Munajahti 2018

Bongasin jokin tovi sitten Facebookin Nose work -ryhmässämme mainoksen kiirastorstain munajahdista. Kyseessä olisi leikkimielinen kilpailu, jossa olisi kolme osakilpailua, joiden jälkeen katsottaisiin vielä kokonaistulos. Sinne siis!

Tietysti minua taas jännitti, kun emme pitkiin aikoihin ole Jalon kanssa juuri treenanneet. Siitä minulla on vähän huono omatunto. Pitäisi vaan säännöllisesti tehdä tätäkin, kun laji Jalolle niin hyvin sopii.

No niin, ensimmäisenä osakilpailuna oli laatikkoetsintä. Aikaa etsiä oli minuutti. Jalolla kesti noin 35 sekuntia. Sen tekeminen näytti vähän kaoottiselta, eikä ilmaisukaan ollut niin vahva, siis se ei mennyt maahan kuten on harjoiteltu, mutta pystyin silti tulkitsemaan sen löydöksi. Tarkoitus siis oli, että ohjaaja nostaa käden ylös ja hihkaisee "löytö!". Siinä jännityksessäni minä ensin kysymään, että onko se tässä, kunnes tajusin korjata ilmoitukseni löydöksi. Huh, sain pelastettua nahkamme, joten saimme täydet pisteet tästä osiosta.

Sitä mukaa kun oma vuoro oli ohi, pääsi halliin seuraamaan muiden suorituksia. Meininki oli mitä mainioin; miten sattuikin niin kiva porukka kasaan. Naurua riitti ja jännitystä toisten suorituksista ja tsemppausta.

Seuraava osio oli taktikointia. Etsittävälle alueelle oli sijoitettu kolme hajua, jotka oli pistetytetty eri tavoin: 15, 20 ja 25 pistettä (muistaakseni näin). Aikaa oli 1,5 minuuttia. Sai siis valita, pitääkö pisteet ensimmäiseksi löydetystä piilosta vai jatkaako vielä. Etukäteen emme tienneet, minkä arvoisia mitkäkin piilot ovat. Jalo löysi hajun pöydän alta, ja minä päätin visusti pitää saamamme pisteet. Se osoittautui kannattavaksi: saimme taas täydet 25 pistettä, jes!

Viimeisenä oli minuutti aikaa etsiä neljää piiloa. Me onnistuime löytämään kolme, eli kivasti meni. Paula kommentoi, että kun Jalo lähtee hajulle, näyttää se pelkältä sättäämiseltä, mutta silti se tietää, mitä tekee ja löytää hajut. Oli kiva huomata, että Jalolle ei tullut laisinkaan vääriä ilmaisuja. Siis kun se alkoi näyttää, että on löytänyt, se myös löysi. Hankala selittää, mutta huomasin joidenkin kohdalla, että koira ilmaisi piiloa, vaikka kyseisessä paikassa ei sitä ollutkaan. Jalo malttoi etsiä, kunnes todella löysi.

Tuli taas intoa alkaa treenata aktiivisemmin! Sitten jäimme odottamaan tuloksia. Kustakin osiosta palkittiin parhaat: nopein muna, taktikoivin muna ja osaavin muna. Me olimme muistaakseni taktikoivin muna -kilpailussa ykkösinä tasapisten toisen koirakon kanssa, joten voitto arvottiin toiselle parille. Sitten alkoi kokonaiskilpailun palkintojenjako. Mietin, että ihan kivasti meillä kyllä meni, joten pääsisimmekö palkinnoille. (Ei niin, että minä mikään kilpailuhenkinen olisin...) Kolmas ja toinen sija eivät napsahtaneet kohdalle. Yllätykseni oli suuri ja aito, kun meidät julistettiin voittajiksi! Mitä ihmettä? Jalo ja minä?!

Voi hyvät hyssykät, miten minä olen iloinen ja ylpeä Jalosta! Hitsi, minkä teki. Huh. Kyllä nyt kelpaa viettää lokoisa pääsiäinen; saimmehan saaliiksi vaikka mitä: suklaata minulle, pallo ja peuranluita Jalolle (ja saa Jekkukin peuraa!)

Jalon ensimmäinen pokaali

Kokonaispalkintosaalis

Suuret kiitokset vielä Idalle ja Paulalle järjestelyistä! Juhannuskisoja odotellessa...

Oppimisen iloa

Meillä oli eilen ihan järjettömän hyvät treenit (rally-tokossa Jalon kanssa). Saimme Hannalta vuolaasti kehuja: "Tajuatko itse yhtään, miten hyvän radan just teitte?" ja "Oon niin tyytyväinen Jaloon!" olivat mm. kommentteja, joita saimme. En minä harrasta positiivisen palautteen puutteessa, mutta kun Jalon kanssa ei aina ole ollut ihan helppoa, tuntuu kaikki tällainen niin hyvältä.

