Sielun peili

Silmät ovat sielun peili. Tuo on varmasti tuttu sanonta kaikille. Haluaisin nyt kyllä lisätä tuohon, että niin ovat muuten koiratkin! Minulla oli eilen tuskaisen pitkä työpäivä, väsytti, oli nälkä ja vähän ketuttikin. Sen sijaan, että kotiin tultuani olisin syönyt, joka olisi saattanut auttaa useampaankin edellä lueteltuun vaivaan, minä lähdin saman tien koirien kanssa ulos. Virhe. Enpä muista, koska koirat olisivat apinoineet ja perseilleet noin paljon yhdellä lenkillä. Piti kiskoa eri suuntiin kiinnostavien hajujen perään, ylipäätään piti kiskoa, Jalo yritti napsia Jekun remmiä ja omaansa suuhunsa. Ja minua ketutti taas vähän lisää. Lenkin puolivälissä totesin, että omalla eilisellä asenteellani ei olisi pitänyt lähteä, vaan minkäs tees. Tänään oli taas hyvä päivä, joten lenkkikin sujui hyvissä fiiliksissä.

Olen toki ennenkin tiennyt ja huomannutkin, että koirat peilaavat omistajan/ohjaajan/taluttajan tuntemuksia. Aiemmin tämä on tullut esille lähinnä agilitytreeneissä, niin Jalon kuin Jekunkin kanssa. Eilen taisi olla ensimmäinen kerta, kun tein tuon havainnon ihan tavallisella kävelyllä.

Kunpa oppisi nollaamaan omat ajatuksensa vielä paremmin, ettei kaikki aina heijastuisi koiriin. Tuosta seuraa pahimmillaan melkoinen noidankehä.

Sellainen oli saksalainen

Eilen Jekun tekniikkatreeneissä teimme saksalaisia ja niistoja. (Välillä mietin, että minkä verran tästä ymmärtää ihminen, joka ei itse harrasta agilitya. Tietysti jokaisessa harrastuksessa lienee oma slanginsa, tuntuu vain välillä niin hassulta, kun itse on se, joka nyt tätä slangia viljelee...) Saksalainen oli terminä tuttu, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miten se tehdään. Niistokin oli tuttu terminä ja siitä minulla oli jopa pieni käsitys myös käytännössä, vaikken sellaisia ole koskaan tainnut tehdäkään.

Saksalaisessa ja päällejuoksussa on vähän jotain samaa. Ja juuri nyt en osaa selittää, että mitä, ja miten koko juttu tehtiin. Tai, hmm, koira otettiin siis vastakkaisella kädellä vastaan ja ohjattiin hyvin läheltä siivekettä kohti seuraavaa estettä. Tämän voi tehdä myös takaakierron kautta. En tiedä, onko minulla joku hahmotushäiriö, kun välillä on todella vaikea hahmottaa, miten päin pitäisi olla. En myöskään edelleenkään keksi, miten osaisin näitä radalle soveltaa. Apua! Olisi niin kiva, jos saisi näitä treenejä videolle. No, yhtä kaikki, Jekku teki saksalaisia ihan kivasti. Kun otin Jekun vauhdista liikkeelle ja jatkoin vielä seuraavalle esteelle, Jekun vauhtikin, yllättäen, kasvoi. Samalla myös tekemisen into.

Jekun paukut taisivat kulua saksalaisiin, sillä niistoissa se oli todella nihkeä. Niistossa lähtökohta oli vähän sama kuin ihmisnuolessakin, tosin ihmisnuolessa koira lähestyy estettä oikeastaan kohti suoraan, niistossa koira voi tulla sivummalta. Niistossa koira ikään kuin kädellä vedetään esteen yli ja liike jatkuu taas eteenpäin.

Jekusta huomaa kyllä niin selvästi, kun sitä alkaa kyllästyttää. Se alkaa haistella maata, varastaa lähdöistä, tulee ohjauksien ohi, ei ole kuulolla. Nyt oli pakko yrittää pinnistää muutama onnistunut suoritus Tuulian valvovan silmän alla. Lisäksi teimme sellaisessa kohdassa, missä vastassa oli aita, jossa oli kori, jossa oli jotain nameja. Kun teimme niistoa vasemmalta, Jekkua houkutti tuo aidalla oleva kori kovin. Oikealta tehtynä sujui huomattavasti paremmin.

