keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Hullun hommaa?



Joskus taannoin saimme schipperketreffeille valokuvaaja Kimmo Karvisen ottamaan kuvia pikkumustista. Tykkäsin kuvista kovin, joten kun huomasin Karvisen taas huhuilevan kuvattavia koiria, ilmoittauduin oitis mukaan. Sovimme treffit viime sunnuntaiksi hänen kotikulmilleen. Sunnuntai valkeni suhmuraisena, mutta lähdimme matkaan. Ajattelin kyllä, että onko tämä nyt ihan hullun hommaa..? Saada kaksi väkkärää paikalleen, kun ei ole edes takeita, millaista materiaalia siinä säässä saisi. No, onneksi lähdimme. Toki olisi ollut kiva, jos olisi voinut kuvata vaikkapa metsässä, mutta hienoja kuvia sentään saimme!




Eikä siinä vielä kaikki! Hullu meininki jatkuu! Kerroinhan, etä olen nyt käynyt Jekun kanssa rally-tokotreeneissä ja että Hanna on kovasti kannustanut meitä kisaamaan. No, ei ehkä ihan heti-just-nyt, mutta pian. Sen verran olen sitten yllytyshullu, että menin ja ilmoitin sekä Jekun että Jalon Tsaun rally-tokokisoihin. Tuplakisoihin! Kaksi rataa kumpaisellekin siis. Mitähän siitäkään tulee... Mutta pakko yrittää saada Jalolle RTK1 ja Jekullekin tulos tai pari ennen kuin... Niin, ennen kuin mitä. Siitä seuraavassa postauksessa...






Kaikki postauksen kuvat on ottanut Kimmo Karvinen. Kiitos.

torstai 19. lokakuuta 2017

Rally-tokosijainen

Sunnuntaina, kun olin vähän kotona ehtinyt huilia päivän tapahtumien jäljiltä, ilmoitin heti Paulalle ja Hannalle, että Jalo ei ainakaan pariin kertaan pääse rally-tokoon. Rohkeasti kysyin, voisiko Jekku tulla tuuraamaan. Ja sehän sopi!

Vähän jännitti: mitäköhän siitä tulee... Olemme me kai joskus Jekunkin kanssa rally-tokoa harrastaneet. Tai ainakin silloin aikoinaan, kun ensimmäisen kerran Paulalle satuimme, aloitin rallyn nimenomaan Jekun kanssa, kunnes siirsin Jalon tilalle.

Maanantaina suuntasimme treeneihin (Jalon jäädessä ulvomaan peräämme, kuulemma). Jekun kanssa on sikäli aika stressitöntä, kun se suhtautuu toisiin koiriin hyvin lunkisti. Se ei ollut millänsäkään, kun shelttiuros yritti vähän haastaa. Jalohan oli ihan tukkanuottasilla tuon uroksen kanssa. Jekku oli ihan elementissään ja intsinä. Se hyppi ja kähisi. Pari treenitoveria kysyi, että minkä ikäinen Jekku on. Heille tuli suurena yllätyksenä vastaus 7,5 vuotta. (Tosin myös Jaloa he olivat luulleet nuoremmiksi... Miksiköhän molempia koiriani luullaan nuoremmiksi kuin ne ovatkaan..?)

Radasta suurin osa tehtiin oikealla puolella. Ou jeah.

Mutta Jekkupa yllätti! Epätarkkaahan tekeminen oli, mutta melkoisen kivasti klaarasimme radan! Paulakin oli ehkä yllättynyt, että sehän meni sujuvasti. Eniten yllätti, miten kivasti Jekku osasi seurata oikealla. Vasemmalla se puolestaan edisti. Saksalaiset käännökset olivat vähän hankalia, varsinkin, kun koira oli oikealla. Jekku ei osaa niin hyvää kontaktia pitää kuin Jalo. Mutta sanoisin, että ihan kehityskelpoinen tuo on! Pitäisiköhän treenata enemmän... Toisaalta nyt kun tiedossa on muutoksia ensi vuodeksi, niin mitäpä suotta. Noista muutoksista ehkä voisi jopa ihan oman postauksensa muuten laatia, jos tässä syyslomaillessa vielä ehtisi!

