Elämän Iloinen joulu

No niin, joulusta on selvitty, vieläpä sen kummemmitta jekuitta. Jekku oli tietysti vilkas ja veitikkamainen oma itsensä. Vietimme aattoa Miehen vanhempien luona, ja Jekku oli innoissaan kaikista rakkaista ihmisistä, sekä Mustista tietysti. Musti sai lahjaksi naudan nilkkaluun, Jekku sai tyytyä vähän pienempään luuhun. Jossakin vaiheessa aattoiltaa kuitenkin huomasin, että Jekun luu oli Mustilla ja päinvastoin. Mikähän siinä on, että on aina pakko saada se, mikä on toisella. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Jekku sai lisäksi maksamakkaraa, josta on tullut sen suurinta herkkua. Taisimme tarjoilla sitä kuitenkin hieman liikaa, sillä Jekulle tuli illan aikana vähän huono olo. Joulupäivän aamuna se oli taas oma itsensä. Niin, ja kotona Jekkua odotti iso, Anitalta saatu puruluu.

Joulupäivänä olimme tutulla aaton kokoonpanolla äitini luona. Jekku ehti kerran tunkea itsensä tuolille, josta se ylettyi ruokapöydälle, josta se ehti hotkia suuhunsa hieman kalkkunaa. Sen suurempia tuhoja ei tapahtunut. Oli muuten onni, ettei Jekku ollut Miehen vanhempien luona aatonaaton ja aaton välistä yötä! Silloin nimittäin kissa (!) oli jotenkin onnistunut tiputtamaan koko joulukinkun tiskipöydältä! Musti oli kai nukkunut niin sikeästi (tai sitten se vaan on niin kiltti), ettei se ollut kajonnutkaan kinkkuun. Mietimme, mitä olisikaan tapahtunut, jos Jekku olisi ollut paikalla. Se olisi varmaan hotkinut kinkun parempiin suihin. Joulupäivän ja Tapaninpäivän välisenä yönä Jekku sen sijaan oli syönyt äitini luona rusinoita ja manteleita. Kulho oli siis jäänyt pöydälle, josta Jekku on yön aikana käynyt niitä syömässä. Ihme ja kumma ei kuitenkaan kaikkea. Ja mistäkö tiedämme tämän? No, sanotaanko näin, että rusinat ja mantelit kulkeutuivat melko sellaisenaan läpi Jekun ruoansulatuskanavasta...

Jos nyt en palaa linjoille ennen vuodenvaihdetta, toivotetaan siis nyt: pirskahtelevan iloista uutta vuotta kaikille!

Lasiovien lumo

Voi kunpa taas pääsisi pienen laivakoiran pään sisään... Mainitsin joskus aiemmin, että Jekku olisi halunnut päästä sisälle vaatekauppa Elementiin. No, tuo sama trendi on jatkunut. Jostain syystä on tullut monesti käveltyä Linnankatua liikkeen ohi ja ihan joka kerta Jekku kääntyy kulmasta, jää tuijottamaan ovista sisään ja yrittää vetää peremmälle kauppaan. En voi ymmärtää, mikä sitä siellä niin vetää puoleensa. Mutta ei siinä vielä kaikki! Nyt tuo taipumus on siirtynyt ihan kaikkiin lasioviin! Valintataloon olisi päästävä, ja vaikka ovet aukenevatkin sille, ei se jostain kumman syystä (siis minun estelyideni takia) pääse sisään. Kerran se jäi vesisateeseen pettyneenä istumaan, kun ei päässyt kauppaan sisälle. Voi poloista.

En tiedä, voisiko hinku lasiovista sisälle juontua juuri sateesta. Sitä kun on viime aikoina riittänyt. Eräällä kävelyllä Jekku olisi mennyt (lähes) jokaiseen rappukäytävään ja liiketilaan. Jekku esittää edelleen myös hyvin kiinnostunutta niin vaatteista kuin sisustustavaroistakin: jos näyteikkunan edessä vain suinkin on ikkunalauta, Jekku hyppää sille asiantuntevasti katselemaan.

Nyt lienee hiljalleen aika hiljentyä joulun viettoon, kun minullakin vihdoin alkoi loma! Palatkaamme siis viimeistään ensi vuonna, mutta mahdollisesti jo ennen vuoden vaihdetta. Toivotan silti jo nyt: rauhaisaa joulua ja jekkuiluja vuodelle 2012!


Kuvassa Jekku piilottelemassa pöydän alla, tuolien päällä.

