Kantelupukki kaakattaa

Tai tässä tapauksessa kantelupukki ehkä paremminkin vinkuu ja ulisee. Jalosta on nimittäin kehkeytynyt melkoinen kantelupukki. Olen huomannut näitä kantelupukin elkeitä jo aiemminkin, mutta tänään se pääsi oikein valloilleen.

Olin itse keittiössä, kun kuulin olohuoneesta Jalon inisevän. En reagoinut, sillä Jalolla nyt on tapana välillä vähän vingahdella, inistä ja piipata. Ininä kuitenkin yltyi lähes hätääntyneeksi vinkunaksi, joten päätin tulla katsomaan, mikä oikeastaan onkaan hätänä. No, Jekkuhan se seisoi tuolilla ja tavoitteli tietokonepöydältä sinne unohtunutta jogurttipurkkia. Jalo oli huolestuneen näköisenä vieressä ja vänisi. Minä ehdin paikalle, sain Jekun jättämään purkin, ja ajoin sen pois tuolilta. Tuppasi naurattamaan. Oli möys pakko vähän kehua Jaloa oivallisesta toiminnasta. Hassu pieni pentu.

Nuorena on vitsa väännettävä?

Olenpas minä nyt suorastaan kansanperinteellinen noiden otsikoiden kanssa. Pitäisiköhän ottaa tavaksi yrittää keksiä joka kerta joku sanonta. No, en jaksa kuitenkaan. Joka tapauksessa, Jalokin pääsi nyt ensimmäisen kerran agilityhallille. Vähän pitkään siinä meni, onhan tuo jo melkein 3,5 kuukautta vanha. Ei meinannut tulla Jekun kanssa treenaamisesta mitään, kun Jalo ulvoi kentän laidalla. Olin siis hallilla äitini kanssa. Lopulta annoin Jekun äidille ja otin Jalon kentälle. Emme oikeastaan tehneet muuta kuin leikimme. Ensin siellä laitamilla, sitten menimme kentälle katselemaan esteitä. Laitoin putken ihan lyhyeksi, ja Jalo kävi etutassuilla kokeilemassa pohjaa. En kuitenkaan vielä yrittänyt ohjata sitä putkesta läpi. Myös puomin pintaa se kävi etutassuillaan tapailemassa. Ajattelin, että olisi hyvä saada Jalo leikkimään hallilla, ja se näköjään ihan onnistuikin. Jekku kun ei leluista välitä pätkääkään muualla kuin kotioloissa.

Ilmoitin Jalon myös Elina Jänesniemen pentukurssille, sillä olisi kiva päästä heti pennusta saakka treenaamaan oikein ja kunnolla. Olen vähän skeptinen sen suhteen, irtoaako meille treenipaikka vai ei. Kursseille kuitenkin on melkoisesti tunkua. Ilmoittautusmisaika päättyi eilen. Nyt kärsimättömänä seuraan sähköpostia, jos arpa olisi osunut kohdallemme.

Edellispäivänä totesin äidilleni, että olisipa kiva, jos näkisimme Kullannuppu-hepan! Olisi kiva nähdä, mitä Jalo tyypistä tuumii. Ja kuin tilauksesta eilen, kun olimme menossa Tuomiokirkkopuistossa, kuulin toisesta suunnasta vienoa kavioiden kopsetta. Vaihdoin äkkiä suuntaa ja lähdin kopinaa kohti. Sieltä se tuli, Kullannuppu. Jekulle se on jo vanha tuttavuus, eikä Jekku ole moksiskaan. En tiedä, mitä Jekku mahtaa kaverista ajatella. Pitääkö se sitä vaan aavistuksen isompana lajikumppanina, vai minä. No, Jalo oli ihan samoilla linjoilla. Se tuskin edes vilkaisi päin. Taas yksi uusi kokemus listalta ruksattavaksi.

