkään ja kammoan kaikkia ötököitä, vie punkki kyllä voiton. Siihen pystyn sentään pakon edessä tarttumaan; minä kun olen meillä se, joka ne sitten lopulta poistaa.

Ennen kuin ajelimme lääkärille, pysähdyimme apteekissa, ja kävin hakemassa Exspotia. Nyt sitä sitten taas on! En viitsinyt laittaa sitä heti samana päivänä kuin pojat olivat saaneet rokotukset. Seuraavana päivänä kumpikaan ei ollut juuri moksiskaan. Vähän se kutittaa, ja Jalo varsinkin hinkkailee itseään sohvaan ihan antaumuksella, mutta sitä se tekee oikeastaan aina. Nyt on punkkisuoja taas voimissaan tovin verran.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Rokotetut

Keskiviikkona kävimme poikien kanssa rokotuksilla. Kummallakin ne olivat vanhentuneet (uuups!), mutta nyt on kätevää, että menevät samassa tahdissa. Eli kolmen vuoden päästä taas molemmat voi viedä samalla kertaa.

Aluksi molemmat punnittiin. Jekku painaa 7,5 kiloa ja Jalo 17,6 kiloa. Eläinlääkäri kopeloidessaan totesi molempien koon olevan juuri sopiva. Omaan silmääni Jekku on ehkä vähän tuhdissa kunnossa, joten siltä voisi vähän saada painoa pois. Suurin syy lienee se, että liikunta on ollut hieman turhan vähäistä, mutta makupaloja koirat ovat kuitenkin saaneet säännöllisesti. Jalo sen sijaan on kyllä kovin solakka ja saisi painaa enemmänkin mielestäni, vaikka noin silmämääräisesti se onkin hyvin sopusuhtainen.

Eniten jännitin itse eläinlääkärin tarkastusta Jalon kohdalla. Se kun ei vieraista tykkää vaan helposti ärhentelee... Mies nosti sen pöydälle, josta se koitti heti ensitöikseen hypätä pois. Kovasti sitä jännitti. Eläinlääkäri puheli leppoisasti mutta oli kuitenkin varma otteissaan. Hän tarttui heti Jaloa päästä, silitteli, tutki korvat ja silmät, kurkkasi suuhun ja rapsutteli. Jalo ei tehnyt elettäkään väistääkseen saati äristäkseen. Huh! Itse rokotusta se tuskin huomasi.

Tuli Jekun vuoro päästä pöydälle. Sitä jännitti myös ihan valtavasti. Nyt Jalo yritti kurotella pöydälle ja oli selvästi kiinnostunut, mitä Jekulle tehdään. Jekku sai huomautuksen hammaskivestä ja kehotuksen, että vielä tämän vuoden puolella sitä kannattaisi poistaa. Tuli vähän syyllinen olo, että huono koiranomistaja tässä, hei. En minä ole vaan tullut Jekun suuhun katsoneeksi... En edes osaa selittää, että miksi en. Olin suoraan sanottuna järkyttytkin, millaiset kerrostumat sillä oli osassa hampaita. Pitää syksyllä hoitaa homma!

Molemmat koiramme saavat kuitenkin samaa ruokaa ja samoja puruluita, mutta silti Jalon hampaissa ei ole mitään moittimista. Ehkä se sitten jäystää luitaan hartaammin kuin Jekku, joka syö vain parhaat päältä (siis jos puhutaan ihan aidoista luista). Dentastixejä nuo saavat säännöllisen epäsäännöllisesti. Mies kyllä kertoi, että hammaskiven kertyminen johtuu syljestä ja sen erityksestä ja on siis kovin yksilöllistä. Näköjään.