Äitinsä poika

Jekku on kyllä totta totisesti äitinsä poika. On siitä ollut juttua jo aiemmin, mutta viimeksi treffeillä tuli juteltua enemmänkin Iitan edesottamuksista. Iita on varsinainen mestarivaras, joten enää ei tarvitse ihmetellä Jekun taipumusta alalle. Iitan(kin) syntilista on melko pitkä: kyniä, juustoa, mustikkapiirakkaa, silmälasit... En edes muista kaikkea. Sikäli tämän kuuleminen oli lohdullista, että ei Jekku ole ainoa, joka tuhojaan tekee. Ihmetyttää vaan, mistä kumpuaa tuo yhteinen himo esimerkiksi silmälaseihin ja kyniin? Juuston ja mustikkapiirakan viehätyksen sentään ymmärrän.

Olen kai kertonut, miten Jekku löytää tiensä vaikka miten ja vaikka minne. Samoin on Iitan laita: ei sellaista paikkaa olekaan, mistä se ei jotain herkkua saisi. En tiedä, seuraako tämän toteamisesta jokin katastrofi tulevaisuudessa, mutta Jekku ei ole vähään aikaan tuhonnut mitään! Hellurei! (Tai sitten me omistajat vaan olemme oppineet suojaamaan omaisuuttamme tarpeeksi hyvin ja huolellisesti)

Tuntuu, että viime aikoina Jekku on jäänyt valitettavasti vähän niin sanotusti lapsipuolen asemaan: meillä ihmisillä on ollut liian kiire omien juttujemme kanssa. Päivittäiset lenkkinsä Jekku toki on saanut, mutta erityisen aktiivinen en ole jaksanut sen kanssa noin muuten olla. Ilmoittauduin agilityn alkeisjatkokurssille (jee!) ja nyt pelkään, että Jekku on unohtanut kaiken aiemmin oppimansa tammikuun alkuun mennessä. No, parin päivän päästä minulla alkaa loma, voimme hiljentyä ja rauhoittua joulun viettoon, joten ehkäpä sitten on aikaa taas puuhailla enemmän.

Ja nyt järkytyksekseni huomasin, että meillä ei ole kunnollista kuvaa Iitasta! Asia pitää korjata hetimiten seuraavilla treffeillä! Pitäähän meillä nyt Jekun äidistä kuva olla. Eräillä treffeillä yritettiin ottaa kuva, jossa oli mukana vielä Jekun isoäitikin, mutta kuten aiemmin todettua, kun yhdestä pikkumustasta on jo tarpeeksi vaikeaa ottaa kuvaa, entäpä sitten useasta! Eli onnistuneita kuvia ei juuri tullut. Pöh. Tässä nyt kuitenkin viimeisin kuva Jekusta:

Lapsellista

Jekku ei liiemmin ole lasten kanssa ollut tekemisissä, sillä sellaisia ei niin kovasti lähipiirissä ole. Miehen kummipojan se on nähnyt pari kertaa, mutta hän on vielä niin pieni, ettei kaveruudesta oikein tule mitään. Kadullakin Jekku meinaa haukkua lapsille ja niiden perään (miten noloa).

Tänään tuli kuitenkin kunnolla totuttelua, kun 5-vuotias kummipoikani tuli äitinsä kanssa meille kylään. Kummipoikani on tottunut koiriin, isoihinkin, sillä heillä itsellään on saksanpaimenkoira.

Aluksi Jekku oli ihan villinä ja hyppi ja pomppi. Kummipoikani tuli reippaasti ja rohkeasti sisään ja hyppäsi sohvalle Jekku perässään. Jekku sitten tutki, haisteli ja nuoli poikaa. Kiherryksestä päätellen pojalla oli hauskaa. Hiljalleen Jekku alkoi rauhoittua, eikä enää niin pahasti hypellyt. Kummipoikani löysi Jekun pallon, ja he alkoivat palloilla. Ihmeellisen kiltisti Jekku päästi irti pallosta kummipoikani komentaessa tottuneesti "irti". Poikien palloleikki sujui ihan kivasti. En tiedä, kumpi on väsyneempi, kummipoikani vai Jekku, mutta Jekku ainakin läähätti kovin ja hakeutui pöydän alle makaamaan. Totesinkin, että kukaan ei koskaan aiemmin ole saanut Jekkua väsytettyä noin nopeasti.

Visiitistä jäi minulle ainakin hyvä mieli, toivottavasti kummipojallenikin.

Vuoden viimeistä vietiin

Tänään oli viimeiset skipitreffit tälle vuodelle. Paikalla oli, no, monta pikkumustaa. Ne eivät pysy sen vertaa paikoillaan, että ne saisi luotettavasti laskettua. Näin pikaisesti arvioituna sanoisin, että 13 skipiä ja kaksi muunrotuista. Menoa ja meininkiä siis riitti. Eniten Jekku tällä kerralla paini Milon kanssa. Niillä taisi olla pieni mittelö paikan herruudesta, jopa niin, että välillä äityi lähes tappeluksi. Mitään sen suurempaa rähinää ei kuitenkaan tullut, mutta eipä tainnut paikan herruuskaan ratketa, sillä painia jatkettiin ihan siihen asti, että Milo lähti kotiin. Jekku antoi siis tällä kerralla Deminkin olla vähän paremmin rauhassa, kun piti keskittyä Miloon. Milo on siis myös Luupää ja ikää sillä on kahdeksan kuukautta. Vitsit, se oli jo iso ja komea!