Eiliset suorituksemme eivät olleet teknisesti huippuja. Rata oli voittajaluokan rata ja siinä oli paljon oikealla puolella tekemistä (mm. hyppy ja houkutus oikealla) eikä montakaan pysäyttävää kylttiä. Vähän oli hapuilua siis. Mutta se, mikä teki eilisistä vedoista niin huippuja, oli se, miten minä kasasin itseni ja pidin siinä samalla Jalonkin kasassa. Eka rata alkoi, kun mennessä Jalo rähähti eräälle Tepolle. Silti sain sen heti lähdössä haltuuni, eikä matkalla ollut mitään, minkä perään se olisi kimpoillut. Minä oikeasti pystyin luottamaan Jaloon. Ja juuri nämä onnistumiset kirvoittivat vuolaat kehut.

Jäin oikein miettimään kaikkea oppimista ja oivaltamista. Mietin, mitä kautta onnistuminen ja kehittyminen syntyvät. Työmatkani ovat päivässä yhteensä yli 90 kilometriä. Miksi silti jaksan ajaa Kaarinaan treeneihin, vaikka paikkoja löytyisi lähempääkin? Jotkin palat vain ovat tuolla loksahdelleet kohdilleen. Meitä on haastettu ja meihin on luotettu. Emme olisi ikinä varmaan päässeet kisakuntoon, jos olisimme aina vain tehneet alokasluokan ratoja. Alusta asti meitä heitettiin ylempien luokkien radoille ja niitä sitten räpelsimme hihnaan sotkeutuen miten milloinkin. Mutta joka kerta oli aina askel eteenpäin. Lopulta heitettiin haaste sille, että Jalo tekee radan hihnatta. Meihin ei ole hermostuttu, vaikka Jalo joskus on rähissytkin. Tilanne on nollattu ja tehty jotain helppoa. Olemme saaneet odotella omaa vuoroamme muiden kanssa samassa tilassa (ei sillä, että mistään meitä pois olisi heitetty, mutta jossain on tapana, että koira odottaa autossa tai häkissä tms.). Lisäksi arvostan sitä, että jokaista koirakkoa ohjataan ja opastetaan omina yksilöinään ja mietitään, mikä sopisi juuri tälle parille. (Olen heti karvat pystyssä, jos joku julistaa, että näin minä olen oman koirani opettanut.) Varsinkin, kun rotuina on schipperke ja mudi, on ymmärrettävä, että oppiminen ei mene samaa rataa kuin esimerkiksi bordercollieilla, jotka kestävät toistoja toisensa perään. Jekun kanssa pitää tyytyä varsin maltillisiin määriin toistoja, eikä Jalokaan mikään automaattikone ole.

Olin ajatellut, että kunhan kisat ovat ohi, otan Jekun treeneihin. Mutta en sitten malttanutkaan, kun en halua, että Jalon hyvä flow katkeaa. Jekku kyllä ilman muuta ansaitsisi jotain aktiviteettia! Se on kyllä niin reipas, ettei uskoisi, että se täyttää parin viikon päästä jo kahdeksan. Siksikin haluaisin tarjota sille jotain tekemistä, että se pysyisikin vireänä jatkossakin. Ja voisihan senkin kanssa rallyssa kisata; kyllä me nyt aina avoimeen luokkaan ainakin pääsisimme. Vähän jo mietin, olisiko syksyllä rahallisesti rahkeita siihen, että hankkisin treenipaikan ihan molemmille...

Avoimen luokan korkkaus

Hups, kevät (ai mikä kevät?! Talvihan täällä vielä on) on kulunut jotenkin vauhdilla, vaikkakin vähin tekemisin. Jalon kanssa olemme treenailleet rally-tokoa. En muista, mainitsinko tästä, mutta yllytyshulluna treenikaverit yllyttivät minut ilmoittautumaan Tsaun maaliskuun rally-tokokilpailuihin. Eipä siinä muuten, mutta me kisaisimme Jalon kanssa avoimessa luokassa. Jaiks! Eikä siinä sitten muuta kuin ilmoa menemään. Niinpä Jalo on tiiviisti päässyt kanssani treeneihin, että olisimme sitten iskussa kisoissa.

Kisapäivä koitti viime sunnuntaina. Tuli sitten oltua hallilla 9.30-17.30 noin suunnilleen. Ensin aamun olin kisatöissä, kun Tsaun jäseniä siihen vähän velvoitettiin. Oli ihan kiva olla töissä, kun pääsin tuomarinsihteeriksi. Siinä saa hyvää oppia, kun saa seurata suorituksia, varsinkin, kun työskentelin mestari- ja voittajaluokan radoilla. Aika täydellisyyttä hipovia suorituksia saa kyllä tehdä, jos meinaa noissa luokissa pärjätä. Työskentely ja hengailu paikalla myös vähensivät jännitystäni. Kyllä minua tietysti vähän hermostutti, mutta olisi se pahempaakin voinut olla.