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Epäonninen sunnuntai eli kaikkea voi sattua


Joo, että terveisiä vaan Turun eläinsairaalasta. Tulipa siellä vietettyä tunti jos toinenkin (okei, neljä) sunnuntaina. Potilaana siis kuvassakin näkyvä Jalo. Jaa, että mitä tapahtui? No, minäpä kerron. Ei siinä toisaalta ehkä niin paljoa kertomista ole...

Lähdin sunnuntaina päivällä koirien kanssa kävelylle. Koska pitkästä aikaa oli aurinkoinen ja ihana ilma, päätin kulkea "metsälenkin", jota emme hetkeen ole pimeyden ja märkyyden vuoksi tehneet. Ja kas, sielläpä oli sateiden jäljiltä varsin hieno ja täysi oja. Jalo sen oitis bongasi, kun kohdalle pääsimme ja ilman sen kummempia lupia kysymättä syöksyi sinne. Mikäpä minä olisin ollut estämäänkään. On kuitenkin ihana katsoa, kun toisella on hauskaa. Tai oli, tiettyyn pisteeseen asti. Jalo nousu ojasta pidellen oikeaa etutassuaan ylhäällä. Ajattelin heti, että voi ei! Ajattelin, että venäyttikö tai peräti poikkaisiko se sen nyt. Mutta Jalo lähti kuitenkin kulkemaan eteenpäin. Sitten huomasin veren. Kerran aiemminkin Jalo ojasukelluksellaan sai vekin anturaansa, joten jotain sellaista uumoilin nytkin. Verta tuli kuitenkin sen verran runsaasti, etten tarkalleen pystynyt paikallistamaan haavaa. Ei muuta kuin suunta kohti kotia. Välillä Jalo käveli ihan hyvin, välillä ontui, välillä pysähtyi nuolemaan tassua. Pienen matkan jopa kannoin sitä. Ja kiskoin Jekku-rukkaa perässäni.

Kotona huusin heti ovelta Miehen hereille. Hän oli toivonut saavansa nukkua sunnuntaina mahdollisimman pitkään, kun olisi yövuoro edessä. Ajattelin, että liioittelenkohan nyt mutta halusin kuitenkin edes henkistä tukea. Vein Jalon suihkuun, ja koko karmeus alkoi paljastua. Verta tuli ja tuli ja tuli. Ensimmäiseksi käteen osui pyyheliina, jolla yritin verentuloa tyrehdyttää. Käskin Miestä etsimään kaapista desinfiointiainetta, eikä hän meinannut sitä löytää (miehet...). Näin jälkikäteen ajateltuna eipä sillä kyllä olisi mitään tehnytkään. Aloimme valmistella itseämme valmiiksi päivystykseen lähtöä varten. Hetken mietimme, että tyrehtyisiköhän se sitten kuitenkin, että kannattaako lähteä. Välillä verentulo ehkä hieman himmasi, mutta totesin, että mennään nyt kuitenkin. Soitin päivystykseen ilmoittaakseni tulostamme. "Varautukaa sitten odottamaan" minulle sanottiin. Jep.

Päivystyksessä odotusaulan lattia oli pian ihan veressä. Jalo ei meinannut pysyä aloillaan, emmekä olleet siis saaneet tehtyä sille mitään sidosta. Säälittävän pienellä pyyheliinalla vain yritimme... no, jotain. Sen jälkeen siivosimme Miehen kanssa aulan lattian. Ei kuulemma olisi tarvinnut. Jalo sai ensiavuksi erittäin päheän pääkallositeen.

Sitten alkoi odottelu. Sitä kesti ja kesti. Ihmettelen, miten Jalo pysyikin niin rauhallisena. Kai sitä sattui sitten sen verran, ettei tehnyt mieli reuhtoa. Se lähinnä makoili tuolini alla. Muutama kiireellisempi tapaus pääsi täysin oikeutetusti ohitsemme. Jossain vaiheessa (ehkä noin puolentoista tunnin odottelun jälkeen) totesin, että eiköhän se haava jo ole tyrehtynyt, onkohan ihan typerää mennä sellaista venttiä näyttämään lääkärille...

Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme tutkimushuoneeseen. Kun sidosta oli saatu kuorittua pari kerrosta, huomasi, että verta oli jo tullut monesta kerroksesta läpi. Ja kun viimeinenkin kerros avattiin, verta alkoi jälleen valua niin, ettei lääkäri nähnyt, missä vika. Sidos takaisin kiinni, Jalolle rauhoittava piikki pyllyyn ja tikattavaksi. Ihmeen sinnikäs tuo oli: pitkään se jaksoi vastustaa piikin rauhoittavaa vaikutusta.

Sitten alkoi seuraava odottelu. Päästin Miehen kotiin nukkumaan ja soitin äidin hakemaan meitä. Äitikin ehti kanssani hetken siinä venailla. Lopulta tokkurainen Jalo talutettiin toimenpiteestä. Se oli aivan töttöröö.

Sen takapää ei tuntunut kantavan ollenkaan ja muutenkin olo oli hutera. Se sammahti siihen jalkoihini, kun jäimme odottamaan, että kaikki paperit ovat valmiit. Selvisi, että siltä oli mennyt ulommaisen varpaan jänne poikki. Kuulemma jänteen toista päätä ei löydetty (mihin ja miten se voi kadota?) mutta toinen pää oli ommeltu kiinni... johonkin. Se ei ikinä palaudu entiselleen, mutta tavallista arkea tuo ei haittaa. Kunhan nyt paranee! Jalo sai muutamaksi päiväksi kipulääkettä ja vajaaksi viikoksi antibioottia. Tikit otetaan pois 10-12 vuorokauden kuluttua. Siinä yhteydessä sitten näkee, miten tassu on parantunut. Nyt sitten pitäisi kaveri pitää levossa. Hehheh.

Potilas vällyjen välissä

Potilas




perjantai 22. syyskuuta 2017

Haistelua

Nyt on kolme kertaa Nose Workin jatkoa takana. Vielä yksi kerta jäljellä, ja sitten pääsemme mukaan treeniryhmään, joka kokoontuu ilmeisen säännöllisen epäsäännöllisesti. Innostun tästä jutusta kerta kerralta enemmän. Tämä sopii Jalolle niin todella hyvin!

Itse viime viikon treeneistä on muista juuri mitään... Taisimme tehdä kolmisen kierrosta. Nyt aloimme rakentaa ilmaisua. Tai sitä siis aloitettiin jo ihan ekalla jatkokerralla, mutta nyt sitä syvennettiin. Ensiksihän aloin naksutella Jalolle käskyä "näytä", kun se löysi hajun ja tökkäisi sitä kuonollaan. Siitä sitten jatkettiin siihen, että pyysin Jalon maahan. Haluan siis, että Jalo ilmaisee löytämänsä hajun menemällä maate ja tökkäämällä nenällä (kunnes eilen tajusin, että voihan se haju olla jossain korkeallakin! Mutta se on sitten eri tarina se oivallus). Joskus aikoinaanhan jälkeä vähän aloitellessamme aloin opettaa siinäkin ilmaisua maahan menolla. Toivoin siis, että jotain olisi Jalon mieleen jäänyt jo aiemmilta ajoilta. Päällimmäiseksi viime viikon treeneistä jäi kuitenkin viuhahtaja! Kyllä, viuhahtaja! Treenikentän laidalla on alan miesten metsäpub, oikein sohvat ja kaikki. Siellä he örisivät ilmeisesti kiinnostuneina, kun kuljimme ohi. Viimeksi sitten yksi heistä päätti riisua vaatteensa ja tulla kentälle juoksemaan kunniakierrosta. Hän huusi ja viuhtoi ja lopuksi pyllisti. Sellaista! Sitten hän teki uuden paluun, tosin bokserit jalassa ja paita päällä. Vielä kolmannen kerran hän yritti täysissä pukeissa avaten puheen, että mitä mieltä olemme Terese Johaugin dopingtuomiosta. Kun vastakaikua ei hellinnyt vieläkään, hän poistui. Oli kyllä sikäli ikimuistoiset treenit. Kaikkea sitä!