Helppoa kun sen osaa

Tänään olin taas pitkästä aikaa Jekun kanssa agilitytreeneissä. Mikä siinä onkin, että aina tauon jälkeen tuntuu vaikealta mennä pelipaikalle. Tuntuu, että on tullut joku taantumus viikossa tai parissa. Onneksi menin, sillä oli aivan hiton hyvät treenit!

Varsinainen kouluttajamme oli pois, mutta meillä oli sijainen, joka veti hyvän setin. Radalla oli pari takaakiertoa, mutta myös ihan suhteellisen simppeleitäkin kohtia. Meillä tyssäsi ekaan takaakiertoon. Kouluttaja kysyi, emmekö ole niitä oikein treenanneet. Minä siihen inisemään, että ei nyt sitten kai oikein niin kunnolla. Hänpä nappasi Jekun haltuunsa, teki parit onnistuneet takaakierrot ja katsoi minua merkitsevästi. Jep, kyllähän tuo koira ne osasi näppärästi näköjään. Sitten piti vaan hypätä, mennä rengas ja siitä putkeen, vaikka A oli vieressä tyrkyllä. Minun ohjauksellani Jekku meni - yllätys yllätys - A:lle. Arvaatte varmaan, mihin se meni kouluttajan ohjaamana. Putkeenpa hyvinkin niin.

Mielestäni oli mahtavaa nähdä, miten hienosti Jekku teki täysin vieraan ihmisen kanssa! Oli myös hienoa huomata, että koira todella osaisi, jos sitä vain osaisi ohjata. Kouluttaja tsemppasi kyllä kovasti meitä. En enää vaan muista puoliakaan ohjeista ja tsempeistä. Huoh. Mukavaa on myös se, että kerta kerralta on treenien jälkeen ollut aina parempi ja parempi mieli. Tältä tämän kai pitääkin tuntua! Tietty takapakkeja nyt tulee aina, mutta pääsääntöisesti nyt olemme menneet hitaasti mutta varmahkosti eteenpäin.

Ehdimme tehdä vielä toisen pätkän vähän muokattua rataa. Siinä huomasi, että Jekku alkoi väsähtää. Se taas näytti aika selkeästi kääntämällä selkänsä, että nyt ei enää oikein kiinnostaisi. Onneksi kouluttajakin huomasi sen heti. Otimme kuitenkin vielä vähän kontaktitreeniä. Minun kanssani Jekku aina jotenkin valuu A:lta alas. Niin se meinasi tehdä nytkin. Ja sama kouluttajan kanssa. Noin hienoja kontakteja Jekku ei ole koskaan ikinä milloinkaan tehnyt. Kiitos Tiina Selenius!

Jekkuilua

Blogin ensimmäinen ja alkuperäinen päätähti, Jekku, on jäänyt viime aikoina vähän vähemmälle huomiolle. Se ei ole ollut tarkoitus, mutta väkisinkin pentu ja sen kehittyminen vie tilaa Jekun jo ehkä arkipäiväistyneemmältä elämältä. Jekkua huomioidaan toki kuten ennenkin. En vaan ole ehtinyt sen kanssa agilitytreeneihin, joista raportoida.

Dobossa olemme Jekun kanssa käyneet, ja tuntuu, kuin tuo tunnin treeni kerran viikossa olisi Jekulle jopa luksusta. Agility on nyt pari kertaa jäänyt väliin: ensin oli lajinäyttö, jolloin itse olin teatterissa. Viime viikolla oli epikset, joihin emme osallistuneet, sillä kontaktit eivät ole vähäisen treenaamisen takia vieläkään kunnolla kunnossa. Asetin meille nyt selkeän tavoitteen ja tein suunnitelman: kevään ja kesän treenaamme sitkeästi ja starttaamme kisauramme sitten syksyllä. Tuntuu hyvältä, kun joku selkeä tavoite on nyt asetettu.

