ATT:n syyskisat 21.9.2014

Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Jukka Pätynen (koirakuvat.fi). Lupa kuvien käyttöön on pyydetty kuvaajalta.

Sunnuntaina starttasimme Jekun kanssa syksyn kisakauden kotikisoissa ATT:lla. Jotenkin on niin paljon kivempaa kisata omissa kisoissa, tutussa hallissa! Tiedän, että olisi jo aika alkaa tähyillä mittelöitä muualtakin ja totutella niihin. Sunnuntain kisat olivat isot, sillä samana päivänä kilpailtiin myös juniorien, seniorien ja para-agilitaajien SM-mitaleista. Junnut kisasivat samoilla radoilla meidän tavisten kanssa, seniorit ja para-agilitaajat sitten meidän jälkeemme. Päivä venähti pitkäksi: ensimmäinen rataantutustuminen oli noin 8.30, viimeinen siinä kello 15 jälkeen. Olin siis ilmoittaa päräyttänyt Jekun kaikille kolmelle mahdolliselle radalle, mitä aloin siinä iltapäivästä vähän jo katua. Mieli teki jättää leikki kesken, mutta kun maksettu oli ja paikalla oli jo tullut oltua, päätin vetäistä vielä viimeisenkin radan sitten.

Ensimmäinen rata oli ihan kiva agilityrata, josta en tosin tähän hätään muista sen kummempia. Tai no sen, että hyllytin sen heti esteen 4 jälkeen, kun lähdin tyytyväisenä posottamaan eteenpäin ja jätin Jekun selkäni taakse. Väärälle esteellehän se lipesi. Tyhmä minä! Tässä tuli heti kärkeen päivän paras opetus: älä ikinä jätä koiraa selkäsi taakse! Miten minä en opi... Kepitkin meni pieleen, mutta en jaksanut korjata. Oli radalla sentään onnistuneitakin kohtia, varsinkin lopun vauhtisuoraan olin tyytyväinen, vaikka jaloissa alkoikin jo tuntua.

Vähän tyhmä ilme minulla, mutta hei, nyt en sentään sojota sormella, vaan ohjaan ihan kunnolla!

Tokalle radalle mentäessä jännitti taas hitsisti. Sen hyllytin varmaan puolivälissä rataa. Olisinko taas ohjannut huolimattomasti, luultavasti. Kepit meni hyvin, jee! Keppien jälkeen kehuin Jekkua, ja se vilkaisi minua vähän silleen, että missä namit? No, palkkio odotti maalissa parin esteen päässä.

Ihan kieli keskellä suuta siinä mentiin.

Niin mihin piti mennä?

En olisi tosiaan jaksanut lähteä kolmannelle radalle. Mutta meninpä silti. Edelleen jännitti. Mielestäni radalla oli monta kohtaa, jotka olisi voinut sössiä. Kun olin selvittänyt useimmat noista kohdista, meinasin unohtaa radan. Onneksi Jekku jotenkin hakeutui oikeaan putkeen, omat ajatukseni palautuivat kentälle ja tajusin, että jäljellä olisi enää loppulaskettelu maaliin, joten olisi noloa tyriä nyt. Ja hah, emme tyrineet! Nollana maaliin, ainoa minien nolla muuten tältä radalta! Voitto kotiin ja LUVA kilpailukirjaan! Aivan huippufiilis!

Oman onnistumisen lisäksi iloitsin suunnattomasti myös treeniryhmäläisemme Tanian menestyksestä: hän voitti Olavin Pauli-belggarin kanssa nuorten SM-hopeaa! Aivan huikea saavutus kovien kanssakilpailijakoirien joukossa. Hyvä Tania! Oli hienoa seurata junnujen kisoja: taitavia nuoria ohjaajia ja ihana, myötäelävä ja kannustava yleisö. Oli kyllä kaikin tavoin mitä hienoin kisapäivä.

Epäilevä Tuomas

Olen aiemminkin päivitellyt ja ihastellutkin, miten koirillamme on niin niitä kuvaavat nimet. Ehkä lähinnä tämä on tullut ilmi Jekun, tuon kaikkien roistojen äidin, ei vaan isän, kohdalla. Ja kutsumanimen lisäksi Jekun virallinen nimi, Luupään Elämän Ilo, kuvaa sitä aivan täydellisesti. Ei voisi olla luupäisempää ja toisaalta elämää riemastuttavampaa koiraa kuin tuo!

