Synttärisankarit

Eilen Kilvan Jukola-pentueen seitsemän veljestä ja heidän kolme siskoaan täytti neljä vuotta. Onnea kaikille!

Minä oikein ajattelin Facebookin koirasivustojen innoittamana oikein ottaa Jalosta hienon synttärikuvan. Ostimme sille sellaisen Cesar-aterian, jonka päälle ihan omin pikku kätösin mallailin ja asettelin numeron 4. Mies otti Jekun syliinsä, minä asetin Jalon istumaan ja olin asettamassa lautasta sen eteen kännykkä kuvausvalmiina. En ehtinyt sanoa käskyä, hädin tuskin edes sain lautasen lattialle, kun Jalo kävi jo siihen käsiksi. Kuvasta tuli tällainen:

Siinäpä sitä sitten synttäripotrettia kerrakseen. Kaiken ahmimisen jälkeen Jalo istahti aloilleen, näin:

Ehkäpä jo ensi vuonna saamme onnistuneen otoksen. Sitä ennen voisi tuota hillintää vähän treenatakin.

Kauden päätös

Viime viikon maanantaina päättelimme Jalon kanssa syksyn rally-tokotreenit. Loput treenit olisivat Paulan uudella hallilla Halikossa, joka on minulle arkena vähän turhan pitkän matkan päässä. Piti siis sanoa hei-heit vanhalle tutulle hallille (joka oli heipoista ehdottomasti se vähiten ikävä), treeniryhmälle ja varsinkin Paulalle. Kahta jälkimmäistä jään kaipaamaan, ihan etenkin Paulaa.

Koska kyseessä olivat tällä erää viimeiset treenit, taisin vähän yliyrittää. Sain kommenttia, että kenotin ja varmistelin enemmän kuin aikoihin. Jalo oli molemmat radat hihnatta, ja hyvin meni! Rata oli haastava: kaikkia mahdollisia eteentuloja, maahanmenoja ja sivulletuloja. Vähän ehkä tuskastutti ja tuntui pitkältä radalta, mutta kyllä me sen klaarasimme. Ilahdutti, kun Jalo oli taas niin rennosti odotusajan!

Treenien päätteeksi saimme vielä eräältä ryhmäläiseltä kakkua, kun hän oli saanut valmiiksi RTK2-koulutustunnuksen. Onnittelut! Pakko vielä mainita, että kyseinen koirakko on aivan ihana: en ehkä tiedä hurmaavampaa koiraa, kuin tuo Musti on!

Itse annoin Paulalle pienen muistamisen ja kortin, mihin olin raapustanut kiitokseni. Paula oli ottanut niistä kuvan ja kiitteli ihan Facebookissa. Hän kiitti palautteesta ja kommentoi, että paras palaute on ollut nähdä Jalon ja minun kehitys syksyn aikana. Tuon saman hän sanoi minulle ihan kasvotustenkin: "kyllä näkee, että olet tehnyt töitä". Jos olisin yhtään herkempi, itku olisi tullut. Nytkin olin jo lähes liikuttunut.

On ollut kyllä huikea treenisyksy! Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen Paulalle ja Hannalle, ihan kaikesta. Nyt on kevääksi varattu rally-tokopaikka täältä lähempää. Lisäksi kisojakin olen katsellut sillä silmällä... Palaan vielä ennen joulua perinteisten vuosikatsausten kanssa.

Treenihäiriöitä

Usein puhutaan häiriötreeneistä, mutta meidän maanantaisten treeniemme kohdalla saattoi paremminkin puhua treenihäiriöistä. Häiritsevänä yllätystekijänä niinkin pieni juttu kuin päästäinen! Tai oikeastaan kaksi tai kolmekin. Jotenkin kummallisesti treenihalliin oli päässyt sisälle päästäinen. Olimme vähän hämmentyneitä jo sisälle mennessämme, siis me ihmiset, että mitäs ihmettä nyt. Eikä tarvinnut kauaa odotella, kun jokin pieni lähti hallin nurkasta vipeltämään kunniakierrokselle ympäri hallin. Se jopa meinasi juosta suoraan yhden koiran suuhun! Tai no, lähinnä se kiipesi yli makaavan koiran jalkojen, minkä jälkeen koirakin vähän yllättyi, että mitäs nyt! Siinä vaiheessa Jalokin bongasi lattialla vipeltävän elikon. Päästäinen sukelsi taas nurkassa olevan pakastimen alle ja jäi sinne. Treenit saattoivat alkaa. Niin, puhun siis maanantaisista rally-tokotreeneistä. Ei tullut alkuun mainittua itse lajia, kun ehkä jotenkin typerästi lähdin oletuksesta, että mahdolliset lukijani tietävät, mitä milloinkin treenaan (eli tällä hetkellä enää vain rally-tokoa).

Vetääjänä toimi tällä kerralla taas Hanna, joka totesi, että jostain syystä kaikki koirat ovat olleet melko sähköistyneissä tunnelmissa syystä tai toisesta. En antanut tämän huomion haitata, vaan päätin luottaa Jaloon. Ylpeys käy lankeemuksen edelle, vai miten se sanonta meneekään. Ei nyt mitään katastrofaalista, mutta ensimmäisellä kierroksella Jalo oli jotenkin muissa maailmoissa, mutta se kuulemma istui päivän trendiin. Lähdöstä lähtiessämme Jalo lähti vähän haahuilemaan muualle, mutta komensin sen ruotuun. Aika pian oli houkutuksen paikka, jossa Jalo niin ikään lähti sooloilemaan. Hanna komensi minut nurkkaan omalle odotuspaikallemme. Jalo jäi siis radalle yksin, mutta lähti välittömästi perääni. Se meinasi erehtyä haistelemaan Hannan koiraa, mistä ei nyt välttämättä olisi mitään katastrofia seurannut, mutta en halunnut Jalon omine nokkineen menevän mihinkään, joten kutsuin sitä luokseni. Yhden vilkaisun jälkeen se tulikin, joten kehuin sitä kovasti. Sitten lähdimme uuteen yritykseen, joka sujui sitten ihan kivahkosti, jos tällaisen sanan käyttö sallitaan. Positiivista oli esimerkiksi spiraali juosten oikealla seuraten! Enpä olisi vielä loppukesästä voinut kuvitellakaan, että mudin kanssa tehdään jotain juosten. Niin ja siis Jalo oli heti jo ekalla radalla vapaana!

Siinä sitten ekan radan jälkeen päästäinen näyttäytyi jälleen, ja treenit keskeytyivät kiinniotto-operaation ajaksi. Hanna oli päättänyt jahdata päästäisen ulos hallista. Useiden yritysten jälkeen päästäinen saatiin kiinni ja kannettua ovesta ulos. Vain nähdäksemme, että samalla ovenavauksella halliin pelmahti toinen vipeltäjä! Sekin juoksi kunniakierroksen, kunnes se saateltiin niin ikään ulos.

Pääsimme toiselle ratakierrokselle. Nyt rata sujui (kuulemma) aivan loistavasti. Ja kyllä oma fiiliskin oli nyt kohdallaan, ja Jalo oli skarpimpi kuin ensimmäisellä kierroksella. En voi olla muuta kuin tyytyväinen Jalon maanantaisiin suorituksiin. Se, mistä iloisten onnistuneiden ratojen lisäksi on se, että Jalo on nyt odotteluaikana rennompi! Se makoilee maassa ja katselee minua. Ennenhän olen tosiaan joutunut (lähestulkoon) sormet ruvella namittamaan sitä koko ajan! Aloin nyt jopa miettiä, että onkohan Jalolla jokin vikana, kun se on niin rauhallinen! Hehheh.

Vielä loppukevennyksenä halliin paukahti taas yksi päästäinen. Ei se kertonut, oliko joku ihan uusi, kolmas tuttavuus, vaiko jompikumpi niistä ensimmäisistä kahdesta yrittäjästä, mutta lähtöpassit sai tämäkin. Että sellaiset yllätykselliset treenit. Jo tässä vaiheessa voin todeta, että ikävä kyllä jää niin Hannaa kuin Paulaakin. Vielä yhdet Paulan treenit on ensi viikolla jäljellä. Tänä syksynä olemme ottanet aimoharppauksia eteenpäin kiitos näiden kahden oivallisen kouluttajan. Kiitollisuuteni on suuri.

Onnistumisia

Vaikka agility nyt tökkii, onneksi rally-toko sujuu! Kyllä tänäänkin lämmin koti olisi houkutellut jäämään sen sijaan, että piti vielä illalla kasilta vääntäytyä treeneihin, mutta onneksi lähdin. Vuorossa oli Hannan tekemä, haastavahko rata. Radalla oli mestariluokasta (muistaakseni) pujottelu edestakaisin juosten oikealla. Huhhuh!

Otin (Hannan käskystä) Jalon heti vapaaksi. Illan suurin yllätys oli seuruu oikealla juosten! Siinähän tuo tuli mukana ja ihan kontaktissakin! Eipä olisi voinut vielä puoli vuotta sitten kuvitellakaan! Ryhmässä on myös yksi koira, jonka kanssa Jalo aina ärisee, kun kyseinen koira tulee halliin. Siksi vähän jännitti seuraavat kerrat, että mitenkäs nyt, kun tämä koira oli kohtisuoraan edessämme radan alussa. Ainoastaan viimeisellä kierroksella Jalo vähän paineistui selvästi tuon koiran läheisyydestä, mutta silti ei ollut meininkiäkään, että Jalo olisi lähtenyt uhittelemaan. Voi että, miten olenkaan iloinen! Joillekin tämä on ehkä ihan itsestäänselvyys, että koira toimii ja tottelee, mutta kun on ollut Jalon kanssa hankaliakin hetkiä, tuntuu tämä joka kerta ihan yhtä upealta! Nyt totesin, että alan oikeasti jo uskoa, että pystymme ja osaamme. Voihan mudi! <3 br="">

Tauon paikka

Nyt se on homma sillä lailla, että päätin pitää pienen agilitytauon. Ainakin loppuvuoden, ehkä vielä ensi keväänkin. Kuten jo aiemmin mainitsin, työt kuormittavat tällä hetkellä sen verran pahasti, että ylimääräistä energiaa ei juuri ole. Ehkä tilanne olisi toinen, jos treenit olisivat minä tahansa muuna päivänä, mutta perjantaina minusta ei irtoa yhtään ylimääräistä. Tuskailin taannoin, kun mietin, että minun pitää perjantaina nousta sohvalta ja lähteä kylmään ja pimeään. Tällä viikolla tätä angstailin ja lopulta päätin, että ehkä nyt olisi tauon paikka. Heti tuli kevyempi olo!

Lisäksi tuntuu, että Jekun kanssa tekeminen junnaa paikallaan. Tuntuu, ettemme voi enää ns. saavuttaa mitään: en minä kolmosista tunnu nollaa saavan. Enpä minä nyt kisaamaankaan niin paljoa toki ole päässytkään. En saa nyt oikeanlaista tekemisen meininkiä ja asennettakaan. Nyt joku voi kysyä, että onko menestyminen sitten kaiken mittari, ja eikö voisi vaan omaksi ilokseen harrastaa. No, voisi kai. Mutta minulle se ei riitä. Jos teen jotain, haluan, että se myös tähtäisi johonkin. En näe ideaa käyttää aikaani siihen, että vain huvikseni teen jotain. Sillä tavalla en ainakaan kehittyisi.

Juuri nyt mietin myös agilityseuroja: jäädäkö Tsaulle, vai palatako ATT:lle. Suoraan sanottuna Tsaun kisatyövelvoite on sen verran kova, että se syö kisapäiviä: jos teen kisatöitä, en sitten itse kisaa, sillä minulla on muutakin tekemistä kuin viettää viikonlopun molemmat päivät hallilla. Ymmärrän kyllä, että työvelvollisuuksia on, ei se homma muuten pyöri, mutta joku raja.

Katsotaan, mitä tuleman pitää. Taukoilen nyt ainakin jouluun ja vähän hengittelen ja mietin, mitä kevään suhteen tekisin.

Päivittelyä

Jahas, mitähän edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut... Kai vähän treenailua sekä Jekun että Jalon kanssa. Tuntuu, että nykyään ei juuri ole paljoa päivitettävää: elämä soljuu eteenpäin päivästä toiseen samanlaisena: koirien ulkoilutusta ja kotitreeniä, sekä kerran viikossa ohjatut treenit kummankin kanssa. Ehkä pitäisi tsempata ja aktivoitua, mutta en kyllä toisaalta tiedä, että minkä suhteen. Kisoja kai sitten vaan. Jotenkin tuntuu, että jonkinlainen jumitus tässä painaa edelleen. Omat muuttuneet työkuvioni vähän painavat minua niin, että ylimääräistä energiaa ei ole. Ja vaikka tiesin tämän (siis työt), päätin silti vielä alkaa tehdä täydentäviä opintoja tänä vuonna. Että sellaista. Seliseli.