Tänään pojilla oli melko vilkas päivä. Kävimme ensin äitini luona, josta suuntasimme Miehen vanhempien luo. Molemmissa paikoissa pojat saivat telmiä ja temmeltää ihan huolella. Jälkimmäisessä paikassa myös vapaasti pihalla. Äitini luona Jekku taas näytti, mistä on tehty. Ensin Jalo harhautti lotraamalla vesikupilla, minä lähdin kuivaamaan lattiaa ja jätin tuolin huolettomasti irti pöydästä. Omani ja äitini huomio oli kiinnittynyt Jaloon, kun Jekku näki tilaisuutensa tulleen: nanosekunneissa se hyppäsi tuolille ja nappasi suuhunsa munkin lautaseltani. (Olin ehtinyt haukata siitä ehkä kerran. Jekku kai yritti teollaan myös vihjailla, että minun ei sopisi munkkeja sen enempiä syödäkään...) Mies karjahti: "Jekku!", jolloin käännyin ja näin tilanteen. Oikeasti ihan sadasosasekunneissa tilanne oli oli: Jekku oli ahmaissut sen munkin ja pinkaisi pakoon. Äitinsä poika, ei voi muuta sanoa. Emmekä me voineet muuta kuin nauraa. Ei siinä muukaan enää auttanut.

Toivon, että alkavalla viikolla dobon lisäksi pääsemme taas aksaamaan Jekun kanssa. Jospa viikonloppuna vaikka ihan omatoimitreeneihin asti.

Muditreffit

Nyt on pitänyt vähän kiirettä: on taas ollut niin kiire vain tuijotella pentua ja ihailla poikien touhuja. Sitten on ollut toimitettavana lehti ja laadittavana työhakemus. Alkuviikko on siis vierähtänyt siinä. Sunnuntaina sentään olimme Jalon kanssa muditreffeillä. Tai muditottiksen nimellä se kai varsinaisesti kulkee. Siellä siis isot mudit kokoontuvat treenaamaan tottista. Harmi, että tämä oli kevään viimeinen kokoontuminen. Paikalla oli myös Jalon sisko Rauha, sekä saman ikäinen pentu toisesta kennelistä.

Isot mudit tekivät keskenään tottista pentujen jäädessä telmimään tilan toiselle puolelle. Olen ollut vähän huolissani Jalon pidättäytyvyydestä, kuten olen maininnutkin. Nyt se kuitenkin oli hyvinkin reipas! Ihanaa! Siellä kolmikko paineli menemään kaikella nuoruuden innolla. Kerran sisaruksille tuli oikein riita! Ne kävivät ensin kimpassa kauhomassa vesikupin tyhjäksi, minkä jälkeen Rauha nappasi sen suuhunsa ja lähti sipsuttelemaan ympäri huonetta, ja Jalo perässä. Sitten se tora leimahti siitä, kumpi sen kipon oikeastaan saakaan. Olipa mukava nähdä muita paikallisia mudisteja! Täytyy tosiaan katsoa, miten jatkossa pääsisi touhuihin mukaan. Olen nyt ilmoittanut Jalon paikalliseen koirakouluun pentukurssille, ja jostakin päähänpistosta myös sitä seuraavalle tokon alo-luokan kurssille.

Nyt Jalo on alkanut lenkeillä vähän hyökkiä ihmisten perään. Välillä pääsemme ohittamaan hyvin, jos ajoissa otan kontaktin Jaloon. Välillä se jännittyy jo etukäteen, kun minä jännityn. Näitä ohituksia pitää siis treenata ihan urakalla nyt. Kehun kyllä vuolaasti aina, kun ohitus onnistuu. En oikein tiedä, mistä tuokin nyt tuli.

Kotona tyypit painelevat menemään välillä vähän jopa hirvittävällä vauhdilla, mutta tuntuu niillä hauskaa olevan. Uutta on nyt myös se, että ne käyvät nukkumaan vierekkäin. Nytkin ne makoilevat molemmat ihan liki toisiaan sohvalla. Oih!