Mietin, että Jekku saattaa olla myös vähän jumissa. Tuo tekemisen takkuaminen saattaa olla merkki myös siitä. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja varata aika hierojalle.

Hyvää ja huonoa treeniä

Eilen oli toinen kerta Jalon (pentu)agilitya. Kuluneen viikon aikana en ollut ehtinyt treenata sen kanssa yhtään mitään. Tai siis tokoa joo, mutta ei agilitysta saatuja kotiläksyjä. Takaakiertoja periaatteessa olisi helppo treenata ihan kotioloissakin, tai siis lenkeillä. Kaupunkiasuminen ehkä kuitenkin vähän rajoittaa tätä(kin) aktiviteettia. Jospa vihdoin tällä viikolla ehtisin Jalon kanssa itsekseni hallille.

Tällä kerralla teemoina olivat kontakti ja pussi. Kontaktia emme Jalon kanssa ole treenanneet sitten pentukurssi ykkösen (kröhöm ja voi nolous...). Lisäksi olin unohtanut namialustan kotiin. Että sellaisilla lähtökohdilla sitten alettiin kokeilla, että kuinka sujuisi. Ja yllättäen se sujuikin hyvin! Olimme treinerin leveämmällä puolella, ja Jalo jäi melko suoraan 2o2o-asentoon. Syötin sille namia ja hoin "koske"-käskyä. Sitten vapautus ja uusiksi. Kouluttaja kehui, että Jalo on jo aika valmis tämän homman suhteen, joten vaikeustasoa voisi alkaa lisätä niin, että itse nousen, liikun ja vaihdan paikkaa, jotta Jalolle tulisi vähän häiriötä. Yhden kerran Jalo yritti varastaa, mutta korjasin sen. Vähän hätäännyin, kun Jalo lähti itsekseen trainerille, mutta se teki vain kiepin ja tuli takaisin 2o2o:iin. Eli paremmin pitäisi saada koira haltuun. Itse hermostun, kun olen epävarma Jalosta. Tai siis pelkään, että se alkaa riekkua, joten pitelin sitä pannasta. Kouluttaja sanoi, ettei minun tarvitsisi hermoilla; jos vaikka Jalo lähtisi vetämään rallia hallissa, ei maailma siiten kaatuisi. Sitten vain pitäisi palauttaa koira ruotuun. Tämä helpotti. Vaikka ei ole toivottavaa, että Jalo lähtisi hillumaan ympäriinsä, itseäni rauhoitti, ettei kouluttaja ainakaan ollut tuomitseva.

Pussi ei sitten enää sujunutkaan niin hyvin. Tai sujui ekan kerran, kun Jalo ei huomannut kouluttajan pitävän siitä kiinni. Itse olin siis pussin toisessa päässä pitämässä sitä auki. Kun yritimme niin, että kouluttaja piti pussia ja minä lähettäisin Jalon kuten putkeen, se vetäisi pussin sivuitse ohi. Homma kosahti siihen. Otimme sitten pari onnistunutta toistoa niin, että kouluttaja piteli Jalon pannasta ja minä kutsuin pussin päästä. Hikeä ja hermostusta vähän pukkasi itselläni siinä vaiheessa.

Jalo paineistui siitä, että vieras ihminen piteli siitä kiinni. Kun kouluttaja oli ikään kuin tolppana eikä kiinnittänyt Jaloon huomiota ja otti vain pannasta kiinni, meni paremmin. Jalo alkoi kuitenkin ottaa kierroksia ja tekemään sijaistoimintoja: se rapsutti itseään, nuoli tassua ja läähätti. Vähän nyt mietityttää sen hermorakenne, että kestääkö se tuota. Ehkä ja toivottavasti hiljalleen.

Voi myös olla, että olisi ollut parempi tehdä niin, että ensin kontakti, sitten koira hetkeksi autoon ja sitten uusi kierros pussiharjoittelua. No, jälkiviisas on hyvä olla. Eilisissä treeneissä oli siis kaiken kaikkiaan niin hyvää kuin huonoakin. Jännä myös huomata taas eroja koirien välillä: Jekulle kun kontaktit ovat olleet aina vaikeita. En tajua, miten en saa sitä oppimaan. Sen sijaan se on aina posottanut putkeen ja pussiin ihan noin vaan. Jalo taas (ainakin toistaiseksi) malttaa pysähtyä kontaktille mutta on epävarma pussin (ja ehkä vähän putkenkin) suhteen.