Eilen Ida ensitöikseen kehotti meitä hakemaan autot kentälle. Kun olin siirtämässä autoa, oli kentälle ilmestynyt kolme retkituolia ja lastenrattaat. Ida istutti aina kolme meistä tuoleihin istumaan, kun yksi tuli koiran kanssa etsimään. Ekan kierroksen hajuista yksi oli kiinni tuolissa, toinen kentällä jo entuudestaan olevassa puulaatikossa. Vähän mietin, mitä Jalo tuumaa ihmisistä. Toisaalta, mitäpä se, kun kaikki istuvat paikoillaan. Nyt tuntui aluksi jotenkin vaikealta. Kentällä oli kauempana myös tuttuja koreja hajuineen, joten Jalo meinasi keulia sinne, koska tuuli sieltä suunnalta. Kyllä se sitten löysi hajun siitä puulootasta. Sen jälkeen se lähti kiertelemään oikeaa retkituolia, mutta piti vähän jelppiä, että se osasi paikallistaa hajun.

Seuraavalla kierroksella piti löytää haju niistä lastenrattaista sekä kentällä olevasta keinutelineestä. Ida itse istui keinumassa. Totesin, että Jalo ei ehkä ihan täysillä tykkää, kun keinutaan. Ida lupasi olla iisisti. Jalo lähti nuuhkiman rattaita ja paikallisti hajun, mutta sitten jokin hämmensi sitä. Rattaista riippui jotain remeleitä, joita Jalo kovin kiinnostuneesti haisteli. Huomasin, että kaikki muutkin koirat olivat niistä kovin kiinnotuneita. En sitten tiedä, mikä haju niissä houkutti. Mutta löytyi se oikea kohta rattaistakin. Sitten piti etsiä keinurakennelmasta. Jalo ihmetteli sellaista lasten keinua, jota vasten nousi ja hämmentyi kovasti, kun se heilahti alta. Taas oikea haju löytyi, ja ihan ilman minun käskyäni Jalo kävi maahan! Jes, se osaa ilmaisun!

Sitten Ida halusi ottaa kohdallamme vähän häiriötreeniä. Otin Jalon perusasentoon, kun Ida alkoi keinua. Huomasin, että Jalo vilkaisi keinuvaa Idaa ja heti perään minua. Onneksi olin kerrankin hereillä, joten sain kehuttua ja palkattua tuosta! Ida keinui vielä hetken ja yritti vetää Jalon huomiota puoleensa. Jalo vilkaisi, mutta katsoi heti taas minua, joten se sai palkkaa. Jälkikäteen mietin ensinnäkin, että aika pitkälti kaikki möröt ja oletukset ovat oman pääni sisällä. Toisekseen huomasin kuitenkin luottavani Jaloon, sillä remmi oli koko ajan ihan löysällä. Onneksi Jalo oli luottamuksen arvoinen! Jäi kyllä hyvä mieli, kun selvisimme tästä niin sanotusta häiriökokeesta.

Kolmannella kierroksella haju oli taas vanhassa tutussa laatikossa. Lisäksi kuulemma oli yksi mysteerihaju, jonka löytämisestä pitäisi kehua oikein kunnolla. Jalo löysi oikean laatikon ja aika pian oikean kohdankin. Taas se ihan itse kävi maahan! Vähän hassusti se asettaa tassunsa käteni päälle, mutta se ei kuulemma esimerkiksi kisoissa haittaa. Sitten lähdettiin etsimään tuota mysteeripiiloa. Ajattelin, että se olisi ollut jossakin kentän kiinteistä kalusteista. Jalo jonkinlaisen vainun tuntui saavan. Lopulta huomasin, että haju on Idan kengänkärjessä! Pienellä avustamisella Jalo löysi senkin.

Olen kyllä niin iloissani ja innoissani tästä lajista! Sopii Jalolle kyllä todella hyvin. On ihana nähdä, kun toinen on innoissaan mutta kuitenkin kuulolla. Kyllä oli taas väsynyttä mudia kotiintuomisena.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Loppuja ja alkuja

Syksyt ovat yleensä uusien alkujen aikaa: uusia opiskeluita, töitä, harrastuksia, kuvioita. Itse aloitin uudessa työpaikassa, tällä kerralla vähän kauempana Turusta. Työmatka ei ajallisesti silti pidentynyt; olinhan aiemmin kulkenut bussilla töihin Turkuun, jolloin matkaan meni tunti. Nyt tarvitsen omaa autoa, jolla huristelen töihin noin 40 minuutissa. Mutta enhän minä töistäni ole ennenkään blogini sisältöä ammentanut. Harrastuksiin, siis!