Lopuksi pari kuvaa Aurajoen jäältä, jossa pojat saivat hetken temmeltää vapaina.


Ihan komeasti se istuu


Tumps!

Maksaherkku

En tiedä, mistä nyt tuulee, mutta olen alkanut tehdä koirille itse makupaloja. Niiden kulutus on meillä suurta; Jekku kun ei palkkaudu lelulla, pitää sille olla aina agilityssa ja dobossa jotain nameja. En halua syöttää koirille makkaraa/nakkia tai juustoa, joten olen antanut aiemmin kaupasta ostettuja makupaloja. Sitten aloin miettiä, että mikähän olisi pennulle sopivaa. Silloin Jalon kasvattaja antoi minulle ohjeen helppoon maksaherkkuun, ja siitä lähtien olen sitä tehnyt. Eilen taisi valmistua kolmas pellillinen. Se on riittoisaa, helppoa, edullista ja koirien mielestä ilmeisen hyvää. Ja kas tässä resepti:

n. 300-400 g jauhettua maksaa
1 kananmuna
kaurahiutaleita

Kaurahiutaleita sotketaan joukkoon siis sen verran, kuin seos tuntuu vetävän. Koko komeus uunipellille ja 150 asteiseen uuniin, kunnes näytää kypsältä. Ihanan suurpiirteinen resepti muuten! Itse olen paistellut ehkä lähemmäs tunnin. Eilen juttu vähän kärähti, mutta tulipahan sitten vähän rapeampaa. Ei niin rapea on sikäli parempaa, ettei se murusta niin paljoa. Maksan käry on melkoinen, mutta onneksi sekin haihtuu nopeasti. Kuvaa ei ole, sillä herkku ei varsinaisesti tarjoa esteettisiä elämyksiä.

Rokotettu

Tänään kävin hakemassa Jallulle ekat rokotukset. Samalla tuli taas oiva tilaisuus sossuttaa sitä monin tavoin. Aloitimme matkustamalla bussilla lääkärille. Jalo oli vähän hädissää, kun kuljimme ruuhkaista katua oikealle pysäkille, ja oli sikäli vähän levoton linja-autolle saavuttaessa. Halusin kuitenkin, että se nousee omin tassuin autoon ja sieltä pois. Matkan ajaksi otin sen syliini, ja vastapäinen poika ojensi kätensä Jalon haisteltavaksi. Yllätyksekseni poika sai myös silittää Jaloa!

Bussista poistuttuamme kohtasimme kiltin sheltin, jonka omistaja kovin myönteisesti antoi Jalon tulla tutustumaan. Jotenkin Jalon tekisi niin kovasti mieli alkaa leikkiä, mutta ei siten ihan rohkeus riitä kuitenkaan. Eläinlääkäriin päästyämme minä ilmoitin tietojamme ja kun katsoin alas, Jalo seisoi vaa'alla. Se siis oli noussut siihen ihan itsekseen ja seisoi tyytyväisenä. Painoa oli 6,1 kiloa. Eli pari kiloa on tullut lisää sen täällä ollessa.

Alkuun Jallis arasteli eläinlääkärin käsittelyä, mutta kun kaikki oli ohi ja me vielä lääkärin kanssa juttelimme, Jalo kävi tyytyväisesti pöydälle makaamaan. Ehkä minä turhaan olen huolissani tuosta. Vaikka se ei nyt riemumielin vieraita ihmisiä tervehti, tuntuu se ottavan uudet tilanteet vastaan tyynesti, mikä on oikein hyvä merkki. Samoin kuin se, että se pystyy relaamaan paikassa kuin paikassa.

Lähtiessämme menimme joen yli taas Förillä. Vähän Jalo pelästyi, kun lautta tömähti laituriin, mutta on myönnettävä, että vähän hätkähdin itsekin, kun rantautuminen ei ollut järin sulava. Sitten hyppäsimme bussiin, jossa Jalmari taas kävi makoilemaan. Hienoa hienoa!