Ja sitten on Jalo. Hidas, rauhallinen, harkitseva, jalo (siis tarvittaessa). Jalo ei liiempiä hötkyile, vaan istahtaa alas ja katselee, ehkä jopa vähän nokka pystyssä maailman menoa.

Virallisestihan Jalo on Kilvan Tuomas. Tuomas Jukolan veljesten mukaan, urospentuja kun oli seitsemän. Mutta voisin myös johtaa nimestä epäilevän Tuomaksen, sellainen kun tuo todellakin on. On ilo ja rikkaus omistaa kaksi niin erilaista koiraa: siinä missä Jekku on ahne kuin mikäkin, Jalo on nirsoakin nirsompi.

Olen alkanut kutsua Jalo välillä epäileväksi Tuomakseksi, kun se suhtautuu niin varauksella sille tarjottuihin herkkuihin. Joskus (oikeasti!) harvoin saatan tarjota koirille vaikkapa voileivän jämät. Jekkuhan söisi vaikka pieniä kiviä, jos kädestä saisi. Jalo sen sijaan on erittäin, erittäin epäileväinen. Se haistelee tarjottua pullanpalaa ja selkeästi miettii, kannattaako tarjottua juttua ottaa vastaan. Se vilkaisee minua, makupalaa, kenties vielä kerran minua. Sitten se ottaa namin suuhunsa ja joko syö tai on syömättä. Vielä kertaakaan ei ole käynyt niin, että se kyseenalaistamatta olisi ottanut suuhunsa jotain vierasta.

Tänään pojat istuivat keittössä ja katselivat tiskipöydälle sen näköisesti, että joku pieni huikopala olisi paikallaan. Olin aamulla tiputtanut vahingossa pöydälle pari kuivaruokanappulaa, joten ajattelin tarjota ne. Pyysin koiria istumaan, heitin namit suuhun ja sitten maahan ja sama juttu. Jekku, ylläripylläri, hotaisi molemmat tarjotut nappulat heti. Jalo sen sijaan sylki ne molemmat lattialle. Siinä se sitten makasi, pyöritteli niitä pari kertaa suussaan ja katseli, että tällaista roskaako muka makupaloina kehdataan tarjota. Sitten se nousi ja vilkaisi minua, ja sillä välillä Jekku imuroi "herkut" parempiin suihin.

Oikeaa vai väärää?

Lienee kiisteltyä, onko koirilla, tai eläimillä ylipäätään, moraalia. Jokainen koiranomistaja kuitenkin varmaan tietää kokemuksesta, että koira tuntuu tietävän, jos on tehnyt jotain pahaa tai väärää omistajan poissaollessa. Koiria myös toki opetetaan toimimaan oikein ja välttämään ns. väärää. Mutta miten laajalle tämä taju koirilla ulottuu? Muistan, että Jalon kasvattaja kertoi, että mudeilla (ja pumeillakin) on hänen mielestään jonkinlainen moraalikäsitys, tai käsitys siitä, että pitäisi olla ikään kuin heikomman puolella.

Itse olen aiemmin huomannut sen, että Jalo tietää ja ilmoittaa, kun Jekku tekee jotain kiellettyä. Nyt viikonloppuna tätä käsitystä tuli ehkä vielä laajennettua. Jekku ja Jalo posottivat omissa puuhissaan kuten aiemminkin, mutta Romu näytti, mistä unkarilainen on tehty.

Miehen vanhemmilla on kissa, ja Jekkuhan ei sitä siedä. (Toisin sanoen Jekkua ei tarpeeksi nuorena totutettu kissan kanssa olemiseen. Sitten olikin jo myöhäistä, ja kissa oli Jekun mielestä vihollinen.) Nykyään siis kissa pitää eristää johonkin tiettyyn tilaan, kun me saavumme paikalle. Tällä kerralla oli vielä sen verran lämmintä, että kissa sai olla ulkona (ja sillä oli pääsy sisätiloihin yöksi, kissaa ei siis näissä juhlissa kiusattu).