Päädyin nyt lopulta siihen, että lopetan agilityn Jekun kanssa. Vielä kesällä olin sitä mieltä, että jatkaisimme agilitya syksyllä. Totesin kuitenkin, että ihan kertakaikkiaan olen työviikon jäljiltä niin väsynyt, että en halua mennä perjantaina treenaamaan. Koska se ei tuntuisi hyvältä eikä kivalta, keksisi sitä helposti tekosyitä jättää treenejä väliin, missä ei olisi mitään järkeä. Ja haluan, että harrastus on kivaa! En myöskään kovin heppoisin perustein halunnut vaihtaa treeniryhmää. Vähän kyllä jo kartoitin, että josko siirtyisi takaisin ATT:lle, kun pari kaveria on siellä yhä. Mutta sitten mietin realiteetteja. Jekku täyttää keväällä kahdeksan. Eihän se nyt vanha ole, mutta eipä se tuosta nuorrukaan. Koska vauhtia on tähänkin asti ollut vähänlaisesti, se tuskin tulisi lisääntymään jatkossakaan. Lisäksi on oma rapakuntoni, jolle myös ihan ensitilassa pitäisi tehdä jotain. Ja kylmä tosiasia on, että minua ei liikuta agilityn harrastaminen pelkässä höntsäilymielessä; on se sen verran kallis ja vaativakin harrastus. Kisaamaan pitäisi päästä, mutta se ei enää tunnu realistiselta. Niinpä päädyin lopettamaan. Harmittaa tavallaan kyllä paljonkin, mutta minkäs teet.

Pidämme Katin kanssa syyskuun lopulla Luupäille ja ehkä muillekin schipperkeille treenipäivän, jossa Kati opettaa koiratanssia ja mahdollisesti Doboa, minä puolestani agilitya ja rally-tokoa. Ajattelin, että katson tuolloin, miltä Jekun tekeminen vaikuttaa. Voisihan sitä sitten omaksi iloksi vuokrata hallia. Koska Jekulle haluaisin yhä jonkin aktiviteetin tarjota. Olen myös miettinyt, että voisin sen kanssa treenailla rally-tokon alkeita. Enköhän minä sen kisakuntoon saisi itsekin.

Mutta sitten niitä uusia (tai paremminkin vanhoja) alkuja. Jalon kanssa pääsimme Nose workin jatkokurssille. Sitä on nyt yksi kerta takana. Nyt jatkokurssin aikana olisi tarkoitus saada rakennettua sille ilmaisu kuntoon. Ajattelin ottaa ilmaisuksi maahanmenon. Jatkokurssin ekalla kerralla lähdimme vähän takaperoisesti rakentamaan tuota ilmaisua niin, että Jalon tökätessä hajua annan käskyn ("näytä") ja siitä sitten naksautus ja palkka. Jalolle on nyt innon myötä tullut kova tassuilla huitominen, joten välillä piti ottaa aikalisä ja viedä Jalo jäähylle. Hienosti se kyllä hajuja löytää! Viimeksi treeneissä oli hankaluutena se, että Ida ei kertonut, missä laatikossa haju on. Niinpä olin epävarma, että löysikö Jalo oikean lootan vai ei. No, kyllä se löysi. Pitäisi vaan luottaa siihen. Kyllä sillä selkeä käsitys on, mitä pitää tehdä. Kotona olen treenannut niin, että käsken sen istumaan olohuoneeseen (tuleepa paikallaolotreeniä samassa!) ja käyn keittiöön piilottamassa huopatassun. Hienosti ne aina löytyvät aika helpostikin.