Kotimatkalla koukkasimme vielä Hansan ja eläinkaupan kautta. Vaikka paikat eläinlääkäriä lukuunottamatta olivat tuttuja, tuli silti ihan kivasti taas vahvistettua jo koettua. Eiköhän tuosta vielä hyvä koira tule.

Ihan metsässä

Tiistaina Miehellä oli vapaapäivä, ja minäkin pääsin töistä ajoissa, joten päätimme mennä metsään. Olimme jo aiemmin suunnitelleet, että olisi kiva päästää koirat vapaasti juoksentelemaan jonnekin. Näin keskusta-asujina ei oikein ole näkemystä, minne kannattaisi mennä, joten matka meinasi tyssätä heti alkuunsa. Sitten muistin syksyisen sienimetsän, joten päätimme suunnata sinne.



Metsä oli aika pieni, mutta toisaalta eipä sen nyt mikään aarniometsä pidäkään olla. Pääasia oli, että tie olisi tarpeeksi kaukana ja että koirat voisi melko huoletta päästää vapaaksi. Olin myös ajatellut, että tekeepä hyvää pennulle, että se pääsee juoksentelemaan vaihtelevaan maastoon. Sitten tuli mieleeni, että näin talvella liikkuminen ihan keskustassakin on melkoisen jännittävää ja maasto vaihtelevaa.



Pojilla tuntui olevan ihan hauskaa, varsinkin Jalolla. Jekku ei ehkä jaksa niin riemastua ulkosalla Jalon kanssa riekkumisesta, mutta tuskinpa sekään reissusta kärsi. Emme olleet kuitenkaan kovin kauaa, sillä oli melkoisen kylmä. Jalo tuntuu vielä vähän palelevan, sillä kun on pelkkä pentuturkki. Pääasia, että kuitenkin hetkeksi pääsivät takaisin luontoon.

Sossuttelua

Blogin tekstit tulevat nyt vähän jälkijunassa. Tänään kerron maanantain tapahtumista, huomenna kirjoitan eilisestä. Selkeää, eikö.

Maanantaina tuli sossutettua Jaloa oikein urakalla. Olin sopinut ystäväni kanssa, että menemme kävelemään yhdessä: hän, hänen lapsensa, minä ja koirat. Sovimme, että menen hänen luokseen hieman keskustan ulkopuolelle, ja teemme sieltä sitten kierroksen kohti meidän kotiamme. Lopulta tulin siihen tulokseen, että matka taittuisi parhaiten bussilla. Sitten totesin, että ehkäpä jätän Jekun kotiin ja otan reissun Jalon sosiaalistamisen kannalta.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin, joten ehdimme kierrellä hetken keskustassa ennen bussin lähtöä. Kuljimme Wiklundin läpi, torin ohi ja sitten suuntasimme Hansaan. Jalo käveli pelkäämättä varsinaisesti lattiapintoja (Jekku kun pelkää mm. liukkaita lattioita) mutta ympäristö vähän jännitti. Niinpä se välillä istahti ja ulisi, jolloin koin parhaaksi napata sen syliin. On meinaan yllättävän kova ääni, mikä tuosta pennusta lähtee tarvittaessa. Hansasta koukkasimme vielä kävelykadulle ja Forumiin, sitten hyppäsimme bussiin. Sielläkin Jalo äänteli mutta tuli ja poistui omin tassuin (Jekku kun pitää bussiin ja bussista kantaa...). Eli ihan onnistuneita elämyksiä kaiken kaikkiaan.