Yritän jallittaa Miehen hallille mukaan, josko Jalolle olisi helpompi, että tuttu ihminen pitää kiinni ja jos sitten sitä kautta saisi onnistuneita toistoja pussilta. Myös kontaktitreeniä pitää tehdä lisää, jotta saisi sitten ainakin siitä varman.

Lahti KV 26.10.2013

Eilen aamulla kello herätti 5.30. Raahasin koirat ulos ja laitoin itseni kuntoon. Jalo jäi nukkumaan, kun Jekun kanssa lähdimme 6.30 Auran kautta kohti Lahtea ja Jekun ensimmäistä näyttelyä valioluokassa. Demin omistaja Kati oli meitä hakemassa ja poikkesimme tosiaan Aurassa nappaamassa Anitan kyytiimme.

Jekku pääsi taas kevythäkkiyksiöön matkan ajaksi. Vähän jännitti, että raapiiko se taas tiensä sieltä ulos, mutta tällä kertaa se pysyi siellä ihan kiltisti. Vähän se läähätti mennessä, paluumatka olikin rauhallisempi. Jekun olisi ehkä syytä tottua kevythäkissä olemiseen, tai sitten hankin ihan kunnon häkin. Ihan vaan siis jos joskus pääsisimme agilityuramme starttaamaan. Olisi hyvä, jos saisi koiran pidettyä häkissä odotusajat. No, takaisin eiliseen.

Schipperkejä oli ilmoitettu kokonaista 26! Tuomarina oli tanskalainen Carten Birk, oikein mukava hemmo muuten. Ja taas minua jännitti! Kati oli tuonut Jekun valioitumisleivonnaisia, mutta en itse ennen kehää pystynyt syömään. En tajua, mitä minä jännään?! Tai kai sitä, että otan asiat liian vakavasti ja haluaisin aina saada parhaan mahdollisen tuloksen. Cacibiahan tuolta lähdettiin hakemaan, vaikka en ihan rehellisesti uskonut, että sitä voisimme saada.


Jekku sai ihan hyvän arvostelun ja oli VAL ERI SA VAK3. Paras uros -kehässä emme sitten enää sijoittuneet. Tässä tämä arvostelu
"Excellent size & proportions, excellent expression, well shaped head, ears carried a little close. Good neck & ?, excellent back and body, good angulation, nice coat & colour, acceptable tail carriage, true movement, nice character.

Eli kaikki oli ihan hyvää ja kivaa, muttei sitten tarpeeksi. No, olen ihan tyytyväinen tähän ekaan kertaan valioluokassa. Pakko se kai on myöntää vihdoin, että nälkä kasvaa syödessä: mietin jo, mihin kaikkiin näyttelyihin sitä viitsisi ensi vuonna oikein mennä... Huoh, ei tämän näin pitänyt mennä, mutta menipä silti.



Demi sai myös ERIn muttei SA:ta. Oli kuitenkin taas mitä mainioin reissu Luupäiden kanssa! Olen niin iloinen, että saan kuulua tähän porukkaan!

Tokossa on toivoa

Eilen alkoi uusi tokokurssi Tuijan koirakoululla, olisikohan tämä jo kolmas laatuaan. Junnaamme edelleen samaa alo-avo -kurssia nuorille koirakoille. Toisaalta mikäpä siinä on junnatessa, kun pitäisi ne alokasluokan liikkeet saada kuntoon kuitenkin, ennen kuin voi ajatellakaan seuraavia luokkia ja liikkeitä. Nyt tuntuu, että pari ekaa kurssia ovat menneet ihan vain virittelyyn, josko nyt pääsisimme tositoimiin.

Nyt alkaa Jalo syttyä tähän hommaan. Sivulle se tulee jo hienosti: ihan sivulle, ei jää enää kauemmas, välillä se tulee loikalla, mutta haitanneeko tuo. Itse huomaan eron pienen ja isomman koiran ohjaamisen välillä. Jekku on ollut helppo pyytää sivulle ja taipua palkkaamaan. Jalon kanssa olen ongelmissa, kun en tiedä, millaiseen asentoon vasemman käteni oikein laittaisin, ettei se olisi tiellä tai ohjaamassa koiraa. Pienen pienen käsiohjauksen Jalo tosin yhä tarvitsee. Se pitäisi nyt seuraavaksi saada häivytettyä pois.