Kesken kaiken siinä rapuja syödessämme alkoi kuulua sähinää ja raivokasta haukkumista: kissa ja Jekku tapasivat aidan vierustalla. Kissa monotti ja Jekku rähisi. Sitten kissa lähti aidan toiselle puolelle naapuriin, ja Jekku palasi meidän luoksemme. Episodin jälkeen rapujen syöminen jatkui, kunnes Jalo alkoi vinkua aidan luona. Ihmettelimme hieman, että mitä ja miksi se vinkuu. Syy paljastui pian: Romu se siellä heilutteli naapurin puolella. Se saatiin paimennettua takaisin omalle puolelle. Eipä siinä, sama homma toistui vielä muutaman kerran. Romu, tuo koirien Houdini, häipyi jostain uudelleen ja uudelleen naapurin tontille. Se saatiin kyllä aina pois, mutta ihmetyttämään jäi, että miksi se sinne meni, kun moista ei ole ennen tapahtunut. Sitten Miehen vanhemmat tajusivat, että kissa oli häipynyt naapuriin, ja Romu oli siitä huolissaan! Ehkä tuntuu oudolta ja uskomattomalta, mutta miksikäs ei. Ehkä Romu kävi tsekkailemassa, että kissalla oli kaikki hyvin.

Seuraavana päivänä(kin) kissalla oli siis mahdollisuus mennä erään luukun kautta talon alakertaan sisälle. Jekku tiesi paikan ja kävi välillä siinä vähän haastamassa riitaa. Ja mitä teki Romu? Se on kasvattanut itsetuntoaan siihen malliin, että uskalsi mennä Jekun ja kissan väliin! Romu siis meni ja ajoi Jekun äärimmäisen hienolla vartalotekniikalla pois luukulta. Se isompana tyrkkäsi Jekkua ja alkoi häätää sitä muualle, jotta luukku jäisi rauhaan, eikä se päästänyt Jekkua enää takaisin, vaan blokkasi sen omalla vartalollaan. Eipä voinut kuin kehua Romua hienosta ja rohkeasta toiminnasta!

Rallytokoa taas

En ehkä ihan joka kerta kirjoita Jalon rallytokotreeneistä, mutta jos näin alkuun. Jos ei kiinnosta, voi hypätä postauksen yli. Kuitenkin ajattelen myös niin, että tämä blogi toimii eräänlaisena treenipäiväkirjanammekin.

Eilen Jalo pääsi siis ensimmäistä kertaa Paulan radalle. Ja kuten arvasinkin, rata oli haastava! Se oli haastava jo pelkästään minullekin, saati sitten Jalolle, jolle ei vielä ole opetettu oikealla olemista ensinkään. Saksalainen käännös on jostain syystä minulle hankala hahmottaa, mutta se sujuu jo vasemmalta; harmi vain tällä radalla se piti suorittaa oikealta puolelta. Lisäksi oli pitkiä kuljetuksia oikealla ja pyörähdyksiä oikealla ja vasemmalla. Toisaalta ei ole kovin vaarallista, jos ihan ei vielä sujunut, osa kylteistä kun taisi olla ihan voittajaluokan tasoisia.

Jalo lähti heti tekemään innolla. Kaikkein eniten ongelmia tuotin taas kerran minä sählätessäni remmin kanssa. Miten se voikin olla niin hankalaa taiteilla remmin, makupalojen ja vaihtojen kanssa!? Jekun kanssahan siirryin siihen, että se oli vapaana, ja silloin kaikki meni hyvin. Se vaan, että jos kisoihin meinaa (ja miksipäs ei meinaisi?), pitää alokasluokka suorittaa hihnassa. Siksi koen, että sitä olisi myös hyvä harjoitella.

Hyvää oli Jalon into ja kontakti: se ei hyökinyt muiden koirien perään, vaan keskittyi minuun ja minun kanssani tekemiseen. Ainoastaan eräs setterityttö sitä kiinnosti kovin, mutta muihin se ei juuri vilkaissutkaan. Muut jutut Jalo hiffaa ihan hyvin, mutta menee ihan jumiin, kun sitä pyytää oikealle sivulle. Tekipä se kerrassaan hienon asennon oikealla niin, että istui ryhdikkäästi kasvot kohti minua! Kaikkia alkoi naurattaa ja ehdotinkin, että tästäpä voisi vaikka kehitellä ihan uuden liikkeen koko lajiin!

Huonoa oli oma sähellykseni, mikä väistämättä vaikutti Jaloonkin. Muut ryhmäläiset kommentoivat treenien jälkeen, että Jalon kontakti minuun oli niin hienoa, että kannattaisi ehkä ensi kerralla kokeilla ilman hihnaa. Enkä minä siis pelkää, että Jalo kellekään mitään tekisi, ihan hyväntahtoinen kun on, mutta olisihan se noloa, että koira karkaisi kentältä muiden luo! Mutta ehkä pitää uskaltaa.