Rally-tokossa oli taas Hanna ohjaamassa, joka heti ekalla kierroksella käskytti minua (tai siis Jaloa) menemään hihnatta. Ja niinpä me vetäisimme molemmat kierrokset vailla remmiä! Jihuu! Ei meininkiäkään, että Jalo olisi minnekään hötkyillyt. Ratakin oli vaikea, kun oli paljon seuraamista oikealla puolella, mikä luonnollisesti on vielä meille vierasta. Siltikin selvisimme kunnialla. Mikä kaikkein hienointa: Jalo ottaa odotteluajankin jo paljon rennommin kuin ennen! Aiemminhan olen joutunut namittamaan sitä oikeastaan koko ajan, mutta nyt käskytin ja namitin vain silloin, kun joku toinen koirakko tuli tekemään lähimpänä olevaa tehtävää. Edistystä siis siinäkin! Hanna totesi, että ei näe estettä sille, että starttaamme AVO-luokassa, kunhan siis ALOsta selviämme. Tässäpä sitä haastetta ja tavoitetta ensi vuodeksi siis! Jee!

Jekun kanssa agility sujuu treeneissä ihan kivasti. Sujuisipa kisoissakin. Tänään olisi ollut kotikisat, mutta kun eilen oli jo ohjelmaa, en halunnut tätä päivää "uhrata" kisaamiselle ja jännittämiselle, vaan ihan vaan rentoutumiselle. Ehkä sitä taas ehtii. No mutta treeneistä. Viimeksi Olavi keksi, että tehdäänpä vähän uudella tavalla rataa! Siis niin, että kädet pidetään selän takana (tai sivulla roikkumassa, miten nyt haluaakaan), ideana siis, että ohjataan vain vartaloa käyttämällä. Olin ihan varma, että emme selviä. Mutta kas, selvisimmepä! Yllätyin ihan itsekin. Sain jopa takaakierron ja persjätön tehtyä ihan vain hartialinjalla ohjaamalla. Ensimmäinen kierros tehtiin tosiaan "kädettömänä", toinen sitten niin, että sai käyttää käsiohjausta. Sitten pidettiin tauko, jonka aikana muut vetivät kaksi kierrosta ilman käsiä ja käsien kanssa, ja sitten vielä saimme tehdä yhden kerran. Sai valita, tekeekö kädet selän takana vai käsillä ohjaten. Kun olin alkuun päässyt, valitsin tuon kädettömän ohjauksen. En minä sitä kisoissa lähtisi käyttämään, mutta treeneihin tuo kyllä piristystä, kun pääsee vähän haastamaan itseään.

Jalo teki sen taas!

Viime viikko oli treenien suhteen hiljainen: maanantaina en päässyt rally-tokoon, kun olin teatterissa (Linnateatterin Tell me on a Sunday , käykää katsomassa!); perjantaina en päässyt agilityyn, kun olin luennolla (en linkitä tähän nyt mitään). Tällä viikolla aloitimme tänään Jalon kanssa, ja perjantaina olisi tarkoitus aksata Jekun kanssa.

Rally-tokossa vetäjänä oli taas Hanna, joten tiedossa oli haastetta meille. Eikä se ole ensinkään huono homma! Vähän kyllä itsekseni henkäisin, kun näin, että radalla on hyppy. Siitäkös Jalo innostuu ja riehaantuu, kun muut hyppäävät! Voi ei! Houkutuskin oli haastellinen, enkä myöskään tiennyt, mihin minun kannattaisi odotellessamme sijoittua. Noin ratana tehtävä oli helpohko.

Ekan radan vedimme hihnassa, mutta Hanna sanoi heti, että sitten kokeillaan taas hihnatta. Tämä selvä. Meitä oli paikalla vain kolme koirakkoa. Toisen Hanna sijoitti keittiöön, toisen sisääntulovälikköön. Vähän kädet täristen irrotin remmin. Olin ihan ymmälläni: Jalo ei riehaantunut edes hypystä! Se harppasi sen yli ja otti heti kontaktin takaisin, että minne jatketaan. No, jatkoimme houkutukselle, mikä ei varsinaisesti Jaloa houkutellut. Ainoa kohta, mikä todella epäonnistui, oli viimeinen kyltti: istu - täyskäännös vasemmalle - istu. Siinä käännös jotenkin valahti, mutta se oli pientä. Suurin onnistuminen oli, että Jalo teki radan kanssani vilkuilemattakaan muihin! Radan jälkeen Hanna kysyikin ihan relevantisti, että mihin minä olen ajatellut Jalon lähtevän. No rallattelemaan ja huutelemaan muille! Mutta tekisikö se kenellekään mitään? No, ehkä ei, ainakaan toivottavasti. Nyt muut kannustivat minua, että ei Jalo edes vaikuttanut siltä, että se olisi muita huomioinut, kun se keskittyi minun kanssani tekemiseen. Ja niinhän se oli. Olen kyllä iloinen tuosta porukasta ja saamastani kannustuksesta!

Eikä tuossa vielä kaikki! Säästin luonnollisesti huipennuksen loppuun! Teimme kolmannen kierroksen radan niin, että molemmat muut koirakot olivat hallin puolella. Ei ongelmia. Sitten tuli varsinainen haaste: ota Jalo irti hihnasta ja lähde seuruuttamaan sitä. No minäpä lähdin. Hanna kulki vierellämme, takanamme ja joka puolella, välillä houkutusruudusta otettua lelua vingutellen. Siihen leluun Jalo vähän reagoi, mutta ei lähtenyt viereltäni mihinkään. Korvien asennosta näki, että jokin ehkä häiritsi, mutta silti se pystyi jatkamaan. Huipennuksien huipennus tuli, kun Hanna nappasi reunalla odottaneen villakoiran itselleen ja lähti kulkemaan sen kanssa ensin hieman kauempana ja sitten lähempänä ja lähempänä. Oikeastaan tuohon häiriöön Jalo ei reagoinut ollenkaan. Se vaan seurasi minua, kun käskin niin. En edes osaa sanoin kuvata, miten mahtava fiilis tästä jäi! Jalo kertakaikkiaan ylitti itsensä! Kaiken lisäksi tässä tuli taas huomattua se, että jos ei ylitä itseään ja omia rajojaan, ei kyllä mitään saavutakaan. Taas tänään tämä harrastaminen tuntui ihan parhaalta!

Onnistumisen elämyksiä

Jalon kanssa on nyt tullut parina viikkona onnistumisen elämyksiä rally-tokossa. En oikeastaan edes muista, mitä viikko sitten tapahtui. Ei kai mitään ihmeempiä, mutta treeneistä jäi ihan hyvä fiilis, varsinkin verrattuna silloiseen olotilaan agilityn suhteen. Tämän viikon maanantaina kuitenkin Jalo niin sanotusti räjäytti pankin, ainakin tässä minun pienessä mittakaavassani.

Päivällä minua väsytti viikonlopun jäljiltä, enkä olisi ihan välttämättä jaksanut lähteä treeneihin ensinkään. Se hyvä noissa myöhäisissä treeneissä on, että ehtii kuitenkin alkuillasta levätä hetken. Niinpä levättyäni lähdin kuuliaisesti treenaamaan. Kouluttajana toimi tällä kerralla Hanna, jolla oli mukanaan oma 11-vuotias mummokoiransa. Jalo taisi vähän ihastua tuohon mummoon treenihallin pihalla. Meitä ei ollut treenaamassa kuin neljä koirakkoa. Noista kahdella koiralla oli jotain kärhämää keskenään, ja ne vähän hallissa sitten huutelivat rumia toisilleen jo rataan tutustumisen aikana. Jalo ei tällä kerralla sotkeutunut soppaan, vaan istui paikoillaan, vaikkakin näyttäen vähän vaivaantuneelta. Kehuin sitä jo siitä, että se ei lähtenyt rähinään mukaan. Lisäksi se istui aloillaan, vaikka sellainen villakoirapoika kuljeskeli Jalon ohi aika läheltäkin. Jostain syystä tuo villakoirauros ei ole oikeastaan kertaakaan aiheuttanut Jalossa suurempia reaktioita, mikä on tietysti hieno juttu!

Ekalla kerralla rata meni jo ihan kivasti, mitä nyt en taas humanistina osannut peruuttaessa laskea kolmeen, mutta ei kai tuo nyt suuri vika ihmisessä ole... Radalla oli sekä pujottelu että spiraali, ja niiden tötsissä houkuttimena palloja ja leluja. Niistä ja taustalla olevista koirista huolimatta Jalo suoritti rataa oikein kivasti kahdella kierroksella. Itse sain pitkästä aikaa noottia siitä, että remmi kiristyy. Tuohon ei ole hetkeen kiinnitetty huomiota, enkä minäkään sitä ole tiedostanut. Hanna kysyi, mitä tapahtuisi, jos päästäisin Jalon irti. No, pelkään, että se lähtisi rallattelemaan ja aukomaan päätään muille. Tuskin se ketään vahingoittaisi, mutta en halua aiheuttaa itselleni ylimääräisiä sydämentykytyksiä. 

Hanna sitten vähän haastoi minua. Hän järjesti yhden koirakon hallissa olevaan keittiötilaan piiloon ja kaksi muuta verkkoaidan taakse. Itse hän jäi mummokoiran kanssa keskelle rataa. Niin, siis sitten piti lähteä suorittamaan rataa niin, että Jalo oli irti! Apua! Olisiko Jalo pari kertaa vilkaissut Hannan koiraa, siis vilkaisi, mutta kun hieman kannustin Jaloa, se käänsi huomionsa heti minuun. Hanna myös laittoi koiransa haukkumaan siinä radalla mennessämme, eikä se aiheuttanut mitään ongelmia. Että hitto vie! Me suoritimme radan niin, että Jalo oli irti hihnasta! Eikä se ihan oikeasti meinannut edes lähteä hanskasta! Olin niin iloinen ja ylpeä, ettei mitään rajaa! En tiedä, osasinko edes osoittaa tarpeeksi vuolaasti kehuja Jalolle tuosta hyvästä. Kiitos mahtavista treeneistä! Tästä on totta vie hyvä jatkaa!

Tsaukkilan kisat 25.9.

Viime kirjoituksessa painiskelin erinäisten motivaatio-ongelmien kanssa. Sen jälkeen oli viikon tauko agilitysta, mutta viime perjantaina taas treenasimme. Ekalla yrittämällä pääsimme jopa esteelle neljä. Sen jälkeen sitten jotenkin homma lähtikin sujumaan, ja teimme ihan hyvää rataa! Treeneistä jäi siis hyvä mieli. Olin jo aikoja sitten ilmoittanut Jekun sunnuntaille Tsaun kisoihin, joten ei muuta kuin suunta sinne sunnuntaiaamusta! Vähän nyt mietin, että ennakoiko hyvä kenraali huonoa suoritusta, mutta samapa tuo.

No, eipä tullut tuloksia, edelleenkään. Mutta ei se mitään! Ihan oikeasti, ei se mitään! Tekemisen meininki alkoi olla jo paremmalla tolalla. Ensimmäinen rata meni kivasti, mutta kepit kosahtivat. En korjannut, vaan jatkoin matkaa, joten tuloksena HYL. En usko, että olisin uusimalla keppejä saanut sen parempaa jälkeä. Toinen rata puolestaan oli ehkä karmivinta ja surkeinta ohjausta minulta ikinä kuunaan milloinkaan! Minulla ei ollut hommaan mitään kosketusta, ei niin mitenkään päin. Hävetti! Onneksi pääsen näistä ihan hyvin yli. Onneksi tästä(kään) radasta ei ole videomateriaalia. En haluaisi katsoa sitä edes itse, vaikka tiedän, että niistä oppisi.

Olin päättänyt vetäistä kolme rataa neljästä (kun oli juuri sopivasti starttilahjakortteja kolmeen). Ilmoittauduin loogisesti radoille A-C, joista C oli hyppäri. Mutta sitten epäloogisesti järjestäjäpuoli olikin laittanut radat menemään kaavalla A-B-D-C, joten meidän piti välissä vähän odotella. Mutta kaikki järjestelyt sujuivat jouhevasti, eikä pieni odottelu haitannut. Ehtipä lämmitellä ja jäähdytellä koiraa ja vähän itse tankata siinä välissä.