Toisena juttuna eilen oli seuraaminen. Muita kehotettiin aloittamaan niin, että koira pyydetään perusasentoon ja sitten otetaan ensin yksi, sitten kaksi ja sitten enemmän askeleita eteenpäin. Koska me olimme jo aloittaneet seuraamista omalla tavallamme, teimme sitä. Tähän asti olemme harjoitelleet lähinnä sitä, että Jalo seuraisi oikeassa paikassa. Nyt pitäisi sitten lähteä kasvattamaan seurattavaa matkaa.

Olin todella tyytyväinen Jalon eiliseen toimintaan. Niin tyytyväinen, ettei haitannut, vaikka paluumatkalla satoi kaatamalla ja Jalo kahlasi läpi muutamat kuralätäköt. Nyt alkoi huomata myös sen, mitä kasvattaja mudista kertoi: se palkkautuu itse tekemisestä. Kun yritin tarjota Jalolle lelua, se katsoi minua sen näköisenä, että laita se lelu pois ja tehdään niitä hommia! Kunpa nyt en yrittäisi edetä liian nopeasti tai jäisi jurruttamaan yhtä ja samaa liikettä liikaa, että koiralla pysyisi motivaatio yllä.

Ei ole minulle suvannot

Tuntuu kuin olisimme Jekun kanssa nyt vähän jossain suvantovaiheessa agilityn suhteen. Olen miettinyt asiaa paljon, enkä tiedä, osaanko sitä kuitenkaan sanoiksi muotoilla. Itse tykkään lajista älyttömästi, mutta en ole varma, tykkääkö Jekku, ainakaan tarpeeksi siis. Ei se kentällä vastoin tahtoaan mene, schipperke kyllä marssisi kentältä pois, jos ei todella kiinnosta. Mutta vauhtia ei ole tarpeeksi, eikä edistystä tunnu tapahtuvan. Olemme nyt kuitenkin harrastaneet jo pari vuotta, emmekä silti ole kisavalmiita! Paljon johtuu toki siitäkin, että olen laiska treenaaja: kesälläkään en saanut juuri mitään juttuja loksahtamaan eteenpäin. Toisaalta voi toki kysyä, onko sitä sitten pakko alkaa kisata. On. Kyllä minä ainakin haluaisin, että treenaaminen myös johtaa selkeästi johonkin, ettei se vain ole sellaista muuten vaan -treenaamista. Enkä tiedä, johtuuko tämä tökkiminen Jekusta vai minusta. Enkä haluaisi antaa periksi ja luovuttaa, enkä varsinkaan luopua ryhmäpaikastamme, kun vihdoin oman paikkani löysin!

Katselin viimeksi tekniikkakurssilla, miten pari nuorta espanjanvesikoiraa teki töitä. Ei vitsit! Kyllä oli tekemisen meininki ja vauhti jotain aivan muuta kuin meillä. Ehkä tässä on myös sitä, että vertaan Jekun ja Jalon treenaamista. Jalolla tuntuu olevan paloa niin agilityyn kuin tokoonkin ihan eri tavalla.

Tavoitteeni tälle vuodelle Jekun kanssa oli kisauran aloittaminen. No, tuo tavoite ei tule täyttymään. Josko jo ensi vuonna! Enkä mitään kummempia varmaan lähde tavoittelemaan, jos nyt jonain päivänä kolmosiin asti pääsisimme. Sen sijaan tänä vuonna Jekku valioitui, mikä tuli vähän yllättäen minullekin. En minä mitään näyttelymeininkejä ollut suunnitellut. Liekö suunnittelematta paras, agilityssakin?

Ja mikä tämän kirjoituksen tarkoitus oli? Kuulkaa, en oikein tiedä itsekään. Halusin vain kirjoittaa sen, mitä olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt. Ehkä nämä kaikkia asiat lutviutuvat ja selkiytyvät, ja ehkä Jekkukin vielä joskus oppii kepit ja kontaktit menemään...

Uudessa alussa

Keväällä agilityn pentukurssi päättyi Jalon ja minun osalta vähän nihkeästi. Jalo kävi niin kuumana, että koko pakka hajosi: Jalo rillui ympäriinsä haukkuen ja minua itseäni ärsytti ja harmitti, jolloin Jalo kuumeni entisestään, ja noidankehä oli valmis. Sen kurssin jälkeen en sitten oikein mitään olekaan tehnyt agilityn suhteen Jalon kera. Jotenkin kuitenkin olen itse syttynyt lajille, joten veri vetäisi sen pariin. Siksipä päätin ottaa härkää sarvista ja ilmoitin Jalon Sonja Paavolan pentukurssille. Eka kerta tuota kurssia oli tänään. Voin sanoa, että jännitti.

