Treenihäiriöitä

Usein puhutaan häiriötreeneistä, mutta meidän maanantaisten treeniemme kohdalla saattoi paremminkin puhua treenihäiriöistä. Häiritsevänä yllätystekijänä niinkin pieni juttu kuin päästäinen! Tai oikeastaan kaksi tai kolmekin. Jotenkin kummallisesti treenihalliin oli päässyt sisälle päästäinen. Olimme vähän hämmentyneitä jo sisälle mennessämme, siis me ihmiset, että mitäs ihmettä nyt. Eikä tarvinnut kauaa odotella, kun jokin pieni lähti hallin nurkasta vipeltämään kunniakierrokselle ympäri hallin. Se jopa meinasi juosta suoraan yhden koiran suuhun! Tai no, lähinnä se kiipesi yli makaavan koiran jalkojen, minkä jälkeen koirakin vähän yllättyi, että mitäs nyt! Siinä vaiheessa Jalokin bongasi lattialla vipeltävän elikon. Päästäinen sukelsi taas nurkassa olevan pakastimen alle ja jäi sinne. Treenit saattoivat alkaa. Niin, puhun siis maanantaisista rally-tokotreeneistä. Ei tullut alkuun mainittua itse lajia, kun ehkä jotenkin typerästi lähdin oletuksesta, että mahdolliset lukijani tietävät, mitä milloinkin treenaan (eli tällä hetkellä enää vain rally-tokoa).

Vetääjänä toimi tällä kerralla taas Hanna, joka totesi, että jostain syystä kaikki koirat ovat olleet melko sähköistyneissä tunnelmissa syystä tai toisesta. En antanut tämän huomion haitata, vaan päätin luottaa Jaloon. Ylpeys käy lankeemuksen edelle, vai miten se sanonta meneekään. Ei nyt mitään katastrofaalista, mutta ensimmäisellä kierroksella Jalo oli jotenkin muissa maailmoissa, mutta se kuulemma istui päivän trendiin. Lähdöstä lähtiessämme Jalo lähti vähän haahuilemaan muualle, mutta komensin sen ruotuun. Aika pian oli houkutuksen paikka, jossa Jalo niin ikään lähti sooloilemaan. Hanna komensi minut nurkkaan omalle odotuspaikallemme. Jalo jäi siis radalle yksin, mutta lähti välittömästi perääni. Se meinasi erehtyä haistelemaan Hannan koiraa, mistä ei nyt välttämättä olisi mitään katastrofia seurannut, mutta en halunnut Jalon omine nokkineen menevän mihinkään, joten kutsuin sitä luokseni. Yhden vilkaisun jälkeen se tulikin, joten kehuin sitä kovasti. Sitten lähdimme uuteen yritykseen, joka sujui sitten ihan kivahkosti, jos tällaisen sanan käyttö sallitaan. Positiivista oli esimerkiksi spiraali juosten oikealla seuraten! Enpä olisi vielä loppukesästä voinut kuvitellakaan, että mudin kanssa tehdään jotain juosten. Niin ja siis Jalo oli heti jo ekalla radalla vapaana!

Siinä sitten ekan radan jälkeen päästäinen näyttäytyi jälleen, ja treenit keskeytyivät kiinniotto-operaation ajaksi. Hanna oli päättänyt jahdata päästäisen ulos hallista. Useiden yritysten jälkeen päästäinen saatiin kiinni ja kannettua ovesta ulos. Vain nähdäksemme, että samalla ovenavauksella halliin pelmahti toinen vipeltäjä! Sekin juoksi kunniakierroksen, kunnes se saateltiin niin ikään ulos.

Pääsimme toiselle ratakierrokselle. Nyt rata sujui (kuulemma) aivan loistavasti. Ja kyllä oma fiiliskin oli nyt kohdallaan, ja Jalo oli skarpimpi kuin ensimmäisellä kierroksella. En voi olla muuta kuin tyytyväinen Jalon maanantaisiin suorituksiin. Se, mistä iloisten onnistuneiden ratojen lisäksi on se, että Jalo on nyt odotteluaikana rennompi! Se makoilee maassa ja katselee minua. Ennenhän olen tosiaan joutunut (lähestulkoon) sormet ruvella namittamaan sitä koko ajan! Aloin nyt jopa miettiä, että onkohan Jalolla jokin vikana, kun se on niin rauhallinen! Hehheh.