Hyppäri näytti aivan kamalalta! Siinä oli älyttömästi hankalia kierttoja ja ansoja, joihin odotin Jekun lankeavan. Kohtaloksemme koitui taas hyppy, joka hypättiin ihan "normaalisti" edestä, mutta jonka jälkeen piti kääntyä takaisin samaan suuntaan, mistä tultiinkin. Eh, ei tuosta ehkä ymmärrä, mutta ei se mitään. Samalla tavalla mokasimme piirimestiksissä. Tällä kerralla kuitenkin yritin pyöräyttää Jekun siitä ympäri, mutta ei auttanut: takaisinhan se hyppäsi väärään suuntaan. Loppurata oli aivan hitsin hienoa! Voi, jospa jotenkin olisin saanut sen pyörimään, olisimme saaneet ensimmäisen nollamme kolmosista! Mutta kun en saanut, jäi nollakin saamatta. Mutta juuri tuohon rataan oli todella hyvä lopettaa, kun jäi niin hyvä fiilis!

Harmittavasti taas muut velvollisuuden haittaavat harrastamista, joten en ehkä kovin moniin kisoihin syksyllä enää pääse. Nyt aloin kuitenkin pitkästä aikaa miettiä, että ehkä voisi mennä myös epiksiin, ihan vaan harjoittelemaan lähtöjä, kontakteja ja kisatilannetta ylipäätään. Jospa se sitten siitä alkaisi lutviutua. Nyt onneksi oma olo on jo valoisampi kuin edellisen kirjoituksen aikaan.

Etsintäkuulutus

Etsintäkuulutus! Kadonnut motivaatio, jonnekin välillä Raisio - Lieto. En tiedä, mitä tapahtui. Agilitymotivaatio on nyt täysin hukassa. Vielä viikko sitten seuramestiksissä kulki ihan kivasti. Perjantain treeneissä ei ollut ollenkaan tekemisen meininkiä: minä vain sättäsin ja sähelsin, ihan kuin olisin ollut radalla ensimmäistä kertaa eläissäni. En jäänyt hinkkaamaan, vaan ensimmäisen ratayrityksen jälkeen lopetin. No, huono kenraali, hyvä suoritus, tuumin ja suuntasin lauantaina ATT:lle Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisoihin. Eka rata vaikutti ihan suoritettavalta. Olin iloinen, kun kuvittelin, että kerrankin osasin suunnitella hyvät valssit ja vastakäännökset. Mutta eipä se sitten ihan niin mennyt. Kiva vastakäännös joo esteellä neljä, mutta sen jälkeen hetkeksi hukkasin Jekun, ja se sitten hyppäsi esteen vielä toisesta suunnasta varmuuden vuoksi. Jatkoin kuitenkin tietysti rataa. Ihana entinen treenitoveri huusi kannustusta katsomosta, se tuntui kivalta. Jos jotain hyvää, niin kepit ainakin sujuivat mallikkaasti! Sitten taas loppurata meni kertakaikkiseksi sähellykseksi. Istuin ja katsoin minien radan loppuun ja huomasin monta parempaa tapaa suorittaa muutamat esteet. En jaksanut jäädä odottelemaan medejä ja sen jälkeen uuden radan rakennusta ja jännitystä, vaan pakkasin Jekun autoon ja lähdin kotiin.

Nyt vaan tuntuu, että ei suju, ei sitten millään. Jekulla olisi vihdoinkin vauhtia ja keppivarmuutta. Kontaktit ovat pielessä ja keinu ja puomi ovat todella hitaat. Suurin ongelma on kuitenkin kartturissa. Miten minä en osaa ohjata!? Tuntuu, kuin en olisi näiden vuosien aikana kehittynyt ollenkaan. Todellisuudessa olenhan minä, varmasti paljonkin, mutta silti juuri nyt tuntuu, että ei tästä tule mitään. Harmittaa, kun en vain löydä itsestäni oikeanlaista asennetta ja kovuutta ja meininkiä, en niin millään.

Huh, tulipa tästä nyt varsinainen itkuvirsi. Ensi perjantain treenit jäävät meiltä nyt joka tapauksessa väliin, mikä voi olla ihan hyväkin. Sen jälkeen kyllä aion jatkaa treenaamista, ja syyskuun lopun kisoihinkin olen Jekun ilmoittanut. Katsotaan, mitä tästä vielä tulee, vai tuleeko.

Seuramestikset

Lauantaina kisailtiin Tsaulla seuramestaruuskisat. Emme nyt taas ole aikoihin päässeet Jekun kanssa kisaamaan, mutta vakaa aikomus oli vihdoinkin päästä seuramestiksiin mukaan. Ja näin toteutui. Olimme paikalla hyvissä ajoin. Muut treenitoverit lähtivät jo lämmittelemään koiria, kun minä vasta riensin ilmoittautumaan. He ottivat Jekun mukaansa, joten juoksin porukan kiinni. Siinäpä tuli itselle hyvä alkulämppä, olkoonkin, että tuon jälkeen kesti vielä parisen tuntia ennen kuin oma vuoromme koitti.

Avoimen luokan agilityrata näytti, no, haastavalta. Tuomarina toimi Tiina Jaakkola. Siinä oli esimerkiksi heti alkuun sellainen koko radan pituinen suora, jossa oli hyppy, muuri ja suora putki kepeille, jotka olivat vinossa kentän päädyssä. Mutta siinä välissä oli mutkaputki, johon koira piti puikata. Jännäsin, että miten saan Jekun käännettyä sinne. Sitten rata jatkui ihan loogisesti, mutta silti mietin, miten minkäkin kohdan ohjaan. Lopputulema oli, että jäin jotenkin liiaksi hinkkaamaan radan keskiväliä, joten tuntui, että rataantutustumisaika loppui ihan tyystin kesken. Jännitti.

Jekku varasti lähdössä, mutta jotenkin aavistin, että näin saattaa käydä, joten käänsin päätäni juuri sopivasti nähdäkseni Jekun ekalla esteellä. Siitä sitten vähän niin kuin lentävä lähtö. Ja tadaa! Sain Jekun siihen mutkaputkeen, minkä jälkeen posotin minkä jaloista lähti kohti keppejä, jotka nekin menivät puhtaasti! Koska yliohjasin kepit, Jekun linja syötti putkeen, vaikka A:lle olisi pitänyt mennä. Hyllytimme sitten siihen paikkaan. Keinu oli tuskaisen hidas, ja Jekku löysi toisenkin putken puomin sijaan. Outoa, että ennen niin kontaktihullu koira nyt rallatteli putkiin. Mutta tyytyväinen olen. Varsinkin vauhtiimme ja siihen alkurataan!

Nyt sitten on vuorossa taas perjantaina treenit ja sitten lauantaina onkin Varsinais-Suomen piirinmestaruuskisat ATT:lla, minne Jekun toki ilmoitin. Huh, ne ovatkin aavistuksen isommat skabat kuin seuramestikset, eli saapa nähdä tulevan jännityksen määrää.

Sitä ennen muutama kuva lauantailta. Agilitytuomari Henri Luomala on myös taitava valokuvaaja ja hän ystävällisesti kuvasikin koiria kisoissa koko päivän. Hän oli pystyttänyt kuvauspisteen hallin päätyyn, ja siellä sitten makoili kuvaamassa. Otatin Jekusta pari potrettia, mutta ilokseni huomasin, että suorituksemmekin oli tullut taltioiduksi. Kas tässä.

Kesän treenailua

Päätin tosiaan jakaa kesän treenit omaan, erilliseen, postaukseen. Luettuani matkajutun uudelleen, tuli mieleen vaikka mitä, mitä olisi voinut lisätä, mutta meni jo. Joten niihin treeneihin.

Jekun kanssa olemme käyneet agilityssa jokusen kerran. On sujunut vaihtelevalla menestyksellä. Olemme vetäneet treeniradan läpi nollana (oho!) mutta useimmiten jokin on tökkinyt. Viimeksi perjantaina oli kimurantti rata, jolla Jekku tosin itse oli ihan vauhdissa. Se veteli ihan omia kuvioitaan ja minun pysähtyessäni kuuntelemaan palautetta se hyppeli pari hyppyä, meni putkeen ja teki kepit ihan itsekseen! Annoin tyypin mennä. Hyvähän se on, että on draivia, viimeinkin! Nyt tarvittaisiin enää ohjaajalle kuntoa lisää ja tarkkuutta ohjaamiseen ja taitoa lukea rataa. Eli näihin kahteen se sitten taas kosahtaakin koko homma. Mutta kivaa on ollut! Olen kyllä hurjan iloinen tuosta ryhmästä! On kivaa, että teemme aina yhdessä jäähdyttelylenkin jutellen niitä näitä. Enkä minä ikinä tule muiden suorituksia seuranneeksi (valitettavasti), kun höpöttelen siinä kentän laidalla muiden kanssa. Ihanaa, että olen päässyt juuri tähän ryhmään! Vielä en ole ilmoittautunut syksyn kisoihin, mutta muutamat on jo merkitty kalenteriin, joten täältä pesee! (Ehhheheh)

Jalo on päässyt treenaamaan rally-tokoa. Olemme kesäkeskiviikkoisin käyneet treenaamassa, paitsi niinä parina viikkona, kun olimme reissussa. Ja tällä viikolla poikkeuksellisesti treenit olivat maanantaina. Paula Speerin valvovan silmän alla olemme siis olleet. Ja vitsit, miten kivaa on ollutkin! Kahdella viimeisimmällä kerralla on ollut oikein todellinen flow päällä! Alan luottaa Jaloon ja omaan ohjaukseeni. En enää varmistele, vaan esimerkiksi seuruussa uskallan kävellä jo ihan pystyasennossa, kuten ihmiset yleensä kulkevatkin. Tästä olemme saaneet kovasti kivaa palautetta. Paula on kannustanut, että Jalo ei kyllä yhtään radalla vilkuilekaan muita koiria, vaan sen fokus on minussa! Ihanaa! Ihan viimeisimmillä kahdella radalla jo tosiaan luotin siihen, joten tekemiseni oli rennompaa ja Jalon tekeminen niin ikään rentoa ja vaivatonta. Olemme näköjään treenanneet kotioloissa maahanmenoa sen verran, että se on alkanut tarjota sitä, jos liian pitkään jään empimään jotain. Mutta jee, että se menee maahan reippaasti! Lisäksi onnistuimme eilen seisomaan nousuissa. Sekin on ollut hankalaa, ja sitä olemme treenanneet kotona. Nyt se onnistuu suuremmitta ongelmitta. Jee! Ehkä voisin jo alkaa katsella tulevia kisoja myös Jalolle sillä silmällä...

Myös rally-tokon osalta on sanottava, että ihanaa olla Paulan opissa! Meininki on treeneissä mainio ja rento. Saa nauraa, mikä tietysti rentouttaa omassa tekemisessä. Ei tarvitse jännittää. Kuten olen aiemminkin todennut, itselleni merkitsee aivan valtavasti, millainen henki treeneissä on. Ei haittaa, että tehdään vaikeita, oman tasomme ylittäviä juttuja, kun yleinen henki on hyvä ja rento. Ja se, että teemme omaa tasoamme vaikeampia juttuja sekä Jekun että Jalon kanssa, auttaa meitä edistymään molemmissa lajeissa. Jee!

Kesälama

Huh ja puuh, anteeksi hiljaisuus! Olen ollut (ja olen yhä) kesälomalla, mutta potenut jotain ihmeellistä kesälamaa: ei vain ole jaksanut tarttua toimeen ja kirjoitella tänne. Toisaalta eipä tässä nyt mitään kovin ihmeellistä ole ollutkaan, kai. Tai no. Reissuja ja treenejä. Treenejä kovin katkonaisesti johtuen reissuista.

Heinäkuussa meni kaksi viikkoa siis posotellessa pitkin ja poikin Suomea (ja vähän Norjaakin). Aloitin rundin ilman koiria matkaamalla Tampereelle, jossa kokoonnuimme vanhojen opiskelutovereiden kanssa pitkästä aikaa. Oli varsin mukavaa! Tampereelta matkasin Helsinkiin, kun oli tarkoitus mennä kesäteatteriin. Näytös oli valitettavasti peruttu, mutta koska meillä oli jo hankittuna liput Tampereelta Helsinkiin, päätimme käväistä siellä. Ohjelmaan kuului Tom of Finland -näyttely (oli muuten hieno!) ja myöhäinen lounas. Tiistai-iltana palasin kotiin vain purkaakseni ja pakatakseni, sillä keskiviikkona starttasimme Miehen ja koirien kanssa varsinaiselle road tripille. Mies oli varannut meille torstaista lauantaihin majoituksen Karigasniemeltä, joten ajelimme sitten kellon ympäri kohti Lappia. Lähdimme Raisiosta vähän ennen neljää iltapäivällä ja perillä olimme aamulla kymmeneltä. Oli kyllä kiva ajaa sinne suuntaan, kun yö oli valoisa.