Hieman huonoa oli myös Jalon liikkuminen: sen kropan hallinta ei ole kuulemma ollenkaan niin hyvää kuin esimerkiksi sitä ainakin kaksi kertaa isomman ja raskaamman koiran. Tämäkään ei varsinaisesti yllättynyt: olen ennenkin huomannut, ettei Jalo ehkä oikein hahmota takapäätään. Niin paljon kuin minä kaupunkiasumista rakastankin, on pakko nyt myöntää, että koiralle ja sen keholle olisi hyvä, kun ne pääsisivät useammin ja säännöllisemmin juoksentelemaan vapaana metsään. Kyllä tuo asfaltilla remmilenkkeily vääjäämättä niitä kankeuttaa, ikävä kyllä.

Kaiken kaikkiaan jäi kovin hyvä fiilis! Nyt yritän viikon ajan treenata Jalon kehonhallintaa ja liikettä erilaisin harjoittein, ja jospa sitten ensi viikolla menisimme ihan hihnatta rataa!

Sitä ja tätä

Oho, kylläpä taas päivitykset laahaavat pahasti jäljessä, pahoitteluni! Pitäisi ihan oikeasti kirjoittaa heti, eikä 15. päivä (ehhehheee).

Viimeksi kerroin Jalon ensimmäisestä rallytokoilusta. Sen jälkeen tapahtunutta: skipitreffit, rapujuhlat, metsäretki ja lisää rallytokoa.

Treffeille lähdin tällä kerralla ihan vain kaksin Jekun kanssa ja jätin Jalon Miehen kanssa kotiin. Ajattelin, että kumpikin koira tahollaan saisi laatuaikaa. Jekku on treffeillä melkoisen kiltti. No, kerran se koitti ottaa yhteen Nemon kanssa ja kerran Vilin, mutta ei se käynyt haastamaan riitaa sen kummemmin. Pikku-Vili vilisti koko ajan vapaana, ja sen kanssa Jekulla ei ollut sanomista ensinkään. Treffeillä oli vieraita kauempaakin, kun Auran omistajat Nurmijärveltä olivat tulleet paikalle. Olipa kivaa nähdä heitä ja Auraa!

Lauantaina oli rapukestit Miehen vanhempien luona. Koirat olivat tietysti mukana menossa. Jekku edelleen oli vähän rauhallisempi, mitä nyt ehti napata leipäkorin matalalta pöydältä ja varastaa paahtoleipäsiivun. Lähinnä huomio keskittyi Jaloon ja Romuun, jotka telmivät antaumuksella. Ja ennen kuin kukaan ehti edes huomata, Jalo oli käynyt taas kierimässä kallion mutalätäkössä. Se tuli terassilla vastaan kertakaikkisen tyytyväisenä ja onnellisena: "Katsokaa, mitä mä tein!". Sitten se kierähteli isommat mudat terassin matolle ja säntäsi uudelleen lätäkköön. Kun menimme Miehen äidin kanssa peittelemään lutakkoa, Jalo makasi siellä pää kalliota vasten nojaten, edelleen kovin onnellisena oloonsa. Koska ruokailimme ulkona, olivat koiratkin pihalla sen ajan. Niinpä Jalo ehti kuivua ja karistaa suurimmat kurat jo pihalle. On tuo vaan ihana tuo turkki!

Sunnuntaina lähdimme sieneen. Taas löytyi yksi kantarelli, yksi mutaoja ja vähän jotain sekalaisia sieniä, mitä saaliiksi saimme. Kukaan meistä ei tiedä, mistä ja millaisen lätäkön Jalo löysi, mutta täysin mutaisena se luoksemme tuli. Se oli aivan kamalassa kunnossa! Retken aikana muta kuivui kokkareiksi sen turkkiin niin, että sillä oli päällään sellainen mutakilpi, hienoa. Eipä liene yllätys, että kotona odotti pitkä ja harras suihku.

Että sellaista. Koska yleensä suosin vähän lyhyempiä ja tiiviimpiä tekstejä, päätän raporttini nyt tähän ja käsittelen tämän päivän rallytokot sitten erillisessä postauksessa.

Jalo rallittelee

Vähän laahaa taas päivitykset jäljessä, sori. Tai no, lähinnä raportoitavana on maanantain rallytoko ja keskiviikon treffit. Aloittakaamme siis maanantaista.