Sitten lähdimme ystäväni kanssa takaisin kohti keskustaa. Jalo käveli ihan hienosti lastenrattaiden rinnalla, eikä siis arastellut niitä. Muutamia koiriakin matkalla kohtasimme, ja niitä Jalo tervehti vähän varoen mutta häntä kuitenkin huiskien ja selkeästi uteliaana. Vielä pari uutta kokemusta tähän reissuun mahtui, ensimmäisenä niistä Föri. Myös sille Jalo käveli ihan itse. Förillä oli toinenkin koira, joten Jalo katseli sitä kiinnostuneena, eikä tainnut sen kummemmin noteerata, missä olemme.

Kotimatkalla törmäsin Mieheen, ja päätimme poiketa vielä lähipubiimme. Jalo vähän huuteli sielläkin mutta lopulta nukahti syliini. Ihmisiltä ei niin toivottua käytöstä kyseisissä oloissa. Jalo vain herätti hilpeyttä. Ei tosin mikään ihmekään, että kaveria väsytti kaiken tämän jäljiltä. Olin aluksi ajatellut busseilua ja Föriä perjantain ohjelmistoon, kun olemme menossa eläinlääkärille rokotuksille, mutta sen sijaan ne tulivatkin eteen jo maanantaina. Taidan silti uusia bussin ja Förin, ihan vaan varmuudeksi ja kokemuksien vahvistamiseksi.

Ja kun olin ollut Jalon kanssa reissussa pari tuntia, oli Jekun vuoro. Sen kanssa suuntasimme doboon. Siellä on edelleen mukavaa, ja Jekku tekee edelleen keskittyneesti. Aiemmin pidin sitä aina hihnassa mutta nyt olen antanut sen olla vapaana, kun sen huomio on selkeästi minussa. Jekku alkaa ehkä pikkuhiljaa paremmin hahmottaa, että sillä on takajalatkin. Etujaloilla se on jo työskennellyt hyvin aiemminkin, joten nyt olemme vahvistaneet takapäätä.

Kotona Jekku ja Jalo jaksoivat painia vielä tovin. Minä sen sijaan olin melko valmis unille päivän päätteeksi.

Ensitreffit

Sunnuntaina Jalo pääsi ensimmäistä kertaa mukaan schipperketreffeille, vaikka väärää rotua ja väärää väriä onkin. Mutta noilla treffeillä on aina oltu suvaitsevaisia. Jekkuhan pääsi ekoille treffeilleen oltuaan meillä vasta pari päivää. Nyt Jalon kanssa meni vähän pidempään.


Kuva: Anita Kallionpää

Jalo taisi olla aluksi vähän hämmentynyt, kun pieniä mustia vilisti joka suunnasta. Lopulta se pääsi kyllä ihan reippaasti meininkiin mukaan ja juoksi muiden mukana. Jekku minun piti ottaa välillä kiinni, kun siitä nyt on tullut Vilin kanssa taistelutovereita. Ehkäpä pojat ovat niin saman ikäisiä, että tulee vähän mittailua siitä, kumpi onkaan kovempi tyyppi. Jalo tuntui kiintyneen erityisesti Elliin ja juoksenteli sen perässä ja lähellä.

Tällä kerralla emme olleet kovin kauaa treffeillä, sillä Jalo alkoi vähän paleltua. Välillä nappasin sen syliini katsomaan maailmanmenoa.



Eka ja viimeinen kuva: Kati Horne-Kosonen

Kiitos taas seurasta kaikille! Ja kuvista kiitos Anita-kasvattajalle ja Katille.

Kymppitonni

Wohoo! 10 000 lukijan raja on rikottu! Vau ja kiitos! No, kaupallisien blogien mittakaavassa tuo on pientä, mutta tässä omassa mittakaavassani se tuntuu huikealta. Mielessäni oli ihan toinen otsikko, mutta oli pakko unohtaa se, kun huomasin kävijälaskurin lukemat. Ei muuta kuin seuraavia tasalukuja kohti.