Seitsemän maissa aamulla kävimme Kaunispään huipulla.

Saimme mökkimme vasta puoliltapäivin, joten otimme autossa parin tunnin torkut ja mökkiin päästyämme jatkoimme vähän lisää. Jalo oli rankan ajomatkan jäljiltä myös ihan poikki. Se tuli ensimmäistä kertaa ikinä viereeni nukkumaan. Jalo sitä paitsi osasi myös autossa ottaa ihan rennosti makoillen. Jekkua ei tuollainen reilun tuhannen kilometrin ajomatka juuri väsyttänyt: se keikkui koko matkan hereillä ja vielä mökissäkin jatkoi hyörimistä. Kumma tyyppi!

Seuraavana päivänä ajelimme Norjaan. Kävimme Hammerfestissa, joka oli aivan ihana kaupunki! Siellä päädyimme sattumalta eräälle rannalle, joka oli ehkä kaunein paikka, missä hetkeen olen ollut. Oli kovin tuulista. Harmittaa, että tuli otettua vain seuraavat kännykkäkuvaräpsyt. Tuota rantaa olisi pitänyt kuvata ihan kunnon välineellä! Mutta siinä tuulessa Mies ei viitsinyt enää autosta lähteä hakemaan kameraansa, joten on tyytyminen näihin:

Takaisin ajoimme Altan kautta, mutta se ei sitten ollutkaan mitenkään erityinen paikka. Tähän kului siis perjantai. Lauantaina vähän ennen puoltapäivää lähdimme kohti kotia.

Täällä olimme sunnuntaina joskus aamusta. Huh. Tulipahan ajeltua! Että ei ihan hetkeen tarvitse lähteä, ajattelin. Kunnes sitten tiistaina suuntasimme kohti Savonlinnaa ja Miehen suvun mökkiä. Siellä vietimme sitten muutaman päivän. Koirat jäivät nyt kotiin, vaikka olisivat kyllä ehdottomasti ansainneet aikaa saaressa. Mökillä oli kuitenkin 16-vuotias Vilu-kissa, joten koiria ei siksi voinut ottaa mukaan.

Nyt kyllä hetkeksi riittää reissaaminen!

Tästä tuli nyt tällainen raportti kesäloman matkoista. Seuraavaksi voisinkin sitten paneutua sekä Jekun että Jalon treeneihin. Mutta niistä tosiaan sitten seuraavalla kerralla!

Hullun hommaa

Jokohan nyt sitten ihan virallisesti ja lopullisesti olen hullu koiranainen..? Puuhailin nimittäin eilen vähäh pihalla... Tai no, kaikki sai alkunsa maanantaina. Olin hakemassa vesisaavista kasteluvettä, kun Jalo tuli siihen myös tutkailemaan. Se nosti etutassunsa saavia vasten ja totesi, että kas, vettä! Se ensin kurkotti juomaan, mutta hoksasi pian, että se yltää tassuillaan vähän plutaamaankin. Myönnän, että saatoin hieman yllyttää Jaloa pärskimällä vähän lisää vettä. Jalo sai niin sanotusti vettä myllyynsä (hehheh) ja ponnisti ja yhtäkkiä oli koko koira paljussa! Aloin vähän mallailla, että mitenkä päin lähden sitä nostamaan, kun se suoriutui sieltä ihan itse pois. Mietin, että olikohan se vähän loukannutkin, kun oli ehkä vähän hankala asento. Myöhemmin illalla ihmettelin missä Jalo oli. No se oli ihan itsekseen mennyt taas tassujaan uittamaan.

Kerroin Jalon edesottamuksista äidilleni ja pohdin, että pitäisi ostaa sellainen lasten kahluuallas, että Jalo pääsisi ihan kunnolla plutimaan. Äiti sitten kuitenkin löysi kellaristaan vanhan kumiveneen, jonka minä roudasin tänne eilen. Pumppasin sen täyteen sellaisella onnettomalla pienellä käsipumpulla. Jalo kävi heti tutustumassa objektiin. Sitten lähdin hakemaan vettä. Koska en saanut viritettyä mitään letkusysteemiä, piti vesikin kantaa käsin. Jo tässä vaiheessa mietin, että mitä hullun hommaa! Kaikkea sitä koiransa eteen tekeekin. Kaadoin ekat kaksi kastekannullista vettä, ja Jalo oivalsi heti homman juonen. Iloisena lähdin hakemaan lisää vettä. Ja vain huomatakseni palatessani, että kumivene oli puhki! Jalo oli sitten purrut siitä tulpan kohdan irti. Sitten se katsoi ihmeissään jäljelle jäänyttä vesitilkkaa, että eikö enempää olisi. No ei.

Pohdin, että pitäisi ostaa sellainen lasten kahluuallas...

Viikon treenit

Tällä viikolla molemmat koirat pääsivät pitkästä aikaa (tai siltä ainakin tuntuu) treenaamaan. Jalo pääsi keskiviikkona rally-tokoon ja Jekku tänään agilityyn. Hauskaa oli!

Vähän jännitti rally-tokossa, kun on taas ollut taukoa treenaamisesta, varsinkin ryhmässä. Lisäksi kaikki ryhmäläiset olivat vieraita, mutta onneksi narttuja. Jalo siis oli lähinnä lääpällään, mutta tekeminen ei häiriintynyt. Radalla oli pari vaikeahkoa kohtaa, varsinkin hihnassa tehdessä, mutta kyllä nekin klaarattiin. Yhdessä kohdassa koira piti jättää istumaan, jatkaa itse matkaa ja sitten liikkeestä kutsua koira mukaan. Ja tämäkin onnistui, jopa kolmesti! Hyvä Jalo! Paulakin totesi, että Jalo on kuin toinen koira; se keskittyi hyvin eikä hötkyillyt tai häiriintynyt muista. Jee! Saatoinpa sitten ilmoittautua syksyksikin vakkariryhmään... Vielä en tiedä, millä harrastukseni rahoitan. Ehkä siirryn syömään kaurapuuroa tai jotain, mutta väliäkö sen, kunhan saa harrastaa!

Jekku pääsi tänään agilityyn. Se sai tehdä taas Tanian kanssa, kun itse en ollut tänään oikein juoksukuntoinen. Ensin Jekku selvästi empi, että lähteäkö Tanian matkaan vai ei, mutta näköjään lauantaimakkara vei voiton minun seurastani. Kaksi rataa he kirmasivat, ja hyvin kirmasivatkin! Oli kyllä kiva taas vaihteeksi katsoa Jekun menoa sivusta ja huomata, että kyllähän se osaa, jos ohjaaja osaa viedä, ja vauhtiakin löytyi! Vähän harmittaa, kun unohdin ilmoittaa Jekun sunnuntain kisoihin. Viime viikolla sekä kisat että treenit jäivät väliin, kun minulla ei ollut autoa käytössä. Nyt sitten taas sunnuntaisten kisojen jälkeen ei hetkeen ole skaboja lähistöllä, ja minä kun olen vähän laiska lähtemään kauemmas. Täytynee ehkä kuitenkin katsoa, jospa sitä viitsisi jonkun kesäretken lähteä tekemään...

Treenikuvia

Voi jee, vihdoin sain kuvamateriaalia treeneistämme! Ihan sattumalta tosin. Jostain syystä perjantaina kentän laidalle sattui eräs Sirpa Saari, joka on ainakin Turun seudun agilitypiireissä tunnettu kisakuvistaan. En ole häntä koskaan tavannut, enkä varsinaisesti nytkään mitään jutellut, mutta hän hengaili kentän laidalla treeniemme aikana ja antoi kameran laulaa. Tänään bongasin TSAUn facebook-sivuilta kuvia perjantain treeneistämme. Kas näin.

Kaikki kuvat siis Sirpa Saari

Laitetaanpa vielä yksi, missä ohjaajakin näkyy, vaikkei niin edukseen toki olekaan...

Kisakausi korkattu!

Huh, viimeinkin siis pääsimme tänään Jekun kanssa kisaamaan! Ajellessani kohti Saloa kyllä mietin, että mitähän järkeä tässä nyt taas on... Emme me ole valmiita kolmosten kisoihin vieläkään kuitenkaan.

Kisan järjesti Koirakerho Tassut. Heille haluaisin tässä ja nyt antaa palautetta, siis kiitosta: kiitos, hienosti järjestetyt kisat! Homma toimi kuin tanssi, radat alkoivat jopa etuajassa ja kaikki meni varsin sujuvasti. Buffetista sai hirmuisen hyviä sämpylöitä, eikä kahvikaan ole aikoihin maistunut noin hyvältä! Tunnelma oli letkeän leppoisa. Varsin hyvä oli aloittaa kisaaminen pitkän tauon jälkeen tuolta.

Itse tarkkailin ratoja medien kiitäessä radalla. Se oli hyvä, sillä niin sain hieman hahmotettua, miten rata menee. Itse rataantutustumisessa saattoi sitten keskittyä siihen, mitenkä sitä ohjaisi. Ja siinähän sitä olikin miettimistä. Jokaisella radalla oli melkoisen visaisia kohtia, joita jäin pohtimaan.

Omaa vuoroani odotellessa nojasin päätäni aitaan ja mietin, että en millään tule muistamaan rataa! Mutta hahaa, muistinpas! En jännittänyt mitenkään ihan kovin kamalasti, mutta lähinnä hirvitti juuri se, että sekoilenko kentällä ihan kamalasti. Sitten kun lähti liikkeelle, jotenkin se rata tuli kuin selkärangasta, vaikka aikaa opetteluun onkin vain se viitisen minuuttia. Jotain on selkeästi pitkän tauon aikana tapahtunut: nyt minä ihan oikeasti tiesin, minne olen menossa. Keskimmäisellä radalla luulin jo hetken unohtaneeni suunnan, mutta jollain vaistolla ilmeisesti osuin oikeille esteille.

HYLlyähän meille lähinnä oli tarjolla, mutta ei haittaa! Ekalla radalla se tuli kohdasta, jota en olisi arvannut. Olin siis tutustumisessa hinkannut mielestäni haastavia kohtia, joten ilmeisesti sitten unohdin "helpot" ansat tykkänään, ja sieltähän se Jekku poimi väärän esteen. Toka rata kosahti, kuten niin tyypillisesti, kepeille. Jekku löysi kepit kyllä kivasti, vieläpä siltä heikommalta puoleltamme, mutta jätti yhden välin pujottelematta, enkä minä sitä sitten korjannut, vaan jatkoin posotusta. Kolmannella radalla keppikulma oli ihan älyttömän hankala, ja olin taas varma, että siitä emme selviä. Selvisimme, mutta taas Jekku vähän varasti kesken kaiken. Nyt korjasin sen, eli siitä vitonen. Lisäksi toinen vitonen tuli, jostakin. Ja vielä sen päälle yliaikaa paljon. Mutta ihan kaiken kaikkiaan tekemisen fiilis oli hyvä, Jekku totteli ohjauksiani, ja varsinkin takaakierrot menivät hienosti! Nyt vain tarkkuutta ja vauhtia...

Oli kyllä mahtavaa olla kisaamassa pitkästä aikaa! Ehkä tauko on sitten jollain tavalla tehnyt todella hyvää, vaikka koko agility on melkein ollut unohduksissa. Ilmoittauduin jo seuraaviin kisoihin; ne ovat torstaina. Ehkä jopa uskallan pyytää videomateriaalia radoilta. Se on sitten toinen juttu, julkaisenko niitä ikinä missään...

Hiljaiseloa

Joo-o, hiljaista on pidellyt. Muutto, kämpän asuttavaksi laittaminen ja yleinen kevätväsymys ovat verottaneet sen verran, että tekstiä ei ole juuri syntynyt. Eikä toisaalta mitään ole juuri tapahtunutkaan. Mutta nyt lähtee!

Olemme koirien kanssa lähinnä nauttineet ihanista ilmoista ja isosta pihasta. Yllättävästi pojatkin ovat olleet illalla väsyneitä ihan vaan pihan partioinnista ja kalliohyppelystä ja nurmikolla piehtaroinnista. Nyt olen kuitenkin koonnut itseni, ja olemme vähän tehneet päivittäin jotain pientä rally-tokoa tai vastaavaa.