Mies toi Jalon minulle sinne sitten iltapäivällä. Aluksi Jalo otti vähän kierroksia hallissa ja ärjyi parille koiralle. Kyllä se sitten kuitenkin oli kuulolla, kun vähän tein sen kanssa liikkeitä. Molemmat avoimen luokan radat vaikuttivat ihan mukavilta ja sellaisilta, että noin liikkeiden puolesta tiesin, että pystyisimme ne suorittamaan. Eniten siis minua jännitti, mitä tapahtuu, kun päästän Jalon irti hihnasta. Treeneissä se on pysynyt ihan aisoissa, mutta siellä on sitten varmisettu, etteivät muut koirat ole ihan reitillämme. Olihan kisapaikallakin toki aidat, mutta silti olin epävarma.

Ensimmäisenä oli Pia Heikkisen rata. Siinä lähtö sijoittui niin, että oikealle jäi odottelualue, kun taas suoraan lähdöstä eteenpäin sijaitsi yleisön ynnä muiden alue. Jalo seurasi ihan kiltisti lähtöön, mutta jäi sitten kyttäämään vasemmalle, missä ei mielestäni ollut mitään. Tuskanhikeä jo pukkasi. Jalo ei siis ollut kuulevinaankaan käskyjäni, tai minua ylipäätään. Olin siis irrottanut hihnan mutta pidin pannasta kiinni. Tuomari oli ihana ja kehotti laittamaan Jalon hihnaan ja palaamaan kauemmas ja tulemaan uudelleen. Yritimme uutta lähestymistä. Edelleen Jalo kyttäili vasemmalle mutta istui vierelleni. Tuomari kysyi olenko valmis ja totesin olevani sen verran valmis kuin nyt pystyn. Päästin Jalon irti ja suoristin selkäni. Jalo tempaisi suoraan sinne kyttäämäänsä suuntaan. Siellä oli houkutusruutu ja narulelu! Voi, miten komeasti Jalo toi lelun suoraan minulle! Hieno nouto siis, harmi vaan, että väärä laji. Luovutin tämän radan osalta siinä vaiheessa. Jälkikäteen joku totesi, että olisihan radan voinut suorittaa, vaikka hylätty jo olikin. Olisihan se ollut hyvää treeniä, kun kuitenkin olin tuosta lystistä maksanut. Olin pyytänyt Miestä kuvaamaan radan. Radan jälkeen hän kysyi, haluanko nähdä pätkät. En halunnut vaan käskin poistamaan. Voi että, minua harmittaa! Olisin halunnut nyt nähdä tuon noudon!

Sitten keräilimme vähän itseämme Anna Klingenbergin radalle. Siinä lähtö oli niin, että odotusalue jäi selkämme taakse. Rata alkoi juoksupujottelulla edestakaisin. Ajattelin, että se onkin hyvä, kun juoksuosuudet ovat meiltä yleensä sujuneet hyvin. Mietin, että saan Jalon nyt näppärästi sitten mukaan ja draivin päälle. No, ei se ihan ehkä niin mennyt. Juoksu heti alussa vähän nosti Jalon kierroksia, ja se vähän hyppeli ja selkeästi kuumui. Kyllä se kuitenkin ihan hallussa pysyi. Vähiten olemme treenanneet seisomista. Nyt se yllättäen onnistui hyvin; tehtävänä siis oli istu - seiso - kierrä koiran ympäri. Aiempi suosikki ja yleensä varma liike saksalainen meni pipariksi, kun Jalo kiersi niinkin hyvin, että kiersi koko kyltin. Uusin liikkeen, ja taas sama juttu. Siitä siis -10. Maalin jälkeen käskytin vielä Jalon maahan, että saan sen hihnaan. Vaistomaisesti käteni tavoitteli taskusta namia, mutta äkkiä tajusin, että sitä ei sovikaan kehässä antaa. Sain käsiini hihnan, ja sitten juoksimme kehästä ulos. Olin todella tyytyväinen suoritukseen! En osannut arvioida, saisimmeko tulosta. Uusin kaksi ja sitten tuli se kymppi, kun saksalainen jäi tekemättä. Se, mitä muuta sieltä tuli, jäi minulle hämäräksi. Oli iloinen yllätys, kun taululle lävähtivät pisteet: 75! Hittolainen, saimme tuloksen! Jeeee! Olen niin iloinen ja tyytyväinen. Ensinnäkin: me klaarasimme avoimen luokan radan, eikä Jalo lähtenyt huitelemaan omiaan! Toisekseen... öö... no, ei kai mitään. Huomaan nyt, että menin liian lähelle useita kylttejä. Saamamme virheet eivät ole pahoja: kolme pistettä vinoudesta, yksi puutteellisesta yhteistyöstä, yksi kontrollista ja yksi Jalolle kyltin nuuhkimisesta. Kolme pistettä ohjaajavirheestä ja kahdesta uusimisesta, sen kympin lisäksi siis. Näin jälkikäteen en yhtään muista, mikä olikaan se kyltti, jota Jalo haistoi ja vinotti ja jonka uusin. Enkä oikein muista puutteellisen yhteistyön kylttiäkään. Pitäisi löytää ratapiirros jostakin. Pahus, etten tajunnut ottaa siitä kuvaa. Videomateriaaliakin löytyy... Ehkä jopa julkaisen sen. Joskus.