Rokotuksiin kumpikaan ei sen kummemmin reagoinut, tai no... Jekku taisi saada jonkun virtapiikin lisää, kun se illalla olisi kovasti halunnut leikkiä Jalon kanssa; Jekku komensi ja komensi ja otti leikkiasentoja Jalon edessä. Jalo sen sijaan vaan makasi sohvalla ja katsoi todella tympääntyneesti, että mitä Jekku riehuu. Jalon voimille siis selvästi tuo eläinlääkärikäynti otti. Sillä on ollut tapana iltaisin käpertyä nojatuolille nukkumaan, niin myös keskiviikkona. Se oli oloonsa niin tyytyväinen, että se piti ihan erikseen käydä pyytämässä iltaulkoilulle. Eipä ole sellaistakaan ennen tapahtunut.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kesä! (Eikä mitään tekemistä?)

Jahas, kas, se on siis kesäkuu jo melkein puolessa välissä, eikä toukokuussa tullut näpyteltyä tekstin tekstiä tänne blogiin. Eipä sillä, ei nyt ollut juuri kirjoittamistakaan. Yksi luonnos oli aloitettuna, mutta en koe sitä enää "tarpeelliseksi".

Olen taas samassa tilanteessa kuin pari vuotta sitten, että oma elämä on sen verran käymistilassa, ettei oikein irtoa blogiin kirjoittamista. Elämän täyttä ihan vain tavallisen harmaa arki. Toivon, että vihdoin loppukesästä voisin aktivoitua, ihan kaiken suhteen! No, aloitin minä toukokuussa virkkaamisen ja geokätköilyn, mutta ne eivät liity koiriin. Tai no, koirat voi joskus ottaa geokätköilemään mukaan.

Kävimme sentään Jalon kanssa tuossa huhti-toukokuussa Tuijan koirakoulussa rally-tokon alkeiskurssin, kuten taisinkin muuten aiemmin mainitakin. Kurssi tuli käytyä, ja toivon taas pääsevämme syksyllä jatkamaan. Oli kaikin puolin kivaa! Koimme varsinaisia onnistumisen elämyksiä, sillä saimme monesti olla mallikoirakkona, kun Tuija tiesi meidän osaavan liikkeet ja tehtävät. Vaikka olenkin sitä mieltä, että kehitystä tapahtuu parhaiten, kun joutuu vähän pinnistelemään, teki kyllä hyvää tehdä välillä ihan täysin perusjuttujakin!

Eli ehkä loppukesästä tai alkusyksystä jotain aktivitettia odotettavissa. Sitä ennen näihin kuviin ja tunnelmiin:


maanantai 24. huhtikuuta 2017

Koiranpäivää!

Tänään, 24.4., vietetään valtakunnallista Koiranpäivää. Olen aiempinakin vuosina blogannut tänä päivänä. Suomen Kennelliitto on siis Koiranpäivän takana ja heidän tavoitteenaan on tehdä päivää tunnetuksi ja tuoda esiin erilaisia teemoja koiriin ja niiden kanssa elämiseen liittyen. Viime vuonna teemana oli "lapsi ja koira". Siitä aiheesta en tainnut kirjoittaa. Edeltävän vuoden teemana oli "hyvää elämää koiran kanssa", ja siitä taisin jotain raapustaa.

Tänä vuonna, kun on kerran Suomi100 ja kaikkea, teemana ovat kotimaiset koirarotumme. Kennelliitto haluaa näin tuoda esiin kansallisia rotujamme ja edistää niiden tunnettavuutta ja jalostustyötä. Kotimaisia rotuja halutaan myös tehdä tunnetuksi. Harmi vaan, että Kennelliitto ei vielä aamulla ihan tuntenut kaikkia viittä rotua... Tässä kaverin nappaama kuva jostakin printistä löytyneestä mainoksesta.

Jos ei saa selvää, niin selvennettäköön: lapinporokoira ja suomenlapinkoira olivat lipsahtaneet väärin päin. No, sattuuhan noita... Nyt Kennelliiton sivuilla on oikea versio, kas näin sen olla pitää:

Minulla ei varsinaisesti ole tästä teemasta sen kummempaa sanottavaa. Suomen pystykorva on minun silmiini aivan älyttömän kaunis koira, mutta en itse tunne yhtäkään yksilöä. Muitakaan kotimaisista roduistamme en valitettavasti kyllä tunne, että sikäli ehkä tämän päivän teema on osuva ja herättelevä.