Niin, se alkuperäinen otsikko olisi ollut "sossuttelua", olemme nimittäin harrastaneet sitä Jalon kanssa. Se on ikäväkseni ollut kovin ujo mutta rohkaistunut aikalailla onneksi. Olemme tehneet päivittäin vähintään yhden pidemmän lenkin, ja olen mahdollisuuksien mukaan päästänyt pojat vapaaksi juoksemaan. Olen huomannut, että Jalo käy aika kuumana lenkin aluksi, varsinkin, jos pojat ovat olleet kotona keskenään. Ajattelin, että olisi hyvä, jos Jalo pääsisi purkamaan vähän höyryjään jonnekin. Keskusta-asumisen huono puoli on se, että moista mahdollisuutta ei ole ihan lähitienoilla. Jalo tulee jo todella hyvin luo kutsuttaessa, eikä se ylipäätään lähde kovin kauaksi minusta tai Jekusta.

Kävimme taas äitini työpaikalla, jossa Jalo jo meni rohkeammin haistelemaan ihmisiä. Ei se edelleenkään anna oikein silittää mutta menee sentään itsenäisesti nuuskimaan. Myös meillä kotona on käynyt kavereita, jotka ovat aluksi lahjoneet Jaloa maksaherkulla. Joidenkin kanssa Jalo on vähän jopa leikkinyt. Aiemmista peloistani huolimatta nyt näyttää ihan kivalta kuitenkin. Vaikkei Jalo suunapäänä ryntää tervehtimään, ei se ainakaan karkuun pötki. Ehkä sillä vaan kestää hetki sulatella uusia tilanteita ja ihmisiä.

Torstaina kävimme kaupungilla. Kiersimme kävelykadun kautta torille ja sieltä Wiklundille. Olimme sopineet Miehen kanssa treffit Wikken sisäpihalle. Päätin, että menemme Wiklundin läpi. Ja niinhän siinä sitten kävi... Että Jalo kulki pystypäin ja reippaasti läpi kaupan Jekun jäätyessä täysin. Pienen matkaa Jekku kulki mutta päästyään matolle se ei enää uskaltanut tulla siltä pois. Lopputulema oli siis se, että minä kannoin Jekkua, kun Jalo puolestaan käveli reippaana poikana ihan itse. Vähän huvitti, niin minua kuin kanssakulkijoitakin.

Jekun treeniä

Tänään oli taas viikon tauon jälkeen agilitytreenit Jekkulaisen kanssa. Voi, miten kivat treenit olikaan! Jäi tosi hyvä fiilis. En muuten ole tajunnutkaan, miten halli huojuu ja humisee tuulella! En edes tajunnut, miten kova tuuli on, kunnes sisällä hallissa se konkretisoitui: hallin seinät ja katto lepattivat, eikä kentän ovi pysynyt kiinni. Onneksi Jekku ei ollut moksiskaan.

Teimme ensin hyppysuoraa: hyppy, suora putki, kaksi hyppyä. Jekku jäi hienosti odottamaan ekan esteen taakse ja lähti käskystäni viivana putken kautta hypyille. En ole ihan varma, mutta kouluttaja taisi kehaista, että koira haki hyvin hypyt, eikä siis hakeutunut minun perääni. Hyvä! Rata olisi jatkunut keinulle ja kepeille, mutta ne me jätimme väliin. Sen sijaan siirryimme tekemään mutkaputkesta hypyn, välistävedon, hypyn ja pussin. Ekalla kerralla jo onnistuimme, mutta kouluttaja halusi hioa liikeratojani. Otimme siis ensin vain putkesta hypyn ja välistävedon ilman seuraavaa hyppyä. Lisäsimme sarjaan elementin kerrallaan, kunnes oma liikkeeni oli kunnossa. Niin hieno tunne, kun kuviot saa sujumaan!