Anita toi paikalle glögiä ja pipareita. Lisäksi jokainen Luupää sai Anitalta joululahjaksi ison puruluun. Koirallamme on kyllä ihan paras kasvattaja! Kiitos vielä tätäkin kautta!

Samalla kyydillä kanssamme saapuivat Jekun äiti Iita ja täti Pimu omistajansa kanssa. Paluumatkalla molemmat tytöt nukahtivat takapenkille, mutta Jekku ei. Kotona se lepäsi hetken, mutta toi sitten jo vinkulelua, että leikkiä pitäisi. Voi kunpa itsekin saisi vähän tuota samaa energiaa!

Koiranilma

Se on ilmoja pidellyt. Pari myrskyä on ollut jo aiemmin, mutta nyt tulee räntää vaakatasossa. Räntäsateessa kävelyä en ole vielä Jekun kanssa testannut, mutta vielä ehtii. Ihan tavallisessa sateessa ja myrskyssä tarpominenkin tuntui ketuttavan Jekkua ihan kiitettävästi.

Se näyttää suunnilleen tältä. Tämä kuva tosin on juhannussateesta.


Facebookissa sitten totesin, että mikä koiranilma. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Että niin todellakin, mikä koiranilma? Mistä tuo sanonta on peräisin? Ja mitäpä ei facebookin kautta saisi selville. Eräs kaveri sitten linkitti sivuston, josta tuon sanonnan alkuperä sitten selvisi. Varsin mielenkiintoista, ainakin näin kieli-ihmisen näkökulmasta. Tässä linkki: http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Tempo

Ja tässä suora lainaus.

"’Koiranilma’ on ilma, jossa vain koira joutuu olemaan. Ennen vanhaan näet koirat olivat enimmäkseen ulkona vahtimassa taloa ja pihaa, oli sää sitten miten sateinen ja tuulinen hyvänsä, kun taas kissat saattoivat lämmitellä sisällä uuninpankolla (vrt. ’kissanpäivät..!) Ilmaus on yleiseurooppalainen, esim. saksaksi ’Hundewetter’ ja italiaksi ’tempo da cani’ (Italiassakin on välillä todellinen koiranilma!) Sitä onkin tästä syystä pidetty myös käännöslainana.

Koiraan liittyy monia muitakin negatiivissävyisiä sanontoja, jotka peilaavat entisaikojen koirakäsitystä ja koiranelämää (siinä jo tuli yksi ilmaus!) Näitä ovat esim. ’koirankuje’, ’koiranleuka’, ’koiruus’, ’koiranvirka’ jne. Tällaisia negatiivisia ilmauksia esiintyy muissakin Euroopan kielissä. ’Koiranelämä’ oli ilmeisesti kaikkialla melkoisen kurjaa, ja hyvän vahtikoiran suorastaan piti olla mahdollisimman äkäinen ja ärhäkkä, ei mikään hellitelty sylikoira. Siitä juontuvat nämä nykyihmisen korvaan oudonkin kielteisiltä kalskahtavat sanontatavat.

Mutta palataan vielä ’koiranilmaan’. Sanontaa on käsitellyt Helena Suni artikkelissaan ”Domini canes – herran koirat: vähän lisää koirista ja kielestä (Sana kiertää : kirjoituksia suomen kielestä, 1995, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 80). Hän toteaa, että sana on alunpitäen saattanut olla kiertoilmaus, kun ei ole uskallettu sanoa pahaa ilmaa rumaksi (etteivät sään jumalat/haltijat pahastuisi ja lähettäisi vielä pahempia säitä?? Tai poistaisi kokonaan maanviljelijälle kuitenkin tuikitarpeellisia sateita? Oma huom.) Samalla tavoinhan on puhuttu kiertäen vaarallisista eläimistä ja olennoista (esim. mesikämmen). Suni kirjoittaa myös kansan keskuudessa koiraan liittyneistä enteistä ja uskomuksista, erityisesti uskottiin että koiran käytöksestä (jos se esim. syö heiniä) voidaan päätellä milloin on tulossa paha ilma. Hän pohtiikin, onkohan ehkä uskottu, että koira tietää ’koiranilman’ lähestyvän?"

Että sellaista. Parempia ilmoja odotellessa...