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Paluu juurille

Palasimme Jalon kanssa sinne, mistä kaikki aikanaan alkoi: Tuijan koirakoululle. Mitään syytä ei ollut, miksi emme jatkaneet siellä pentu- yms. kurssien jälkeen. Viihdyin Tuijan opissa aina varsin hyvin ja koin, että Tuija loi hyvää ryhmähenkeä. Sitten jostain syystä erinäisten vaiheiden kautta päädyin Paulalle, mitä en kyllä sitäkään kadu ensinkään. Loimaan rally-tokokisoissa törmäsin taas Tuijaan, ja hän houkutteli meidät taas oppiinsa.

Niinpä ilmoitin Jalon Tuijan kurssille. Parhaiten ajallisesti sopi alkeiskurssi. Vaikka oikeasti osaammekin jo aika paljon kaikkea, ei tee yhtään huonoa lähteä taas ihan perusasioista liikkeelle! Oli myös kiva päästä näkemään Tuijan uusi treenihalli Littoisissa. Mutta parasta kaikista oli Jalon käytös! Se oli odottaessa täysin lunki ja makoili paikoillaan. Vähän se vinkui yhden nartun perään, mutta ei ollut mitään ylitsepääsemätöntä häiriötekijää onneksi kuitenkaan.

Teimme aika simppeleitä juttuja, mitkä Jalo kaikki hallitsi. Siitäkin tuli hyvä mieli, että osasimme suorittaa pyydetyt jutut. Tämä kurssi kestää nyt toukokuun puoleen väliin asti suunnilleen. Kesä on vielä yksi iso musta aukko, mutta toivottavasti viimeistään syksyllä pääsisimme taas treenaamisen syrjään kiinni!

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Uusi ystävä

Ehkä suurin muutos tässä omakotiasumisessa keskusta-asumiseen verrattuna on lenkkimaastojen puutteen ohella se, että koirakavereita on nyt vähemmän. Keskustassa näki kavereita harvase lenkki, eli useita kertoja päivässä. Täällä tuttuja on huomattavasti vähemmän. Toisaalta itsekin olen nyt ottanut sen linjan, että ohitamme vaan vastaantulevat koirat, kun en jaksa alkaa selvittää, onko urosta vai narttua ja voiko moikata... Sääli Jekulle ja Jalolle kyllä.

Mies (hieman ehkä yllättäen) on tutustunut nuoreen länsigöötanmaanpystykorvaan ja sen omistajaan. Tässä joku tovi sitten, kun itse kotiuduin iltariennoistani, Mies kertoi, että Jekulla ja Jalolla oli tuo nuori uros leikkikaverina pihallamme! Seuraavana päivänä törmäsimme lenkillä ja moikkasimme ihan vaan remmissä. Hyvin tuntui koirilla juttu sujuvan.

Eilen sitten taas Mies oli törmännyt tuohon gööttiin iltalenkillä ja kutsui heidät pihallemme. Mies tuli minullekin huikkaamaan, että tulisinko ulos. Lähdin katsomaan koirien touhuja. Ilta oli jo pitkällä, mutta mitäpä tuosta. Koirat peuhasivat varmaan tunnin pihallamme. Jekku ei niinkään osallistunut ralleihin, mutta Jalolla oli lystiä!

Oli kyllä reipas pentu! Se on siis kymmenen kuukauden ikäinen. Se ei yhtään arastele, vaan reippaasti lähtee haastamaan Jaloa. Toisaalta Jalo osaa olla hienosti sen kanssa, vaikka niillä kokoeroa onkin. Ihanaa, kun Jalo on nyt saanut uuden leikkikaverin! Toivottavasti tuo kaveruus säilyy, vaikka göötti varttuukin nuoreksi urokseksi...

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Rally-tokokilpailu 11.3.

Oho... Olen jokin tovi sitten alkanut kirjoittaa meidän taannoisesta rally-tokokisastamme. Koska luonnos oli jo aika pitkä, naputtelen sen valmiiksi ja julkaisen nyt.
 