Vielä loppukevennyksenä halliin paukahti taas yksi päästäinen. Ei se kertonut, oliko joku ihan uusi, kolmas tuttavuus, vaiko jompikumpi niistä ensimmäisistä kahdesta yrittäjästä, mutta lähtöpassit sai tämäkin. Että sellaiset yllätykselliset treenit. Jo tässä vaiheessa voin todeta, että ikävä kyllä jää niin Hannaa kuin Paulaakin. Vielä yhdet Paulan treenit on ensi viikolla jäljellä. Tänä syksynä olemme ottanet aimoharppauksia eteenpäin kiitos näiden kahden oivallisen kouluttajan. Kiitollisuuteni on suuri.

Onnistumisia

Vaikka agility nyt tökkii, onneksi rally-toko sujuu! Kyllä tänäänkin lämmin koti olisi houkutellut jäämään sen sijaan, että piti vielä illalla kasilta vääntäytyä treeneihin, mutta onneksi lähdin. Vuorossa oli Hannan tekemä, haastavahko rata. Radalla oli mestariluokasta (muistaakseni) pujottelu edestakaisin juosten oikealla. Huhhuh!

Otin (Hannan käskystä) Jalon heti vapaaksi. Illan suurin yllätys oli seuruu oikealla juosten! Siinähän tuo tuli mukana ja ihan kontaktissakin! Eipä olisi voinut vielä puoli vuotta sitten kuvitellakaan! Ryhmässä on myös yksi koira, jonka kanssa Jalo aina ärisee, kun kyseinen koira tulee halliin. Siksi vähän jännitti seuraavat kerrat, että mitenkäs nyt, kun tämä koira oli kohtisuoraan edessämme radan alussa. Ainoastaan viimeisellä kierroksella Jalo vähän paineistui selvästi tuon koiran läheisyydestä, mutta silti ei ollut meininkiäkään, että Jalo olisi lähtenyt uhittelemaan. Voi että, miten olenkaan iloinen! Joillekin tämä on ehkä ihan itsestäänselvyys, että koira toimii ja tottelee, mutta kun on ollut Jalon kanssa hankaliakin hetkiä, tuntuu tämä joka kerta ihan yhtä upealta! Nyt totesin, että alan oikeasti jo uskoa, että pystymme ja osaamme. Voihan mudi! <3 br="">

Tauon paikka

Nyt se on homma sillä lailla, että päätin pitää pienen agilitytauon. Ainakin loppuvuoden, ehkä vielä ensi keväänkin. Kuten jo aiemmin mainitsin, työt kuormittavat tällä hetkellä sen verran pahasti, että ylimääräistä energiaa ei juuri ole. Ehkä tilanne olisi toinen, jos treenit olisivat minä tahansa muuna päivänä, mutta perjantaina minusta ei irtoa yhtään ylimääräistä. Tuskailin taannoin, kun mietin, että minun pitää perjantaina nousta sohvalta ja lähteä kylmään ja pimeään. Tällä viikolla tätä angstailin ja lopulta päätin, että ehkä nyt olisi tauon paikka. Heti tuli kevyempi olo!

Lisäksi tuntuu, että Jekun kanssa tekeminen junnaa paikallaan. Tuntuu, ettemme voi enää ns. saavuttaa mitään: en minä kolmosista tunnu nollaa saavan. Enpä minä nyt kisaamaankaan niin paljoa toki ole päässytkään. En saa nyt oikeanlaista tekemisen meininkiä ja asennettakaan. Nyt joku voi kysyä, että onko menestyminen sitten kaiken mittari, ja eikö voisi vaan omaksi ilokseen harrastaa. No, voisi kai. Mutta minulle se ei riitä. Jos teen jotain, haluan, että se myös tähtäisi johonkin. En näe ideaa käyttää aikaani siihen, että vain huvikseni teen jotain. Sillä tavalla en ainakaan kehittyisi.

Juuri nyt mietin myös agilityseuroja: jäädäkö Tsaulle, vai palatako ATT:lle. Suoraan sanottuna Tsaun kisatyövelvoite on sen verran kova, että se syö kisapäiviä: jos teen kisatöitä, en sitten itse kisaa, sillä minulla on muutakin tekemistä kuin viettää viikonlopun molemmat päivät hallilla. Ymmärrän kyllä, että työvelvollisuuksia on, ei se homma muuten pyöri, mutta joku raja.

Katsotaan, mitä tuleman pitää. Taukoilen nyt ainakin jouluun ja vähän hengittelen ja mietin, mitä kevään suhteen tekisin.