Tuolla kurssilla on tapana, että yksi koirakko tekee kerrallaan muiden odottaessa autossa. Siis koirat odottavat, ihmiset saavat toki seurata sivusta hallilla. Jalo on kurssin vanhin, onhan kurssi kuitenkin nimeltään pentukurssi. Luulen, että meille tekee kuitenkin hyvää aloittaa vähän niin kuin alusta koko homma.

Tällä ekalla kerralla tehtiin takaakiertoja ja putkea, vähän koirakoiden tason mukaan. Jalo oli vähän kuumana jo hallille mennessä, mutta odotellessamme vuoroamme tein vähän tottista sen kanssa. Kentälle käveltäessä Jalo tuli oikein kivasti vierelläni. Sanoinkin kouluttajalle, että minua jännittää, mitä tuleman pitää. Hän oli todella ymmärtäväinen, joten fiilis lähteä tekemään oli hyvä. Erityisen iloinen olin siitä, että Jalo on alkanut totella "odota"-käskyä. Se istui ja odotti, kunnes annoin luvan lähteä esteelle. Kouluttajan muistutuksesta myös muutamia kertoja palkkasin Jalon ihan vain odottamisesta. Ehkä Jalo muisti entuudestaan, mistä takaakierrossa on kyse, sillä se teki aika määrätietoisesti, mitä käskettiin. Minulle kouluttaja sanoi, että vähän huitaisen koiran esteelle. Alkoi naurattaa: miten en pääse tuosta huitomisesta eroon?!

Kun takaakierrot sujuivat, kokeilimme putkea. Ja tadaa, Jalo teki takaakierron ja sain sen siitä putkeen! Noin pitkälle emme viimeksi tainneet päästäkään. Tekeminen tosin nyt tökkäsi siihen, kun piti tehdä takaakierto vasemmalta ja ohjata putkeen oikealle. Eli minun piti tehdä valssi siihen kohtaan. Muutaman kerran hukkasin koiran jonnekin taakse, jolloin en saanut sitä ajoissa putkeen. Lopulta itse kovasti keskittymällä sain koordinoitua liikkeeni kuten pitikin.

Kouluttaja siinä katseltuaan menoamme kysyi, treenaanko Jalon kanssa tottista. No kyllä juu. Senkin kuulemma huomaa, kun liikkeet ovat niin vasemmalle painottuneita. Tottiksessa kun perusasento on vasemmalla ja siitä aina lähdetään liikkeelle, eli painotus on vasemmalla. Nyt saimme läksyksi treenata varsinkin putkea ja varsinkin oikealta.

Hirmuisen hyvä fiilis jäi kuitenkin kaikenkaikkiaan: kouluttaja oli kiva ja Jalo teki kuten käskettiin. Kyllä se vieläkin kuumeni ja paukutti päätään turhautuessaan. Mutta nyt sain hyviä ohjeita ja oivalluksia siihen, miten rauhoitan koiran ja puhallan pelin poikki. Jalo kuitenkin tuli kuuliaisesti luokseni, joten tätä pitäisi käyttää jatkossakin: namittaa koiraa ja rauhoittaa se. Samalla syntyi oivallus myös siitä, että ehkä tässä kohtaa lelu ei ole paras mahdollinen palkka, se kun kiihdyttää koiraa liiaksi.

Jalo myös kesti aika hyvin toistoja. Kouluttajan mukaan huomasi, että Jalo on jo vähän varttuneempi, kun ei ihan kovin nopeasti väsy. Treeni päätettiin onnistuneeseen putkeen, ja sitten lähdimme bilettäen kentältä pois. Jäi kyllä niin hyvä fiilis, kuten jo kerran ehdin hehkuttaakin. Yritän toppuutella, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta laatuaan: monet epäonnistumiset vielä odottavat tulemistaan (nimim. pessimisti ei pety?) Nyt pitäisi vain löytää sopiva hetki lähteä treenaamaan itsekseen hallille noita tämän kerran juttuja.