Lisäksi riemuni oli suuri, kun kuulin, että Paula palaa Turun seudulle! Kaarinassa on nyt uusi halli, jossa pyörähtää käyntiin muun muassa rally-tokoa. Olinkin heti ilmoittamassa itseäni kurssille. Paula ehdotti meille Hannan kisaavien ryhmää, joten sinne suuntaamme syyskuun lopulla. Saapa nähdä, saisimmeko vielä jollakin ihmeellä tämän vuoden puolella vihdoin sen RTK1-tunnuksen. En tosin ota siitä paineita: tulee, kun on tullakseen.

maanantai 21. elokuuta 2017

Nose Work, osa 3

Torstaina oli kolmas kerta Nose Workia. Voi että, miten tykästyn tähän lajiin aina vaan enemmän! Tällä kerralla treeniporukka oli jaettu kahtia, jotta koirille ei tulisi niin pitkiä odotusaikoja. Meitä tuo ei olisi haitannut, mutta kun mukana oli nuoria koiria, ne väsyivät odottelusta. Itse taas ajattelin niin, että pitkät odottelut ehkä myös ikään kuin nollaavat koiran päätä. Mutta samapa tuo. Luulen, että meille käy kumpi tahansa. Tai no, silloin kahdella ensimmäisellä kerralla Jalo ei enää jaksanut kolmatta kierrosta...

Nyt kuulemma luvassa oli neljä nopeaa kierrosta. Jo treenikentälle mennessämme huomasin, että siellä on erilaisia "pisteitä" ja erilaista rekvisiittaa. Alkoi ehkä jopa vähän jännittää. Jalon kanssa saimme aloittaa. Ihan aluksi piti löytää kolmesta purkista se oikea. Löytyi heti. Muutama naksaus, ja se oli siinä. Seuraavaksi sitten tulikin jo taas lisää haastetta. Maassa oli purkkien kansia, niin muovisia kuin metallisiakin, ja niiden joukossa sitten tuttuja hajupurkkeja. Idan sanojen mukaan Jalo lähti heti haistelemaan hyvin, ja kyllähän se sieltä purkin löysikin. Tämän jälkeen pääsimme taas tauolle.

Kolmannella kierroksella ei ollut enää vanhoja tuttuja purkkeja, vaan haju oli tuttuun tapaan kyllä huopatassussa, mutta tällä kerralla tuo tassu oli liimattu muoviseen palikkaan. Siis sellaiseen lasten rakennuspalikkaan tms. En oikein keksi edes oikeaa termiä. Jalo oli aluksi ihan kahvilla. Sain itse ohjeen, että voisin antaa "etsi" käskyn vähän hillitymmin. Ihan aluksi sain myös valita, että annanko Jalolle lähtöhajun purkista ja sitten päästän etsimään, vai lähdetäänkö etsimään ihan noin vaan. Koska kokemusta ei ole, enkä oikein hahmota juttuja, päätin kokeilla, että päästän Jalon vaan ihan suoraan haistelemaan ns. radalle. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. En tiedä, olisiko Jalo hoksannut lähtöhajun jälkeen lähteä etsimään sitä kentältä. No, joka tapauksessa. Jalo tovin siinä ihmetteli, mutta löysi lopulta oikean palikan! Ida nappasi sen talteen, ja Jalon piti hakea vielä yksi. Sekin löytyi sitten aika pian. Jes!

Neljännellä kierroksella piti etsiä haju muovikoreista. Jos haluaa osallistua Nose Work -kokeeseen, pitää ensin suorittaa hajutesti, eli löytää esimerkiksi alokasluokan haju eucalyptus laatikoiden joukosta. Ida kertoi, missä kohdassa laatikkoa haju sijaitsee. Sain ohjeen, että jos ja kun Jalo löytää oikean laatikon, kehun sitä maltillisesti, jos se ei heti osoita oikeaa kohtaa. Vain oikeasta kohdasta tulee naksaus ja palkka. Ilokseni Jalo hiffasi jutun juonen ja löysi oikeastaan heti oikean laatikon. Vähän vaati hienosäätöä, että oikea kohta tuli merkatuksi. Nyt voin jo kehua itse itseänikin, että kerrankin sain naksautuksen osumaan ihan juuri oikealla hetkellä! Toinen muoviloota oli pienempi, ja Jalo meinasi jo lähteä ihan tyylilleen uskollisena voimalla ja vimmalla laatikkoa tuhoamaan. Pienistä laatikoistakin se siis bongasi sen oikean, mutta hienosäätö ei meinannut riittää siihen, että oikea kohta olisi tullut merkatuksi, kun olisi kai ollut paljon kivempaa riepotella rasia pitkin kenttää.