Toukokuussa Jekun treenejä vähän jäi väliin. Viime viikolla vihdoin pääsin, ja ihan reisillehän se meni. Olin niin hukassa radalla, ettei tosikaan. Vasta kun Olavi kädestä pitäen (lähestulkoon) näytti, mitä missäkin pitäisi tehdä, räpelsin radan läpi. Räpellyksestä huolimatta Olavi sai minut yllytettyä kisoihin! Joten huomenna startataan kisakausi reilun vuoden tauon jälkeen! Apua! Voi minua yllytyshullua!

Eilisen treenit menivät oikein kivasti! Taas sössin ensiyrittämän, mutta kun Olavi taas tuli johdattelemaan, vetäisin radan nollana. Nyt sitten mietin, että tarkoittavatko onnistuneet kenraalit huonoa suoritusta? Toisaalta meidän kohdallamme huono kenraali voi niin ikään merkitä huonoa suoritusta. Eniten se on nyt kiinni siitä, muistanko radan ja osaanko ohjata sen. Sitten seuraavaksi jännintä on kepit. Jos nuo klaarataan, loppu mennee itsestään. Ehkä. Palaamisiin siis kisojen jälkeen. Apua!

Muutoksia

Huoh. Niin siinä sitten kävi, että vannoutunut turkulainen vaihtoi kuntaa. On ollut vähän hiljaista täällä viime aikoina, kun on ollut noita muuttohommia. Vaikka oli aikaa pakata, roudata ja muuttaa, silti kaikki tuntui lipuvan sinne viimemetreille. Vappuviikonloppuna sitten rykäisimme koko homman pakettiin lopullisesti. Nyt sitten asustelemme omakotitalossa. Enpä ihan helposti olisi tuotakaan uskonut sanovani.

Talo ja piha ovat tuttuja: tämä on Miehen vanhempien talo, johon muutimme. Ja ehkä siksi uskalsinkin heittäytyä tähän: tiesin, että ainakin kesät olen täällä viihtynyt mainiosti. Ensimmäisen viikonlopun jäljiltä on myös todettava, että onhan se aika luksusta, kun voi nauttia aamukahvit terassilla!

Jalo on sen verran herkkis, että on ollut selkeästi stressissä muutosta. Tai siis eihän se ole tiennyt, mistä on kyse. Kun keskustakodissa pakkasimme ja setvimme tavaroita, Jalo oli, ei nyt paniikissa, mutta hermona ja halusi päästä syliin, kun oli niin jännittävää. Jekku on oma lunki itsensä. Minua harmittaa, kun nyt pari viikkoa on mennyt niin, etten kyllä juuri mitään ole ehtinyt poikien kanssa touhuta, mutta ehkä tämä tästä. Tänään koirat ovat saaneet olla aika paljon pihalla, ja kävin myös vihdoin hieman pidemmän lenkin, joten nyt illalla ne ovat näyttäneet jo vähän väsyneiltä.

Tuplasti treeniä

Oli pitkästä aikaa varsin agilitypainotteinen viikonloppu. Ensin perjantaina ihan normaalit ryhmätreenit ja sitten lauantaina olin ilmoittautunut Santtu Stenbergin koulutukseen. Aksattua tuli siis viimeiseksi perjantaina ja ensimmäiseksi lauantaina. Kivaa oli! Nyt tuntuu, että oma jalka nousee paremmin ja paremmin ja Jekkukin kulkee kivasti. Tämän myötä myös motivaatio on ottanut taas harppauksia siihen suuntaan, mitä se joskus oli.

Perjantaina emme tehneet kovin pitkää treeniä, sillä kun kulki kivasti, oli parampi lopettaa siihen. Kepit sujuivat useamman kerran moitteettomasti vieläpä hankalahkosta kulmasta. Muutenkin oli kivoja ja onnistuneita kohtia, jee! Nyt kuulemma Jekullakin alkaa jo olla vauhtia. Sitten mietin, että niin raadollista kuin se onkin, pitäisi kuvauttaa ratojamme. Nytkin olin kuulemma juostessani yhdessä kohdassa huitonut kädelläni niin, että Jekku tuli esteen ohi. Itsehän en todellakaan siellä kentällä hyöriessäni hahmota laisinkaan, miten huidon. Tuokin on sellainen asia, mihin pitäisi kiinnittää huomiota.

Lauantaina sitten oli vuorossa Santtu Stenbergin koulutus. Rata oli ihanan simppeli! Ajattelin, että vaaralliset ennakkoajatukset, sillä usein tuolla ajatuksella mennään metsään. Nyt ei ehkä ihan niin pahasti. Ensimmäinen kierros tökkäsi esteelle 17, eli kepeille. Aika hyvin kuitenkin! Sitten saimme parit hyvät kepit siihen päälle. Ohjeeksi ja neuvoksi tuli, että seuraavan kuukauden (suunnilleen) minun pitäisi aina muistaa palkata onnistuneiden keppien jälkeen. Totesinkin, että yleensä olen niin ahne tekemään rataa, että haluan aina vain jatkaa, enkä malttaisi jäädä palkkaamaan. Kyllä vaan pitäisi.

Viimeisellä neljällä esteellä tuli myös vähän hämminkiä. Teimme tuon viimeisen neljän esteen kuvion neljästi, ja joka ikinen kerta itse liikuin ja rytmitin ja huidoin vähän eri tavalla. Nyt aloin itsekin ehkä hahmottaa, että ei ihan näin. Pitäisi oikeasti taas vain keskittyä siihen tarkkaan ohjaamiseen, mikä sitten vaan täydessä vauhdissa on niin turkasen hankalaa! Eikä viiden minuutin rataantutustuminen riitä minulle alkuunkaan siihen, että saisin hiottua varmaksi jotkin kuviot. Siltikään ei jäänyt lannistunutta oloa, vaan edelleen motivoitunut. Lisäksi Santtu sanoi samaa, mitä Olavikin on tolkuttanut viimeiset pari vuotta: asennetta peliin! Mikähän siinäkin voi olla niin vaikeaa. Ehkä se, että radalla on jo muutenkin niin hitsin monta palikkaa muistettavana ja tehtävänä, että siinä sellainen asenne jää kyllä jo ihan jalkoihin. Osallistun myös toiseen Stenbergin koulutukseen. Se pidetään toukokuussa. Eli tässä välillä minulla on aikaa treenata niitä keppejä ja keräillä sitä asennetta, perkele!

Treffeillä

Hiljaista on taas pidellyt, kun nyt on meneillään vähän muutakin. Mitä, siitä sitten myöhemmin lisää.

Huhtikuisilla treffeillä oli mukana valokuvaaja Kimmo Karvinen, joka kuvasi pikkumustia yhdessä ja erikseen. Itselläni oli tuolloin menoa myöhemmin, joten emme valitettavasti ehtineet olla kovin pitkään. Jokunen kuva pojistani silti tallentui mukaan. Tässä:

Kohtaamisia

Niin monesta sitä olisi jäänyt paitsi ilman koiria! Luettelo on pitkä, enkä edes tiedä, mistä aloittaisin, siis mikä olisi ihan kärkipäässä. Viime aikoina yhdeksi tärkeimmäksi asiaksi on noussut kohtaaminen. Kohtaaminen niin muiden ihmisten kuin koirienkin kanssa. Monen monituinen upea ihminen olisi jäänyt vieraaksi, jos koiria ei olisi ollut!

Eivätkä kohtaamiset koske ihan pelkästään tuttuja. On ollut hienoa, miten koirien kautta on saanut puheyhteyden johonkin ihan tyystin vieraaseen ohikulkijaan, jonka päivä ehkä pelastui, kun hän sai hetken jutella kanssani koirista ja ehkä jopa rapsuttaa Jekkua. Tämä asia tuli mieleeni, kun parina päivänä olemme törmänneet vanhempaan herrasmieheen, joka hyvin kohteliaasti on avannut keskustelun, että saako hetken puhutella. Ihan ensin ajattelin, että tuleekohan nyt jotain uskonnollista tai muuta propagandaa... Mutta ei, hän ihan puhtaasti halusi keskustella koirista. Hän kertoi omasta edesmenneestä koirastaan ja kyseli kaikkea omistani. Harmitti, että piti pidellä Jaloa kauempana, eikä Jekkukaan sillä hetkellä ollut niin halukas tutustumaan. Mutta setä oli ilmeisen tyytyväinen, kun sai hetken puhella ja katsella koiria. Häntä myös kovin huvitti, kun Jalo bongasi jotain, minkä seurauksena se seisoi takatassuillaan ja kuikuili kaukaisuuteen. Alkoi nauruttaa minuakin. Ja niin nauratti ohikulkenutta, lastenrattaita työntänyttä pariskuntaa. Kun jatkoimme matkaamme, saavutimme tuota perhettä. Nainen kysyi, halusimmeko ohi. Totesin, että kulkumme on vähän epätahtista, kun välillä menemme lujaa, välillä taas pysähtelemme. "Se kuuluu asiaan", hän totesi hymyillen. Kun olimme päässeet ohi, hän huikkasi peräämme, että minkä rotuinen "tuo isompi" on. Huomasin kyllä jo silloin heti, että pariskunta kiinnitti huomionsa juuri Jaloon. Kerroin. Nainen kertoi, että hänellä on ollut pumi, ja siitähän sitten keskustelu urkeni. Valittelin, että Jalo ei oikein anna vieraiden kajota. Hän ymmärsi, kun puminsa oli ollut samankaltainen. Nämä olivat pari lyhyttä hetkeä sekä minun että ohikulkijoiden elämässä, mutta ainakin itselleni jäi jotenkin todella kiva mieli. Miten monta keskustelua, oivallusta, naurua, ajatusta, olisinkaan menettänyt, ellen olisi koirien kautta erilaisiin tilanteisiin päätynyt.

Eilenkin ilahduin, tällä kerralla Jalon käytöstä. Parkkipaikalla törmäsimme äitini tuttuun (tai no, toki minunkin), joka halusi tulla koiria moikkaamaan. Päästin Jekun menemään, mutta pidin Jaloa kauempana. Jalo käyttäytyi kyllä ihan asiallisesti ja vaikutti siltä, että olisi halunnut mennä. Tuttumme totesi, että päästä vaan tulemaan; ei hän kajoa eikä kiinnitä edes huomiota. Niin minä päästin Jalon haistelemaan. Ja kas! Hetkessä tuo tuttumme jo silitteli Jaloa! Totesimme yhteistuumin, että kyllä koira koiran tuntee. Ja niinhän se on. Olenhan ennenkin toki huomannut, että Jalolle on ihan ok, jos joku ns. koiratuttu sitä silittää, vaikka ihan päästäkin. Mutta auta armias, jos joku ihan satunnainen ihminen epävarmana ojentelee kättään Jalon päätä kohti! Sitten tulee pauhu. Olisihan se kiva, että Jalo olisi niin tasapainoinen, että kestäisi kaikki ihmiset, mutta kun ei ole, tuntuu hyvältä, että se hyväksyy edes jotkut vieraat!

(Nyt tekisi mieli jatkaa siitä, miten kaikki kohtaamiset eivät ole ollenkaan yhtä kivoja. Mutta ehkä teen niistä erillisen postauksen. Tämä teksti tuntui sen verran kivalta ja keveältä kirjoittaa, etten halua lopettaa sitä märinään. Äksyilen sitten seuraavalla kerralla koko postauksen verran.)

Koiratanssia

Ei, emme ole aloittamassa uutta harrastusta (ainakaan vielä), mutta kävimme äitini kanssa ihan vaan huvin vuoksi katsomassa epävirallisia koiratanssikisoja Raisiossa. En olisi muuten ollut näistä tietoinen, enkä olisi sinne mennytkään, ellei Kati (Demin ja Hanin Kati siis), olisi minulle näistä kertonut. Olen jo kauan halunnut päästä näkemään hänet tanssimassa koiriensa kanssa, mutta viralliset kisat ovat aina olleet niin kaukana.

Oli hienoja esityksiä, vau! Kun saavuimme paikalle, aloitti heti vuoronsa 9-vuotias berninpaimenkoira, joka vei heti sydämemme. Vaikka sen jälkeen tuli vielä voittajaluokan esityksiä, jäi tämä ensimmäinen esitys kyllä mieliimme ja vaikutti parhaalta. Ja niin kävikin, että tuo pari voitti ihan ansaitusti!

Itse en saata ymmärtää, miten koiralle voidaan ketjuttaa tuollaisia temppuja kokonaisen koreografian verran. Lisäksi tuntui, että osalle koirista ei tarvinnut antaa edes sanallisia käskyjä, vaan ne jostakin todella pienestä vinkistä tiesivät, mitä tulee tehdä. Paljon tuli kyllä sellaisia juttuja mieleen, mitä voisi omillekin koirille yrittää opettaa. Jalohan ei ole kovin hyvä peruuttamaan, eikä tulisi mieleenikään, että saisin sen pujottelemaan takaperin jalkojeni välistä. Sellainenkin temppu siis nähtiin. 