Olin siis päättänyt ottaa Jalon Jekun sijasta rallytokoilemaan. Vähän jännitti, että mitäköhän siitäkin tulisi. Onneksi porukkamme on aivan mahtava ja kaikki ottivat Jalon todella hyvin vastaan! Paula itse oli pois, ja tällä kerralla kouluttajanamme oli Hanna Hautamäki. Taas kerran Jalo keräsi huomiota ulkonäöllään...

Rata oli onneksi todella helppo ja simppeli! Kiva ja kevyt alku siis Jalon rallytokouralle. Olin suorastaan yllättynyt, miten hienosti Jalo seurasi! Radalla oli pujottelu, pari käännöstä ja houkutus. Houkutus on aina Jekulle ollut vaikea, mutta Jalo vain seurasi, kun niin oli käsketty (vaikka seuruu onkin tokon puitteissa tuntunut Jalolle hankalalta). Saapa nähdä, millainen rata on ensi maanantaina, Paulan radat kun ovat olleet melkoisen haastavia...

Pari kertaa radan suoritettuamme aloimme treenata muita juttuja. Ensimmäisenä niistä oli peruuttaminen. Sepä osoittautuikin hankalaksi! Teimme niin, että olimme seinän vieressä, jotta koira luontevammin lähtisi pakittamaan. Olen ennenkin miettinyt, että Jalo ei ehkä kovin hyvin hahmota, että sillä on myös takapää. Niin kuin ei nytkään. Se meinasi vallan istahtaa, enkä minä oikein osannut sitä oikealla tavalla ohjata. Tätä onkin siis syytä treenata kotioloissa.

Lopuksi teimme ringissä muutamia harjoitteita. Ensin koira oli sivulla (tai miten vain oikeastaan halusi sen olevan) mutta kuitenkin kontaktissa, kun jokainen vuorollaan pujotteli muiden ohi. Tämä sujui lähes leikiten. Siis Jalon sivullaolo. Sen sijaan kun itse pujottelimme, Jalo äkisti hätkähti omalla paikallaan kauniisti ollutta rhodesiankoiraa. Jalo selvästi mietti: "Whoo, mikä toi on ja mistä se tuohon tuli!?" Sitten koiran piti maata joko sivulla tai edessä. Laitoin Jalon eteeni ja etupalkaksi jalkojeni taakse lelun. Mitä hittoa!? Miten Jalo ei koskaan kotona ole paikalla noin hienosti? Se katsoa tapitti minua ja odotti vapautusta. En ole varma ajasta, mutta luulen, että puolisentoista minuuttia siinä tuli oltua. Kaikkein viimeisimpänä koettelemuksena otettiin niin, että koira seisoo sivulla tovin. Hienosti meni, kunnes kouluttaja alkoi laskea sekunteja viidestä alaspäin, jolloin Jalo juuri päätti istahtaa. Hitto. Komensin sen uudelleen seisomaan ennen kuin palkkasin ja vapautin.

Mutta noin kaikkinensa meni paljon paremmin kuin uskalsin odottaa! Tästä on todella kiva jatkaa, vaikka vähän taas tulevan maanantain rata jännittääkin. Jalo oli myös vähän hermostunut hallissa, joten jospa se jo toisella kerralla osaisi olla lunkimmin.

Sienimetsällä

Olen lähes kateellisena seurannut kavereiden facebookpostauksia sienisaaliistaan ja miettinyt, että pääsisinpä itsekin metsään. Tai no, mikäs pääsemästä estäisikään varsinaisesti, kun vain tietäisi, minne mennä. Tänään päätimme lähteä kokeilemaan onneamme.

Olimme paikassa, josta vuosi sitten kannoimme pari korillista suppilovahveroita. Ei ehkä paras mahdollinen idea mennä samaan paikkaan, kun tällä kerralla etsimme tatteja ja kantarelleja. (Eivät kuulemma kasva samanlaisessa metsässä. Mistäpä sitä kaupunkilainen tietäisi. Mutta tulipa samoiltua.) Jalo taisi seurueestamme olla eniten liekeissä. Se eteni kärjessä Miehen kanssa, minä, äitini ja Jekku kuljimme enemmän omia reittejämme hissukseen toisaalla.