Putkijarruttelua

Tänään tekniikkatreeneissä teimme Tuulian valvovan silmän alla sylkkäreitä eli sylikäännöksiä, ja Timon johdolla putkijarrutusta. Sylkkäriä väänsin jo Jalon kanssa pentukurssilla, Jekun kanssa olen sitä joskus ehkä, kai, kokeillut, mutta en muista, millä menestyksellä. Pentukurssilla suurin ongelma olin taas minä: en millään meinannut hahmottaa, mihin kohtaan pitäisi jättää koira ja millä kädellä ohjata mihinkin, saati sitten, kun piti vaihtaa suuntaa! Nyt jostain hämmentävästä syystä suunnat olivat melko hyvin selvillä! Pääsimme Jekun kanssa taas mallikoirakoksi. Ensin teimme ihan ilman hyppyä niin, että koira jätettiin ja kutsuttiin kohti kättä. Kun tämä sujui, käännettiin ranteen liikkeellä koiran suunta. Ja sitten lopulta siihen yhdistettiin hyppy. Hyvin meni! Suurimaksi osaksi. Vasemmalle oma liikkeeni oli kankeampi, joten en saanut välttämättä ohjattua Jekku niin sujuvasti. Ja sitten jossain vaiheessa harjoitusta Jekku ei tullutkaan käteeni, vaan päättikin hypätä hypyn. Jotenkin vähän outoa.

Sitten siirryimme tekemään putkijarrua. Siinä tarkoituksena on kertoa koiralle ennen, kuin se menee putkeen, mihin suuntaan sen tulee kääntyä putken jälkeen. Tarkoitus myös on, että tuo käännös on mahdollisimman tiukka pisin putkea. Jotenkin ensin ajattelin, että pitää nimenomaan jarruttaa koiraa, vaikka lähinnä kai tarkoituksena tosiaan on omalla kehonkielellä kertoa, mitä tuleman pitää. Tätäkään en oikein osannut ehkä tehdä. Jekku ponkaisi ihan hienosti putkeen aluksi ja kääntyi minua kohti. Mutta kun olimme tehneet nelisen toistoa vasemmalle, en saanutkaan Jekkua kääntymään oikealle, vaan se edelleen kääntyi vasemmalle. Olin aina ajatellut, että koira jotenkin automaattisesti kääntyy sille puolelle, mistä se on putkeen ohjattu. No, eipä näköjään käänny. Kun olin putken puolivälissä ja ohjasin siitä Jekun sisään, se kääntyi oikein. Tässä myös huomasi, että Jekkua alkoi väsyttää: se tulee yleensä kärppänä sivulle kutsuttaessa, mutta nyt se vähän haisteli lattioita ja pysähtyi katsomaan kysyen: "Et kai ole tosissasi?!". Tein vielä yhden onnistuneen toiston ja sitten lopetimme. Toivottavasti ohjaajat eivät katso, että tuossapa on varsin laiska koirakko. Mutta en ihan oikeasti viitsi treenata väkisin, vaan haluaisin jättää onnistuneeseen suoritukseen.

Kotona meitä odotti nälkäinen ja hätäinen Jalo, joten lähdimme vielä iltalenkille. Tulipa Jekulle varsin kunnollinen jäähdyttelylenkki siinä samassa, kun teimme tunnin kävelyn. Jalolla vielä riittäisi virtaa, mutta Jekku on jo vetäytynyt yöpuulle. Ehkäpä minä vielä Jalon kanssa tokoilen vähän tähän illan ratoksi.

Runsasrotuinen?

Jo aiemmin, kun meillä oli pelkästään Jekku, pohdin täälläkin sitä, miten paljon koiran kanssa saa kaduilla huomiota. Voi olla, että nyt tuota huomiota saa kenties vielä enemmän, kun Jalo on melkoisen villinnäköinen tyyppi. On hauskaa myös havainnoida, miten eri tavoin ihmiset lähestyvät meitä ja esittävät asiansa. Jotkut vain ihastelevat koiria, toiset pyytävät lupaa saada silittää ja jotkut jäävät pidemmäksi aikaa juttusille kysyen koirien roduista. Jotkut kysyvät, minkä rotuinen jalo on. Harvat ovat mudista kuulleet, joten selvennän. Yleensä tähän perään todetaan, että kukaan ei ole koskaan moista otusta nähneet. Minulla on tapana vastata, että ehkä ovatkin, mutta sellaisen "normaalimman" näköisen, mustan version.