Katilta, Demiltä ja Hanilta pääsimme näkemään ryhmäkoreografian. Se oli huikean hieno! Schipperke kyllä näyttäisi sopivan lajiin ketteryytensä ja innokkuutensa puolesta. Ja kyllähän tuollainen pieni, valpas ja kiiltävän musta koira näyttää tavattoman hyvältä! Jälkikäteen kuulin, että tytöt olivat voittaneet ryhmäkisan! Alokasluokassa Hani voitti ja Demi oli kolmas. Myös improvisaatiossa oli tullut Hanille toinen sija. Melkoista! Lämpimät onnittelut Katille, Demille ja Hanille!

Kevättä rinnassa

Kyllä nyt taitaa pojilla olla kevättä rinnassa. Jalo on ollut jo koko kuluneen viikon vähän irti itsestään; Jekusta huomasin uutta energiaa eilisissä agilitytreeneissä.

Jos aloitetaan kuitenkin Jekusta. Se alkoi vinkua innosta, kun kaarsin auton agilityhallin parkkipaikalle. Autosta päästyään sen piti aukoa päätään Fanta-vaarille ja vähän Paulille ja Kaapollekin. Kun lähdimme lämmittelylenkille, otin Jekun lisäksi Fantan hoteisiini. Hallissa Fanta on kovin pahana Jekulle, kun Jekku tietysti pyrkii makkarasaaliille, joka Fantan tulkintojen mukaan on vain hänen. Mutta lenkillä nuo kaksi pikkumustaa kulkevat hyvin sopuisasti ihan rinta rinnan.

Hallissa Jekku niin ikään kävi kuumana ja oli ihan liekeissä ja retuutti remmiä. Kun rakensimme rataa ja tutustuimme siihen, Jekku oli erään ryhmäläisemme äidin hoteissa. Noista kahdesta on tullut oikein hyvät kaverit ja Jekku jää mielellään aina Marenin hoteisiin. Nytkin se oli ihan syliin asti päässyt katsomaan, kun me kävimme rataa läpi.

Rata oli todella kiva! Ja sujuikin ihan melkoisen kivasti! Tällä kerralla mielestäni hipsuttelin paria aiempaa kertaa enemmän, mutta hyvin se kuulemma oli mennyt. Vielä kovemmin pitäisi oppia käskyttämään Jekkua. Ihan muutama kohta tökki, mutta noin pääsääntöisesti jäi sellainen fiilis, että jee, me suoriudumme! Vauhtia toki kaipaamme lisää ja varmuutta, mutta nyt taas hahmotin ihan itse muutamassa kohdassa, miten tulee ohjata! Se on jo paljon. Olavi meinasi, että kisaamaan pitäisi lähteä. Apua! Huominen vielä olisi aikaa ilmoittautua ATT:n pääsiäiskisoihin... Mennäkö vaiko eikö...

Jalokin on ihan kevätfiiliksissä. Lenkeillä se on, kuten todettua, ihan irti itsestään. En muista, koska se olisi ollut näin pitkiä aikoja noin iloinen. Se heiluttelee häntäänsä ja ihan kuin se hymyilisi. Se etsii keppejä ja hyppii vasten tarjoten niitä. Niitä ei tarvitse heitellä, vaan vain pitää kiinni, jotta Jalo saa jäystää sen silpuksi.

Jokunen päivä sitten oli vielä ihan sulaa ja lämmintä. Lenkillämme Jalo ikään kuin sattumalta osui erääseen katusyvänteeseen muodostuneeseen vesilätäkköön. Ihan parin sekunnin ajan Jalon päässä tuntui raksuttavan, kunnes se tajusi: vettä! Sitten alkoi polskiminen. Ja kuraahan siitä sitten lopulta tuli. Kotona tuli Mieheltä satikutia, että miten minä nyt noin. No miksi en! Kuraa se vain on; kyllä sen pestyä saa! Antaa toisen nyt nauttia! Sitä kuraa riitti sitten ihan otsaan asti. Mutta kyllä vaan oli iloista poikaa vielä rappukäytävässäkin. Lopuksi pari sumeaa kuvaa kuraisesta mudista.

Häkkiin!

Oho! Onpa ollut hiljaista! Tai ehkä alkuvuosi oli niin aktiivinen, että tällainen taukoviikko tuntuu jopa pitkältä. Emme ole tehneet muuta kuin ihan normaalisti vain lenkkeilleet ja vähän koti(rally)tokoilleet. On kivaa, kun päivät alkavat pidentyä; tekee mieli tehdä aina vain pidempiä ja pidempiä lenkkejä vain hiljalleen hämärtyvässä illassa. Itselleni tuli  hieman, noh, ikävähköjä juttuja eteen perjantaina, joka sitten synkensi koko viikonlopun. Mutta hei, nyt on katse suunnattuna taas eteenpäin! (Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, tai jotain.)

Mutta on jotain uutta ja melkein ehkä mullistavaakin tapahtunut! Nimittäin rally-tokotreeneissä osoittautui hankalaksi saada Jaloa häkkiin. Olemme me sitä joskus aiemmin kotona vähän harjoitelleet, mutta sitten vieraassa paikassa se meni ihan puihin. Olen kyllä aina Jaloa sinne yrittänyt saada namin avulla, mutta treenitilanteen jälkeen se ei sitten toiminutkaan.

Häkki lojui jonkin aikaa autossa, kunnes loppuviikosta toin sen sisälle, pystytin ja jätin oven auki. Välillä teimme treeniä niin, että heittelin häkkiin nameja ja usutin Jaloa sinne ja kehuin vuolaasti päälle. Eilen sitten minun tietokoneella istuessani kuulostelin, että mitäköhän Jalo tekee. No sehän kömpi häkkiin ihan itse, hyöri siellä äänistä päätellen hetken ja kävi sitten hetkeksi makaamaan! Oli ihan pakko laittaa Outille WhatsApp-viestiä moisesta edistymisestä. Hänkin yhtyi riemuuni.

Ei Jalo vieläkään häkissä pitkiä aikoja vietä, mutta nyt se ainakin menee sinne ihan täysin omaehtoisesti! Eilen se meni sinne jopa niin, että minä annoin käskyn ja Jalo meni ilman houkuttelunamia! Jee!

Ei siis todellakaan ole meillä tarkoitus, että koiraa häkitetään. Molempien häkit ovat aina ovi avoinna ja sinne saa mennä, yleensä ei. Jekku kyllä välillä käy kopassaan makoilemassa. Jalonkaan ei siellä tarvitse olla kuin treeneissä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi, että se sinne helposti menisi. Ehkä nyt siis tuli jonkin sortin läpimurto toivottavasti!

Pieni paimenpoika

Kävimme eilen Jalon kanssa kokeilemassa paimennusta. Jekunkin kanssa on joskus kokeiltu, ihan tuolla samassa paikassa. Meistä on kovin kuvaava kuvakin, jossa minä seison lampaiden suuntaisesti ja Jekku katselee ihan toisaalle... Ajattelin, että mudi saattaisi olla vähän paimenviettisempi kuitenkin, joten menimme testaamaan. (Tai niin, meidänhän piti testata jo viime kesänä, mutta ei se sitten valitettavasti silloin onnistunutkaan...)

Ihan aluksi minut yllätti Jalon rauhallisuus. Olenhan toki kuullut sen olevan rauhallinen mudiksi, mutta omasta mielestäni ja oman kokemukseni mukaan se on kuitenkin vähän kuumuva välillä. Nyt se kuitenkin aluksi oli ihan iisi ja lunki ja ikään kuin kyseli minulta, että mitä tehtäisiin. Lähdimme kiertämään lammasaitausta niin, että Jalo oli liinassa, mutta sai kuitenkin vähän tilaa mennä halutessaan. Ensin se vaan haisteli, pyöri lumessa ja söi lampaankakkaa. Tämä oli kouluttajan, Kaisa Hilskan, mukaan ihan tavallista: sillä lailla Jalo otti vähän hajua ja tuntumaa siihen, missä mennään ja ollaan. Kyllä se lampaatkin huomasi ja lähti takajaloillaan hyppien niitä kohti, tai siis yritti. Kunnes sitten liinan lukko petti ja Jalo pääsi irti! Oi apua! Sehän lähti ihan käsistä (josko edes käsissäni olikaan) ja lähti ajamaan lampaita! Niin, no, kyllä se toki ehkä näytti siltä, että se tiesi, mitä pitäisi tehdä. Harmi vain, että se ei ollut ensinkään hanskassa. Erinäisten vaiheiden jälkeen sain sen kiinni. Olin varma, että meidät komennetaan pois aitauksesta, autoon ja huit hemmettiin koko tilalta. Vähän hengästytti ja tärisyttikin. Sen sijaan Kaisa siinä itsekin hengähdettyään totesi, että no niin, otetaanpa sitten vielä ihan asiallisesti ja kunnolla. Ja tuohan toki oli ammattilaisen ratkaisu: näin sekä minulle että Jalolle jäi sekä hyvä kuva että toteamus siitä, että kaikki on ihan ok.

Sitten huilasimme tovin ja sitten Jalo pääsi toiselle kierrokselle. Huomattua tuli siis ekalla kiekalla, että lampaat ihan kiinnostavat. Nyt toisella kerralla lähdimme siis harjoittelemaan kaaria. Minun tehtäväni oli ohjata Jaloa puolikaaren muotoisesti kohti lampaita ensin oikealta, sitten vasemmalta. Tällä toisella kierroksella Jalo joko olisi kovasti lähtenyt vähän puhkuen lampaiden perään, tai sitten se olisi halunnut hypellä syliini. Eli se joko ei ollut kiinnostunut juurikaan, tai sitten se oli kiinnostunut ihan kovin kovasti.

Jäi kyllä sellainen fiilis, että haluan jatkaa tätä! On vain niin totaalisen uusi ja vieras laji, että en itse osaa oikein toimia. Olin ihan mykkänä siellä aitauksessa ja kontrolloin Jaloa vain liinalla, kun olisi pitänyt olla skarpimpi ja käskyttää enemmän ja nimenomaan käskyillä hallita koiraa. Mutta toivottavasti tuon voi vielä laittaa ihan vain ensikertalaisen kämmäilyn piikkiin. Ensi kerralla ehkä jo paremmin..?

Tuplasti treeniä

Kyllä Jaloa on nyt lykästänyt: se pääsi treenaamaan rally-tokoa sekä sunnuntaina että tänään! Jalo kun oli melkein pari viikkoa pois kotoa, sillä oli alla taukoa vähän kaikesta ohjatusta tekemisestä. Mietinkin, että mitäköhän tuleman pitää. Outillekin sanoin, että yhtään kotiläksyjä ei sitten ole harjoiteltu.

Jotenkin melko kivasti kuitenkin meni, vaikka huomasikin, että Jalo väsyi todella nopeasti, eikä olisi oikein jaksanut enää keskittyä. Teimme silti (siis nyt puhun sunnuntaista) kaksi erillistä kertaa rataa tai sen osia. Jalo sai kehuja käännöksistään ja takapään käytöstään! Vau ja jee! Ne kun ovat sellaisia juttuja, joita itse en sillä lailla näe. Sanomista tuli omasta ohjaamisestani, siis siitä, että en anna koiralle tarpeeksi selkeitä ohjeita. Sitten muuten vaan hankaluuksia tuotti häkkiin meneminen. Jalo harasi vastaan, vaikka miten heittelin sinne nameja. Kehuin sitä kyllä kovasti aina kun se sinne meni. Tätä pitäisi todella treenata kotona. Kyllä Jalo kiltisti siellä sitten oli, kunhan sen ensin sai sisälle.

Tänään sitten otimme heti uusiksi! Kotiläksyjä ei juuri taaskaan tullut tehtyä, kun sunnuntai meni lepäillessä. No, eilen vähän jotain sentään teimme. Ei se kyllä tänään (vielä) näkynyt. Jalon keskittyminen oli parempaa ja itse olen ehkä jotain sisäistänyt käskyttämisestä ja omasta toiminnastani, vaikka kovin paljon siinä on kyllä hiomista. Puuh. Ja edelleen Jalo sai kehuja siitä, miten se kääntyy! Nyt kehujia ja kommentoijia oli useampiakin. Kai se pitää sitten uskoa. Hyvä Jalo! Jee! Nyt on taas pieni tauko treeneistä, eli jospa nyt niitä kotiläksyjä sitten...

