sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Päivittelyä

Jahas, mitähän edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut... Kai vähän treenailua sekä Jekun että Jalon kanssa. Tuntuu, että nykyään ei juuri ole paljoa päivitettävää: elämä soljuu eteenpäin päivästä toiseen samanlaisena: koirien ulkoilutusta ja kotitreeniä, sekä kerran viikossa ohjatut treenit kummankin kanssa. Ehkä pitäisi tsempata ja aktivoitua, mutta en kyllä toisaalta tiedä, että minkä suhteen. Kisoja kai sitten vaan. Jotenkin tuntuu, että jonkinlainen jumitus tässä painaa edelleen. Omat muuttuneet työkuvioni vähän painavat minua niin, että ylimääräistä energiaa ei ole. Ja vaikka tiesin tämän (siis työt), päätin silti vielä alkaa tehdä täydentäviä opintoja tänä vuonna. Että sellaista. Seliseli.

Rally-tokossa oli taas Hanna ohjaamassa, joka heti ekalla kierroksella käskytti minua (tai siis Jaloa) menemään hihnatta. Ja niinpä me vetäisimme molemmat kierrokset vailla remmiä! Jihuu! Ei meininkiäkään, että Jalo olisi minnekään hötkyillyt. Ratakin oli vaikea, kun oli paljon seuraamista oikealla puolella, mikä luonnollisesti on vielä meille vierasta. Siltikin selvisimme kunnialla. Mikä kaikkein hienointa: Jalo ottaa odotteluajankin jo paljon rennommin kuin ennen! Aiemminhan olen joutunut namittamaan sitä oikeastaan koko ajan, mutta nyt käskytin ja namitin vain silloin, kun joku toinen koirakko tuli tekemään lähimpänä olevaa tehtävää. Edistystä siis siinäkin! Hanna totesi, että ei näe estettä sille, että starttaamme AVO-luokassa, kunhan siis ALOsta selviämme. Tässäpä sitä haastetta ja tavoitetta ensi vuodeksi siis! Jee!

Jekun kanssa agility sujuu treeneissä ihan kivasti. Sujuisipa kisoissakin. Tänään olisi ollut kotikisat, mutta kun eilen oli jo ohjelmaa, en halunnut tätä päivää "uhrata" kisaamiselle ja jännittämiselle, vaan ihan vaan rentoutumiselle. Ehkä sitä taas ehtii. No mutta treeneistä. Viimeksi Olavi keksi, että tehdäänpä vähän uudella tavalla rataa! Siis niin, että kädet pidetään selän takana (tai sivulla roikkumassa, miten nyt haluaakaan), ideana siis, että ohjataan vain vartaloa käyttämällä. Olin ihan varma, että emme selviä. Mutta kas, selvisimmepä! Yllätyin ihan itsekin. Sain jopa takaakierron ja persjätön tehtyä ihan vain hartialinjalla ohjaamalla. Ensimmäinen kierros tehtiin tosiaan "kädettömänä", toinen sitten niin, että sai käyttää käsiohjausta. Sitten pidettiin tauko, jonka aikana muut vetivät kaksi kierrosta ilman käsiä ja käsien kanssa, ja sitten vielä saimme tehdä yhden kerran. Sai valita, tekeekö kädet selän takana vai käsillä ohjaten. Kun olin alkuun päässyt, valitsin tuon kädettömän ohjauksen. En minä sitä kisoissa lähtisi käyttämään, mutta treeneihin tuo kyllä piristystä, kun pääsee vähän haastamaan itseään.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Jalo teki sen taas!

Viime viikko oli treenien suhteen hiljainen: maanantaina en päässyt rally-tokoon, kun olin teatterissa (Linnateatterin Tell me on a Sunday , käykää katsomassa!); perjantaina en päässyt agilityyn, kun olin luennolla (en linkitä tähän nyt mitään). Tällä viikolla aloitimme tänään Jalon kanssa, ja perjantaina olisi tarkoitus aksata Jekun kanssa.

Rally-tokossa vetäjänä oli taas Hanna, joten tiedossa oli haastetta meille. Eikä se ole ensinkään huono homma! Vähän kyllä itsekseni henkäisin, kun näin, että radalla on hyppy. Siitäkös Jalo innostuu ja riehaantuu, kun muut hyppäävät! Voi ei! Houkutuskin oli haastellinen, enkä myöskään tiennyt, mihin minun kannattaisi odotellessamme sijoittua. Noin ratana tehtävä oli helpohko.

Ekan radan vedimme hihnassa, mutta Hanna sanoi heti, että sitten kokeillaan taas hihnatta. Tämä selvä. Meitä oli paikalla vain kolme koirakkoa. Toisen Hanna sijoitti keittiöön, toisen sisääntulovälikköön. Vähän kädet täristen irrotin remmin. Olin ihan ymmälläni: Jalo ei riehaantunut edes hypystä! Se harppasi sen yli ja otti heti kontaktin takaisin, että minne jatketaan. No, jatkoimme houkutukselle, mikä ei varsinaisesti Jaloa houkutellut. Ainoa kohta, mikä todella epäonnistui, oli viimeinen kyltti: istu - täyskäännös vasemmalle - istu. Siinä käännös jotenkin valahti, mutta se oli pientä. Suurin onnistuminen oli, että Jalo teki radan kanssani vilkuilemattakaan muihin! Radan jälkeen Hanna kysyikin ihan relevantisti, että mihin minä olen ajatellut Jalon lähtevän. No rallattelemaan ja huutelemaan muille! Mutta tekisikö se kenellekään mitään? No, ehkä ei, ainakaan toivottavasti. Nyt muut kannustivat minua, että ei Jalo edes vaikuttanut siltä, että se olisi muita huomioinut, kun se keskittyi minun kanssani tekemiseen. Ja niinhän se oli. Olen kyllä iloinen tuosta porukasta ja saamastani kannustuksesta!

Eikä tuossa vielä kaikki! Säästin luonnollisesti huipennuksen loppuun! Teimme kolmannen kierroksen radan niin, että molemmat muut koirakot olivat hallin puolella. Ei ongelmia. Sitten tuli varsinainen haaste: ota Jalo irti hihnasta ja lähde seuruuttamaan sitä. No minäpä lähdin. Hanna kulki vierellämme, takanamme ja joka puolella, välillä houkutusruudusta otettua lelua vingutellen. Siihen leluun Jalo vähän reagoi, mutta ei lähtenyt viereltäni mihinkään. Korvien asennosta näki, että jokin ehkä häiritsi, mutta silti se pystyi jatkamaan. Huipennuksien huipennus tuli, kun Hanna nappasi reunalla odottaneen villakoiran itselleen ja lähti kulkemaan sen kanssa ensin hieman kauempana ja sitten lähempänä ja lähempänä. Oikeastaan tuohon häiriöön Jalo ei reagoinut ollenkaan. Se vaan seurasi minua, kun käskin niin. En edes osaa sanoin kuvata, miten mahtava fiilis tästä jäi! Jalo kertakaikkiaan ylitti itsensä! Kaiken lisäksi tässä tuli taas huomattua se, että jos ei ylitä itseään ja omia rajojaan, ei kyllä mitään saavutakaan. Taas tänään tämä harrastaminen tuntui ihan parhaalta!