Toiset puolestaan olettavat heti, että Jalo on sekarotuinen ja kysyvät, tiedänkö, mitä kaikkia rotuja siinä on, tai onko siinä saksanpaimenkoiraa. Ihmiset hämmästyvät, kun heille selviää, että kyseessä on ihan puhdasrotuinen koira. Kerran kuulin erään rouvan toteavan ravintolan terassilla miehelleen: "katso, tuossa on tuollainen runsasrotuinen koira." Hauska termi minusta. Tuolloin jäin selventämään, että tämä on mudi. Ajattelivat varmaan, että tyttöä harmittaa moinen runsasrotuinen koira ja hän on keksinyt kutsua sitä mudiksi. Ilmeet nimittäin pariskunnalla olivat hieman epäuskoiset. Eräs katujen mies puolestaan kommentoi: "siinäpä on vielä nuori seefferi!" Tyydyin vain hymyilemään ja sanomaan joo.

Eilen en pysynyt ihan puhekumppanini kanssa samalla aaltopituudella. Oli juttelemassa ystäväni kanssa, kun eräs nainen pysähtyi katselemaan koiriani. En kai sitten ihan kunnolla keskittynyt hänen sanoihinsa, kun hän lopuksi totesi, että Jalo on ihan uniikki kappale (eivätkös nämä kaikki omalla tavallaan ole?). Sanoin, että tavallaan tietysti tuon värityksen kannalta, vaikka toisaalta Jalon emä on ihan samanlainen. Sitten nainen jatkoi, ettei sillä ole väliä, vaikka koira ei rotukoira olisikaan, "pidempäänhän nuo elävät ja ovat terveempiäkin." Jaa, niin. Ei minua haittaa, vaikka tuota luultaisiin sekarotuiseksi, eikä sekarotuisissa koirissa ole mitään pahaa. On vain ollut mielenkiintoista huomioida, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat ja esittävät asiansa. Ja toisaalta, katsokaa nyt tuota...


On se sen verran härön näköinen, että en minäkään sitä rotukoiraksi uskoisi, ellen tietäisi paremmin.

Pakkovalssia

Ääh, anteeksi tämä radiohiljaisuus! Työ nyt on haitannut sen verran vapaa-aikaa, että on jäänyt väliin treenejä, treffejä kuin blogipostauksiakin. Jospa tämä tästä hiljalleen...

En siis päässyt viime perjantainakaan viikkotreeneihin mutta onneksi maanantain tekniikkakurssille ehdimme. Siellä oli teemana pakkovalssi ja päällejuoksu. Molemmat ovat termeinä tuttuja tai tutuhkoja (onko tuo edes sana?!) mutta käytännössä melko vieraita. Olen minä pakkovalsseja varmaankin tehnyt ihan tietämättäni kuitenkin.

Pakkovalssi oli näistä kahdesta selkeästi kivempi ja tässä vaiheessa helpompi. Aloitimme pätkimällä kuvion ihan pieniin paloihin. Ensin koira kutsuttiin hieman esteen taa kohti kättä ja palkattiin siitä. Sitten heivattiin palkka koiralle ja jatkettiin omaa liikettä. Tämän jälkeen vasta sitten suoritettiin itse este. Jekku pääsi muuten mallikoiraksi! Aiemmin jännitin sitä, että pitäisi mennä esimerkiksi, mutta nyt tuntuikin hyvältä, kun sai heti alkuun havainnollistavaa opastusta. Jekku tuli todella kivasti ohjauksiin ja tajusi jutun juonen. Ei ollut siis hapuilua siinä, etteikö se olisi tullut käteen mutta toisaalta myös lähti esteelle, vaikka minä jatkoin matkaani. Yllätys yllätys, suurimmat ongelmat oli jälleen minulla! Liikkeenä pakkovalssi on simppeli, mutta onnistuin silti sotkemaan sinne ihan omia liikeratoja. Jos en sotkenut uusia liikeratoja, en vain saanut jalkoja kääntymään kohti estettä, vaan varastin itse liian hätäisesti kohti seuraavaa suuntaa, jolloin vaarana on, että (varsinkin pieni) koira ehtii kääntyä menosuuntaani jo ennen estettä. Otimme tätä myös niin, että liikkeeseen yhdistettiin jaakotus. Sekin sujui pienen pohdinnan jälkeen. Jos tässä vaiheessa voisin nimetä omat suosikkiohjaustekniikkani, ne olisivat persjättö, jaakotus ja pakkovalssi. Näissä kolmessa on tullut eniten onnistumisenelämyksiä.