Treenien jälkeen Jalo pääsi vielä vähän humputtelemaan Romun kanssa. Ajattelin, että kyllä nyt on koira väsynyt. Ja pah! Päivälenkillä sillä oli virtaa ja se hyöri kuin pentu! Alkuilta sentään on mennyt huomattavan rauhallisissa merkeissä jo.

Sitä ja tätä

Voi hyvänen aika! Olisi ollut kirjoitettavaa vaikka kuinka (ainakin kaksi aihetta!) mutta ei sitten sopivaa hetkeä siihen. Harmillista, kun blogivuosi alkoi aika reippaasti, että nytkö sitten tuli notkahdus. Toivottavasti ei.

Ei siis mitään ihmeellistä ole ollut toisaalta kuitenkaan. Lähinnä olisin voinut kirjoitella ystävänpäiväntreffeistä, joilla vilisti noin 12 pikkumustaa. Eipä siellä sinänsä ihmeitä tapahtunut. Tosin olimme aika kauan ja kiersimme vakiokiekkamme peräti kahdesti! Sää oli ok. Ei liian märkä eikä kylmä. Luntakin oli vähän. Alun perin sinne piti tulla valokuvaaja kuvaamaan Luupäitä, mutta se peruttiin, kun vaikutti, että maa on musta ja märkä. No, ei se sitten treffipäivänä ollutkaan. Nyt sitten keväällä olisi toivottavasti taas mukana valokuvaaja. Olisi niin kiva saada kunnon kuvia noista vipeltäjistä!

Me olemme Jekun kanssa viettäneet (laatu)aikaa kaksin, kun Mies on ollut äitinsä luona talon- ja koiranvahtina anopin ollessa reissussa. Kyllä vaan on ollut outoa olla yhden koiran kanssa! Onhan lenkkeily toki ollut helppoa, se on pakko myöntää. Mutta kyllä Jekku selvästi Jaloa kaipaa. Nuo eivät ennen ole olleet näin pitkää aikaa erossa toisistaan. Jekku on ollut todella paljon haukkuherkempi nyt. Varsinkin öisin se ilmeisesti vartioi reviiriään, ja sekös on kiusallista. Kävin jopa hankkimassa sellaisen haukunestolaitteen... Arvaatteko, miten kävi Luupään kanssa? No, ehkä siitä sitten oma postauksensa myöhemmin... Lisäksi Jekku on aivan suunnattomasti kaivannut huomiotani, mitä se ei ennen juuri ole tehnyt. Toki olen sen kanssa leikkinyt nyt enemmän, mutta silti sen huomionhakuisuus on ollut suurempaa verrattuna aiempaan.

Jalo puolestaan on siis saanut viettää aikaa veljensä kanssa. Ensimmäisen päivän iltana Mies kommentoi, että Jalo näyttää ihan hirveältä, kun on yltäpäältä kuolassa. Mies oli myös videoinut veljesten leikin jälkeistä olotilaa, eli lähinnä huohotusta. Se oli melkoista se. Sittemmin meininki oli kuulemma rauhoittunut ja tasoittunut.

Tänään kävin hakemassa Jalon kotiin. Romun kanssa kaikki olisi mennyt hyvin, mutta anoppilan kissa ei oikein tottunut Jaloon. Jalo osoitti kuulemma kiinnostusta kissaa kohtaan, mutta kissa halusi vältellä kohtaamista ja pysytteli vain yläkerrassa, jonne Jalo ei osaa, raukka, kiivetä. Niinpä totesimme, että ehkä on parempi, että Jalo tulee jo kotiin.

Hississä matkalla kotiin vähän mietin, että mitähän tapahtuu; miten Jekku ja Jalo suhtautuvat toisiinsa tauon jälkeen. No, Jekku oli lähinnä iloinen nähdessään minut, Jalo livahti asunnon uumeniin ja alle puolessa minuutissa löysi lelun, jonka olin Jekulle antanut. Jalo siis omi sen ja on viihtynyt nyt koko illan uuden lelunsa parissa. Että sellainen iloinen jälleennäkeminen.

Treeniä, treeniä

Voi, miten sitä voikaan iloita pienestä! Kuten nyt vaikka siitä, että pääsee agilitytreeneihin! Vaikka edelleen tuntuu (koutsin sanoista huolimatta), että olen ihan ruosteessa, on kiva silti päästä radalle. Eikä tänäänkään nyt ihan penkin alle mennyt, vaikka minä unohtelinkin rataa ja suunnittelemiani kuvioita. Välillä tuntui sentään ihan agilitylta!

Kepit ja varmat kontaktit ovat kompastuskivemme, edelleen. Toisaalta sain sentään kerran leieröityä kepit. Treenien huippukohta oli radan alku. Siinä oli hypyn, renkaan ja hypyn suora, jonka jälkeen piti kääntää seuraavalle hypylle (kas, olen unohtanut tyystin termistön!). Aluksi aloitin niin, että itse sijoituin radalle hieman ennen rengasta ja kutsuin siitä Jekkua tulemaan. Olavin kehotuksesta seuraavilla kierroksilla vedin niin, että kävelin sinne kolmannen hypyn taakse ja kutsuin. Ja kas! Jekku pysyi ja lähti hienosti. Jee! Takaakierrot alkavat sujua aina paremmin ja hahmotan, mihin kannattaa tehdä persjättö. Pientä edistystä, mutta silti olen tyytyväinen! Kyllä tämä tästä! Ainakin treenimotivaatiota on tullut lisää.

Asetan nyt sellaisen tavoitteen, että vielä kevään aikana pääsisimme kisaamaan. Omaa kuntoa pitäisi kohottaa ja ihan ennen kaikkea pitäisi opetella muistamaan se hiton rata!

Jalokin treenaa

Jalo on jäänyt valitettavan vähälle treenille tämän vuoden puolella. Toki yritän päivittäin kotona tehdä jotain, mutta ei se kuitenkaan ole sama kuin ohjattu treeni. En pystynyt jatkamaan Paulan rally-tokossa, mikä kovasti harmittaa. Onneksi löysin sellaisen rally-tokoryhmän, joka kokoontuu oikeastaan viikottain, mutta jonne ei ole ikään kuin pakko sitoutua joka kerraksi, vaan saa aina ilmoittaa, milloin pääsisi tulemaan. Kouluttajana on vanha agilitykouluttajani Outi Vormisto.

Muutamien mutkien jälkeen pääsimme mukaan vasta tänään. Jännitti taas melkoisesti, että mitenkä Jalo pärjää. Suurin ongelma sille taisi olla häkkiin meneminen. Toinen vaihtoehto toki olisi pitää koira autossa aina odotteluajat, mutta jotenkin kivempi ottaa se sisätiloihin mukaan. Treenit ovat Vanton tilalla Raisiossa. Hallissa on aidattu alue, jonne rata rakennettiin, ja odottelu tapahtui siis radan ulkopuolella. Tämä on sikäli Jalolle ideaalia, että ei tule kiusausta ottaa häiriötä muista koirista.

Ensin vetäisimme radan ihan kokonaan läpi. Meni aika paljon paremmin, mitä uskalsin odottaa. Toisaalta itsekin hahmotin oman epävarmuuteni: sekoilin sanoissani ja käskyissäni, kun en muistanut, mitä missäkin kohtaa olisi pitänyt sanoa. Olin siis epäjohdonmukainen koiralle. Outi on kyllä tarkkaakin tarkempi, joten palautetta tuli. Mutta hyvä niin! Tuntuu, että taas tuli uusia oivalluksia ja näkökulmia tekemiseen.

Toivon, että muistaisin edes osan kotiläksyistä, joita saimme. Ainakin siis Jalolle pitäisi opettaa sivulle ja eteen tuleminen paljon selkeämmäksi. Myös takapään käyttöä tulisi treenata. Oikeastaan nämä kaikki tämänkin kerran kompastuskivet olivat sellaisia, jotka olivat jo tiedossa, vaikka eivät ehkä tiedostettuina.

Paria juttua Outi yritti itse kokeilla Jalon kanssa. Maltoin mieleni, enkä toppuutellut, vaan ajattelin, että kyllä Outin hommansa osaa. Siis kun Jalolla on ollut taipumusta reagoida voimakkaasti vieraaseen tyyppiin, jos tämä on epävarma. Mutta nytpä kaikki meni hyvin. Tai paremmin kuin hyvin! Ei Jalo nyt ihan sentään täysin totellut, mutta tarjosi Outille istumista ja maahan menoa, vaikka tosin sivulle tuloa yritettiin opettaa. Samaten Jalo jäi Outin huomaan, kun itse yritin viilata askelkuvioitani. Kyllä se niin vain on, että asenne merkitsee todella paljon! Olen todella tyytyväinen Jalon käytökseen! Kehtaamme siis mennä jatkossakin...

Kovaa menoa!

Eilen pääsin taas Jekun kanssa treeneihin. Olavi rakensi mielestäni helpohkon radan, mutta siinä lähtöön marssiessani ounastelin, että kyllä siinä vielä joku mättää. No, mätti heti esteellä kaksi, kun Jekku sujahti ohi keppien. Korjauksen jälkeen kepit menivät tällä kerralla hienosti. Sitten sössin yhtä ohjausta, johon sitten opastettuna sain rakennettua persjätön.

Kolmannen kierroksen jälkeen Olavi kysyi pilke silmäkulmassa, että unohtuikohan minulta jotain. Unohtui nimittäin oikea järjestys; sujuvasti siirryin esteeltä 10 esteelle 13. Hups. Mutta kukapa niitä laskee, enkä minä nyt humanistina niin tarkka numeroista ole. Loppujen lopuksi olin kyllä oikein tyytyväinen suoritukseemme. Sen verran tuli tehtyä, että Jekku alkoi osoittaa väsymisen merkkejä. Itse olen yskäinen, joten kunto ei ole kohdillaan. Siksipä olikin melkoinen yllätys, kun Olavi kommentoi juoksuni parantuneen! En voi kuin ihmetellä, että mitenkä. Kuitenkin melkein vuoden totaalinen tauko alla. Outoa. Mutta kiva näin! Ehkä tauko on tehnyt terää?

Treenit huipentuivat, kun Olavi kysyi, haluaisinko mennä radan Pauli-belgin kanssa. Epäilin vahvasti kykyjäni ja pelkäsin sössiväni ja kyllä jännitti, mutta sen verran yllytyshullu olen, että lupasin mennä. Ja se vasta oli menoa se! Huh ja vau! Olihan siinä nyt pari kohtaa, jotka menivät vähän hilkulle, mutta yllätin ihan itsenikin, sen verran kivasti Pauli ohjaustani totteli! Sitä oli myös tavattoman ihana ohjata, kun se tottelee niin pientäkin vihjettä. Jälkikäteen Olavi tunnusti tämän olleen jonkinlainen testi ja että kestääkö kanttini. Kestihän se! Olen iloinen, että sain tämän mahdollisuuden kokeilla kartturoida maksikokoista koiraa!

Tarkennuksia

Ahhahaa, tällaista se kai on, kun lähtee ulkomaille näyttelyyn. Edellisessä postauksessa mainitsin, että lauantain tuomari oli romanialainen Augustin Ionescu. Nyt haluaisin tarkentaa: lauantain tuomarin olisi pitänyt olla romanialainen Augustin Ionescu. Eipä meillä sen kummemmin mitkään hälytyskellot soineet, ja miksipä olisivatkaan; kyllähän romanialainen nyt venäjän kieltä saattaa osata, ja otapa noista nimistä niin selvää, kyllähän Augustin saattaa Romaniassa olla ihan naisen nimi.

Edellispäivänä Marikan kanssa viestittelimme, ja hän mainitsi, että oli sattumalta huomannut jälkikäteen, että koiranäyttelyn sivuilla oli ilmoitettu tuomarimuutoksesta. Romanialaisen Augustin Ionescun sijaan lauantaina koiramme arvosteli venäläinen Elena Kuleshova. Arvostelulapussakin kyllä edelleen lukee alkuperäisen tuomarin nimi, että eipä sitten kai ihme, että menimme lankaan.

Romusta saatiin myös näyttelyssä napattua ihan mukiinmenevä kuva. Kas tässä.

Kuvaaja: Viktoria Nedvigina

Narva KR 30.-31.1.

Romu-poika se pääsi viikonloppuna oikein haistelemaan vieraan valtion tuulia, kun suuntasimme Viron Narvaan näyttelyyn. Yksin en olisi tullut lähteneeksi, mutta Hippu-siskon omistaja lähti myös, joten mekin sitten menimme. Mukaan lähti meidän ihmisten lisäksi neljä koiraa: Romu, Hippu sekä junnut Ansa ja Matti. Jo mennessä tuntui, kuin auto olisi ihan hiukkapikkasen ollut täynnä.