Heti kärkeen äitini löysi yhden (1) kantarellin. Ja siihen se saalis sitten jäikin. Seuraavaksi Jalo löysi lammikon, sitten ojan. Lopuksi Mies sentään löysi muutaman voitatin. Ei siis tuottanut oikein tulosta tämä reissu. Mutta ei se mitään. Koirat pääsivät kirmaamaan metsässä ja väsyttämään itsensä siellä. Lähinnä Jalo otti kaiken ilon irti, Jekku ei niinkään. En ehkä ikinä väsy seuraamasta, kuinka tuo mudi voi nauttia vapaudesta ja juoksemisesta.

Rallytokoa

Maanantaina aloitimme Jekun kanssa tämän syksyn rallytokon osalta. Taisinkin kertoa, että jotenkin tulin keväällä varanneeksi itselleni paikan syksyksikin rallytokoon Paula Speerille. Ja nyt sitten on käynyt niin, että syksyn ajan harrastuksia on kolmena arkipäivänä viikossa + mahdolliset kisat ja ekstrakurssit päälle. Minunlaiselleni omaa luppoaikaa rakastavalle se on melkoisesti. Että jospa keväällä sitten ei ihan noin paljoa...

Vähän jännitti mennä kurssille, kun emmehän me kesällä ole mitään tehneet, hyvistä aikeista huolimatta. Mutta aika kivasti Jekku muisti, mistä oli kyse. Ensimmäisen kierroksen menin ilman hihnaa ja se meni hienosti! Toiselle kierrokselle otin hihnan, mutta silloin alkoi Jekun keskittyminen herpaantua. Olisi niin kiva tehdä aina ilman hihnaa, mutta pakko opetella sen kanssa säätäminen, kun alokasluokan liikkeet suoritetaan remmissä. Kolmannenkin kierroksen olisi saanut tehdä, mutta Paula suositteli, että ehkä ei kannata: kun Jekun vire ei ollut paras mahdollinen, olisi turha jankata. Niinpä.

Sitten aloin miettiä, että käyn nyt Jekun kanssa kahdesti viikossa ohjatuissa treeneissä, Jalon kanssa en kertaakaan, eikä tässä syksyn aikana kyllä irtoakaan enää yhtään päivää. (Olen ehkä huono koiranomistaja, kun en halua kuitenkaan kaikkea vapaa-aikaani uhrata harrastuksille...) Niinpä kysyin, olisiko mahdollista, että Jekun sijasta ottaisinkin Jalon rallytokoon. Sopii kuulemma hyvin! Niinpä aloitamme maanantaina Jalon kanssa rallittelun. Saapa nähdä, mitä siitä tulee. Lähinnä mietin, pysyykö Jalo rauhallisena hallissa. Osa liikkeistä on myös sille ihan uusia, mutta eiköhän tuo nopeasti opi, toivottavasti. Sitä tokoa minä ehkä enemmän olin ajatellut Jalon harrastukseksi, mutta mennään nyt tällä ja katsotaan vaikka sitten keväällä tilannetta uudelleen.

Tervakoski KV 30.8.2014

Launtaina olimme vuoden viimeisessä näyttelyssä Tervakoskella. Tuomarina oli jurohko, mutta oi miten tyylikäs, espanjalainen Carlos Fernandez Renau. Mies ei turhia höpötellyt. Ei siis tervehtinyt, kysynyt koiran ikää tai mitään muutakaan. Koiran liikkumisenkin hän pyysi vain käsillä viittomalla. Hän oli kyllä kaikin tavoin tiukka ja niukka: SA:ta ei tainnut saada kuin yksi uros ja yksi narttu. Eikä Jekku ollut tuo SA:n arvoinen uros, vaikka erin saikin. (Valio)uroksia oli kaksi, joista me sijoituimme, yllätys yllätys, toisiksi. Totesin ehkä vähän haikeana, että Jekun näyttelyt taitavat nyt olla tässä. En jaksa enää olla toinen (tai kolmas tai neljäs) enää kertaakaan. Jekku taitaa olla urokseksi nykytrendien mukaan liian pieni. Ehkä on meidän aika nyt keskittyä agilityyn ja ehkäpä rallytokoonkin. Tällaisen arvostelun se sai tällä kerralla:

"Nice dog. I would prefer him with a little more bone and substance + better coat condition and with better front action. Otherwise he is typey enough."

Ja näihin kuviin ja tunnelmiin.

Huomatkaa Jekun lievästi epäluuloinen ilme.

Voi, kun se kävelee kauniisti, vaikka itse sanonkin!

Katse tiukasti kohti Luupäiden kannustusjoukkoja.

Kuvista kiitos Raili Ali-Melkkilälle!