Uutena kouluttajana maanantaina oli Timo Liuhto, jonka opissa teimme päällejuoksua. En vain tajua, enkä tajua, miksi en tajua. Minusta tuntuu yhä siltä, että päällejuoksussa vain koira ikään kuin kutsutaan esteen takaa kohti seuraavaa estettä. Ymmärrän, että oma rintamasuunta kääntyy, mutta silti. En vain mitenkään saanut tästä otetta. Tämä vaatii selvästi enemmän pureksimista jo ihan tekniikkana, kun taas nuo aiemmat vaativat harjoitusta lähinnä itse liikkeen kannalta.

Seuraavaksi ajattelin hakea mölliratakurssille. Eniten kuitenkin tarvitsisin jotain opastusta ihan vain radan lukemiseen, että mitä tekniikkaa pitäisi käyttää missäkin yhteydessä, ja mistä hitosta voin oppia ja päätellä, mitä tekniikkaa käyttää milloinkin. Toinen, missä kipeästi kaipaan oppia, on esteiden merkkaaminen. Huomasin varsinkin pakkovalssissa, että oma liikkeeni tökkäsi aina todella pahasti, kun keskityin ajattelemaan, että nyt merkkaan esteen kengänkärjellä. Argh, miten vaikea laji!

Noutoa ja pakitusta

Tänään oli Jalon tokokurssin viimeinen kerta, ja voi vitsit, miten liekeissä se oli! Voi olla, että tämä oli taas väliaikaista, mutta tuli tunne, että joku yhteinen sävel löytyi ja että tätä rataa voisi jatkaa pidemmällekin. Jalo oli aivan huippu! (Siis varsinkin verrattuna aiempaan, vaikkei se koskaan mikään ihan täysin onneton olekaan ollut.)

Teemoina oli nouto ja pakki. Noutoa emme ole tehneet sitten viime kurssin, eli joskus viimeksi kesällä. Ja silloinkin siis ihan vain sen verran, että kunhan nyt tuli aloitettua. En edes kunnolla muista, mitä tuolloin teimme noudon hyväksi. Tällä kerralla aloitimme sillä, että hiplasin kapulaa, vieritin sitä ja kannustin Jaloa hakemaan sen (note-to-self: käsky tässä on hae!). Jalo tarttui kapulaa ja lähti tulemaan kohti. Minä pakitin pois alta ja pyysin tuomaan sen minulle. Ja Jalohan toi. Sitten harjoittelimme kapulan pitämistä (pidä!). Liikuin edestakaisin Jalon tullessa mukana puupalikka suussaan. Eniten harjoitusta vaatii se, että Jalo malttaa pitää noutokapulan suussaan vaikka minä ottaisin siitä kiinni. Nyt emme meinanneet saada kunnon rytmistä kiinni, ja tämä oli ihan tyystin minun vikani. En taas vaan saanut käskettyä oikein suhteessa siihen, miten käteni toimivat. Mutta erittäin hyvä fiilis jäi kaiken kaikkiaan. Nyt kun vain malttaisi treenata tarpeeksi hissukseen tätä kuosiin. Ainakin alku oli onnistunut.

Toisena sitten teimme pakkia. Pakkihan tulee vasta ylemmissä luokissa, mutta sitä voi hyödyntää tietysti muussakin tekemisessä. Lisäksi on kuulemma hyvää harjoitusta koiran keholle peruutellakin välillä. Ensin teimme niin, että koiran kuonon eteen läntättiin käsi, jossa oli nameja, ja kehotettiin koiraa peruuttamaan. Jo heti parin taaksepäin otetun askeleen jälkeen palkattiin. Kun tämä alkoi sujua, siirryttiin tekemään seinän mukaisesti niin, että koira tavallaan sai ohjaajan vasemmalla puolella selkeän rajan, mitä pitkin mennä. Jalo yritti aluksi tarjota istumista tai maahan menoa, mutta jotakuinkin hiffasi lopulta, mistä on kyse.

Tämä oli valitettavasti tämän kurssin viimeinen kerta, mutta ei hätää: olen jo ilmoittanut Jalon uudelle tokokurssille! Nyt on kolmisen viikkoa taukoa (ja aikaa treenata itsekseen liikkeitä paremmalle mallille) ja sitten taas jatkamme Tuijan opissa.