Minua jännitti; mitenköhän Romu pärjäisi autossa ja häkissä koko matkan. Tai ei siis autoilu ole mikään ongelma, mutta kun Romu ei juuri ole tottunut häkissä olemaan. En tietenkään saanut Romun matkaseuralaisilta mitään kommenttia, että oliko Romu ollut laivamatkan ajan esimerkiksi hiljaa, mutta ihan rauhallisilta kaikki vaikuttivat kuitenkin. Romu tosin mulkoili minua vähän loukkaantuneen oloisena, mutta kun se pääsi autosta jaloittelemaan, oli se jo ihan leppynyt.

Sekin minua jännitti, että miten koirapoppoo tulisi keskenään toimeen. No, yllättävän hyvin. Hippu oli välillä vähän äreä Ansalle, Matti olisi halunnut minun huomiotani aina kun yritin huomioida Romua, ja Ansa puolestaan rakasti kaikkia. Se olisi kovasti halunnut leikkiä Romun kanssa, mutta Romu ei kyllä kovin hyvin lue koiraa: se alkoi näyttää Ansa-paralle hampaitaan! Pari kertaa Matti ja Romu vähän ärhentelivät toisilleen, mutta ne sai ärähtämällä erotettua. Yön trio oli Marikan makuuhuoneessa, mutta Romu sai valita nukkumapaikkansa ihan itse, kun sanoin, että se luultavasti ahdistuisi, jos sulkisin sen kanssani huoneeseeni. Luulen, että Romu nukkui kylpyhuoneessa. Aamusta se sitten tassutteli viereeni rapsuteltavaksi. Se on kyllä niin iloinen tyyppi! Ansaan rakastuin myös ihan täysin. Se on niin pieni, sievä ja kertakaikkisen rakastettava!

No joo, ehkä se puitteista, sitten itse näyttelyihin! Näyttelyitähän oli yhteensä kaksi. Ensimmäisenä päivänä kehämme alkoi vasta 13.42 (se on tarkkaa se), joten saavuimme vasta puolilta päivin paikalle. Virhe. Parkkipaikka oli aivan täynnä, joten jouduimme jättämään auton mutaiselle kentälle. Lisäksi hallikin oli, yllätysyllätys, täynnä, joten häkit piti jättää kauemmas kehästä. Siinäpä sai sitten juosta viemään ja hakemaan koiria ihan sen mukaan, kuka milloinkin oli vuorossa.

Mutta hyvin meidän tiimimme veti! Lauantaina molemmille junnuille juniorisertit ja aikuisille niin ikään sertit. Romu ja Hippu siis valioituivat Viroon, jee! Hippu oli ROP, Romu VSP. Sunnuntaina kehämme oli heti vähän yhdeksän jälkeen, joten olimme paikalla ajoissa. Saimme myös häkit kehän reunalle, joten mikään älytön hässäkkä ei nyt ollut. Tai no, olihan sitä siinä, kun poukkoilin hakemaan milloin Mattia, milloin Ansaa kehään. Pääsin molempina päivinä myös esittämään noita kahta.

Sunnuntai ei enää Romulle ollut niin hyvä. Sai se ERIn ja SAn, mutta Matti vei voiton! Aika kova veto tuomarilta laittaa 10 kuukauden ikäinen junnu valion edelle. Vaikka lauantaina sain sen, mitä hakemaan oli tultu, pakko myöntää, että olen ehkä vähän pettynyt. Tai kai se johtuu siitä, että Romun näyttelyuran alku oli niin huima, että tottui voittamaan. Eikä siinä, onhan Matti upea koira, eli ansaitsi kyllä täysin voittonsa!

Lauantain tuomari oli romanialainen Augustin Ionescu. Hän sanoi Romusta jotakuinkin seuraavaa:

Elegantti, vahva uros. Erinomainen pigmentti, tyypillinen ilme, hyvä runko, hyvät lihakset, tyypillinen turkki ja liikunta.

Arvostelu oli kirjoitettu venäjäksi, mutta häkkinaapurinamme ollut suomalainen kävi käännättämässä tekstin.

Sunnuntaina tuomarina oli portugalilainen Pedro Sanches Delerue. Tykkään tuomarista! Hän on antanut Jekulle sertin, hehheh. Mutta siis miellyttävä ja nopea tuomari on hän. Romusta hän totesi näin:

Good size, correct type, eyes bit too round. Good neck and topline. Correct angulation, good movement, typical coat.

Ihan hyvät arvostelut siis.

Kehän jälkeen roudasimme koirat autoon, pakkasimme kamppeemme, hörppäsimme kahvit ja lähdimme ajelemaan Tallinnaan. Siellä kävimme syömässä ja vähän ostoksilla ja suuntasimme ajoissa satamaan, jossa sitten odottelimmekin laivaa hyvän tovin. Lopulta olin kotona yöllä yhden jälkeen. Vähän on siis nihkeästi ja väsyneesti lähtenyt viikko käyntiin, mutta ei se mitään. Oli sen verran mukava ja onnistunut reissu, ettei kyllä harmita! Koska tahansa voisin ottaa uusiksi! Vaikka en kyllä ihan oikeasti hetkeen varmaankaan pääse minnekään lähtemään, mutta kun pää on niin sanotusti auki, pitäähän tätä matkailua vielä joskus jonnekin jatkaa...

Loppuun vielä yksi ja ainoa reissulla otettu yhteiskuva. Ihmeesti saimme koko poppoon samalle sohvalle. Kuvan otti Marika.

Mudipoikien talviretki

Jalo ja Romu pääsivät eilen oikein todella pitkästä aikaa yhdessä riekkumaan. Mies oli koiravahtina, joten sovimme, että jätän Jekun kotiin ja otan Jalon mukaani. Topi sai jäädä talonvahdiksi, kun Romu pääsi sitten Jalon kanssa matkaan.

Emme me nyt mitään megalomaanista reissua tehneet, mutta sellainen perinteinen kiekka lähimaastossa. Enkä oikeastaan usko, että koiratkaan olisivat paljon pidempään jaksaneet: umpihangessa kun taisi olla aika raskasta taivaltaa. Teki kyllä varmasti lihaksille hyvää. Paikoin pääsimme toki ihan polkujakin pitkin etenemään. Tuntui, että Jalo oli paljon innostuneempi osapuoli. Romu ei meinannut millään lähteä leikkiin mukaan. Höh.

Jännää oli myös huomata ero veljesten turkeissa: vaikka tuntui, että Jalonkin turkkiin tarttui lumi, se lähti oitis ravistelemalla pois, Romun pidempään turkkiin lumi tarrautui ja paakkuuntui palloiksi. Eipä Romu niistä kyllä ollut moksiskaan. Paluumatkalla Jalo mennä lanasi taas pitkin umpihankia välillä sinne mahalleen heittäytyen ja välillä lunta lipoen. Tai olla lämmin ja jano kaiken riekkumisen jäljiltä. Myös ilta sujui melkoisen rauhallisissa merkeissä.

Treenaamaan!

Jee, pitkän tauon jälkeen pääsin vihdoinkin itse agilitykentälle Jekun kanssa! Tauko venähti yllättäen lopulta melkein kymmenen kuukauden mittaiseksi. Vähän paljon jännitti, että mitä hommasta tulee vai tuleeko yhtään mitään. Sanoinkin jo etukäteen, että sähläämiseksi mennee.

No, eipä ihan täysin huonosti mennyt kuitenkaan! Ihmeen hyvin sain juostua, vaikka kunto on varmaan täysin olematon. Ohjauskuviotkin sujuivat melko kivasti, ja muistinpa vielä radankin! Kepit tökkivät. Ne eivät onnistuneet, ei sitten millään, ei mistään suunnasta. Mutta niitä emme sitten jääneet sen kummemmin hinkkaamaan.

Tavattoman mahtavan hyvä mieli kyllä jäi. Voi olla, että tämä nyt oli jotain ekan kerran tuuria, ja paluu todellisuuteen on vielä edessä, mutta ei se mitään. Hyvä, että ekoista treeneistä jäi niin sanotusti hyvä maku suuhun. Uuden seuran hallikin tuntui jo heti lähes kotoisalta.

Ja juuri, kun pääsimme hyvään alkuun ja vauhtiin ja odotin jo ensi viikon treenejä tajusin, etten pääsekään. Minä nimittäin suuntaan Romun kanssa Viroon näyttelyyn. Saapa nähdä, mitä siitäkin sitten tulee. Eli treenimme Jekun kanssa jatkuvat sitten parin viikon kulututtua!

Ketkuretku

Jos Jekku on ahne kuin pieni possu, taitaa Jalo olla ovela kuin kettu. Voi retkuaketkua mutiaista! Annoin pojille siankorvat. En ole aikoihin sellaisia ostanut, mutta nyt viime lauantain näyttelystä tarttui mukaan tuliaiseksi. Jekku nappasi omansa aikailematta ja siekailematta ja paineli makuuhuoneeseen nauttimaan herkustaan. Kun ojensin korvaa Jalolle, se haisteli sen tarkasti laidasta laitaan, eikä tehnyt elettäkään ottaakseen sitä suuhunsa. Lopulta tiputin korvan maahan Jalon eteen. Kyllä se sitten pienen harkinnan jälkeen nappasi jutun suuhunsa ja kantoi olohuoneeseen. Siellä Jalo sylkäisi sen suustaan ja jäi seisoskelemaan ja ihmettelemään. Sitten se asetteli korvan eteensä ja kävi viereen makaamaan.

Lopulta aloin tajuta jutun juonen ja jäin ihan seuraamaan, miten homma etenee. No sehän eteni niin, että Jekku ahmi omansa ihan hetkessä makkarissa ja tuli sitten olohuoneen puolelle, missä Jalo makoili oman aarteensa edessä ihan lunkina. Ja kun Jekku tuli apajille norkoamaan, Jalo alkoi nauttia omaansa lähes suurieleisesti. On se kyllä varsinainen ketku koiraksi, en voi muuta sanoa! Koska tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun näin käy, alan todella epäillä, että Jalo saattaa tehdä tämän ihan tarkoituksella... Uskomattomat tyypit, en voi muuta sanoa.

Talven riemut

En tiedä, onko koskaan blogissa tullut ilmi, että en ihan varsinaisesti ole talvi-ihminen. En sitten ollenkaan. Luulen, että olen syntynyt väärään maahan, sillä rakastan aurinkoa ja lämpöä ja kärsin kylmästä. Nyt on kuitenkin kyllä myönnettävä, että on aika kivaa, että on lunta! Lumi jotenkin tekee tämän talven siedettäväksi. Kaikki on niin kaunista. Lumisadekin on ihanaa! (Mikä minua vaivaa?!)

Jekku on kyllä hassu. Se ei yhtään tykkää kuumasta, kun sille tulee turkissaan niin ahdistavan kuuma. Eikä se kyllä tykkää kylmästäkään, kun tassuja paleltaa, vaikka turkki onkin paksu. Eikä se tykkää sateesta, kun se osuu ikävästi silmiin... En sitten tiedä, mistä säästä Jekku tykkäisi. Nyt, kun on hillitysti pakkasta ja lunta maassa, se ottaa ihan lunkisti.

Jalokin on ihan hassu. Sitä ei haittaa lämpö, eikä kylmä eikä vesisade. Eikä sitä varsinkaan haitaa lumikinokset. Päinvastoin. Voi näkisittepä mudin riemun! Toivon, että joskus vielä saan sen tallennettua vaikka videolle. Kun Jalo näkee lumikasan, se alkaa melkein täristä ja rupeaa vinkumaan ja hyppelemään. Jos lähden sen perässä juoksemaan, se ryntää suoraan kasaa päin ja kiipeää sen päälle. Siellä se sitten seisoo kukkulan kuninkaana häntäänsä heilutellen. Sitten se liukuu alas, ellei ensin vähän hinkkaa itseään lumeen tai piehtaroi siinä. Sitten se etsii lumikokkareen, jota se alkaa ähisten hajottaa. Se kaivaa etutassuillaan ja tökkii lumikökkärettä eteenpäin. Ei sille voi kuin nauraa. Välillä tulen miettineeksi, että minkä ikäinen Jalo taas onkaan. Onko se puolivuotias? No ei, kun yli kolme! Mutta toisaalta on aika ihanaa, että koira säilyttää vielä leikkisyytensä. Ehkä se pitää minuakin vähän nuorekkaana, kun saan iloita ja nauraa Jalon keralla.