Viikko sitten (edit: jo siis jokunen viikko sitten) lauantaina suuntasimme Jalon kanssa Loimaalle rally-tokokilpailuihin, kun satuimme ihan muutaman päivän varoitusajalla saamaan peruutuspaikan kyseiseen kisaan. Ja kyllähän se koulutustunnus RTK1 mielessä siinti. Tsaun kisat menivät hyvin, mutta toisaalta onnistuneita treenejä ei edelleenkään ollut alla.

Loimaan seudun kennelkerhon halli oli vähän metka. Se sijaitsi vanhan tehdasrakennuksen kolmannessa kerroksessa. Betoniportaat vähän jännittivät Jaloa, mutta kyyryssä ja seinää pitkin se perille kiipesi. Parille koiralle piti rähähtää, mutta muuten Jalo oli taas todella hienosti! Nyt sitten käskytin ja namitin sitä uutterasti ennen vuoroamme. Lelu ei kelvannut, mutta onneksi eineslihapullat maistuivat (itselläni meinasi tosin tulla aamulla oksennus, kun lihapullapussin avasin, hui olkoon, mitä kamaa!). Ennen omaa vuoroamme otin Jalon sivulle, käskin maahan ja takaisin istumaan ja kääntyilin itse. Sitten suuntasimme radalle.

Ja taas! Jalon mielenkiinto minuun herpaantui, kun se alkoi katsella kehää! Hei apua, miten tästä pääsee eroon? Uusimme heti ensimmäisen kyltin, kun Jalo ei vaan ollut kuulolla. Sitten sain taas sen huomion itseeni, ja rata jatkui. Kunnes ehkä viides kyltti tehtiin niin, että ison ikkunan edessä piti tehdä käännös. Vaan mitä tekikään Jalo? No, sehän singahti ihan spontaanisti ikkunaan katsomaan maisemia! Se siis nosti etutassut ikkunalaudalle ja katseli ympäristöä. Minulla alkoi pukata tuskanhikeä, ja kuulin kehän laidalta äitini naurun. Äidin vieressä ollut Tuijan koirakoulun Tuija sitten oli selventänyt muille läsnäolijoille, että äiti se vaan nauraa tyttärelleen, eikä suinkaan kukaan ns. ulkopuolinen vieraalle suorittajalle.

Tajusin, että pelimme on menetetty, kun Jalo oli poistunut kehästä, eli hylkyhän siitä tuli. Jatkoimme kuitenkin radan loppuun. En tiedä, herpaantuiko sitten omakin tekemiseni, kun Jalo ei ollut oikein kuulolla loppuradan aikana. Taistelimme radan loppuun ja poistuimme juosten kehästä.

Kiitosta haluan antaa sekä järjestäneelle seuralle että ihanalle tuomarille, Pia Heikkiselle. Palkintojenjaossa tuomari kertoi jotain mukavaa jokaisesta koirasta. Siis sijoittuneista. Myös kaikki muut hän kätteli ja sanoi jotain kivaa. Me saimme sellaista palautetta, että Jalo tekee kyllä hienosti, kunhan keskittyy. Niinpä. Huoh. Arvostelulomakkeeseen oli kirjoitettu: "Hieno juoksuosuus!"

Jaloa hymyilyttää
Matkalla haimme Miehen pubista. Koska hän ei ihan heti ollut valmis, saimme luvan Jalon kanssa päästä sisälle odottelemaan. Kerrankos sitä nyt tuulipuvussa pubiin mennään! Ilahduttavaa oli, että Jalo otti sielläkin taas rauhallisesti.






JK. Harmittaa kyllä itseänikin kovasti tämä blogin hiljaisuus. Nyt vaan on tosiaan näköjään harrastusrintamalla sellainen hetki, ettei oikein mitään tapahdu. En nyt ihan joka treeneistä Jalon kanssa jaksa raportoida. Yritän aktivoitua... ainakin vielä joskus!