Vielä on yksi kerta jäljellä, ja sitten jään odottelemaan jatkokurssia. Vähän käyn tässä pohdintaa itseni kanssa, että jatkanko Jalon kanssa myös rally-tokoa, vai keskittyisimmekö vain tähän. Toisaalta ihan kiva pohja rally-tokollekin on jo rakennettu, joten se RTK1-koulutustunnus olisi kiva saada. Ja sitten taas toisaalta toisaalta olen ehkä nyt lopettamassa agilitya Jekun kanssa, joten rally-toko voisi olla sille kiva eläkelaji. Pitääpä nyt pohtia, mihin päädyn.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Nose Work, osa 2

Torstaina kävimme toista kertaa Nose Work -treeneissä. Oli kivaa! Ainakin minä alan syttyä lajille, ja tuntuu, että niin kyllä Jalokin.

Ensimmäisellä kierroksella Ida testasi ensin yhdellä purkilla, että muistaako koira homman idean. Sitten otettiin jo kolme purkkia! Eli kaksi tyhjää ja yksi hajullinen. Sujui hienosti! Saimme kehuja, ja olinkin kyllä ihan todella iloinen Jalon toiminnasta! Sekä suorituksesta että käyttäytymisestä. Se ei ole moksiskaan, vaikka Ida vaihtelee purkkien paikkaa ihan sen nenän edessä tai ylipäätään on siinä vieressä. Ihan kuin sillä hetkellä Jalolle ei olisi olemassa muuta kuin minä ja hajut. Ihanaa! Aloimme rakentaa myös viivettä, eli odotin ihan pienen pienen hetken ennen naksautusta.

Toisella kierroksella sitten hommaa vaikeutettiin melkoisesti! Purkit kiinnitettiin nyt jalkapallomaalin reunaan (niin, jos en ole maininnut, treenit pidetään siis ulkokentällä). Nyt Jalo ei hoksannut ensinkään! Se hyöri ja pyöri ihan ihmeissään, että mitähän pitäisi tehdä. Ida välillä kolisutti maalitolppaa ja välillä purkkia. Lopulta purkki oli pakko laittaa takaisin maahan, josta Jalo sen sitten bongasi. Sen jälkeen sitä hilattiin hiljalleen tolppaa pitkin ylemmäs. Ida lohdutti, että tämä tapahtuu todellakin kaikille koirille. Kun purkki siirretään eri asentoon, koirat eivät meinaa sitä millään siitä hoksata. Huh, hyvä tietää, ettei se ollut vain Jalo, joka ei tajua. Saimme sitten lopulta muutamia kertoja hyviä nuuhkaisuja siitä tolpasta.

Kolmannella kierroksella piti ensin haistaa maasta kolmen purkin joukosta se oikea, sitten purkit oli tarkoitus siirtää aitaan. Nyt maassa oli jotain, mitä Jalo kavahti, eikä se enää kiinnostunut purkkien haistamisesta. Ilmeisesti siis vähän yliväsymystä taas. Jännä, että se ei kestä kuin kaksi kierrosta. Toisaalta jo ekalla kiekalla sillä oli kolme purkkia, eli jo aika vaikeaa.

Ostin pari purkkia, joten nyt niitä on kotonakin kolme. Eilen vähän testasimme niin, että laitoin purkit patteriin. Nyt Jalo osasi lähteä etsimään patterista ihan oikein, mutta se jäi kiinni tyhjään purkkiin, huitoi sitä tassullaan ja yritti ottaa suuhun. Täytyy tänään ehkä taas ottaa ensin maassa parilla tai kolmella purkilla ja sitten vaikka yhdellä purkilla patterista.

Kuten viimeksi jo hehkutin, olen kovasti innostunut tästä lajista! Kyselin jo jatkoa, ja ilmeisesti ja toivottavasti sitä on tulossa...