Pussista jatkoimme hypyn kautta renkaalle, josta hypyn kautta putkeen. Minua hirvitti, sillä putki oli viritetty kulkemaan A-esteen ali, ja A-este oli siinä vieressä kivasti tyrkyllä. Niinhän siinä kävi, että Jekku yritti päästä putken sijasta A:lle, mutta minäpä sain estettyä sen! Lopulta saimme tehtyä ihan yhtenäisesti hypyltä renkaan ja hypyn kautta putkeen. Minä ohjasin määrätietoisesti, ja sinne Jekku sujahti! Siihen oli tältä päivältä juuri hyvä hetki lopettaa. Jes, jes, jes.



Jalostakin olisi taas juttua ja kuvia, mutta ehkä palaan niihin sitten seuraavassa postauksessa.

Maaliskuu maata näyttää

Vanhan sanonnan mukaan siis maaliskuussa lumet alkavat sulaa paljastaen taas maata näkyviin. Vielä pari päivää sitten epäilin sanonnan paikkansapitävyyttä mutta tänään totesin, että noinhan se taitaa olla. Parissa päivässä lumet ovat jo ehtineet vähän sulaa antaen varovaisen viitteen keväästä, kunnes tänään tuli taas takapakkia: aamulla mittari näytti -9,5 astetta. Siis anteeksi mitä?! Toisaalta en kyllä yhtään tykkää keväästä, että ei sen puoleen. Ainoa, miksi sitä siedän ja odotan, on sen antama lupaus kesästä, lempivuodenajastani. Myös koirien kannalta tämä vuodenaika on ehkä kaikkein ikävin, syksyn loskakelien ohella. Koirat ovat kamalassa kurassa aina lenkkien jälkeen.

Helmikuu vierähti mielestäni ohi yhdessä hujauksessa, kuten koko kulunut viikkokin. Tämä viikko on ollut sellaista tasaista lipumista. Ulkoilua ja koirien tuijottelua. Keskiviikon agilitykin jäi oman väsymykseni takia väliin. Torstaina Jekku pääsi viettämään kanssani kaksin laatuaikaa, tai no, lähinnä Jekku pääsi riekkumaan Sofin kanssa. Mutta se taisi tehdä ihan hyvää. Samaten Miehelle ja Jalolle se, että he saivat hengata ihan keskenään.



Jalo on nyt reipastunut muiden koirien suhteen mutta on kovin varovainen ja varautunut vieraita ihmisiä kohtaan. Se on harmi, ja minua vähän pelottaakin, miten sen saa sosiaalistettua. Ehkä minun pitää lähteä Jalon kanssa kaupungille ihan kaksin katselemaan ihmisiä. Pelkään, että se sai eräänä päivänä trauman, kun eräs nainen porhalsi sitä moikkaamaan. Hän tuli takaamme, kun koirat olivat haistelemassa. Hän kajautti, että onkos se ihan puhdas sekarotuinen, johon totesin, että ei vaan ihan puhdasrotuinen mudi. Sitten tämä täti tuli suoraan kohti ja tarttui kiinni Jalon hihnaan yrittäen kiskoa sitä luokseen! Minä menin täysin sanattomaksi, en saanut tehtyä mitään, niin härskin julkeasti tuo nainen mielestäni toimi. Onneksi Jekku oli enemmän ajantasalla ja meni väliin. Taisi jopa aavistuksen murahtaa. Lopulta toinnuin, nappasin Jalon ja sanoin naiselle, että koira pelkää, lopeta! Hitto sentään. Soimaan itseäni: minun olisi pitänyt pystyä estämään tuo tilanne. No, toivottavasti Jalo vielä alkaa luottaa vieraisiinkin ihmisiin tuosta huolimatta.

Tein kasvattajan ohjeen mukaan maksaherkkua: jauhettua maksaa, kananmuna ja kaurahiutaleita. Sekaisin ja uuniin. Jalo menee ihan niin sanotusti pähkinöiksi tuosta. Jalo tosiaan osaa jo istua käskystä, antaa tassua ja mennä maahan. Maahan menossa minun pitää vielä näyttää maata, mutta kuitenkin aika hienosti jo!